En kyllä sitten koskaan

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lapsen saaminen herättää luonnollisesti aika paljon ajatuksia, toiveita ja odotuksia.  Pelkästään jo tieto siitä, että lapsi on tulossa tekee ihmeitä. Sitä alkaa miettiä oikeastaan aivan kaikkea vähän eri tavalla. Miettii millainen vanhempi haluaisi olla, ja miettii millainen se oma lapsi tulee olemaan. Sitä kaikkea on kuitenkin todella vaikea kuvitella, koska se on jotain sellaista mitä et ole kokenut koskaan aiemmin. Ellet siis ole kokenut. Mutta puhun nyt siis lähinnä niistä, jotka odottavat esikoistaan. Kaikki tuntuu uudelta, jännittävältä ja vähän pelottavaltakin. Silti saattaa olla aika selkeät suunnitelmat sen uuden roolin suhteen. Mulla ainakin oli. Olen ihan kirjannut ylös asti asioita mitä minä en todellakaan tulisi tekemään, ja mitä taas todellakin tulisin. En nyt löytänyt tuota listaa mistään, koska hukkaan nykyään kaiken mihin kosken, mutta muisti pelaa kuitenkin sen verran, että tällaisen listan sain sen syövereistä kaivettua. Nyt kahta vuotta myöhemmin on hyvä vähän pysähtyä katselemaan, että kuinka hyvin olen pysynyt niissä suunnitelmissani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Synnytän ehdottomasti ilman kipulääkkeitä, koska niinhän tekevät ja ovat tehneet miljoonat naiset minua ennen.
Hyvä yritys. Jos vielä joskus tule seuraava kerta niin aion kyllä pyytää aivan kaiken mahdollisen aivan heti. Se ehkä kertoo kaiken tarpeellisen.

Palaisin töihin heti, kun lapsi on yhdeksän kuukautta.
En palannut. Mutta kolme kuukautta sen jälkeen kyllä. Tosin vain muutamaksi päiväksi viikossa.

En kuitenkaan laittaisi lastani koskaan päiväkotiin ennen kuin tämä osaa puhua.
Enkä laittanutkaan. Alba aloitti päiväkodissa 2 v ja 1kk ikäisenä. Puhuu jo sujuvasti sekä suomeksi että venäjäksi. Työssäkäynti niin, että lapsi on kotona onnistuu kun on mielettömän hieno tukiverkosto, joka haluaa olla lapsen elämässä yhtä paljon kuin mekin, ja niin että molemmat vanhemmat tekevät vuorotyötä eivätkä näe toisiaan kuin kerran viikossa. Sacrifices, you know.

Me emme todellakaan koskaan sitten lapsen synnyttyä nukkuisi eri huoneissa. Siis me vanhemmat.
Juu eipä. Taidettiin Alban syntymän jälkeen nukkua ehkä kaksi yötä koko perhe samassa huoneessa, jonka jälkeen Roma muutti olohuoneeseen 10 kuukaudeksi. Ja se oli ehkä viisainta, mitä me olemme koskaan päättäneet. Tuolla tavoin taloudessa oli aina yksi tolkun ihminen, hyvin levännyt ja järjissään. Itse saattoi taas oikeuttaa itselleen vähän kaikenlaista, koska oli noh – väsynyt. Ja toisaalta taas, sai vaatia toiselta kaikenlaista, koska tämä oli noh – levännyt. Sitäpaitsi oli ihanaa saada ikävöidä toista iltaisin. Läheteltiin iltaisin viestejä toisillemme viereisiin huoneisiin, ja tuntui ihan sellaiselta seurustelevalta taas. Tätä suosittelen aivan kaikille.

En ehkä halua koskaan imettää.
En ole vieläkään ihan varma halusinko, mutta tein sitä silti 18 kuukautta. Varmaan laiskuuttani lähinnä. Olihan se nyt öisin se huomattavasti helpompi vaihtoehto niiden pullojen ja maidon lämmittelyn sijaan.

En todellakaan unohtaisi itseäni lapsen saatuani.
Ehkä vähän saatoin vuodeksi kyllä unohtaa. Mutta se on ihan suotavaa, ja ymmärrettävää. Sitä menee sellaiseen kuplaan, josta ei oikeastaan edes halua ulos. Siis ainakaan vuoteen. Sen jälkeen saattaa haluta kahta kauheammin.

