Äiti

IMG_3334

Olen ollut äiti nyt aika tarkalleen 14 kuukautta. Voin kertoa, että vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani ja suunnitelmiani mun elämä pysähtyi aika tyystin sinä helteisenä syyskuun iltapäivänä, kun Alba syntyi. Upposin todella syvälle äitihautaan. Vaikka yritinkin uskotella itselleni ja kaikille muillekin olevani edelleen se sama tyyppi, kuin aina ennenkin, nyt minulla vain oli lapsi. Se ei vaan pitänyt alkuunsakaan paikkaansa. Oli, ja on, minussa edelleenkin paljon samaa kuin ennen mutta kyllä äitiys totta vie on minua muuttanut, paljonkin. En ihan ymmärrä, miksi koin alkuun niin tärkeäksi sen, etten muuttuisi, tai etteivät ainakaan muut ihmiset ympärillä kokisi mun muuttuneen. Lapsen saaminen on varmasti yksi elämää eniten mullistavista asioita, miksi hitossa se ei saisi muuttaa minua?

IMG_3333

Ensimmäiset 6kk Alban syntymän jälkeen en käynyt juuri missään, enkä nähyt juuri ketään, jos perhettä ja läheisimpiä ystäviä ei lasketa. En notkunut kaikkia päiviä kahviloissa tai ravintoloissa, en ilmoittautunut vauvauintiin ja muskariin, en tutustunut alueen muihin äiteihin tai käynyt perhekahviloissa. En tehnyt oikeastaan mitään, mitä olin etukäteen ajatellut tekeväni. En uskaltanut, halunnut tai edes raaskinut liikkua kotoa mihinkään. Halusin vaan olla kotona, läsnä, pitää pientä sylissä ja opetella olemaan maailman paras äiti. Kunpa joku olisi tuolloin kertonut minulle, että homman voisi ottaa vähän rennommin. Tai että voisin olla vähän armollisempi itselleni ja uudelle elämäntilanteelle. Olin jatkuvasti huolesta sykkyrällä milloin mistäkin, googlasin erilaisia vauvan ”oireita” sormenpäät punaisina. Niiden jälkeen soitin aina itkua tihrustaen Romalle diagnosoituani Alballe milloin minkäkin sairauden.

IMG_3338

Pelkäsin liikkua yksin vauvan kanssa. Tai, no ihan alkuun en osannut pelätä mutta Alban ollessa ehkä vajaa kuukauden ikäinen tapahtui metrossa ikävä välikohtaus, joka tosin näin jälkeenpäin ajateltuna ei kyllä tunnu mitenkään erityisen kamalalta. Tuolloin, tuoreena äitinä se oli suunnilleen hirveintä mitä saattoi tapahtua. Olin Alban kanssa tulossa ystäväni luota Herttoniemestä, matkaa kotiin oli kolmen pysäkin verran. Lapsi alkoi huutaa vaunuissa ehkä Kulosaaren kohdalla, minä yritin rauhoitella itkevää lasta. Silitin pientä päätä, ja kuiskuttelin kuinka kohta oltaisiin jo kotona, eikä olisi mitään hätää ”äiti on tässä, äiti on tässä ihan lähellä”. Lasta tuo ei kuitenkaan lohduttanut, vaan itku sen kun jatkui. Yksi matkustajista tuskastui tilanteeseen ja ärjyi kuinka hän ei voi ymmärtää että kaltaiseni keskenkasvuiset teinit hankkivat lapsia, kun eivät osaa edes huolehtia niistä. Se sattui. En ollut muuta yrittänytkään, kuin olla kyllin hyvä vanhempi tuolle pienelle ja silti joku tuntematon näki, että olin oikeasti ihan luuseri, täysin epäkelpo äidiksi. Uskoin, mitä hän sanoi, koska tunsin itseni juuri sellaiseksi; keskenkasvuiseksi teiniksi, jolla ei ollut aavistustakaan miksi lapsi itki, tai kuinka sen saisi hiljaiseksi.
Näin jälkeenpäin ajateltuna tilanne tuntuu lähinnä huvittavalta. Nyt, tilanteen sattuessa uudelleen eteen, saattaisin myös nostaa tuon itkevän lapsen sieltä vaunuista syliin rauhoittumaan. Tuolloin hormonihuuruissani täysin loogisesti ajattelin, etten halua nostaa lasta vaunuista hengittelemään metron saastaista ilmaa. Ööö? Aivan. Ymmärrän.
Tuo välikohtaus jostain syystä vainosi mua varmaan ensimmäiset viisi kuukautta. Kävelin ensimmäiset vaunujen kanssa aivan kaikkialle, sillä en uskaltanut käyttää julkisia. Aivan täysin normaalia ok.

