Häpeästä

 

Kaaduin aiemmin viikolla Kampin metroaseman edessä sillä tavalla klassisen näyttävästi ja kuuluvasti, ettei se varmaan jäänyt keneltäkään paikalla olleelta huomaamatta. Normaalisti minua hävettäisi ihan älyttömästi. Vaikka en pysty selittämään edes itselleni miksi tulisi hävetä sitä, että ensin ollut plussaa ja sitten tulee pakkasta ja koko kaupunki muuttuu hengenvaaralliseksi luistelukentäksi, jolla pystyssä pysyminen vaatisi luistimet tai sisällä pysyttelemisen. Mutta silti kaatuminen on tuntunut jotenkin nololta. Siis silloin kun joku toinen näkee sen. Olen aina kaatuessani vain räpistellyt mahdollisimman nopeasti pystyyn ja kyyneleet silmissä, pala kurkussa yrittänyt olla niin kuin mitään ei olisi koskaan edes taphtunut. Jatkanut matkaa ja kironnut kivun sijaan sitä, että miten sitä voikin olla niin kömpelö, kaatua nyt tuolla tavalla ihmisten ilmoilla. Opettelisit pysymään pystyssä hyvä ihminen.  

Mutta eilen. Ei hävettänyt yhtään. Nauratti lähinnä, koska kaatuminen oli niin näyttävä. Näin itseni lentämässä hidastettuna ilman halki. Ennen kuin nousin ylös katsoin silmiin noin metrin päässä seisonutta miestä. Hymyilin ja kampesin itseni ylös. Ei hävettänyt yhtään, ja se oli mulle uutta. Ja suurta. Olen tottunut siihen, että häpeän vähän kaikkea. On paljon asioita, joita sietääkin hävetä, mutta liian usein häpeän myös sellaisia asioita, joita ei tarvitsisi.

Viime aikoina olen kuitenkin tietoisesti yrittänyt tehdä töitä sen eteen, ettei hävettäisi koko ajan niin hitosti. Tai jos hävettääkin, niin siitä tunteesta osaisi päästää nopeammin irti. Tai niin, ettei häpeän pelossa ainakaan jättäisi tekemättä mitään sellaista, jota ilman sitä pelkoa haluaisi tehdä. Ja se on ilmeisesti alkanut kantaa hedelmää. Sen kaatumisen lisäksi, menin yksin viinille heti seuraavana päivänä, eikä sekään hävettänyt tai tuntunut yhtään vaivaannuttavalta, toisin kuin joskus aiemmin olisi. Jätin jopa puhelimen lataukseen, pyysin kassalta kynää ja paperia ja kirjoitin. Paperille. Käsin. A4 molemmat puolet täyteen. Enkä alun jälkeen kertaakaan miettinyt, että siinä olisi jotain outoa, koska faktahan on se, ettei siinä todellakaan ole.

 

 

 

Toinen mitä olen viime aikoina miettinyt on se, että miksi ihmeessä monista ongelmista uskalletaan usein puhua avoimesti ääneen vasta siinä vaiheessa, kun niiden asioiden/ongelmien yli on päästy ja niistä on selvitty. En ole varma liittyykö sekin jotenkin häpeään. Todennäköisesti. Tai leimautumisen pelkoon? Ei uskalleta puhua omista ongelmista, koska pelätään että tullaan sen jälkeen nähdyksi vain sen ongelman kautta, ikään kuin sen ongelman kokoisena.