En koskaan pukisi lasta kuten itseäni. En myöskään pukisi lastani väreihin, enkä kuoseihin.
Pieleen meni. Puen lasta usein, kuten itseäni koska kas kummaa vaatemakuni on sama vaikka kyseessä onkin lapsi. Tietysti materiaalit ovat usein vähän toisenlaisia, mutta kyllä minä lastenkin vaatteissa pidän ihan niistä samoista simppeleistä jutuista, kuin omissanikin. Mitä taas tulee niihin kuoseihin ja väreihin, niin aika varoen käytän niitä edelleen. Mutta, lastani pukevat varsin innokkaasti myös kaksi Venäjän-mummoa. Ja voin kertoa, että meidän makumme krhm hieman eroavat toisistaan. Lähes joka kerta Alba tulee mummolasta kotiin aivan toisen näköisenä, kuin sinne mennessään. Ja se on aivan okei. Tai ainakin pitäisi varmaan olla. Välillä vähän silti saatan nieleskellä. Ja piilotella niitä kaikkein kamalimpia. Mutta ei kerrota siitä kenellekään.

Lapsellani olisi aina päällään puhtaat vaatteet.
Totta. Paitsi silloin, kun ne ovat likaiset. Ja aika usein ne ovat. Enkä jaksa vetää siitä sen suurempaa stressiä. Tuon ikäiset vaan nyt sattuvat tykkäämään viilipurkin kaatamisesta päälleen, tai siitä miltä kuulakärkikynä tuntuu uusien farkkujen pinnalla ja vesiväritkin ovat usein kivempia vaatteilla kuin paperilla. Tietysti vaihdan lapselle puhtaat vaatteet aina, kun olemme menossa jonnekin/ meillä on vieraita, mutta jos olemme kotona ihan vain omalla porukalla niin en todellakaan vaihda vaatteita jokaisen ruokailun jälkeen. Sitä pyykin määrää muuten. Huh. Mä haluan tehdä elämälläni muutakin, kuin pyykätä ja viikata.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En kyllä anna lapseni maistaa sokeria. En ainakaan ennen kuin tämä täyttää 18 ja on kyllin järkevä päättämään itse haluaako sitä elämäänsä vai ei.
Juuh elikkäs. Tuo lapsi tiesi kyllä jo puolen vuoden ikäisenä aivan tasan tarkkaan, että suklaa on suklaata ja sitä tulee himoita. Piste. Kehen lie tullut.

 Veisin lapseni ainakin vauvauintiin, muskariin, temppukerhoon ja satubalettiin.
Paitsi etten vienyt. Yhteenkään niistä. Mikään muu kuin tuo vauvauinnin väliinjättäminen ei tosin harmita. Ette edes voi kuvitella sitä huudon määrää mikä tuosta lapsesta lähtee, kun vesi liippaa edes läheltä hänen kasvojaan. Jotenkin kaukaisilta tuntuvat ne sukeltelevat vauvat….

Meillä ei todellakaan olisi kaksivuotiasta vaippojen käyttäjää.
Vaan kyllähän meillä on. Ja on varmaan vaippoja käyttävä 2,5 vuotiaskin. 

Ottaisin lapsen mukaan kaikkialle minne menen.
Väärin. En ota. Nautin omasta ajastani ja omista jutuistani niin paljon, että menen usein todella mielelläni ihan yksin. Mutta suurin syy on kyllä se että poden niin järkyttävän huonoa omaatuntoa aina, kun otan Alban mukaani johonkin paikkaan, joka on ehkä kivempi minulle kuin hänelle. Ihan älytöntä, tiedän. Olen yrittänyt päästä siitä eroon tekemällä juuri niitä asioita, mutta voi! Sydäntä pistää ja viiltelee aina siihen malliin, ettei se alunperin kivalta tuntunut homma enää sen kaiken pistelyn kanssa tunnukaan niin hyvältä. 
Kaikkein mieluiten teenkin Alban kanssa niitä asioita, mistä tiedän tämän valtavasti nauttivan. Itsekin yritän. Sillä jaettu ilo jne.

