Lisää lapsia?

 

 

En muista milloin minulta on alettua kysyä kuinka monta lasta haluaisin, mutta uskoisin sen alkaneen jo joskus teininä. Kasvoin vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, eikä siellä tietenkään kysytty, että haluasinko ylipäätään lapsia, sillä halulla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä. Lapsia tulisi niin paljon, kuin niitä sattuisi ehkäisykieltoa noudattamalla siunaantumaan. En kuitenkaan itse koskaan varsinaisesti haaveillut lapsista. Minun oli vaikea nähdä itseäni äitinä. Ajattelin aina, että olisin ihminen joka ei mene koskaan naimisiin, eikä saa koskaan lapsia. Ajattelin, että tulisin vain matkustamaan koko elämäni – asettumatta koskaan varsinaisesti aloilleni. Jossain matkan varrella tuo ajatus kuitenkin muuttui. Menin naimisiin, ja sain lapsen.

Suunnilleen siinä vaiheessa, kun on saanut ensimmäisen lapsensa maailmaan aletaan kysyä, että haluatteko lisää lapsia. Ihmiset ympärillä jakelevat pyytämättä neuvoja liittyen lasten ideaaliin ikäeroon. En ajatellut Alban synnyttyä haluavani lisää lapsia. Tuntui, että perheemme oli valmis. Tuo ajatus pysyi mukana pitkään. Ajattelin, ettei minusta edes olisi useamman kuin yhden lapsen vanhemmaksi. Usein koen, että hädin tuskin kykenen siihenkään. Vaadin itseltäni hirveästi, poden syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa lakkaamatta ja mikä kamalinta; vertailen itseäni muihin äiteihin, ja tunnen usein huonommuutta ja kyvyttömyyttä. Toisaalta kuitenkin äitiys on myös se rooli elämässäni, josta olen kaikkein ylpein. Ja josta tunne vähemmän huonommuutta, kuin monista muista elämän osa-alueista.
Lyhyesti: ei siis ole ollut koko ajan mitenkään itsestään selvää, että haluaisin lapsia enemmänkin kuin yhden.

••

Vaikka raskaus oli monella tapaa helppo ja pystyin liikkumaan normaalisti ihan loppuun saakka (synnytystä edeltävänä päivänä juoksin kävelylenkillä rappusia ja pyöräilin vielä samana aamuna kun Alba syntyi) , niin se oli myös monella tapaa aika työläs. Minulle diagnosoitiin virheellisesti raskausajan diabetes kolmannella kuulla, ja jouduin mittaamaan verensokereita jokaisen ateriaan jälkeen, eli ottamaan itseltäni verikokeita lukuisia kertoja päivässä. Sen lisäksi lapsi oli pienikokoinen ja ravasin viikottain kätilöopistolla kasvukontrolleissa, viimeiset neljä viikkoa kävin tarkastuksissa kaksi kertaa viikossa.

Kamalinta raskaudessa oli kuitenkin se, etten missään vaiheessa kokenut oloani mukavaksi siinä muuttuvassa kehossa. Raskauden seurauksena sain jättimäiset tissit (edes D-kuppi ei ollut riittävä) ja ne suorastaan inhottivat minua. Eikä siinä epämukavuudessa ollut kyse niistä kertyneistä kiloista, ne otin vastaan ilomielin (kaikkialle muualle, paitsi sinne tisseihin, vaan se oli jotain muuta, mitä en oikein osaa itsekään selittää. En pitänyt raskausmahastani, vaikka olin aivan järjettömän kiitollinen ja onnellinen sen suojissa kasvavasta elämästä. En kuitenkaan nauttinut fyysisestä raskaana olemisesta oikeastaan koskaan. Synnytys sen sijaan oli kokemuksena ihan järisyttävä. Niin hieno, voimaannuttava ja… äh, ei sille ole olemassa sanoja, joten en edes yritä. Ajattelin ja sanoinkin heti synnytyksen jälkeen, että voisin tehdä sen uudestaan ihan milloin tahansa. Mutta heti, kun muistin että sitä pitäisi edeltää se 9kk odotus – ajattelin, ettei minusta olisi hommaan enää uudestaan.