IMG_3332

Onneksi Roma on täysin eri maata. Hän vei alusta asti Albaa mukanaan kaikkialle, tapasi ihmisiä, vei uusiin tilanteisiin ja paikkoihin, eikä jännittänyt tai hermoillut yhtään. Kiitos Roma, että oot. Ilman sua kasvattaisin tässä varmaan jotain sosiopaattia.

28 Comments
  • Tinsku
    Posted at 21:00h, 19 marraskuun Vastaa

    Ihania kuvia!! Ja ihana teksti, asiaa kirjoitat. Musta jälkeen päin aateltuna sen kuuluukin mennä vähän niin että sitä käpertyy tutustumaan siihen pieneen <3 mutta joo, kyllä se pieni relaaminenki ois hyvä muistaa :D äitiys on niin erityinen juttu, ja vissiin siksi siihen osaa itsekin vääntää jotain outoja olettamuksia ja ihanteita, joita sitten myöhemmin miettii että haloo…:)

    • Sanni
      Posted at 20:38h, 20 marraskuun Vastaa

      En vois enempää olla samaa mieltä, aivan kaikesta mitä kirjoitit. Nyt jälkikäteen oon oikeastaan aivan tyytyväinen että vietin ensimmäiset kuukaudet niin tiiviisti kiinni tuossa pienessä, se hetki oli niin lyhyt kuitenkin. Ehkä sitä relaamista ois voinu silti harjottaa enemmän :)

  • lotta
    Posted at 21:02h, 19 marraskuun Vastaa

    ihana kirjotus :D itse en ole äiti ja jossain vaiheessa keskellä pahimpia teinivuosia perehdyin aika huolellisesti omien vanhempien tekemiin virheisiin ja vannoin etten itse ainakaan koskaan tekisi samoja. no… vaikka lapsi ei ole edes lähimainkaan tuloillaan niin oon viime aikoina alkanut valmistamaan itseäni ja psyykkaamaan, että virheisiin ei kuole. luulen nimittäin että niitä tulen tekemään ja just sellasia mihin en ole osannut todellakaan varautua.
    iholla-jaksoista muistelisin, että sulla on iso lapsuudenperhe? luuletko, että se olisi vaikuttanut niin, että on vähän kuin tottunut pieniin ihmisiin ja niiden kanssa touhuumiseen?:) vaikka taitaa se oma lapsi olla niin monella tapaa eri asia.

    • Sanni
      Posted at 20:42h, 20 marraskuun Vastaa

      Just niinhän se useimmiten menee. Sitä miettii, että tuon ja tuon asian mä kyllä teen sitten itse vanhempana toisin, ja kas kummaa sitä huomaakin itse toistavansa niitä ihan samoja ”virheitä”

      Ja joo, oon kasvanut seitsemän sisaruksen kanssa, keskimmäisenä. Aivan takuulla tuo on osaltaan vaikuttanut siihen millainen äiti haluaisin olla. Isossa perheessä vanhempien voimavarat ja aika ei aina riitä ihan sellaiseen huomiointiin mitä lapsi kaipaisi, ja nyt ehkä itse vähän liikaakin yritän olla läsnä, antaa aikaa, huomiota ja hellyyttä.

  • Ansku
    Posted at 21:32h, 19 marraskuun Vastaa

    No hui mikä tyyppi siellä. Tosi kurja tilanne ja varmasti tuoreelle äidille maailman epämieluisin :/

    • Sanni
      Posted at 20:43h, 20 marraskuun Vastaa

      Oli se kyllä silloin tosi ikävää, ja kaihersi tuolla jossain takaraivossa tosi pitkään. Nyt onneksi jo lähinnä huvittaa :)

  • Emmi
    Posted at 22:15h, 19 marraskuun Vastaa

    Hei, oon jo hetken etsinyt uutta blogia luettavaksi, mieleistäni kuitenkaan löytämättä. Sitten sinut tiputettiin siihen ja olen koukussa, kiitos. Ihanan aidon makuista tekstiä, jatka samaan malliin, hyvin menee. :)

    • Sanni
      Posted at 20:43h, 20 marraskuun Vastaa

      Ihanaa!!!!! Niin kivaa kuulla. Kiitos, että kommentoit. Kiitos, että luet. Tulee niin kiva fiilis.