Annan Roman olla lapselle isä ihan omalla tavallaan. En puutu, enkä ojentele enkä todellakaan kuvittele tietäväni paremmin.
Vaikeaa on ollut, sillä aika usein tuntuu vähän siltä niinku tietäisin ihan vähän paremmin ja enemmän. Mutta silti ensimmäiset kaksi vuotta annoin aika vapaasti toisen tehdä asiat juuri niin kuin tämä parhaaksi koki. En puuttunut, enkä valittanut. Mutta toista on nyt. Vasta nyt tuntuu, että niitä kasvatuksellisia haasteita alkaa tulla, ja nyt on huomattavasti hankalampaa antaa toisen toimia tavallaan. Yritän silti. Sillä tiedän, etteivät omat tapani toimia ole oikeasti yhtään parempia. Todennäköisesti päinvastoin.

Heti, kun lapsi vaan pysyisi pystyssä meillä tanssittaisiin joka päivä.
Ja sitä meillä kyllä todellakin tehdään. Alba pyytää usein aina heti aamuisin ”lauluja” koska haluaa tanssia. Äitinsä tyttö. Ja aina kun tulevat moikkaamaan mua töihin ja Alba kuulee liikkeessä soivan musiikin tahtoo tämä aivan joka ikinen kerta heti päästä tanssimaan.Sitä hän sitten siellä asiakkaiden lomassa tekee. Eihän muut ihmiset sitä polvien notkottamista välttämättä tanssiksi ymmärrän, mutta minä kyllä tiedän.

Aion olla ihan sillain vaatimattomasti täydellinen äiti.
Unohdin tämän heti ensimmäisen vuorokauden jälkeen. Nykyään en edes yritä, sillä tiedän että sitä täydellisyyteen pyrkimistä tärkeämpää on ihan vaan olla läsnä. Siinä niin. Kuulla ja nähdä, oikeasti kohdata. Jakaa hetkiä, asioita. Siinä mä oon omasta mielestäni onnistunut aika hyvin. Olemaan läsnä siis.

Kiinnostaisi kuulla millaisia asioita te piditte ennen lapsen syntymää tärkeinä? Ja millaisista asioista, ette ole joustaneet sen syntymän jälkeenkään.

Tags:
,
17 Comments
  • Aino
    Posted at 22:39h, 11 lokakuun Vastaa

    Hei Sanni,

    En oo koskaan aikaisemmin kommentoinut mitään sun blogiin vaikka alusta asti olen sitä lukenut. Mutta nyt täytyy kommentoida. Sun blogi on niin liikuttava. Sun kirjoitustyyli on niin erilainen. Ainutlaatuinen, lahjakas. Sä vaan saat just ne sanat just siihen järjestykseen just niin oikein, enkä tiedä miten. Sä saat kaikki arkisetkin asiat kuulostamaan niin kauniilta ja liikuttavilta. Ja se tekee sun blogista niin ihanan. Aidon, lämpimän. Ei mitään pintaliitoa vaan elämää. Monet kerrat blogiasi lukiessa olen tirauttanut pari kyyneltä. Ja monet kerrat taas hymyillyt suupielet korvissa täällä ruudun toisella puolella. Sun blogi on voimaannuttava!

    Kiitos.

    • Sanni
      Posted at 18:52h, 13 lokakuun Vastaa

      Voihan itku. En kestä. Tuntuu niin onnekkaalta, että tällaset tyypit lukee mun blogia. Ja jaksaa vielä kommentoidakin. Jotenkin kauhean etuoikeutettu olo. Et edes usko, kuinka hyvälle mielelle tulin tästä. Ehkä vähän itkettikin. Mutta milloinpa mua ei.
      Kiitos. Ihanaa, että oot siellä <3

      • Aino
        Posted at 21:37h, 13 lokakuun Vastaa

        <3

  • Minnea/Minnean muruja
    Posted at 08:28h, 12 lokakuun Vastaa

    Ihana teksti!

    Monta kohtaa tuolta sopii myös omaan elämään. Alkoi naurattamaan tuo kohta, jossa sanoit, että on hankalaa antaa miehen hoitaa lasta omalla tavallaan, kun tuntuu että tietää itse kuitenkin vähän paremmin. Mulla on ihan sama! Oikein on joutunut välillä pidättelemään itseään, etten ole mennyt pätemään väliin(ja joskus olen varmasti mennytkin).

