Aitoa ja oikeaa

Processed with VSCO with f2 preset

Heiii!
Onkohan siellä enää ketään? Aika paljon mahdollista, että ei. Ollaan oltu Alban kans viimeiset kolme viikkoa vuorotellen sairaana (tai oikeastaan viimeiset kaksi kuukautta), mikä tuntuu todella omituiselta sillä olemme molemmat olleet niitä kerran vuoressa sairaana – ihmisiä. Sairastelu ja hoivaaminen on imenyt meikäläisestä ne vähäisetkin mehut kyllä aika huolella. Mutta se ei kuitenkaan ole ollut suurin syy siihen miksi olen ollut täältä pois. Suurin syy on ollut sellainen epämääräinen ahdistus joka liittyy tähän blogiin ja oikeastaan koko someen. Tähän kaikkeen. Koko genreen. Kaikkeen siihen mitä täällä tapahtuu ja ei tapahdu.

Processed with VSCO with f2 preset

Useissa blogeissa on viime aikoina ollut puhetta siitä, kuinka halutaan tuoda sitä aitoa, oikeaa elämää enemmän takaisin. Halutaan olla jotenkin todellisempia ja oikeampia. Ja koko keskustelu tuntuu jotenkin vähän absurdilta. En ole oikein koskaan ymmärtänyt sitä oman elämän ja arjen siloittelua. En ole koskaan ymmärtänyt niitä vain ja ainoastaan kuvaa varten tehtyjä tilanteita (kaupalliset kampanjat ja yhteistyöt tietysti asia erikseen). En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että omasta elämästä pitäisi tehdä jotenkin erityisemmän näköistä kuin mitä se todellisuudessa on. Nimenomaan näköistä. Se tuntuu aivan järkyttävän surulliselta ja ankealta ajatukselta. Eikö se oikea ja aito elämä ole juuri sitä kaikken täydellisintä. Miksi sitä puhtainta, todellsinta ja värikylläisintä elämää olisi tarve siloitella? Saada se näyttämään samalta kuin kymmenentuhannen toisenkin elämä? Miksi kukaan tahtoisi sellaista?

Mutta samaan aikaan olen hyvilläni siitä, että asiasta puhutaan. Ja samaan aikaan havahduin myös siihen, että sorrun ihan samaan silotteluun itsekin. En ehkä ole se ihminen joka käyttää 35minuuttia elämästään siihen että leikkaa smoothiekulhoonsa sydämen muotoisia ananaksenpaloja ja murustelee croissantintsa täydellisesti pedattujen pellavalakanoidensa sekaan, mutta olen silti se tyyppi joka haluaa antaa elämästään tietynlaisen kuvan. Olen ihminen, joka haluaa tulla nähdyksi tietynlaisena, ja sen vuoksi jaan vain sellaisia asioita ja juttuja, jotka tukevat sitä kuvaa jonka haluan muille näyttää. En tiedä onko sekään kovin aitoa. Antaa näennäisesti paljon, mutta jättää samalla kuitenkin aivan järkyttävän paljon kertomatta ja sanomatta. Ei tietenkään ole. Se ei ole yhtään sen aidompaa tai oikeampaa kuin ne täydellisesti asetellut aamiaiset tai hymyt, joiden takana on kaikkea muuta kuin onnea.

 

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset

En tiedä kuuluisiko minun, tai kenenkään muunkaan jakaa somessa sitä kaikkea. Onko ok, että annamme vain sen joka tuntuu turvalliselta antaa, sen osan meistä tai elämästämme jonka haluamme näyttää. Ei kai ole kenenkään velvollisuus antaa elämästään kaikkea. Mutta on ehkä kuitenkin syytä pysähtyä miettimään, että onko se kuva jonka tahdomme antaa ja näyttää, totta. Mitä kukaan saa siitä, että tulee ihailluksi tai arvostetuksi elämästä tai ihmisestä, jollainen ei todellisuudessa ole – ei yhtään mitään.

Tiedän, että minua ja tätä blogia pidetään rehellisenä ja aitona, sellaisena paikkana jossa kirjoittaja kertoo siitäkin että aina (tai tosi usein) ei mene kovin hyvin. Mutta muistattehan, että minäkin olen niin paljon muutakin kuin se mitä kirjoitan. Tämä kaikki on vain pieni osa sitä koko totuutta. On varmasti roppakaupalla asioita, joita ette uskoisi minun tehneen tai tekevän sen perusteella millaisen mielikuvan olette minusta blogin tai somen perusteella saaneet. Mutta tiedän, että jatkossa tahdon olla rehellisempi, aidompi ja miettiä huomattavasti vähemmän sitä mitä muut mahdollisesti minusta tai elämästäni ajattelevat. Tykkään itse elämästäni, voin hyvin, olen onnellinen ja kiitollinen – se enemmän kuin riittää. Ihan niin kuin sinäkin ja sinun elämäsäkin.

Tags:
,
5 Comments
  • Eveliina27
    Posted at 08:21h, 15 helmikuun Vastaa

    Hyvä kirjoitus. Pisti myös ajattelemaan. Vaikutat olevan aidosti oma itsesi ja rohkea tekemään juuri niinkuin itsestä tuntuu. Kiitokset vielä napakasta ja hyvin rakennetusta tekstistä, jonka jaksoi helposti lukea loppuun asti, heh. Tässä instagram-maailmassa kun tuntuu ettei enää jaksa syventyä blogikirjoituksiin samalla tavalla, mutta kaipa se riippuu myös kirjoittajasta.

