Ansaittua, niin ansaittua.

 

_MG_6362

Tätä perjantai-aamua on odotettu. Kuus viikkoa noin suunnilleen. Meillä on sellainen isohko tyttöporukka (pitäisi kuulemma muuten tämän ikäisenä käyttää jo nimitystä naisporukka, mutta äh en osaa, antakaa ainakin kolme vuotta vielä), mutta ehkä max.kerran-kaksi vuodessa nähdään niin että ollaan kaikki oikeasti samassa paikassa samaan aikaan. Mutta tänään: tänään kaksi autollista meitä lähtee viikonlopuksi mökkeilemään. Autossa istumista on tiedossa Siikajolle ja takaisin- verran. En tiedä kuinka paljon se on, mutta veikkaan että paljon. Matkustaminen näiden tyyppien kanssa on kuitenkin melkein puoli ruokaa joten ei todellakaan haittaa. Etenkään, jos mun ei tarvitse ajaa.

Carpool karaoke – mä nään sut.

Vielä vuosi, tai ehkä vielä jopa puolikin, sitten tällainen kolmen päivän poissaolo kotoa ja erossa Albasta olisi tuntunut ihan kamalalta. Reissussa olisin potenut maailmanluokan syyllisyyttä, ikävöinyt taukoamatta, istunut todennäköisesti puhelin korvalla ja kädessä suurimman osan ajasta kinuamassa kuulumisia ja kuvia, ja tuntenut siinä niin samalla koko ajan itseni maailman huonoimmaksi äidiksi- jättää nyt lapsensa sillä tavalla isänsä tai isovanhempiensa luokse. Huh. Mutta tiedättekö, nyt ei enää tunnu samalta. Enkä aio edes valehdella, että tuntuisi. Voin kertoa, että tuntuu ihan pelkästään vaan ihanalta. Niin ihanalta, etten melkein kestä. Kamala ikävä tulee tietysti, mutta ei juuri muuta. En tunne huonoa omatuntoa, päinvastoin oikeastaan. Tiedän, että tästä reissusta hyötyy muutkin kuin vain minä.

_MG_6401

Tämä viikko on ollut aika kamala. Fiilikseltään hyvä ja positiivinen joo, mutta tekemistä on ollut niin paljon ettei tällaisia viikkoja jaksaisi kovin montaa. Putkeen ainakaan. Aamuisin kello on soinut kuudelta salille tai lenkille, sieltä ensimmäisiin töihin ja niistä töistä sitten vielä suoraan toisiin töihin, jonka jälkeen illaksi kotiin yksin Alban kanssa. Lounastauoilla olen juossut ympäri kaupunkia hoitamassa asioita, jotka tietysti oli hoidettava juuri tällä viikolla, ja joita tietenkään en olisi ehtinyt milloinkaan muulloin kuin lounastauoilla hoitaa. Aika monena päivänä olen syönyt ensiksi aamulla, ja seuraavan kerran heti illalla kello 23, kun lapsi on saatu nukkumaan. Ei tee hyvää kenellekään tämä tällainen. Nyt tässä vähän heiluttelen tukkaa puolelta toiselle ja mietin, että meitsi on kyllä niin ansainnut tämän viikonlopun.

Ahhhh.
Mennään jo kissat!

Vähän silti jännittää, koska krhm eihän tästäkään retkestä ehkä ihan se kevyin ole tulossa.

Tags:
No Comments

Post A Comment