    Sun teksteistä tulee hyvälle mielelle!

    • Sanni
      Posted at 18:51h, 13 lokakuun Vastaa

      sama, sama! Aika usein olen jo melkein vähän ojentamassa toista, kun sitten päätänkin pitää suuni kiinni. Aika usein se kannattaa. Enkä tajua miksi tämä on tällainen yleinen äitien juttu, aika harvoin kuulee isiä ojentamassa äitejä lapsen hoitoon liittyen.

  • Elviiri
    Posted at 08:39h, 12 lokakuun Vastaa

    Ihana postaus. (Ja älytön vauvakuume. Hahah.)

    • Sanni
      Posted at 18:50h, 13 lokakuun Vastaa

      Vauvakuume on paha kuume :-D

  • Satu
    Posted at 12:40h, 12 lokakuun Vastaa

    Ensimmäinen lapsemme syntyi 29.12 vuosia sitten ja sain ihanan oloasun joululahjaksi vielä iso mahaisena. Silloin ajattelin,että maha jää ihan täysin synnärille ja mahdun asuun ja siinä sipsuttelen miestäni vastaan koulusta ja töistä tullessa vauvaa kantaen (juuri syönyt ja nukkunut).
    Vauvamme oli koliikki ja huusi ekat 4kk enkä mahtunut asuun ja aivan väsynyt olin. Mies meni opiskelujen jälkeen suoraan iltavuoroon(koska rahaahan tarvii opiskellessa ja kotiäitinä) ja tuli sieltä 24.00 kotiin,jolloin lopetin vauvan kantamisen ja kaaduin sänkyyn. Mies kantoi vielä 2h lasta kunnes vauva nukahti vihdoin. Ei ihan ollut sitä ruusuista ja hehkeää vaimoa kotona mitä olin ajatellut :) onneks tuosta on yli 10v aikaa eikä sen jälkeiset lapset ole ollut koliikkeja.

    • Sanni
      Posted at 18:50h, 13 lokakuun Vastaa

      hahahah voi ei :-D Tiedän tasan tarkkaan nuo epårealistiset ajatukset ja kuvitelmat siitä millainen sitä tulisi heti kaksi minuuttia synnytyksen jälkeen olemaan. Onneksi osataan olla jo vähän armollisempia itsellemme. Hyvä me.
      Ja huh, kuulostaa kyllä rankalta tuo koliikki kaikkinensa. Hatun nosto sinne.

  • piupali
    Posted at 13:55h, 12 lokakuun Vastaa

    Hei meillä oli toi sama, että nukuttiin miehen kanssa eri huoneissa reilu puoli vuotta. Toinen nukkui esikoisen kanssa ja toinen valvoi kuopuksen kanssa. Yllättävän moni tätä ihmetteli, itse taas en millään voi ymmärtää, mitä järkeä olisi ollut juurikin siinä että koko perhe valvoo yhden vauvan vuoksi. Tällä tavoin edes yksi aikuinen oli jokseenkin järjissään. Ja tällä tavoin sain myös itse välillä kokonaisia öitä, kun mies otti valvomisvuoron vauvan kanssa. Ai miten mukavaa se olikin vuorostaan pötkähtää yli kaksivuotiaan esikoisen viereen tietäen, että nythän nukutaan. <3 Oon suositellut tätä ehkä kaikille jotka kärsivät valvovista vauvoista, meidän perhe ei olisi pysynyt järjissään sitä rankkaa aikaa jos kukaan ei olisi ikinä saanut nukkua.

    • Sanni
      Posted at 18:48h, 13 lokakuun Vastaa

      Ihan sama meillä! Mies siirtyi nukkumaan lapsen kans makuuhuoneeseen tuolloin 10-kuisena, kun lopetin imetyksen. Seuraavat kolme kuukautta minä olin se, joka nukkui makuuhuoneessa. Ja uskon, että tuo on suurin syy siihen, ettemme tulleet kaikki hulluiksi tai eronneet tuon ensimmäisen vuoden aikana :-D