  • Satu/villa fox
    Posted at 22:31h, 19 marraskuun Vastaa

    Ihana teksti. Mulle kävi samalla lailla kuin sulle silloin kun mun (nyt 11-vuotias) esikoinen oli neljä kuukautta vanha. En ollut tyyliin uskaltanut poistua sen kanssa aiemmin kotoa kun sillä oli koliikki ja se oli itkeväinen vauva, mut sit kerran lähdin bussilla kaupunkiin. Ja paluumatkalla se itki siellä vaunuissa enkä jostain syystä nostanut sitä ylös vaan koitin ne pari pysäkinväliä vaan hytkyttää vaunuja. Niin eräs nainen kommentoi, että kyllä noin pienen vauvan paikka on kotona eikä bussissa itkemässä. Siitä seurauksena olinkin varmaan seuraavan vuoden vaan kotona. Hahah. Seuraavien lasten kanssa uskalsin vasta sitten tehdä just niin kun itse halusin, mennä bussilla jos halusin tai olla kotona jos halusin. Mutta etenkin ekan lapsen kanssa on todella haavoittuvainen kommenteille, kun muutenkin vasta muodostaa itsestään käsitystä äitinä ja tyyppinä, joka osaa vastata lapsen tarpeisiin. Tsemppiä äitiyteen, vaikutat ihanalta ihmiseltä. <3

    • Sanni
      Posted at 20:45h, 20 marraskuun Vastaa

      Et uskokaan kuule kuinka vahvasti samaistuin sun kokemuksiin. Toivottavasti/ilmeisesti tämä herkkyys ja arkuus tästä seuraavien lasten (jos sellaisia joskus vielä saadaan) kohdalla jo helpottaa.

      Ja kuules, ihan samat sanat sulle tuosta ihanalta ihmiseltä vaikuttamiselta <3

      • Sanni
        Posted at 20:46h, 20 marraskuun Vastaa

        Vaikuttamisesta? Menipä hankalaksi. Mutta ymmärsin varmasti, mitä tarkoitin :)

  • Bamse
    Posted at 09:36h, 20 marraskuun Vastaa

    Ihana kirjoitus ja kaikki kuulosti niin tutulta! Itselläni Albaa pari kuukautta vanhempi lapsi ja melkein koko ensimmäisen vuoden kävelin suurin piirtein joka paikkaan, koska pelkäsin sitä, että vauva alkaa itkemään raitiovaunussa tai bussissa (näin myös kävi usein), enkä saa häntä rauhoitettua, minkä seurauksena kanssamatkustajat menettävät hermonsa ja pyytävät poistumaan bussista.:D Samaan aikaan, kun selkä ahdistuksen hiestä märkänä yritin rauhoitella itkevää vauvaa, tiedostin kyllä, kuinka typerää on stressata siitä, että muut häiriintyvät, mutta silti tämä toistui etenkin ensimmäisinä kuukausina joka kerta, kun vaunuista alkoi kuulua itkua.

    • Sanni
      Posted at 20:47h, 20 marraskuun Vastaa

      Hahah niiiiiin tutulta kuulostaa! Etenkin tuo selkä ahdistuksen hiestä märkänä-kohta osui ja upposi. Just tuolta musta on usein julkisilla paikoilla itkevän vauvan kanssa tuntunut. Nyt onneksi on jo huomattavan paljon iisimpää.

  • Bamse
    Posted at 09:39h, 20 marraskuun Vastaa

    Ainiin, nyt, kun äitiaiheessa ollaan, piti kysyä, onko teillä haaveissa kuinka suuri perhe vai onko perheenne nyt kolmejäsenisenä sopiva ja täydellinen teille?

    • Sanni
      Posted at 20:48h, 20 marraskuun Vastaa

      Toiveissa olisi kyllä isompi perhe :)

  • Henrika
    Posted at 10:58h, 20 marraskuun Vastaa

    Voin vain kuvitella kuinka tuo kommentti osui ja upposi! Olisin varmasti itsekin ollut ihan hajalla tuollaisen kommentin jäljiltä. Minulla on vähän alle vuoden ikäinen lapsi ja alkuun jännitin paljon vauvan mahdollista itkua julkisella paikalla. Ensimmäinen ravintolakokemus, neidin ollessa 2kk, päättyi siihen että saimme juuri ja juuri ruokamme syötyä ja sen jälkeen äkkiä pois kun vauva itki. Meille ei kukaan ulkopuolinen siitä sanonut ja ennemminkin sain positiivista palautetta, kun halusin mennä imettämään itkevää vauvaa naisten wc:n sohvalle (en halunnut imettää pöydässä kun vauva itki niin kovasti) ja eräs nainen ihmetteli, että pitääkö Suomessa vauvaa tulla imettämään wc:hen, lirkutteli vauvalle ja yritti helpottaa meidän molempien oloa. Tuo tilanne jää varmasti ikuisiksi mieleeni – onneksi positiivisena! Nykyään jo isomman lapsen kanssa on helpompaa eikä itkusta itse stressaa niin paljon. Äitiys on kyllä tosi mullistava asia!

