Viikoista ja päivistä

DSC_0065DSC_0069

Aika usein sunnuntaisin alan selata ja kelata kulunutta viikkoa. Aika usein myös kirjoitan. En tänne, mutta omiin koviin kansiini ihan kunnon kynällä. Sinne voi kirjoittaa kaikesta siitäkin, mistä tänne ei koskaan voisi tai edes haluaisi.
Mietin yleensä niitä viikon kohokohtia, huonoja hetkiä ja asioita joista olen sillä viikolla ollut erityisen kiitollinen. Mietin miksi toiset päivät ovat olleet tunnelmaltaan parempia kuin toiset, tai miksi olen käyttäytynyt toisina päivinä toisella tavalla, kuin jonain toisena päivänä suunnilleen samassa tilanteessa. En niinkään siksi, että aikoisin välttämättä ottaa opikseni ja tehdä asiat tulevalla viikolla toisin, vaan lähinnä siksi että kaiken sen pohtiminen on kivaa ja pitää minut kartalla siitä missä mennään ja miksi.

Viime viikko oli monella tapaa erityisen hyvä. Erityisesti siksi, että siihen sisältyi paljon ystäviä ja tekemistä, mutta myös muita viime viikkoja enemmän aikaa vain olla. Tuntui, että vaikka olinkin poikkeuksellisen paljon menossa olin myös tavallista enemmän kotona. Tässä näin Alban ja Roman kanssa. Ja se kaikki johtuu siitä, että olen vihdoin ja viimein tajunnut alkaa laatia päivilleni aikatauluja. Nyt kun sitä ei ole tekemässä kukaan muu, niin se täytyy luonnollisesti hoitaa itse. Huomaan, etten saa oikein mitään aikaiseksi ellen ole etukäteen suunnitellut aika tarkkojakin raameja sille mitä pitäisi saada tehtyä ja missä aikataulussa. Elämäni on tällä hetkellä melkoisen vapaata ja päivät hurahtavat helposti sellaisessa kummallisessa välitilassa jossa tuntuu siltä, että käytettävissä on kaikki aika maailmassa eikä vielä ole kiire mihinkään. Ja juuri silloin se kiire syntyy, siinä välitilassa. Eikä se välitila ole mitenkään erityisen rentouttava. Siinä tietää ja tuntee jokaisen hoidettavan homman, mutta ei kuitenkaan osaa vielä tarttua toimeen. Mutta nyt, kun tiedän heti aamusta mitä aion hoitaa milloinkin jää aikaa myös sellaiseen aidosti rentoon olemiseen. Sellaiseen olemiseen, jossa tietää ettei ole enää mitään mitä tänään täytyisi vielä tehdä. Saa vaan olla, unohtaa puhelimen äänettömälle ja olla oikeasti paikalla. Tekee hyvää, niin mielelle kuin kaikille elämäni suhteillekin.

DSC_0072DSC_0079

-uusi kamera, jonka sain vihdoin käsiini neljän kuukauden odotuksen jälkeen. Sen myötä heräsi taas ihan uusi into kuvata kaikkea sitä, mitä näen. Ei pelkästään tänne blogiin, vaan myös niihin omiin kansioihin. Tekee mieli kuvata ainakin kaikki elämäni ihmiset juuri sellaisina, kun minä heidät näen. Odottakaa vaan ystävät, oon ihan just ovella tuon kamerani kanssa.

-torstain lounaalta saatu kukkakimppu, joka nököttää vieläkin ihan priimana tuossa keittiönpöydällä. Vaikka kukkia voi milloin tahansa ostaa kotiin itsekin, niin silti tuollaiset yllättäen ja pyytämätty saadut asiat (olivatpa ne miten pieniä tahansa) tuntuvat heti jotenkin erityisemmiltä.

-Alba, joka on niin hieno ja viisas, että välillä epäilen ettei ole minun lapseni ollenkaan. Mutta, kuten ehkä tiedätte niin tuosta asiasta ei oikein voi erehtyä heh. Uskottava on, että juuri minä olen oikeasti tuon nokkelan ja hauskan tyypin äiti. Eikä hänen nokkeluutensa ja hauskuutensa ole kyllä minun ansioitani. Sekin on ymmärrettävä.

-koko perheen yhteiset aamut ja aamupäivät, joita oli viime viikollakin kuusi kappaletta. Ihanaa! Aamukahvikin maistuu noin kolme kertaa paremmalta kun sen saa juoda seurassa. Ja aamiaisen jälkeen keittiön siivoamisellakin tuntuu olevan ihan eritavalla tarkoitus kun yhden tai kahden kupin sijasta saa tiskata kolme ja sen jälkeen jynssätä vielä puurot,raejuustot,banaanit ja tuoremehut lattiasta. Eikä sitäkään onneksi tarvitse tehdä yksin.

-tieto siitä, että ensi viikon jälkeen mieheni alkaa tehdä myös muuta kuin iltavuoroa töissä. Vaikka nämä yhteiset aamut ovatkin olleet ihania, niin kyllä sen jälkeen kun on ollut kaikki päivät ja illat yksin lapsen kanssa kaksi kuukautta putkeen, niin alkaa jo vähän kaivata aikuista seuraa niihin iltoihinkin.

-kynttilät. Mä oon just se hullu kynttilänainen, joka heti herättyään kiertää sytyttämässä kaikki asunnon 30 kynttilää. Poltan niitä niin pitkään, että päivä alkaa kirkastua ja sytytän taas uudelleen kun hämärtyy.

-ystävät. Aina vaan. Ihan erityisesti torstain ja lauantain seura sekä ystävä jonka kanssa saatamme aivan hyvin laittaa toisillemme sata videoviestiä yhden lyhyen illan aikana. En uskalla edes ajatella missä olisin ilman teitä. Tuskin missään.

-wolt. Toimittaa uskollisesti mulle ainakin yhden aterian melkein joka ikinen päivä. Parasta ihmiselle, joka vihaa kaupassa käyntiä ja jolla on päivässä rajallinen määrä tunteja hoitaa työt, eikä niistä raaski laittaa yhtäkään ruoan laittamiseen. Siitä kaupassa käynnistä nyt puhumattakaan.

-äidiltä muutama kuukausi sitten sastu viherkasvi, joka kuoli suunnilleen kaksi päivää sen jälkeen kun olin tuonut sen meille (vaikka oli siis täynnä elämää vielä tullessaan) on herännyt yhtäkkiä taas kuukauden kuolemasta henkiin. Ilman että edes tein sille mitään. Siihen on siis syynsä miksi säilytän niitä kuolleilta näyttäviä viherkasveja vielä noin kuusi kuukautta niiden kuoleman jälkeenkin. Koskaan ei tiedä mitä voi tapahtua. Haluan uskoa ihmeisiin, tiedättehän.

Pieniä (ok, Alba ja ystävät ovat kyllä järkyttävän suuria) asioita, mutta juuri niistä tahdonkin osata nauttia.

Kivaa viikkoa!

Tags:
,
No Comments

Post A Comment