Yksinäinen

Kello on pian kaksitoista. Huolimatta siitä, että heräsin jo kahdeksalta, nousin sängystä vasta ihan hetki sitten. Ei pitäisi, sillä sängyssä lojumisesta ja puhelimen turhasta selaamisesta tulee vain löysä ja vetämätön olo. Aika usein maanantait ovat vähän tällaisia. Etenkin vaihtopäivän jälkeiset maanantait. Alba vaihtaa kotia yleensä sunnuntaisin, ja eilen oli se päivä kun hän lähti täältä isälleen. Nuo päivät ovat luonnolisesti niitä hankalampia, ja eilinen oli jotenkin ihan erityisen vaikea. Kuulin aamupäivällä jotain sellaista, joka sai taas oivaltamaan kirkkaasti sen, kuinka häilyvää kaikki täällä onkaan. Pidin Albaa sylissä ja lähellä koko päivän. Isän tullessa hakemaan tuntui aivan järjettömän vaikealta päästä lapsi sylistä. Itkin ja makasin sängyssä vielä kaksi tuntia lapsen lähdön jälkeen. Tällaista ei ole ollut enää aikoihin. Peruin kaikki illan suunnitelmat ja käperryin vain siihen kurjaan olooni. Tiedättekö kun aina toisinaan on sellainen olo, että tekee mieli märehtiä ja kieriskellä kaikessa siinä kurjuudessa. No, eilinen ilta oli juuri sellainen. Ehkä senkin vuoksi, että koko viime viikko oli niin ihana.

Päätin ehkä muutama kuukausi sitten, ettei kosketa puhelimiin sinä aikana kun ollaan yhdessä, minä ja Alba siis. Tämä tarkoitti siis sitä, että kummallakaan meistä ei olisi hetkeäkään ruutuaikaa. Ja, se on ollut ehkä paras päätös, jonka olen koskaan tehnyt. Pari ensimmäistä päivää lapsi vielä pyysi saada katsoa ohjelmiaan välipalalla tai sillä välin, kun minä laitoin ruokaa. Mutta muutamassa päivässä sekin unohtui. Nyt tuntuu siltä, kuin olisin saanut kokonaan uuden lapsen. En tiedä mihin on kadonnut se kaikesta kiukutteleva ja vastaanväittävä tyyppi on mennyt. Mutta kaikesta, siis aivan kaikesta on tullut vaatimattomasti noin tuhat kertaa helpompaa ja hauskempaa. Ja olen varmastin itsekin niin paljon parempi äiti, kun en yritä enää vastata meileihin, tai luonnostella postauksia samaan aikaan kun pitäisi keskittyä olemaan hyvä asiakas lapsen rakentamssa kahvilassa. Nyt työt on pakko saada tehtyä sinä aikana, kun lapsi on päiväkodissa, sillä sen jälkeen niiden hoitamiseen ei vaan ole enää mahdollisuutta. Lapsi kyllä muistuttaa nanosekunissa puhelimen kädessäni nähtyään, että ”äiti, muistatko me ei olla enää puhelimella”. Tuon päätöksen, ja siinä pysymisen myötä (ovat kaksi täysin eri asiaa, eivätkä aina todellakaan välttämättä seuraa toisiaan) tuntuu myös siltä niin kuin vuorokausiin olisi yllätten tullut lisää tunteja, ja tavallannhan niihin onkin. Ennen nuo töiden ja päiväkodin jälkeiset illat tuntuivat kiitävän ohi ihan huomaamatta. Ensin ole kiire töistä päiväkodille, päiväkodilta kauppaan ja sieltä kotiin laittamaan ruokaa. Sen jälkeen oli kiire siivota koti ja pestä pyykit ja sitten olikin jo kiire laittaa iltapalaa ja kiire mennä iltapesujen kautta nukkumaan. Kiire seurasi mukana koko päivän, koska siihen puhelimen plärämiseen ja töiden hoitamisen yrittämiseen upposi päivästä niin monta tuntia. Nyt se kiire ei oikeastaan koskaan edes saavuta. Mitä nyt ehkä aamuisin, koska me molemmat käymme ”vähän” hitaalla aamuisin.