    • Sanni
      Posted at 21:41h, 16 helmikuun Vastaa

      Aahhh ihana kuulla! Ja niin tuttuja nuo keskittymisvaikeudet, phew! Tosi turhauttavaa, kun kirjaakaan ei usein saa luettua yhtä sivua pidemmälle kun käsi jo haparoi puhelinta ja jotain uutta luettavaa..

  • Anna Loviisa
    Posted at 14:32h, 15 helmikuun Vastaa

    Kirjotit tärkeästä aiheesta! Some -maailma on vienyt meitä pois siitä tavallisesta, itsessään täydellisestä elämästä epärealististen filttereiden maailmaan. Ehkä se johtuu siitä, että olemme vielä Somen uutuuden viehätyksessä eikä sen huonoista vaikutuksista ole vielä niin kattavaa tietoa. Positiivista on kuitenkin se, että opimme ymmärtämään myös siitä osa-alueesta koko ajan enemmän. Pehmeämmät, maanläheiset arvot ovat selvästi nosteessa ja rehellisyyttä arvostetaan taas yhä enemmän. Peukku sille, sillä loppujen lopuksi olemme kaikki samanlaisia: haluamme meidät kohdattavan ihmisinä. Ei niinkään sen perusteella miltä näytämme, miten hienoissa kohteissa matkustelemme tai miten kauniilta ja täydelliseltä elämämme näyttää kuvien perusteella. Siinäpä muutama ajatus aiheesta!

    Ihanaa viikon loppua sinulle!

  • Maiju
    Posted at 11:55h, 16 helmikuun Vastaa

    Hei Sanni,

    Olen pitkäaikainen lukijasi, ja ”seurannut vierestä” nyt yli vuoden verran, kuinka välillä palaat blogin pariin, sanot taas aloittavasi säännölliset postaukset, kunnes taas pidät muutaman viikon tauon, kuitenkaan sanomatta tulevasta tauosta lukijalle etukäteen. Välillä asiat ovat todella huonosti, välillä hienosti, sitten taas huonosti, jne. Ja siis tämä edellinen lausehan on vain elämää, ja se me kaikki ymmärretään.

    Viimeistään tämän postauksen myötä minulle tulee sellainen olo, että pidät lukijoitasi todella ikävällä tavalla epätietoisuudessa siitä, mitä teet tämän blogin kanssa. Olet huikea kirjoittaja ja pohdit asioita monelta kantilta, ja siksi seuraan/haluaisin seurata blogiasi. Lukijana koen kuitenkin ikävänä sen vuoristoradan, jota käyt blogissasi. On todella ikävä kuulla, jos blogi- ja somemaailma ahdistaa sinua, ja ymmärrän kyllä varsin hyvin mitä ajat takaa, kun puhut elämän siloitellusta kuvasta ja sen aiheuttamasta turhautumisesta koko genreen. Se osoittaa jälleen, miten syvällisesti pohdit asioita. Mutta nyt kysynkin, pohditko tällä kertaa liikaa? Voisitko ajatella, että blogi on väylä, johon kanavoit ajatuksiasi ja pohdintojasi, eikä mikään oikenalainen/vääränlainen/siloiteltu/ei-siloiteltu/mitäikinä- kuvaus elämästäsi?

    Pointtina tällä kommentillani oli lähinnä viestiä sinulle se, että olisi hienoa jos voisit joko sanoa rehellisesti lukijoillesi lopettavasi blogin, tai pitäväsi taukoa siitä. Erosi jälkimainingeissa ymmärsin postauksien pitkät välit, ja muutenkin haparoivan otteen blogiin, mutta nykyisessä (ilmeisesti paljon paremmassa?) tilanteessasi odottaisin sinun olevan hieman vastavuoroisempi ja ymmärtäväisempi myös lukijoitasi kohtaan, juuri kuten mekin tehtiin sulle avioeron aikana.

    Peace, ja oot oikeesti ihan varmasti huippu tyyppi, vaikka tunnenkin vain blogi-minäsi :)

    • Sanni
      Posted at 21:40h, 16 helmikuun Vastaa

      Heiii olipa ihana, ajatuksella kirjoitettu kommentti. Ymmärrän tosi hyvin ärtymyksesi siitä kuinka epämääräiseltä meikäläisen blogihommat vaikuttaa. Suurin syy tähän varmasti se, etten oikein tiedä itsekään. En ole koskaan kovin tosissani ajatellut lopettavani, enkä oikeastaan koskaan ole edes päättänyt pitää taukoa – niin on vaan vähän kuin varkain käynyt. Huomaan, etten osaa kirjoittaa silloin kun ei oikeasti tee mieli. Osaan tehdä tätä vain silloin, kun oikesti tahdon. Ja viime aikoina olen tahtonut aika vähän. En ole kuitenkaan lopettamassa, eikä taukokaan ole suunnitteilla. Kirjoittelen aina silloin kuin hyvältä tuntuu :)

Post A Comment