Luottakaa enemmän!

 

Unohtakaa se mitä sanoin kevätmasennuksesta muutama postaus takaperin, sillä siitä ei ole enää jälkeäkään. Aika usein muuten tuntuu siltä, että ne huolet ja ongelmat, jotka olivat varsin akuutteja, relevantteja ja tärkeiltä tuntuvia muutama päivä sitten, eivät ole sitä enää tänään. Ehkä olisi pitänyt tähän ikään mennessä jo oppia suhtautumaan omiin huoliin ja murheisiin juuri sellaisina; useimmiten varsin nopeasti ohimenevinä tunteina.

En tiedä kuvittelenko, mutta valo ei tunnukaan niin ahdistavalta ja vaativalta- päinvastoin. Se tuntuu suorastaan vapautukselta. Vapautukselta kaikesta ankeasta.

Eilen heräsin ennen herätyskelloa puoli seitsemältä siihen, että olo oli energinen enkä kaivannut kahvia heti ensimmäiseksi silmät avattuani. Söin pikaisen aamiaisen ja kiskoin ulkoiluvaatteet niskaan ja painelin ulos. Kävelin ympäri Helsingin aurinkoisia katuja, tietysti rantoja pitkin, yli kaksi tuntia. En oikeastaan ajatellut mitään, kävelin vain. Ja tunsin itseni niin vahvaksi, vapaaksi ja luottavaiseksi. Olen perusluonteeltani ”melko” taipuvainen murehtimiseen, kyyniseksikin joku (poikaystävä krhm) sanoisi. Tarkkailen elämässäni kaikkea aina vähän huolensekaisin katsein, ja mietin mitä kaikkea kamalaa voisi tapahtua, ja varmaan tapahtuukin. Kun saan idean, alan heti pohtia kaikkia mahdollisia asioita, mitkä voisivat mennä pieleen. Uskon muiden ihmisten ideoihin, ja siihen että heidän elämissään kaikki tulee taatusti menemään hyvin, mutta ajattelen usein etten minä yksinkertaisesti voisi olla niin onnekas, että sama kävisi myös minulle. Tämä jatkuva potentiaalisten uhkien ja vaarojen kartoittaminen kasvoi räjähdysmäisesti 5.9.2014 klo.18.34 kun minusta tuli äiti. Olen tarkaillut lasta sydän sykkyrällä, ja miettinyt että voisikohan meille käydä niin hyvin, että lapsemme olisi terve ja kaikki menisi hyvin. Olen pelännyt ja huolestunut jokaisesta flunssasta, olen tarkaillut lasta hänen syntymästään asti kaikki aistit pystyssä, etten vain missaisi mitään merkkiä siitä, ettei hänellä olekaan kaikki hyvin. Olen ravannut lääkärissä, ja väsyttänyt niin heitä kuin läheisiänikin tällä huolellani. Lapsen kuulleen en tietenkään ole huolistani puhunut, ja yrittänyt parhaani mukaan olla sitä myös näyttämättä. Vaikka huijaan kyllä itseäni kuvittelemalla, ettei tuo viisas pieni ihminen olisi huoltani havainnut ja siitä kärsinyt, mikä taas tierysti lisää minun huoltani entisestään.

Ehkä tämä kaikki pelkääminen juontaa juurensa jonnekin lapsuuten ja nuorimman pikkusiskon pahalaatuiseen aivokasvaimeen, joka oli salaa kasvanut hänen päässään ilman että kukaan meistä oli sitä huomannut. Se sellainen turvallisen tuudittava ajatus siitä, että kamalia asioita kyllä tapahtuu, mutta ei minulle tai läheisilleni- on särkynyt jo siellä lapsuudessa. 

Käsitän kyllä, ettei jatkuvassa huolessa eläminen estä asioita tapahtumasta. Päinvastoin: sillä jatkuvalla murehtimisella oikeastaan elän todeksi sellaisia asioita, joita ei ole koskaan tapahtunut eikä todennäköisesti tule koskaan tapahtumaankaan.