Olen usein miettinyt sitä, että millaista täällä olisi jos me kaikki uskaltaisimme avata suumme jo ennen kuin meillä on hajuakaan kuinka joku käsillä oleva tilanne tai ongelma ratkeaa. Emmekö sillon saisi huomattavsti enemmän apua, mahdollisesti hyviä neuvoja ja vertaistukea. Tuntuu, että vallalla on sellainen kuttuuri että asioista on hyvä puhua vasta silloin, kun ongelma on seltäetty. Olipa kyseessä sittn masennus, rahavaikeudet, ongelmat parisuhteessa tai vanhemmuudessa, työttömyys, köyhyys jne. Ehkä siinä on häpeän lisäksi tosiaan sitä pelkoa tulla leimatuksi tietynlaisena. Hyvätuloisena on melko helppoa kertoa, että olin muuten aikoinaan todella köyhä, ja rahaongelmiakin oli. Tai todella onnellisena ja tasapainoisena kertoa, että minäkin olin kerran masentunut. Tietysti nämä ovat hienoja esimerkkejä siitä, kuinka ongelmista voi selvitä, eivätkä ne ongelmat todellakaan määrittele koko loppuelämäsi suuntaa, tai vielä vähemmän sinua ihmisenä. Mutta mielestäni olisi aivan järjettömän tärkeää uskaltaa puhua asioista myös silloin, kun ne ovat kesken, auki ja hankalia. Se on rohkeaa. Mutta myös järkevää. Se kaventaa ihmisten välisiä muureja, lisää yhteyttä, aitoutta ja ymmärrystä siitä, miten meillän ihmisillä asiat todellisuudessa ovat. Kun kuulee jatkuvasti vain selviytymistarinoita- siitä syntyy tunne, että itse on vielä jotenkin todella keskeneräinen ja vaiheessa, kun niin moni ongelmakin on vielä ratkaisua vailla. Mutta ei se niin ole. Eivät ne ongelmat määrittele kaikkea. Eivät ne määrittele siitä kuinka ehjiä tai kokonaisia olemme. Ongelmia on meistä kaikilla. Niitä tulee ja menee. Toisista selvitään nopeasti, toiset vievät pidempään, tai eivät ehkä koskaan ratkea. Mutta ne ovat ongelmia, asioita tilanteita, olosuhteita. Eivät koko elämä, tai vielä vähemmän koko sinä.


Millaisista asioista puhuminen on sinulle hankalaa? Tai mikä hävettää?
Haluan tuntea, etten ole ainoa häpeilijä näillä nurkin. Ja toisaalta, jos siellä on teitä onnekkaita, jotka ette juuri häpeä niin kertokaa kiitos kuinka sinne pääsee?

7 Comments
  • Lotta
    Posted at 18:26h, 17 helmikuun Vastaa

    hirveen hyvä teksti. se on ihan totta että rehellisyys ja avoimuus kyllä lähentää. välillähän se on ihan sairaan vaikeeta kun ei haluis itelleenkään aina myöntää omia heikkouksia. ja hävetäkin osaan sekä turhaan että aiheesta. mutta koitan sit ajatella että näissäkin mennään askel kerrallaan eikä rimaa kannata nostaa liian korkeelle. ei tää ihmisyys aina tunnu niin laadukkaasti onnistuneelta projektilta vaan useammin tuntuu olevan vähän levällään. ja se on ihan ok ehkä? :D

    • sannitrishin
      Posted at 18:38h, 17 helmikuun Vastaa

      Se on todellakin ok. Ja koko kirjoituksen pointti olikin ehkä just se, että uskallettais olla enemmän ja avoimemmin kaikki vähän levällään, ja se ois ihan täysin ok.
      Mutta just niinku sanoitkin, niin aina se ei todellakaan oo helppoa, eikä siihen itsekään usein pysty.

      Kiitos kivasta kommentista <3

      • Lotta
        Posted at 18:55h, 17 helmikuun Vastaa

        juu ja se kyllä välittyi. arvostan sitä kovasti :)

  • J
    Posted at 20:28h, 17 helmikuun Vastaa

    Sun postausten luku on vähän niinku keskustelis jonkun tosi hyvän ystävän kans. Melkeen kuin terapiaa siis.

    Mua hävettää lähes aina melkein kaikki. Oon sellainen maailmanluokan töskäri, että oon jo oppinut vähän nauramaan itselleni, mutta vielä joskus häpeänpuna kohoaa poskille. Liian usein myös sanon ennen kuin ajattelen, joka toisinaan johtaa itseni tilanteisiin jossa sietääkin vähän hävetä. Omat ongelmat hävettää tietysti myös ja hieman menneisyyskin.
    Minut on kasvatettu muottiin, jossa ei ole oikein puhua ongelmista taikka epäonnistumisista ääneen. Paremmin menee kun hymyilee ja näyttää muiden silmissä siltä, että elämä rullailee loistavasti. Osasyyllisenä tähän ylenpalttiseen häpeilyyn pidän myös somea. Vaikka moni vaikuttaja nykyään korostaakin sitä, että kuvista ei näe todellisuutta, luo some silti illuusion täydellisestä elämästä. Tuntuu, että nykyään moni haluaa tuoda esiin vain sen, miten hyvin pärjää elämässä ja mitä on saavuttanut. Koti on täydellinen, eikä siellä ole koskaan sotkua. Ihanaa on kaikki positiivisuus, sitä ei ole koskaan liikaa tässä maailmassa. Totuus on kuitenkin se, että kaikilla meillä on omat ongelmamme. Olisi ihanaa, jos kaikki uskaltaisimme puhua niistä häpeilemättä ja saisimme tukea toisiltamme, emmekä tuomitsisi ketään.
    Kamalan typerää tämä häpeily, nauraminen on paljon hauskempaa! Ollaan armollisia itselle ja toisille.

