Kahden vuoden takaa

Facebook muistutti muutama päivä sitten näistä valokuvista minusta ja Albasta, jotka on otettu tarkalleen neljä vuotta sitten. Alba oli tuolloin vajaa kahden kuukauden ikäinen pieni pötkylä, ja minä itse yhtä tuore äiti. Nämä kuvat herättivät aivan järkyttävän muistojen tulvan. Tuntui käsittämättömältä että muistin tuon noiden kuvien ottohetken ihan kuin se olisi ollut eilen, tai korkeintaan viime viikolla, vaikka todellisuudessa siitä oli kerennyt vierähtää neljä (4!) kokonaista vuotta. Vaikka valtavan paljon on mahtunut noiden kuvien ja tämän hetken väliin niin silti aikaa tuntuu tuhlaantuneen ainakin tuplasti suhteessa tapahtumiin.  Noiden kuvien innoittamana aloin selailemaan omia vanhoja postauksiani niiltä ajoilta, kun Alba oli vielä pieni. Ja teki mieli nostaa sieltä tänne muutama, joista tässä nyt niistä yksi. Tämä postaus huvitti, koska niin moni asia tässä on edelleenkin ihan täysin totta. Lisäsin muutamiin kohtiin kommenteja tältä päivältä, jos koin tarpeelliseksi.

Postaus kirjoitettu ja julkaistu 11.10.2016

Lapsen saaminen herättää luonnollisesti aika paljon ajatuksia, toiveita ja odotuksia.  Pelkästään jo tieto siitä, että lapsi on tulossa tekee ihmeitä. Sitä alkaa miettiä oikeastaan aivan kaikkea vähän eri tavalla. Miettii millainen vanhempi haluaisi olla, ja miettii millainen se oma lapsi tulee olemaan. Sitä kaikkea on kuitenkin todella vaikea kuvitella, koska se on jotain sellaista mitä et ole kokenut koskaan aiemmin. Ellet siis ole kokenut. Mutta puhun nyt siis lähinnä niistä, jotka odottavat esikoistaan. Kaikki tuntuu uudelta, jännittävältä ja vähän pelottavaltakin. Silti saattaa olla aika selkeät suunnitelmat sen uuden roolin suhteen. Mulla ainakin oli. Olen ihan kirjannut ylös asti asioita mitä minä en todellakaan tulisi tekemään, ja mitä taas todellakin tulisin. En nyt löytänyt tuota listaa mistään, koska hukkaan nykyään kaiken mihin kosken, mutta muisti pelaa kuitenkin sen verran, että tällaisen listan sain sen syövereistä kaivettua. Nyt kahta vuotta myöhemmin on hyvä vähän pysähtyä katselemaan, että kuinka hyvin olen pysynyt niissä suunnitelmissani.

 

 

Synnytän ehdottomasti ilman kipulääkkeitä, koska niinhän tekevät ja ovat tehneet miljoonat naiset minua ennen.
Hyvä yritys. Jos vielä joskus tule seuraava kerta niin aion kyllä pyytää aivan kaiken mahdollisen aivan heti. Se ehkä kertoo kaiken tarpeellisen.

EDIT: Paitsi että en kyllä ehkä aiokaan. En tiedä onko aika kullannut muistot vai mitä on tapahtunut, mutta ajatus täysin luonnollisesta synnytyksestä kiehtoo edelleen, ja aion kokeilla sitä mikäli vielä joskus niin onnellisesti käy.

 

Palaisin töihin heti, kun lapsi on yhdeksän kuukautta.
En palannut. Mutta kolme kuukautta sen jälkeen kyllä. Tosin vain muutamaksi päiväksi viikossa.

EDIT: ja aika pian tuon aloittamisen jälkeen heittäydyin täysipäiväiseksi bloggaajaksi, joka tarkoitti sitä että bloggasin ehkä kerran viikossa aiemman viiden kerran sijaan.

En kuitenkaan laittaisi lastani koskaan päiväkotiin ennen kuin tämä osaa puhua.
Enkä laittanutkaan. Alba aloitti päiväkodissa 2 v ja 1kk ikäisenä. Puhuu jo sujuvasti sekä suomeksi että venäjäksi. Työssäkäynti niin, että lapsi on kotona onnistuu kun on mielettömän hieno tukiverkosto, joka haluaa olla lapsen elämässä yhtä paljon kuin mekin, ja niin että molemmat vanhemmat tekevät vuorotyötä eivätkä näe toisiaan kuin kerran viikossa. Sacrifices, you know.

