Joutilaisuudessa syntyy hyvää

Mietin tässä juuri, että kuinkahan monta postausta voin kuvittaa näillä meidän kodin kuvilla. Neljäänkymmeneen neliöön kun ei ihan hirveän montaa erilaista nurkkausta mahdu. Tämä taitaa nyt olla ehkä neljäs postaus täältä ja edelleenkään en ole esitellyt mielestäni tästä asunnosta juuri mitään. Tällä hetkellä mulla on käytössäni ainoastaan 50mm linssi ja se ei todellakaan ole se ideaalein vaihtoehto näin pientä tilaa kuvatessa. Täytyy yrittää muistaa ottaa vanhemmilta seuraavalla kerralla mukaani myös tuo vähän laajempi 35mm ja yrittää sillä saada ikuistettua tätä kaunista kotia vähän paremmin.

Viimeisten kolmen viikon aikana en ole ehtinyt olemaan itsekseni oikeastaan tuntia pidempään. Kaikki minut tuntevat varmaan jo tietävät, että kaipaan aina tasaisin väliajoin aikaa ihan vain itselleni. Sellaista aikaa, jolta en odota mitään tai jonka varalle en ole suunnitellut mitään – tiedättehän sellaista aitoa joutinoloa. Sellaista, joka tapahtuu silloin kun koti on siisti, pyykkikori tyhjä ja vatsa täysi, työt on tehty ja viesteihin vastattu. Eilen olin pitkästä aikaa vapaalla ihan kokonaisen päivän. Vaikka olisin hyvin voinut venyä pitkään sängyssä, tavata ystäviä ja notkua kaupungilla ja kahviloissa – päätin, että tänään on se päivä kun en tee yhtään mitään, kenenkään kanssa. Tänään on se päivä, kun olen olemassa vain itselleni. Koska tiedättekö- aika usein käy niin, että kun menee ja tulee koko ajan ei oikeastaan koskaan ehdi pysähtyä kuuntelemaan millaisia ajatuksia pää pyörittää, tai mitä keho kertoo.

Eilinen pysähdys teki niin hyvää. Ensin siivosin asunnon lattiasta kattoon, pesin neljä koneellista pyykkiä (olenko ainoa, joka rakastaa sitä? Kuskaan poikaystävänkin vaatteet aina tänne pestäväksi ihan vain koska pidän pyykkäämisestä niin paljon), höyrytin kasvot ja kävin suihkussa. Kaikki tuo vain, jotta voisin sitten vain olla. Ja sitä tein. Ajattelin, kuulostelin ja tunnustelin. Sen jälkeen kirjoitin kaiken ylös.

Olette varmasti jo huomanneet, mutta viime aikoina kiejoittaminen on ollut todella vaikeaa. Ei yksinkertaisesti ole ollut mitään sanottavaa. Muutamankin kelvollisen rivin raapustaminen on tuntunut tuskaiselta. Joten usein se on jäänyt kokonaan tekemättä. Yhtäkkiä eilisen joutilaisuuden aikana pääsin pitkästä aikaa takaisin kiinni siihen tunteeseen, joka syntyy kun ajatus juoksee niin ettei meinaa sormien kanssa pysyä niiden perässä. Yhtäkkiä, melkein puolen vuoden tauon jälkeen muostin taas kuinka ihanaa kirjoittaminen on, ja kuinka hyvää se tekeekään.

Pidän siis tulevaisuudessa tarkemmin huolta siitä, että järjestän riittävästi aikaa ei millekkään, koska se on selvästi hyvinvoinnin kannalta todella ollennaista. Eikä sen aina tarvitsee olla yhtä kokonaista päivää, se voi olla tunteja siellä – toisia täällä. Sellaiseen meillä jokaisella on varmasti mahdollisuus. Ja yritän myös välttää sitä, että jatkossa odottaisin siltä joutenololta jotain. Silloin voi syntyä jotain suurta, tai olla syntymättä- molemmat ihan yhtä hyviä.

Joutilasta lauantaita jokaiselle.

Pus!

No Comments

Post A Comment