    • sannitrishin
      Posted at 20:42h, 17 helmikuun Vastaa

      No voi himskatti miten ihana komentti!
      Niin paljon samoja ajatuksia, ainoa vaan että osasit pukea ne järkevään (ja hauskaan!) muotoon paremmin ku oisin itse osannu.
      Mutta jospa sitä yrittäis alottaa ihan vaikka tästä omasta lähipiiristä ja hävetä siellä ongelmiaan ja itseään vähän vähemmän, ja ehkä se siitä sitten vielä joskus. Toivon ja uskon, että ongelmatkin muuttuvat pienemmiksi kun niistä uskaltaa puhua avoimesti, silloin yleensä myös saa huomata että niitä ongelmia on kyllä muillakin, vaikka ne eivät päällepäin aina näkyisikään.

  • Aino
    Posted at 13:50h, 19 helmikuun Vastaa

    Wow Sanni, upee kirjotus taas kerran!
    Odotan aina yhtä innolla sun postauksia. Sen lisäksi, että sun kauniit kuvat, tyyli ja kodin sisustus miellyttää omaa silmää todella paljon, oon sitä mieltä, että tekstit on kuitenkin se postausten ydin! Pakko vaan todeta, että osaat todellakin kirjoittaa :) Parasta sun teksteissä on se, että nää aina herättää ajatuksia ja auttaa parhaimmillaan myös ymmärtämään muita ihmisiä paremmin.

    Häpeä on asia, jota en ollut hirveesti edes miettinyt, mutta uskon että sillä on oikeasti tosi iso merkitys munkin elämässä. Varmasti todella monia, ja tiedostamattomia, asioita, joista en puhu tai joita en tee ihan vaan koska häpeä. Joten ollaan rohkeita: tehdään asioita ja avataan suu myös niiden vähän tai enemmän hävettävien asioiden kohdalla. Vähintään ainakin yritetään nauraa itselle siinä vaiheessa kun vedetään lipat keskellä Helsinkiä!

    Tästä postauksesta inspiroituneena taidan itsekin suunnata tällä viikolla viinille – ihan yksin :)

    KIITOS, että jaksat kirjoittaa (ja kuvata !!!) <3

  • E
    Posted at 17:48h, 05 maaliskuun Vastaa

    Oon niin ajatellut tätä samaa, että miksi elämän kriiseistä tai muista tällaisista asioista on ihan eri puhua sitten kun kaikki on taas ”hyvin”. Onhan se tosiaan hyvä, että silloin edes, mutta jotenkin se tuntuu vähän ylpeältä.

    Itse kipuilen lapsettomuuden kanssa. Vuodet vierii, syytä ei löydy mutta meidän sylit miehen kanssa särkee tyhjyyttään. Olen lukenut paljon blogeja ja kirjoituksia asiasta. Julkisuuteen tullaan yleensä vasta vauvauutisten myötä ja silloin on helpompi todeta, että kyllähän tätä toivottiin kauan. Sellainen olen (toivottavasti) joskus itsekin, koska tästä kivusta olisi liian vaikeaa puhua nyt kun se on akuutti eikä tietoa miten tämä sivu meidän elämässä jatkuu ja päättyy. Tuntuisi liian raskaalta, jos laajemmin ihmiset ympärillä tietäisivät. Pelkäisin sen puheeksiottamista, sillä oma reaktio voi kierron vaiheesta riippuen olla mikä vain. Toisaalta sen jälkeen kun kertoi asiasta läheisille, oleminen on helpottunut.

    Kiinnostava tämä aihe on… miksi sen kivun ja heikkouden näyttäminen toistaiseksi ratkeamattomastta tilanteessa on niin paljon vaikeampaa kuin sitten lopuksi?

Post A Comment