EDIT: Alba taisi olla päivähoidossa ehkä kuukauden, maksimissaan kaksi ennen kuin otimme hänet takaisin kotihoitoon. Päiväkoti ei ehkä ihan ollut sellainen, kuin olisimme toivoneet ja kaikki se sairastelu mikä alkoi heti ensimmäisellä viikolla, oli tuohon aikaan itselleni ihan liikaa. Otin aina Alban sairastelun aivan järjettömän raskaasti, ja olin varma että kuolema on lähellä ja sellainen kuukauden mittainen sairasteluputki ei todellakaan tehnyt hyvää myöskään meikäläisen mielenterveydelle. Lisäksi olin heittäytynyt juuri täysipäiväiseksi bloggaajaksi, enkä kuitenkaan juuri koskaan blogannut niin krhmm miksipä en hoitaisi omaa lastani kotona, kun kerran olin kuitenkin kotona.
Alba aloitti päivähoidon toisessa paikassa tämän vuoden alusta, ja paikka on osoittautunut ihan mielettömäksi.

 

 

Me emme todellakaan koskaan sitten lapsen synnyttyä nukkuisi eri huoneissa. Siis me vanhemmat.
Juu eipä. Taidettiin Alban syntymän jälkeen nukkua ehkä kaksi yötä koko perhe samassa huoneessa, jonka jälkeen Roma muutti olohuoneeseen 10 kuukaudeksi. Ja se oli ehkä viisainta, mitä me olemme koskaan päättäneet. Tuolla tavoin taloudessa oli aina yksi tolkun ihminen, hyvin levännyt ja järjissään. Itse saattoi taas oikeuttaa itselleen vähän kaikenlaista, koska oli noh – väsynyt. Ja toisaalta taas, sai vaatia toiselta kaikenlaista, koska tämä oli noh – levännyt. Sitäpaitsi oli ihanaa saada ikävöidä toista iltaisin. Läheteltiin iltaisin viestejä toisillemme viereisiin huoneisiin, ja tuntui ihan sellaiselta seurustelevalta taas. Tätä suosittelen aivan kaikille.

EDIT: jos suhde päättyi eroon n.kolme kuukautta tämän kirjoittamisen jälkeen, niin en ehkä sittenkään voi suositella tätä kenellekään?

 


En ehkä halua koskaan imettää.
En ole vieläkään ihan varma halusinko, mutta tein sitä silti 18 kuukautta. Varmaan laiskuuttani lähinnä. Olihan se nyt öisin se huomattavasti helpompi vaihtoehto niiden pullojen ja maidon lämmittelyn sijaan.

 


En todellakaan unohtaisi itseäni lapsen saatuani.
Ehkä vähän saatoin vuodeksi kyllä unohtaa. Mutta se on ihan suotavaa, ja ymmärrettävää. Sitä menee sellaiseen kuplaan, josta ei oikeastaan edes halua ulos. Siis ainakaan vuoteen. Sen jälkeen saattaa haluta kahta kauheammin.

EDIT: jatkossa osaisin olla ehkä vähän vähemään ”totaalitaarinen”. En nähnyt lapsen saamisen jälkeen oikeastaan ketään ensimmäiseen vuoteen. Halusin vain olla kotona perheen kanssa. Se ei välttämättä ollut viisain valinta ihmiselle, joka oikeasti kaipaa aika paljon muita ihmisiä ympärilleen.

 

 

En koskaan pukisi lasta kuten itseäni. En myöskään pukisi lastani väreihin, enkä kuoseihin.
Pieleen meni. Puen lasta usein, kuten itseäni koska kas kummaa vaatemakuni on sama vaikka kyseessä onkin lapsi. Tietysti materiaalit ovat usein vähän toisenlaisia, mutta kyllä minä lastenkin vaatteissa pidän ihan niistä samoista simppeleistä jutuista, kuin omissanikin. Mitä taas tulee niihin kuoseihin ja väreihin, niin aika varoen käytän niitä edelleen. Mutta, lastani pukevat varsin innokkaasti myös kaksi Venäjän-mummoa. Ja voin kertoa, että meidän makumme krhm hieman eroavat toisistaan. Lähes joka kerta Alba tulee mummolasta kotiin aivan toisen näköisenä, kuin sinne mennessään. Ja se on aivan okei. Tai ainakin pitäisi varmaan olla. Välillä vähän silti saatan nieleskellä. Ja piilotella niitä kaikkein kamalimpia. Mutta ei kerrota siitä kenellekään.

