Ei ihan siellä missä pitäisi

Olen tänään ollut illan kotona ihan yksinäni, niin ettei mitään varsinaista tekemistä ole ollut: koti on siisti(hkö), pyykkikori tyhjä, työt tehty ja Narcos Mexicon jokainen jakso katsottu. Internetinkin olen lukenut läpi ainakin kertaalleen. Puhelimen akku loppui alkuillasta, ja annoin sen olla loppu, sillä oli aidosti ikävä sitä, mitä tapahtuu kun on täysin jouten. En uskalla edes ajatella, kuinka kauan on edellisestä kerrasta, jolloin en olisi täyttänyt hiljaisuutta tai tekemättömyyttä jollain: lukemisella, äänikirjojen tai podcastien kuuntelulla, puhelimen pläräämisellä tai kirjoittamisella. Tänään makasin sohvalla yksin, tekemättä yhtään mitään. Annoin ajatusten tulla ja mennä. Kuulostelin miltä tuntuu. Alkuun keskittyin vain tunnustelemaan miltä tuntuu fyysisesti: päätä särkee kolmatta päivää, leuat ovat jumissa hampaiden narskuttelusta ja päänsärkykin todennäköisesti seurausta siitä. Selkä- ja vatsalihakset tuntuvat väsyneiltä päivän treenistä. Muuten olo on hyvä. Mukavan levollinen, mutta ei kuitenkaan väsynyt.

Ajatukset kimpoilevat. Ja sätin itseäni siitä, etten ajattele mitään järkevää. Mietin sitä, että kasvaakohan leukalihakset jatkuvasta hampaiden narskuttelusta, ja että näytänköhän kesään mennessä Teemu Selänteeltä, jos en saa sitä narskuttelua kuriin? Teemu Selänteestä tulikin mieleen, että minulla oli aikoinaan oma leikekirja hänestä. Leikkasin sinne varmaan kahden  vuoden ajalta jokaisen lehdessä näkemäni kuvan ja jutun hänestä. Kirjoitin sinne tietenkin myös pelien lopputuloksia ja Teemun tehoja. Pidin samanlaista leikekirjaa myös Maurice Greenestä ja Marion Jonesista, Yhdysvaltalaisista pikajuoksijoista, jotka olivat pikamatkojen valtiaita joskus 2000-luvun alussa, ja joita ihailin enemmän kuin mitään. Halusin näyttää Marionilta ja juosta yhtä kovaa. Mauricen kanssa halusin naimisiin. Aina silloin kun en halunnut naimisiin Teemun kanssa. Siitä tulikin mieleeni, että mihin katosi se ihailemisen ja fanittamisen kulttuuri? Miksi en osaa enää samalla tavalla innostua kenestäkään? Vai innostunko enää mistään? Kysyin itseltäni, että milloin viimeksi olen ihan todella, todella innostunut jostakin. En muistanut. En muista.

Olen ollut onnellinen, iloinen, hyvilläni ja kiitollinen jatkuvasti. Olen nauranut niin, että lopulta itken. Olen rakastanut ja saanut sitä takaisin enemmän kuin olisin koskaan osannut toivoa. Mutta en ihan oikeasti muista milloin viimeksi olisin ollut aivan järjettömän, pohjattoman innostunut jostain. Tai milloin viimeksi olisi tuntunut siltä, että juuri tätä minun kuuluukin tehdä (jos ei äitiyttä oteta lukuun, sen suhteen on nykyään tosi usein tunne, että juuri tätä minun kuuluukin tehdä). En tiedä onko se välittynyt sinne ruutujen toiselle puolen, mutta olen ollut aika hukassa. Hukassa erityisesti ammatillisesti. Huomaan, että olo on usein levoton ja vähän tyytymätön. Tunnen, etten ole siellä missä pitäisi olla, mutta en kuitenkaan ihan tiedä missä se paikka on, missä pitäisi olla. Pitäisi olla sen vuoksi, että voisin paremmin, tekisin sitä mitä minun kuuluukin. Ei ollenkaan siksi, että muiden silmissä pitäisi.