En ollut ennen poikaystävääni oikeastaan edes tajunnut kuinka paljon murehdin. Nyt kun vierellä on ihminen, jonka luottamus tulevaan on ihan vankkumaton, ihminen, joka näkee mahdollisuuksia sielläkin missä niitä ei oikeasti ole. Hänen ylitsevuotavan positiivisen elämänasenteensa rinnalla minun kyynisyyteni tuntuu kymmenen kertaa kamalammalta. Tiedän, ettei minusta ehkä koskaan tule hänen kaltaistaan optimismin suurlähettilästä, mutta huomaan hänen luottavaisen asenteensa tarttuneen myös minuun. Murehdin vähemmän, luotan enemmän. En keksi ongelmia sinne, missä niitä ei ole. En heti ensimmäisenä torppaa kaikkia uusia ideoita, ja yritä heti osoittaa asioita missä voisi mennä pieleen. Yritän hypätä mukaan siihen innostukseen uudesta, edes hetkeksi. Niitä mahdollisia sudenkuoppia voi miettiä sitten myöhemmin, ja sekin tuntuu paljon mukavammalta kun on ollut ensin todella innoissaan jostain- uskonut siihen ja itseensä. 

Tällä hetkellä olen innoissani monestakin asiasta, mutta erityisesti siitä että saan heivata ne paksuimman untuvatakit hiiteen. Ne pirulaiset (kaksi kappaletta) ovat täyttäneet koko pienen eteisen tuulikaappimme, valuneet alas henkareilta niin että niitä on saanut nostella lattialta useammin kuin kerran päivässä. Nyt saan ripustaa niiden paikalle kevyitä trenssejä, parkoja ja jakkuja, jotka toivottavasti eivät valu pitkin eteisen lattiaa.

Ainiin ja siitäkin olen todella innoissani, että päätimme yhdessä ystävän kanssa aloittaa harrastuksen. Huomenna on ensimmäinen tunti, ja pelkään vähän kuolevani sillä en ole vaatinut itseltäni kovinkaan paljon (lue: mitään) mitä tulee urheiluun. En ole varma olenko hikoillut tänä vuonna kunnolla kertaakaan. (Paitsi niissä liian paksuissa topatakeissa mutta sitä ei ehkä lasketa). Ja lauantaina heti perään toinen tunti, jos kykenen sen torstaisen barre-tunnin jälkeen vielä liikkumaan.

Etsin, mutta en löytänyt tästä postauksesta nyt sitä punaista lankaa, mutta ehkä sekin on ihan ok. Halusin oikeastaan vaan sanoa, että murehtikaa vähemmän ja luottakaa enemmän. Ja sen, että Helsinki on aivan järkyttävän kaunis enkä haluaisi asua missään muualla mieluummin kuin täällä. Ainakaan juuri nyt.

5 Comments
  • Emmi
    Posted at 17:33h, 27 maaliskuun Vastaa

    Otsikko jo sen teki. Tuli helpotus ja totesin ääneen, että niimpä. Viime aikoina on tuntunut siltä että jumittaa, siis aivan kaikki jumittaa. Hyvistä asioista on vaikea nauttia, koska kohta ne ovat jo ohi. Ja kun ne todella ovat olleet ohi, olen ollut surullisempi ja murheellisempi kuin koskaan. Ja tietysti murehtinut taas lisää. Että harmi kun taas murehdittaa(?)… Mutta huomaan että kirjoituksesi oli minulle ikäänkuin oma ajatukseni vahvistettuna. Alleviivattuna. Mustaa valkoisella juuri siitä aiheesta mikä päässäni pyörii. Nyt on helpompi suhtautua. Kiitos siis Sanni! Olen niin iloinen että kirjoitat. Kiitos että kirjoitat K A I K E S T A. Elämästä<3

    • sannitrishin
      Posted at 07:39h, 30 maaliskuun Vastaa

      Kiitos, että kommentoit <3!
      Helpottavaa tietää, ettei ole maailman ainoa ja aktiivisin murehtija. Ja samaan aikaan kuitenkin toivoo, ettei kenenkään toisen tarvisi jatkuvasti kantaa huolta milloin mistäkin. Ehkä nyt otetaan asiaksemme huomata se murehtija itsessämme ja tyrehdyttää se, aina kun se meinaa ottaa vallan ihan vaan jankuttamalla sille, että kaikki menee kyllä aivan hyvin, myös mulla.

