Ennen lasta 07 marraskuun 2016 - 17:00
Puhuttiin eilen ystävien kanssa siitä, että kaipaako jotain ajalta ennen lapsia. Toinen ei juuri kaivannut, toinen kaipasi jotain. Itse en tunnissa olisi varmaan edes ehtinyt kertoa mitä kaikkea kaipaan. On tietysti totta ja muistettava, että monet asiat ovat vain järjestelykysymyksiä. Lapselle voi aina hankkia lastenvahdin, tämän kanssa voi reissata, käydä illallisilla ravintolassa ja ottaa mukaan melkein kaikkialle minne meneekin. Totta. Mutta ne asiat, joita minä ajalta ennen lapsia kaipaan ovat lähinnä tunteita, eivät niinkään tekemisiä tai menemisiä.
Kaipaan sitä, ettei jatkuvasti olisi huono omatunto – milloin mistäkin. Kaipaan sitä, ettei koko ajan pelkää tekevänsä aivan kaikkea päin honkia. Kaipaan sitä, ettei ajattele joka toinen hetki olevansa jotenkin perustavanlaatuisesti huonompi äiti, kuin kukaan toinen. Kaipaan sitä, ettei jatkuvasti tarvitsisi miettiä tarjoaako lapselleen riittävästi – vai ihan liikaa virikkeittä. Lukeeko tarpeeksi kirjoja, laulaako riittävän usein. Asettaako riittävästi rajoja, ja antaako toisaalta tarpeeksi vapautta. Muistaako olla johdonmukainen ja järkevä. Saako lapsi riittävästi ravinteita ruoasta. Nukkuuko tämä liikaa vai liian vähän. Miksi tämä lyö ja repii hiuksista (minua ihan erityisesti, ja useimmiten nauraa vielä makeasti päälle sen tehtyään) vaikka olen aina kertonut, ettei niin todellakaan voi tehdä. Kaipaan sitä sellaista aikaa, kun mietti aina toisinaan muutakin kuin sitä missä kaikessa on jo mennyt pieleen, ja missä kaikessa tulee aivan takuulla vielä menemään.
Kaipaan myös sitä millaista oli olla kahdestaan Roman kanssa. Kaipaan niitä pitkäksi venyneitä iltoja ja iltapäivään asti jatkuvia aamuja. Kaipaan sitä huolettomuutta, spontaaniutta kun olimme vain me kaksi. Tietysti nykyäänkin tehdään asioita ihan kahdestaan. Alba on ainakin kerran kuussa yökylässä isovanhemmillaan ja useamman kerran kuussa hoidossa päivisin, niin että me saamme olla kahden. Tietysti myös illat, kun lapsi nukkuu ovat vain meille. Mutta ei se kuitenkaan enää ole samaa. Meitä ei ole enää kahta. Meitä on jatkuvasti kolme, vaikka yksi ei olisikaan paikalla. Siihen kahdestaan olemiseen liittyy nykyään aina ripaus ikävää, odotusta, joskus huolikin. Usein ainakin vähän huono omatunto tai kiitollisuudenvelka. Lapsen saamisen jälkeen kahdestaan ollessa tuntuu aina vähän siltä, että jotain puuttuu. Ennen lasta olimme oikeasti kahdestaan, silloin tuntui että tässä näin – meissä kahdessa on koko maailma, kaikki mitä tarvitsen. Nyt sellainen olo tulee vain silloin, kun olemme yhdessä kaikki kolme. Kuulostaako omituiselta? Siis se, että välillä sitä kaipaa jotakin sellaista, mitä ei kuitenkaan oikeasti tahtoisi takaisin?
Luojan lykky, että olen aina ollut vähän sellainen ihminen jonka mielestä kaipaaminen on aika kivaa ja kaunista. Että ihan kuulkaas nautin siitäkin. En haikaile sen ajan perään, vaan haluan olla tässä missä juuri tänään olen aivan kaikkinensa (vaikka tietysti toivon, että se tukasta repiminen loppuisi ennen kuin ei olisi enää tukkaa mistä repiä), mutta jotain sieltä vanhasta haluaisin kuitenkin takaisin myös tähän päivään.