    • Sanni
      Posted at 20:50h, 20 marraskuun Vastaa

      Mahtavaa, että on pelkästään noita positiivisia kokemuksia. Ne varmasti madaltavat kynnystä liikkua pienen vauvan kanssa. Mullakin on kyllä todella monta positiivista kommentia/kokemusta, mutta niin vaan tuo yksi ikävä kokemus peittosi ne kaikki positiiviset. Ihan typerää, eikä sen pitäisi niin mennä.

  • Sina V.
    Posted at 12:16h, 20 marraskuun Vastaa

    Ihanat kuvat. Tuo teksti kyllä nosti hymyn huulille, sulla on niin kiva tyyli kirjoittaa :) Inhottava tuo metrovälikohtaus, ihmiset osaavat olla joskus niin ääliöitä. Teidän tyttärellä on kyllä todella kaunis nimi <3

    • Sanni
      Posted at 20:51h, 20 marraskuun Vastaa

      Kiitos, kiitos ja kiitos. Ihana, piristävä kommentti. Oon niin fiiliksissä täällä näistä kaikista kommenteista :)

  • Juuli
    Posted at 22:34h, 20 marraskuun Vastaa

    Pystyn myös samaistumaan noihin fiiliksiin tosi hyvin! Mulla 4kk ikäinen vauva ja alussa sitä oli niin paniikissa julkisilla paikoilla, että jos vauva alkaa itkemään, nyt pystyy ottaa jo rennommin!:) Ihmiset vois kyllä oikeesti vähän miettiä mitä laukoo…joskus tuntuu että toisilta äideiltä tulee melkeen pahimmat kommentit, joiden jälkeen tulee paskamutsi-fiilis. Jään seuraileen sun ihanaa blogia! Mukavaa viikonloppua <3

    • Sanni
      Posted at 09:31h, 23 marraskuun Vastaa

      Mä en onnekseni vielä oo juurikaan kohdannut tuota ikävää palautetta toisilta äideiltä. Tiedän kyllä että tuolla keskustelupalstoilla on toisinaan äitien kesken ihan karsea meininki, niin tiedän niitä vältellä :) Etenkin ekan lapsen kanssa sitä on niin herkillä, että joskus aivan harmitonkin kommentti saattaa saada hirveän suuret mittasuhteet. Toivotaan, että vältytään kaikki jatkossa kaikenlaisilta turhilta ja ikäviltä kommenteilta.
      Ihanaa uutta viikkoa sinne.

  • Emmi
    Posted at 08:48h, 21 marraskuun Vastaa

    Itsellä meni anopin ja appiukon kanssa sukset ristiin. Eivät ymmärtäneet itse, ettei väsynyt tuore äiti jaksa jatkuvasti majoittaa sukulaisia pienessä kaksiossa. Enkä hyvin kasvatettuna osannut sitä heille kertoa. Lisäksi appeni vertaili minua toiseen sukulaiseen, joka liikkui enemmän kaupungilla ja muutenkin jaksoi paremmin. (olisiko tähän ollut vaikutusta, että lapseni valvotti koliikin vuoksi ja tämä toinen nukkui sen 8h plus pari tuntia päivällä) Ulkopuoliset ihmiset voivat tietämättään aiheuttaa traumaattisia kokemuksia muutenkin haavoittuvalle tuoreelle äidille. Lisäksi kun pyörii väsyneenä niissä pikku ympyröissä hormonien vaikutuksen alaisena, tuntuu pienikin negatiivinen kommentti paljon pahemmalta. Kiitos kirjoituksesta! Olisitpa kirjoittanut tämän jo 3 vuotta sitten ;)

    • Sanni
      Posted at 09:33h, 23 marraskuun Vastaa

      Kiitos kommentista ja Amen sille! Oon ihan samaa mieltä tästä. Uskon, että aika usein ihmiset laukovat noita kommentteja sen enempää miettimättä, eivätkä varsinaisesti tarkoita mitään pahaa. Herkkänä, tuoreena äitinä sitä ottaa niin helposti itseensä aivan kaiken, ainakin minä otin.