EDIT: Venäjän-mummot pukevat lasta edelleen yhtä innokkaasti, ellei vielä innokkaammin kuin ennen ja alan olla jo aika sujut sen asian kanssa. Silti aina välillä huvittaa kuinka erilaiselta lapsi näyttää niinä päivinä, kun ei ole meillä. Mutta ei ollenkaan pahalla tavalla, vaan sellaista positiivista huvitusta.

 

 

Lapsellani olisi aina päällään puhtaat vaatteet.
Totta. Paitsi silloin, kun ne ovat likaiset. Ja aika usein ne ovat. Enkä jaksa vetää siitä sen suurempaa stressiä. Tuon ikäiset vaan nyt sattuvat tykkäämään viilipurkin kaatamisesta päälleen, tai siitä miltä kuulakärkikynä tuntuu uusien farkkujen pinnalla ja vesiväritkin ovat usein kivempia vaatteilla kuin paperilla. Tietysti vaihdan lapselle puhtaat vaatteet aina, kun olemme menossa jonnekin/ meillä on vieraita, mutta jos olemme kotona ihan vain omalla porukalla niin en todellakaan vaihda vaatteita jokaisen ruokailun jälkeen. Sitä pyykin määrää muuten. Huh. Mä haluan tehdä elämälläni muutakin, kuin pyykätä ja viikata.

EDIT: Ihanaa, että samoja vaatteita voi nykyään helposti käyttää vaikka kolme päivää putkeen, niin että ne ovat oikeasti myös puhtaita. Kaukana ovat ne ajat kun vaatteita olisi pitänyt vaihtaa sen kuusi kertaa päivässä, jos olisi halunnut pitää aina vain puhtaita.

 

 

En kyllä anna lapseni maistaa sokeria. En ainakaan ennen kuin tämä täyttää 18 ja on kyllin järkevä päättämään itse haluaako sitä elämäänsä vai ei.
Juuh elikkäs. Tuo lapsi tiesi kyllä jo puolen vuoden ikäisenä aivan tasan tarkkaan, että suklaa on suklaata ja sitä tulee himoita. Piste. Kehen lie tullut.

EDIT: Tietää sokerin hienouden kyllä yhä edelleen. Kehen lie tullut… Tosin ihan yksinään en itseäni syytä, osansa on varmaan saanut siitäkin, että venäläisessä keittiössä suunnilleen kaikki tunnutaan syövän hillon tai hunajan kanssa.

 

 

 Veisin lapseni ainakin vauvauintiin, muskariin, temppukerhoon ja satubalettiin.
Paitsi etten vienyt. Yhteenkään niistä. Mikään muu kuin tuo vauvauinnin väliinjättäminen ei tosin harmita. Ette edes voi kuvitella sitä huudon määrää mikä tuosta lapsesta lähtee, kun vesi liippaa edes läheltä hänen kasvojaan. Jotenkin kaukaisilta tuntuvat ne sukeltelevat vauvat….

EDIT: Nyt vesi ei kyllä todellakaan enää pelota. Kesällä ei juuri muuta tehtykään kuin uitu, tosin se sukeltaminen edelleen vähän hirvittää. Samoin kun veden joutuminen silmiin. Mutta silti, uimaan voi oppia selvästi ilman vauvauintiakin. Muskarissa ja taidekerhossa Alba kävi tammikuusta kesäkuuhun, mutta nyt ollaan kesän jälkeen otettu ihan iisisti harrastuksien suhteen. Nämä arki-illat kun kiitävät muutenkin niin vauhdilla ohi.

 

Meillä ei todellakaan olisi kaksivuotiasta vaippojen käyttäjää.
Vaan kyllähän meillä on. Ja on varmaan vaippoja käyttävä 2,5 vuotiaskin.

EDIT: Oli muuten juuri noin. Riisuin Albalta vaipan tämän 3-vuotissynttäreiden aamuna, ja sen koommin sitä ei ole päälle puettu, eikä yhtäkään vahinkoa ole sen koommin täällä tullut. Lieköhän siis ollut jo aikakin…

 

 

Ottaisin lapsen mukaan kaikkialle minne menen.
Väärin. En ota. Nautin omasta ajastani ja omista jutuistani niin paljon, että menen usein todella mielelläni ihan yksin. Mutta suurin syy on kyllä se että poden niin järkyttävän huonoa omaatuntoa aina, kun otan Alban mukaani johonkin paikkaan, joka on ehkä kivempi minulle kuin hänelle. Ihan älytöntä, tiedän. Olen yrittänyt päästä siitä eroon tekemällä juuri niitä asioita, mutta voi! Sydäntä pistää ja viiltelee aina siihen malliin, ettei se alunperin kivalta tuntunut homma enää sen kaiken pistelyn kanssa tunnukaan niin hyvältä. 
Kaikkein mieluiten teenkin Alban kanssa niitä asioita, mistä tiedän tämän valtavasti nauttivan. Itsekin yritän. Sillä jaettu ilo jne.