Onkohan se mahdollista? Mitä sanotte te kypsemmät, viisaammat ja kokeneemmat äidit?
pst. uskotte takuulla kun sanon, että tämänkin postauksen kirjoittamisesta tuli huono omatunto. MIKÄ ON TÄMÄ KROONINEN HUONO OMATUNTO? JA MIKSI KUKAAN EI KERTONUT TÄSTÄ?
Minnaps
Posted at 19:18h, 07 marraskuunTutun kuuloista :). Koko ajan huono omatunto, pitäis revetä joka paikkaan ja olla paras. Olen nyt keksinyt, etten voi muutenkaan elämässä tarjota lapsilleni parasta, joten pysytään kohtuudessa ja se riittäköön. Saavat ne ravinteita tarpeeksi, virikkeitäkin, tylsää aikaa, kaikkea. Pitää vaan itse tehdä pään sisällä töitä, ettei vaadi liikoja itseltään, eikä muilta.
Tsemppiä! Kyllä se ajan kanssa laimenee, kunhan et vaadi itseltäsi liikoja.
nim. 5 äiti
Sanni
Posted at 17:47h, 09 marraskuunJes! Juuri tämän halusinkin kuulla. Kiitos tästä <3
Maiju
Posted at 19:29h, 07 marraskuunIhana ja jälleen kerran niin kivan aito teksti. Ollaan kihlattuni kanssa nyt monen vuoden yhdessä olon jälkeen alettu puhumaan ihan tosissaan siitä, että pian voisi olla se hetki, kun lapsen tulo meidänkin pieneen perheeseen olisi ajankohtainen. Tuossa tekstissäsi puhuit juuri niistä asioista joita itsekin olen miettinyt lapsen saamisessa: muututaanko me pariskuntana? muuttuuko arki aivan toiseksi? miten osaan olla hyvä äiti? mikä edes on hyvä äiti? Jotenkin tuo tekstisi toi kuitenkin todella seesteisen tunteen kaikkien noiden ajatusten keskelle :)
Varmasti äitiys ja elämä lapsen kanssa on lopulta jotain, mihin ei voi ennalta varautua, ja mihin sitten vain jotenkin kasvaa. Sitä odotellessa <3
Sanni
Posted at 17:46h, 09 marraskuunMä muistan kans kuinka paljon ajatuksia ja kysymyksiä me pyöriteltiin ennen lapsen saamista. Mutta ihan kuten itsekin tuossa kommentissa sanoit; se on lopulta jotain sellaista mihin ei kuitenkaan voi oikeastaan mitenkään valmistautua tai varautua. Riittää, että on valmis ja halukas muutokseen. Kaikki muu tulee yllätyksenä :-D
Minnea/Minnean muruja
Posted at 20:14h, 07 marraskuunMä niin tiedän nuo fiiliset! Se kokoaikainen huoli ja stressi, että teenkö mitään oikein. Todellakin kaipaan sitä huolettomampaa fiilistä, kun oli lähinnä vastuussa itsestään, eikä sekään niin tarkkaa ollut.
Sanni
Posted at 17:45h, 09 marraskuunAh, ihanaa että on muitakin <3
Pikku.
Posted at 14:27h, 08 marraskuunIhan kuin omasta päästäni nuo mietteet. Tuntuu, että nykyään keskustelut miehen kanssa liittyvät yhä enemmän huonoon omatuntoon. Mies ei koe sitä samalla tavalla, itsellä on koko ajan jostakin asiasta huono omatunto, liittyen omiin menoihin, lapsiin, mieheen jne. Melkoista tasapainottelua tämä on. Olen onnellinen näin, mutta todella kaipaan sitä huolettomuutta jota ei enää koskaan voi saada takaisin.
Sanni
Posted at 17:44h, 09 marraskuunNo jep! Pitäisi osata ottaa vähän miehistä mallia, eikä stressata aivan kaikesta aivan koko aikaa.
Katriina
Posted at 15:45h, 08 marraskuunEi ollut ensimmäinen kerta kun luen postaustasi täällä kyynel silmässä. Olet valtavan hyvä kirjoittamaan.