Vaikka olen laajentanut osaamistani ja työkokemustani tämän vuoden aikana, tehnyt sellaisia töitä mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt ja ollut mukana sellaisissa tilanteissa, mihin en olisi koskaan osannut edes kuvitella joutuvani, tunnen kuitenkin ettei se riitä. Minulle itselleni.Kaipaan ihan järjettömästi lisää haasteita. Haluaisin tuntea joka päivä sen pienen positiivisen jännityksen siitä, että selviänköhän siitä mitä tämä päivä tuo tullessaan, haluaisin tuntea jatkuvasti olevani vähän liian suurissa saappaissa. Sellaisissa saappaissa, jotka kuitenkin haluaisin ja uskoisin pystyväni täyttämään. Haluan oppia lisää, haluan olla enemmän hyödyksi, haluan haasteita, tulla paremmaksi ja pätevämmäksi. Haluan hitto vie ennen kaikkea tuntea olevani todella hyvä jossain. Sitä tunnetta on ikävä. Koska se pikkuinen Sanni, joka kasasi niitä leikekirjoja, oli ihan hiton hyvä monessa asiassa. Juoksi heti Maria Järkkälän jälkeen Torniossa kovempaa kuin kukaan ikäisensä, pelasi jääpalloa poikien joukkueessa, pärjäsi koulussa paremmin kuin useimmat tekemättä sen eteen mitään, ja ystävänäkin se oli aika hyvä, se Sanni oli myös hyvä olemaan murehtimatta ja stressaamatta. Ja tuntuu ihan naurettavalta ajatus siitä, etteikö se sama Sanni olisi edelleen minussa. Tietysti se on. En vain tiedä mihin on kadonnut se luontainen taipumus tehdä niitä asioita, missä on hyvä ja mistä nauttii. Tai ylipäätään edes se kyky nähdä ja tunnistaa itsessään ne asiat. Aika usein olen salaa vähän kateellinen poikaystävälle joka osaa kehua itseään estoitta, joka innostuu jatkuvasti erilaisista asioista ja jaksaa paneutua niihin sellaisella pieteetillä että välillä se melkein ärsyttää. Hän on juuri sellainen ärsyttävä tyyppi, joka on hyvä oikeastaan kaikessa mihin ryhtyy. Mutta ehkä avainsana siinä onnistumessa onkin juuri se, että ylipäätään ryhtyy niihin asioihin, ja uskoo omaan onnistumiseensa. Asioita tekee silloin ihan toisella tavalla, kun silloin kun pelkää epäonnistuvansa ja olevansa täysin surkea.

Tämä ilta olkoon siis pyhitetty sille, että rustaan ylös kaikki ne asiat mitkä osaan hyvin. Kehun itseäni niistä, olen ylpeä siitä mitä olen ja mitä osaan. Kieriskelen kaikissa onnistumisissani ja vahvistan siten niiden muistijälkeä. Mutta ennen kaikkea kirjoitan ylös kaikki ne asiat, mitä en vielä osaa, mutta haluaisin osata. Heti huomenna alan kulkea niitä kohti. Ehkä se epämääräinen levottomuus ja tarpeettomuuden tunnekin katoaa siinä matkalla.

pst. Tämä kuvien sininen mokkanahkainen takki/paita on Coster Copenhagenin ja yksi mukavimmista ja kauneimmista asioista, mitä olen hetkeen päälleni pukenut. Oli minulla tosin valitettavasti vain kuvauslainassa. Mutta jos sinä haluat tällaisen, niin näitä myy ainakin Dots.

1 Comment
  • Tiina
    Posted at 07:02h, 05 joulukuun Vastaa

    Niin on samat fiilikset täälläkin, tiedän täysin sen tunteen, josta kirjoitat… Koen hetkittäin kevyinä häivähdyksinä innostusta, joka kuitenkin katoaa kuin lumipeite joulukuussa. Ennen tein, olin, koin vaikka mitä. Osansa varmaan verottivat rankat äitivuodet ja burn ostin kynnyksellä käyminen työssä hiljattain. Ehkä pitää vaan antaa itselle aikaa, vaalia pieniäkin hyviä hetkiä ja onnistumisen iloa ja luottaa siihen, että jonain päivänä kokee taas olevansa sellainen kokonainen, täysillä elävä ja innostuva oma itsensä.

Post A Comment