Kuka voisi kellot seisauttaa

Olin muutama päivä sitten lataamassa instagramiini kuvaa Albasta. Olin ottanut kuvan ylpeydestä sydän pullollaan, sillä Alba oli pukenut itse vaatteet päälleen ensimmäistä kertaa koskaan, ja kaiken vieläpä ihan oikeinpäin ja järkevässä järjestyksessä. Minä – maailmankuulu liikuttuja – nieleskelin itkuani, kurkku liikutuksesta suunnilleen umpeen turvonneena. Mietin siinä, että tuossa tuo nyt on – ihminen, josta vielä ihan hetki sitten ei ollut merkkiäkään, seisoo tuossa nyt omilla, lapsenmakkaraisilla jaloillaan, ja kiskoo tennarit jalassa takin vetoketjua kiinni niin kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään. Yhtäkkiä siinä hetkessä se iski, haikeus. Haikeus siitä, että Alba ei ole ikuisesti se sellainen pieni, tyynyn pituinen ja kymmenen kilon painoinen pikkuiseni, vaan hän kasvaa, muuttuu ja kehittyy koko ajan, ihan kirjaimellisesti silmissä.

En ole varma olenko koskaan ennen sitä torstaista hetkeä ajatellut, että toivoisin ajan pysähtyvän tähän, haluaisin että juuri tämä elämänvaihe kestäisi ikuisesti. Nyt kuitenkin tuntuu siltä. En vielä koskaan ole ollut niin tyytyväinen elämääni, elämäämme, kuin nyt olen.
Tunnen itseni vielä nuoreksi, usein ihan tytöksi- melkein lapseksi ja silti kuitenkin usein myös sillain sopivasti aikuiseksi. Pidän itsestäni huomattavasti enemmän, kuin vaikka vielä kolme vuotta sitten. Tiedostan kuitenkin olevani vielä kovin kesken ja haluaisin koko ajan kasvaa paremmaksi versioksi itsestäni. Alan hiljalleen tuntea omat vahvuuteni ja heikkouteni ja tiedän jo mitä kohti haluan kulkea. Fyysisiltä (siis sellaisilta liikunnallisilta) ominaisuuksilta koen olevani ihan yhtä iskussa kuin joskus 18-vuotiaanaakin. En kuitenkaan enää näytä samalta. Kannan murheita ja väsymystä kasvoillani vaikka ei ehkä kannattaisi. Mutta uskon, että tilanne ei kuitenkaan vielä ole niin katastrofaalinen, kuin se tällä murehtimisen määrällä tulee olemaan joskus viiden vuoden päästä. Nyt on siis hyvä.

Alban ollessa vielä vauva toivoin ja odotin usein sitä seuraava vaihetta. Odotin, että lapsi oppisi kääntymään, kierimään, ryömimään, konttaamaan ja kävelemään. Odotin, että se pieni alkaisi nukkua. Edes päivisin. (Molempien, sekä yö- että päiväunien, nukkumisesta en uskaltanut edes haaveille). Kun Alba täytti yksi, odotus lakkasi. Arki alkoi helpottua huomattavasti. Kuin taikaiskusta alettiin nukkua kokonaisia öitä ja kolmen tunnin päiväunia ihan tarkoilla kellonlyömillä. Nyt tuo pienokainen pukee jo itse vaatteita ylleen (mieluummin kyllä yleensä ihan vaan riisuu), haluaa leikkiä itsekseen, jaksaa ja haluaa keskittyä kuuntelemaan satuja, puhuu, ymmärtää, halaa ja suukottaa. Ei kuitenkaan vielä uhmaa (vaikka käytetyin lause tällä hetkellä onkin ”eiku Alba itse” ) tai kysy kysymyksiä, joihin ei osata vasata. Haluaa, ja tarvii vanhempien apua ja seuraa kuitenkin vielä moneen. Pyytää tuon tuosta päästä syliin ja haluaa aina iltaisin, että äiti tai papa yssyttää uneen. Nyt on siis hyvä.

Vaikka nyt tuntuukin siltä, ettei tämän hetkisen elämäntilanteen voittanutta tule, niin tiedän, että aivan takuulla tulee. Haluan uskoa, että jokainen tuleva vaihe tuntuu siltä parhaimmalta mahdolliselta. Kirjoitin 15 vuotta sitten ystäväni Ruusan synttärikorttiin onnea 13- vuotiaalle, paras ikä tässä iässä. Olen edelleen ehdottoman samaa mieltä. 28 – paras ikä tässä iässä. Vai mitä?

 

Kuvissa Alba ja baba (eli babushka eli Roman äiti Elena), yksi hänen lempi-ihmisistään.

10 Comments
  • sofia
    Posted at 19:14h, 28 helmikuun Vastaa

    voi rakkaus. koskettavia sanoja ja ajatuksia. vaikutat semmoselta tyypiltä kenen kans vois huomaamatta vierähtää useampi tunti kahvikupin ääressä. elämää pohtien ja asioista keskustellen. tiätkö, rakastan sun tapaa ajatella ja kirjoittaa. sydän

    • Sanni
      Posted at 08:16h, 06 maaliskuun Vastaa

      Ihana Sofia! Tuli jotenki tosi lämmin olo sun kommentista. Vilpitön ja aito vaikuttaisit olevan ihan itse <3!

  • Livia
    Posted at 19:58h, 28 helmikuun Vastaa

    Kiva asenne! Hienoa, että on niitäkin hetkiä pikkulapsivaiheessa, että oikeasti nauttii eikä odota koko ajan helpotusta. Alballa on varmastikin tosi-ihana perhe!

    • Sanni
      Posted at 22:28h, 29 helmikuun Vastaa

      Ensimmäinen vuosi meni kyllä vähän siihen odotteluun, mutta sen jälkeen ollaan kyllä molemmat vanhemmat nautittu ihan suunnattomasti tästä elämänvaiheesta. Ja on kyllä valtavan suuri apu ja rikkaus, että isovanhemmat ovat niin paljon läsnä tässä arjessa.

      Kiitos vielä kivasta kommentista, tuli jotenkin superhyvä mieli tästä.

  • Veera SP
    Posted at 21:52h, 28 helmikuun Vastaa

    Olipa jotenkin koskettava postaus! Ja ihanasti sanottu toi ”paras ikä tässä iässä”. Itellä tullut tämmönen parikymppisen ikäkriisi yhtäkkiä ja toi jotenkin upposi! Turha stressailla tämmösistä ikä jutuista.

    • Sanni
      Posted at 08:15h, 06 maaliskuun Vastaa

      No just näin! Nää ikääntymishommat on kuitenki aika väistämättömiä, niin turha stressata jostain, mille ei mitään kuitenkaan mahda.
      Leppoista sunnuntaita <3

  • Satu/villa fox
    Posted at 15:35h, 01 maaliskuun Vastaa

    Aivan sairaan ihana postaus <3<3<3

    • Sanni
      Posted at 08:13h, 06 maaliskuun Vastaa

      Ihana Satu <3 !

  • Viola
    Posted at 11:59h, 04 maaliskuun Vastaa

    Ihana kirjoitus! <3

Post A Comment