Näiden pidentyneiden iltojen mukana on hiipinyt seuraksi sellainen ei niin mukava tunne. Vanha tuttu, josta en vain ollut hetkeen kuullut mitään. Nimittäin yksinäisyys. Sellainen omituinen kalvava tunne siitä, että on oikeastaan todella yksin, vaikka kaikella järjellään tietää, ettei oikeasti ole.  Ympärilläni on ihmisiä; on paljon ystäviä, poikaystävän, maailman ihanin pikkuinen, lapsen isä, iso perhe, työkaverit ja iso kasa tuttuja – joille voi soittaa tai joiden kanssa viettää aikaa. Ei ole kyse siitä, että olisi oikeasti yksin. Enk ole ihan varma mistä tuo tunne yksinäisyydestä tulee, vai tuleeko mistään. Ehkä tuo tunne on seurannut mukanani oikeastaan koko elämäni, ollut vain välillä vähän hiljaisempi. Nyt tuntuu, että se on läsnä kaikessa olemisessa ja tekemisessä, eikä jätä hetkeksikään rauhaan. Ei edes seurassa. Avioero ja sen mukanaan tuomat muutokset ovat varmasti yksi iso, merkittävä tekijä. Tähän tunteeseen liittyy varmasti myös kokemus siitä, että kuvittelee olevansa tilanteensa kanssa todella yksin. Ajattelee syystä tai toisesta, ettei kukaan ympärillä oikeastaan ihan ymmärrä sitä kaikkea mitä käyn läpi, tai millaista elämäni on. Tiedän noin 99% todennäköisyydellä, ettei tuo tunne ole totta, mutta uskon sitä silti. Koen usein ihmisten seurassa tuon yksinäisyyden ja sellaisen voimakkaan ulkopuolisuuden tunteen erityisen voimakkaasti. Katselen kaikkia niitä ihmisiä ja mietin, ettei heillä ole oikeastaan aavistustakaan siitä, mitä olen käynyt läpi. Ei vaikka puhuisin kuinka paljon, kuvailisin, kertoisin ja selittäisin – ajattelen ettei kukaan kuitenkaan voi ihan täysin tavoittaa. Tiedän, että siirrän ihan itse itseni siihen ulkopuolisen paikalle. Ja vaikka en erityisesti pidä siitä paikasta, niin en kuitenkaan tee oikeastaan mitään oppiakseni siitä pois.
Huolimatta siitä, että tämä tunne on todellakin jo vanha tuttu, niin silti tähän ei totu. Nyt tämä yksinäisyys kalvaa poikkeuksellisen voimakkaasti ehkä juuri siksi, etten ole tuntenut tätä pitkään aikaan. Ja toivon, että tämäkin on vain jokin ohikiitävä hetki tai vaihe. Ehkä pian tuntuu taas siltä, että on todellakin yksi heistä, meistä ja teistä, eikä joku perustavanlaatuisella tavalla erilainen kuin kaikki muut, ja jota kukaan ei oikeastaan ihan kuitenkaan ymmärrä ja tavoita. Sitä hetkeä odottellessa tekisi mieli kaivaa puhelin esiin ja selata tuo yksinäisyyden tunne hiljaiseksi. En kuitenkaan tee niin, vaan ihan päinvastoin. Laitan puhelimeni lentokonetilaan koko loppupäiväksi, vedän retkeilykamat niskaan ja lähden metsään kävelemään. Siellä hiljaisuudessa aion kuulla jokaisen ajatukseni, ja tuntea kaikki ne tunteet, jotka olen yrittänyt hiljentää.

Että tällainen kevyt aloitus tähän viikkoon.

Onko siellä ketään, joka pystyy samaistumaan näihin tunteisiin? Tai vielä parempaa, ketään joka tietää mitä tälle tunteelle voi tehdä? Vai onko hyväksyminen ainoa oikea ratkaisu. Ei tosin yhtään hassumpi sekään.

4 Comments
  • Jaana
    Posted at 15:49h, 19 marraskuun Vastaa

    Voin niin samaistua. Mulla aktivoitui syvä yksinäisyyden tunne avioeron jälkeen kun elämä kriisiytyi kokonaan ja avioero oli vain se viimeinen pisara. Koin ja koen vielä 3,5 vuotta myöhemminkin, että kukaan ei voi ymmärtää miten raskaita aikoja olen käynyt läpi ja miten haastavaa on kantaa huolta 2 lapsesta. Mullakin on poikaystävä (asutaan jo yhdessäkin) ja ystäviä, mutta silti tunnen välillä tosi pohjatonta syvää yksinäisyyden tunnetta ja myös ulkopuolisuuden tunnetta.

  • Sara
    Posted at 10:52h, 20 marraskuun Vastaa

    Moi,

    Pystyn samaistumaan niin tohon ulkopuolisuuden tunteeseen ja siihen, että tuntuu siltä että kukaan ei ymmärrä. Olen vähän oppinut elämään sen tunteen kanssa, eikä se kyllä tällä hetkellä ole niin voimakas mutta tietyissä tilanteissa nousee pintaan. Itsellä erilainen lapsuus verrattuna suurimpaan osaan ihmisistä ja kulttuurinen tausta on vaikuttanut siihen, että tuntee itsensä aina vähän erilaiseksi. Mutta oli jotenkin ajatuksia herättävää lukea, että sitä varmaan itse asettaa itsensä siihen ulkopuolisen rooliin tosi usein vaikka ympärillä saattaisi olla ihmisiä jotka pystyy samaistumaan täysin mun ajatuksiin. Kiitti tästä tekstistä, sain paljon uutta pohdittavaa<3

  • Päivi J
    Posted at 06:48h, 21 marraskuun Vastaa

    Mulla oli ennen tätä. Terapian aloittamisen jälkeen sitä ei oo enää ollut. Oon tajunnut ettei kukaan voi koskaan tietää mitä oon käynyt läpi eikä tarvitsekaan. Ja toiste päin, en minäkään voi tietää mitä muut ovat käyneet. Jos se yksinäisyyden tai erilaisuuden tunne meinaa saada vallan, sanon puolisolleni asiasta ja hän tai minä itse palautan itseni tähän päivään ja hetkeen. Lisäksi käyn mielessä ja pohdin et miksi just nyt tunnen tälläistä tunnetta, mikä sen saa aikaan ja voinko tehdä asialle jotain. En nyt tiedä vastasiko tää kysymykseen mut tässä mun omia oivalluksia asiasta. :) Ja tosiaan kun jakaa asian tai tunteen jonkun kanssa niin silloin sitä ei olekaan enää yksin. <3

  • Krisu
    Posted at 00:37h, 25 marraskuun Vastaa

    Täällä kans yks joka pystyy niin samaistumaan tähän!! Zemppiä sinulle niihin hetkiin! :* Olen tuntenut itseni välillä kans yksinäiseksi (vaikka ei olekaan yksin) ja ulkopuoliseksi. Itsellä on auttanut se, että sinä hetkenä, kun olo on päällä hakeudun jonkun minulle läheisen ihmisen pariin ja oon keskustellut mun tuntemuksista ja fiiliksistä. Toki myös rauhallisempi elämäntilanne on auttanut siihen, että tämä tunne vierailee harvemmin enää pään sisällä.
    Kiitos kirjoituksesta!:)

Post A Comment