  • Anniina
    Posted at 13:46h, 24 marraskuun Vastaa

    Hah niin tutulta kuulostaa! Alussa olin myös mä ihan hädässä jos vauva alkoi itkeä julkisissa paikoissa tai kylässä..oli iso kynnys lähteä esim.kaupungille pyöriin ku ei ollu varma mistä löytyy mesta syöttää ja rauhottaa vauvan. Nyt kun bebe jo 5kk, osaa suhtautua rennommin, ei oo niin vakavaa jos vauva vähän huutaa. Mut teki tosi hyvää lähteä reissuun vauvan ollessa 4vk, oli sopeuduttava siihen et voi imettää esim ulkonakin.. Äiti-itsetunto nousi kun siitä reissusta selvis. ?

    Ps. kiva blogi! ja siis määki haaveilen sun tilanteesta et kaapissa vaan muutamat hyvät/laadukkaat vaatekappalee. jotenki aina kertyy tota ”mikshänmäätänkiostin”-kampetta, vaikka ylimääräsestä koittaa päästä eroon vähintää kerran vuodessa..

    • Sanni
      Posted at 15:15h, 24 marraskuun Vastaa

      Joo, tuttua tuokin. Ja vaikka tiedostaisikin, että on älytöntä stressata siitä että vauva itkee, koska sitä ne pienet lapsen nyt vaan aika usein tuppaa tekemään, niin silti sitä vaan hätäilee. Mahtavaa, että oot osannu ottaa rennommin jo nyt. Mulla sama tapahtu ehkä 10kuukauden kohdalle :)

  • Sofie
    Posted at 09:43h, 25 marraskuun Vastaa

    Oot Sanni ihana! Tykästyin suhun jo Iholla-sarjaa seuratessa ja nyt olin iloinen, kun löysin sun blogin. Oot todella symppiksen ja aidon oloinen!

    Mulla itselläni on 4-vuotias ja vajaa kolmekuinen bebe. Jaan niin nuo sun kokemukset. Toisen kanssa osaan ottaa rennommin, vaikka myönnän vauvan itkun edelleen aikaansaavan pienen epämukavuuden ja juuri sellaisen anteeksipyytelemisen tunteen, kun vain pelkää, että joku häirääntyy/hermostuu siitä tai pitää mua epäonnistuneena mutsina, kun pieni vain itkee. Tuntuu vain niin pahalta se pienen ihmisen itku, vaikka sille ei mitään vakavaa syytä olisikaan :D Esikoinen onneksi ”pakottaa” lähtemään ja liikkumaan vauvan kanssa rohkeammin, mikä ainakin mun kohdalla on luonut varmuutta ja sellaista voittaja-fiilistä, kun pääosin kaikki reissut ja lähtemiset ovat kuitenkin sujuneet ihan hyvin. Sitä on vain niin hirmuisen herkkänä pienten ihmisten signaaleille ja tunteille, että sitä jotenkin imee kaiken itseensä. Sitten vielä hormonihuurut päälle niin aikamoinen cocktail on siinä :D Mulla lisäksi vaikuttaa pienoinen taipumus turhaan perfektionismiin (ja neuroottisuuteen), kun odottaa, että kaikki sujuisi aina jotenkin täydellisesti ja siloitellusti. Puuh. Tuosta kun pääsisi eroon. Sekavaa tekstiä, toivottavasti saat jotain tolkkua :)

    Valoa tähän harmaaseen vuodenaikaan ja ihanaa joulun odotusta sinulle ja perheellesi! <3

  • Milja
    Posted at 00:28h, 15 joulukuun Vastaa

    Teillähän on hyvin saman ikäinen tyttö kuin mulla. Neiti on huomenna 1 v ja 3 kk. Mun alkuajat äitinä oli todella synkkiä. Raskaus oli helppo eikä mulla ollut lainkaan edes pahoinvointia. Synnytys olikin sitten vaikea ja olin sairaalassa lähemmäs kaksi viikkoa. Kotonakin olin vielä viikkoja heikossa kunnossa. Mielialakin oli todella maissa ja tunsin tehneeni elämäni virheen. Halusin vain palata entiseen elämääni. Pikkuhiljaa olo kuitenkin helpotti, mutta täytyy sanoa, että vasta loppukesällä / syksyllä aloin oikeasti osata nauttia tästä. Lapsi on parasta elämässäni!

    • Sanni
      Posted at 13:27h, 15 joulukuun Vastaa

      Voi ei, kuulostaa kyllä aika kurjalta kokemukselta. Lapsen saaminen on itsessään, jo niin elämää mullistava tapahtuma että olisi ihan suotavaa, jos silloin edes fysiikka pelaisi 100%. Ihanaa kuitenkin kuulla, että nyt äitiydestä ja omasta lapsestaan osaa jo nauttia ja iloita. Ei turhaan puhuta siitä vauvavuoden vaikeudesta. Kaikkea hyvää ja ihanaa toivon sinne teille <3

Post A Comment