NIIN tiedän nuo tunteet. Tavallaan lohdullista että joku toinen (ja siis varmasti hyvin monikin) käy läpi tismalleen samoja tuntemuksia.
Suurin kaipauksen aihe on mulla nimenomaan se miehen kanssa kaksin olo. Osasit niin hyvin pukea sanoiksi tuonkin asian. Toisinaan tunnen ihan viiltävää kipua, kaipausta ja ikävää sydämessä niihin huolettoman onnellisiin hetkiin kun oltiin kahdestaan, mutta sitten jo samalla millisekunnilla ikävöin tuota maailman rakkainta pientä ihmettä ja huolestun ajatuksesta, että meillä ei olisikaan häntä.
Oi ja voi tätä äitiyttä. Niin täydellisen ihanaa, mutta silti niin täynnä ristiriitaisia tuntemuksia ja nimenomaan loputonta painimista sen huonon omantunnon kanssa.
<3
Sanni
Posted at 17:42h, 09 marraskuunNo kuule, nyt se olin sitten vuorostani minä joka luki sun kommenttia kyynelsilmin. Kiitos tästä. Niin paljon samoja tunteita ja ajatuksia. Huh. Ihanaa, että luit ja kommentoit <3
Inna
Posted at 16:04h, 08 marraskuunSamanlaisia ajatuksia. Jatkuva huono omatunto jostain, mut hei nyt lähes 5 v äitinä, 2 lasta. Joskus toteaa et ei kaikki oo menny pieleen :) lapset on sosiaalisia ja iloisia. Äiti on se jonka meil pitäis relaa :D lapset kasvaa ni sit sitä aikaa taas on.. sitä odotellen ja kuitenkaan ei :)
Sanni
Posted at 17:42h, 09 marraskuunIhana kommentti <3 ! Just noin. Ehkä sitä osaa vähän hellittää ajan kanssa, ymmärtää ettei kuitenkaan ole yksin vastuussa kaikesta, eikä kaikessa voi onnistua, kukaan meistä. Riittää että tahtoo, ja yrittää.
Sanna
Posted at 13:24h, 09 marraskuunNiin totta! Kun ollaan kahdestaan, on mukana jatkuvasti kaihertava tunne siitä, että jotain – joku – puuttuu. Ei sitä ”tässä on koko maailma, enkä muuta kaipaa” -fiilistä enää saa kuin silloin, kun lapsikin on paikalla.
Ja se syyllistyminen! Ystäväni totesi osuvasti, että äiti-ihmisiin asennetaan takuuvarmasti synnytyksen yhteydessä syyllisyyssiru. Niin sen on oltava ;)
Sanni
Posted at 17:41h, 09 marraskuunKyllä! Syylisyyssiru. Se se on. Sisäänrakenettuna kaikissa meissä heti äitiyden ensihetkistä. Kai siihen tottuu ja turtuu, eikä kaikki tunteet enää viiden vuoden jälkeen tunnu enää yhtä voimakkaina kun vielä nyt. Toivotaan parasta.
Jossu
Posted at 14:02h, 09 marraskuunItse kaipaan kaikkein eniten neljän lapsen äitinä juuri spontaaniutta. Kaikkea voi kyllä tehdä, mutta vaatii niin järkyttävästi säätöä että välillä kyllä lannistaa… Tuntuu että omilla harteilla on niin paljon, että jo pelkkä sohvalle nukahtaminen on mahdottomuus. Kaiken täytyy mennä tietyssä rytmissä ja järjestyksessä jotta paketti pysyy kasassa.
Sen sijaan omasta ajasta ja menemisistä oon jo kauan sitten lakannut tuntemasta huonoa omaatuntoa. Oma aika on välttämätöntä jotta pää pysyy kasassa. Hyvä äiti on hyväntuulinen äiti, ja minun velvollisuuteni on yrittää pitää itseni mahdollisimman hyväntuulisena :)
Sanni
Posted at 17:39h, 09 marraskuunNo voin vaan kuvitella. Etenkin juuri siinä vaiheessa, kun lapsia on enemmän kuin yksi.
Ja mahtavaa, että omista menoista ei tunne huonoa omatuntoa, koska niistä ei todellakaan tarvitse.
Kaikkea hyvää!