  • luotathan
    Posted at 00:02h, 30 maaliskuun Vastaa

    Voi hyvänen aika, tässä oli niin punainen lanka, että näin sen huutavan kirkkaana omassa päässäni! Oon aivan samanlainen jatkuva huolestuja ja etukäteen kaiken murehtiva tyyppi. Ja oon tajunnut sen kun aloin seurustella vähän lungimman ihanan ihmisen kanssa.

    Mut se on vaan hyvä, että löytää itestään niitä juttuja joita haluaa kehittää, muiden kautta itseämme täällä peilataan. Että kiitos!!! En oo yksin tällanen, etkä sinäkään. Ja nimenomaan toi että elää todeksi niitä asioita, joita ei koskaan edes tule tapahtumaan. Niin kuluttavaa. Ja niin turhaa nyt kun miettii! Overthinking kills your happiness.

    Eri paikoissa oon törmännyt aamusivuihin nyt parin viikon sisällä, ja luulen että niiden kirjoittaminen tekee hyvää tällaiselle yliyliyliajattelijalle! Aion kokeilla. Ihanaa viikonloppua, pus!

    • sannitrishin
      Posted at 07:46h, 30 maaliskuun Vastaa

      No kivaa, että joku sen löysi haha, ehkä se kuitenkin sit oli siellä.

      Mutta just tämä, että näitä omia (joskus ehkä vähän vahingollisiakin) toimintatapoja ja ajatusmalleja on hyvä havannoida, jotta niille voi niiden tiedostamisen jälkeen yrittää tehdä jotain. Ja näin kehittää itseään ja edistää omaa hyvinvointiaan.

      Sain tämän postauksen jälkeen viestin, että jatkuva huoli ja murehtiminen kertoo usein turvattomuuden tunteesta, joka taas voi juontaa juurensa jostain paljon kauempaa kuin tästä nykyhetkestä ja omalla kohdallani tämä pitää kyllä täysin paikkansa. Mutta on huojentavaa tietää, että aivan kaikelle voi oman päänsä sisällä tehdä jotain: meillä itsellämme on kaikki valta ja vastaa muuttaa ja vaikuttaa siihen millaisia ajatuksia uskomme.

      Ja hei, aamusivut kuulostaa siltä että pitäisi ehdottomasti kokeilla. Heti tänään.

      • luotathan
        Posted at 11:15h, 30 maaliskuun Vastaa

        Mullakin tuo turvattomuuden tunne varmasti pitää paikkansa. Oonkin lukenut sitä Tunne lukkosi -kirjaa. Ja kyllä niiden ajatusten ja tapojen muuttaminen vaatii sitoutumista ja monesti tuntuu että tarvitaan sitä puhumista, ei riitä että itse löytää ja pohtii niitä keloja. Pitää tuoda ne uudet ja itselle hyödyllisemmät tavat jokaiseen päivään.

        Muistankohan väärin vai oliko sulla luettavana se tunnelukot parisuhteessa, sekin olis mielenkiintonen.

        Mun poikaystävä kerran sanoi hyvin, että toi tapa varmaan palveli sua joskus, mut ei enää. Ja se on just hyvä tiedostaa, että niistäkin voi luopua. Mieli on meidän vahvin osa.

        Joo mulla lähtee myös kynä sauhuamaan ja pää tyhjenemään! Nää on niin mielenkiintosia juttuja! Ja vitsi miten hyvän fiiliksen tää alkava kevät tekee, niin ihanaa. :) Noita kuvia katsoessa mietin, että missä reissussa ne on otettu, ja nehän olikin Helsingistä. :D Ihania yksityiskohtia!

Post A Comment