  • Amppis
    Posted at 21:31h, 12 lokakuun Vastaa

    Tämä onkin itselle ajankohtainen aihe, sillä odotan esikoistani ja jo nyt raskausaikana päässä pyörii monen monta ajatusta. Lapsi on kovasti toivottu, mutta silti olen vähän pelästynytkin omia itsekkäitä ajatuksiani. Alkuraskaudesta en halunnut vielä kertoa raskaudestani ja huomasin, kuinka hankalaksi sosiaalinen elämäni menikään, kun lähes kaikkiin tapaamisiin ja tapahtumiin liittyi jollakin tapaa alkoholi, ja tuntui raskaalta keksiä keinoja piilotella omaa raskautta. Tuntuu typerältä ja itsekkäältä, mutta pelkään sitä, että jään kaveriporukoissani ulkopuoliseksi, jos en osallistu illanviettoihin. Harmikseni kukaan lähipiiristäni ei odota lasta, joten yllättäen näin kolmikymppisenä minä olenkin se, jonka elämäntilanne on erilainen kuin kavereideni. Vaikka minulla olikin aiemmin kova vauvakuume, niin nyt huomaan suhtautuvani tulevaan äitiyteen hyvin rauhallisesti, enkä kaipaa ympärilleni mitään hössötystä asiasta.

    Ajatuksissani minusta tulee toimelias äiti, joka ei sitten ainakaan jää aina kotiin kahdestaan lapsen kanssa :D. Noh, saa nähdä. Nytkin väsymys vetää usein kotisohvalle. Odotan lapsen kanssa vietettävää aikaa, leikkejä, lukuhetkiä jne. En halua hukuttaa lastani materiaan ja leluihin, vaan keskittyä yhdessä tekemiseen: luontoretkiin, leikkipuistoihin, perheen ja ystävien kanssa olemiseen, yhteisiin elämyksiin. Muutoin en tiedä. Luulen, että vasta sitten, kun lapsi on täällä, oikeasti tajuan, millaista elämä sitten tulee olemaan.

    • Sanni
      Posted at 18:47h, 13 lokakuun Vastaa

      Kuulostaa ihanalta. Kaikki menee kyllä hyvin, kun vaan antaa mennä.
      Kaikkea hyvää sinne odotukseen!

      pst.tiedän miltä tuntuu olla ystäväpiirin ainoa odottava, mulla oli ihan sama tilanne. Voit varmaan kuvitella mun onnen kun tasan vuosi Alban syntymän jälkeen paras ystäväni sai lapsen. Siihen asti olin ollut jotenkin yksin juuri tuon lapsiasian kanssa, vaikka en muuten yksin ollutkaan. Tsemppiä sinne.

  • July
    Posted at 21:32h, 12 lokakuun Vastaa

    Pakko kommentoida. Nauraa hekotin ääneen kun luin tätä tekstiä 😀
    Eikä ole ensimmäinen kerta. Pystyn samaistumaan niin moneen asiaan sun teksteissä, kun on itsellä sama elämäntilanne ja täysin samanikäinen tyttö.

    • Sanni
      Posted at 18:45h, 13 lokakuun Vastaa

      Hahaha ihan mahtavaa! Niin kivaa tietää, että siellä ruudun toisella puolella muita samassa tilanteessa olevia tyyppejä. Kiitos.

  • Salge
    Posted at 21:41h, 12 lokakuun Vastaa

    Pakko kirjoittaa että tää on jo toinen kirjoitus aiheesta äitiys tai raskaus jonka luen nyt just, kun juuri kuivasin kyyneleet äitiys- ja raskausahdistuksessani. Esikoista odotan. Mulle on iskenyt paniikki että miten mä selviän? Miten mun kroppa leviää? Miks mä panikoin jotain kroppaa ja sen muutoksia kun mahassa kasvaa jotain kaunista ja ihanaa? Oonko mä huonoäiti kun ajattelen näin..Jne. joten kiitos. Tää oli jotenkin lohduttavaa luettavaa. :)
    Aijon olla läsnä, lähellä ja oma itseni. Hiukan ankara ja reilusti rakastava äiti.

    • Sanni
      Posted at 18:45h, 13 lokakuun Vastaa

      Voi kuule, niin tuttuja ajatuksia. Sitä ehtii sen yhdeksän kuukauden aikana käydä kaikki mahdolliset ajatuksen ja tunteet läpi – yrittää vain muistaa, että ne kaikki ovat täysin oikeutettuja ja normaaleja tuossa tilanteessa.
      Ihanaa odotusta sinne <3

Post A Comment