EDIT: Nykyään Alba kyllä kulkee mielellään mukana mihin tahansa nyt menenkin. Eräänkin kerran ollut mukanani palavereissa ja muissa ankeissa aikuisten jutuissa, ja olen selvinnyt niistä jopa ilman huonoa omatuntoa.

 

 

Annan Roman olla lapselle isä ihan omalla tavallaan. En puutu, enkä ojentele enkä todellakaan kuvittele tietäväni paremmin.
Vaikeaa on ollut, sillä aika usein tuntuu vähän siltä niinku tietäisin ihan vähän paremmin ja enemmän. Mutta silti ensimmäiset kaksi vuotta annoin aika vapaasti toisen tehdä asiat juuri niin kuin tämä parhaaksi koki. En puuttunut, enkä valittanut. Mutta toista on nyt. Vasta nyt tuntuu, että niitä kasvatuksellisia haasteita alkaa tulla, ja nyt on huomattavasti hankalampaa antaa toisen toimia tavallaan. Yritän silti. Sillä tiedän, etteivät omat tapani toimia ole oikeasti yhtään parempia. Todennäköisesti päinvastoin.

EDIT: Tässä oon edelleenkin aika huono. Ajattelin aika usein osaavani ja tietäväni vähän paremmin ja vähän enemmän. On vaikea olla puuttumatta asioihin, kun tuntuu siltä – silloinkin, vaikka tietäisi ettei oikeasti pitäisi.

 

 

Heti, kun lapsi vaan pysyisi pystyssä meillä tanssittaisiin joka päivä.
Ja sitä meillä kyllä todellakin tehdään. Alba pyytää usein aina heti aamuisin ”lauluja” koska haluaa tanssia. Äitinsä tyttö. Ja aina kun tulevat moikkaamaan mua töihin ja Alba kuulee liikkeessä soivan musiikin tahtoo tämä aivan joka ikinen kerta heti päästä tanssimaan.Sitä hän sitten siellä asiakkaiden lomassa tekee. Eihän muut ihmiset sitä polvien notkottamista välttämättä tanssiksi ymmärrän, mutta minä kyllä tiedän.

EDIT: Alba pitää kyllä edelleen huolen siitä, että tanssia on riittävästi. Tuntuu, että itse ei todellakaan ”ehdi” enää mukaan samalla tavalla kuin ennen. Aina on siivottavaa, viikattavaa, pyykättävää tai muuta tehtävää.

 

 

Aion olla ihan sillain vaatimattomasti täydellinen äiti.
Unohdin tämän heti ensimmäisen vuorokauden jälkeen. Nykyään en edes yritä, sillä tiedän että sitä täydellisyyteen pyrkimistä tärkeämpää on ihan vaan olla läsnä. Siinä niin. Kuulla ja nähdä, oikeasti kohdata. Jakaa hetkiä, asioita. Siinä mä oon omasta mielestäni onnistunut aika hyvin. Olemaan läsnä siis.

EDIT: Toisinaan onnistuu tuo läsnäolo paremmin kuin toisina hetkinä/päivinä. Huomaan, että kaikki oma kuorma kostautuu kyllä heti siinä, miten jaksaa olla läsnä lapselle. Jos on huoli/murheita/stressiä sitä niin helposti sukeltaa niihin, eikä osaa nähdä lasta samalla tavalla kuin niinä päivinä, jolloin asiat on hyvin ja elämä tuntuu kevyeltä. Onneksi niitä surkeampia päiviä on nykyään niin harvakseltaan. Olen myös huomannut, että aina sellaisina päivinä kun olen päättänyt etten koske puhelimeen koko päivänä, on huomattavasti helpompaa olla läsnä. Hermoillekaan ei kukaan onnistu käymään, kun ei yritä tehdä mitään muuta samaan aikaan, sen kun on vain ja näkee sen pienen.

 

TÄMÄ KYSYMYS AJANKOHTAINEN EDELLEEN:
Kiinnostaisi kuulla millaisia asioita te piditte ennen lapsen syntymää tärkeinä? Ja millaisista asioista, ette ole joustaneet sen syntymän jälkeenkään.

No Comments

Post A Comment