••

Jossain vaiheessa, ehkä niin oman kuin lapsenkin kasvun seurauksena, aloin haaveilla suuremmasta perheestä. Olen varttunut kolmen veljen ja neljän siskon keskellä, ja iso perhe tuntuu ainakin näin aikuisena melkoiselta siunaukselta. Haluaisin pystyä tarjoamaan lapselleni edes pienen osan sitä, mitä itse olen saanut. Omien toiveideni lisäksi myös lapsi itse toivoo sisaruksia liki päivittäin. Hän puhuu jatkuvasti siitä millaisia asioita hän tekisi sitten, kun hänestä tulee isosisko. ”Sit ku mä oon isosisko niin mä en enää tuu sun viereen yöllä, kun ei isosiskoja pelota”  tai ”sit ku mä oon isosisko, niin mä aina haen mun pikkusiskon päiväkodista kun mä tuun koulusta koska isosiskot on aina koululaisia”

Tarinoissa on muuten aina pikkusisko, ei koskaan pikkuveljeä.

 

 

 

Muistatte ehkä että olin viime vuonna juuri näihin aikoihin toipumassa leikkauksesta. En silloin halunnut puhua siitä, miksi minut leikattiin tai mitä oli tapahtunut, sillä aihe oli niin arka ja henkilökohtainen. En ole totta puhuakseni ihan varma haluaisinko puhua siitä nytkään, mutta puhun silti. Tein reilu vuosi sitten positiivisen raskaustestin. Tiesin jo ennen testin tekemistä olevani raskaana, ihan kuten olin tiennyt Albaakin odottaessani. Sen vain tunsi. Sikäli tulos oli kuitenkin aika yllättävä, että olin syönyt pillereitä jo melkein kaksi vuotta, eikä raskaaksi tulemisen mahdollisuus ollut käynyt edes mielessäni ennen kuin yhtäkkiä olin varma, että olen tosiaankin raskaana. Kuukautiset olivat pillereistä huolimatta olleet varsin epäsäännölliset jo vuoden, enkä pitänyt niistä oikeastaan mitään kirjaa sillä en ajatellut sen olevan tarpeellista: söin pillereitä, eikä meillä ollut vielä ajatuksena hankkia lapsia, vaikka olimmekin siitä puhuneet, ja tiesimme että haluaisimme molemmat jossain vaiheessa lapsen tai lapsia.

Muutama viikko positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen heräsin aamulla todella koviin kipuihin. Sellaisiin, joita voi voimakkuudeltaan verrata synnytykseen valmistaviin supistuksiin. Kivut tuntuivat vain noin sata kertaa pelottavammilta, sillä niille ei ollut olemassa samanlaista selitystä ja tarkoitusta. Kipujen lisäksi aloin myös vuotaa verta. Hakeuduin lääkäriin, mutta siellä ei kuitenkaan oltu ollenkaan huolissaan asiasta vaan kipuja pidettiin ihan normaalina ja asiaankuuluvina alkuraskaudessa. En kuitenkaan esimerkiksi päässyt lääkäristä enää takaisin kotiin Kruununhakaan, vaan n.10 metriä terveysaseman ovelta asuvan poikaystävän asuntoon saakka pääseminen oli ihan todellisen työn takana.

Siinä vaiheessa kun Rami tuli töistä kotiinsa, olin niin kipeä etten pystynyt enää kunnolla puhumaan. En kyennyt soittamaan sairaalaan  itse ja kertomaan tilanteestani vaan poikaystävä teki sen puolestani. Sieltä kehotettiin tulemaan paikalle välittömästi. Taksimatka Viiskulmasta Meilahteen naistenklinikalle tuntui kestävän ikuisuuden. Olin varma, etten selviäsi kipujeni kanssa perille saakka. Ja minulla on mielestäni melko korkea kipukynnys. Synnytys ei ollut mitään verrattuna niihin kipuihin, joita tuon taksimatkan aikana tunsin. Töölöntorin jälkeen vaivuin jonnekin tietoisuuden ja tajuttomuuden rajamaille.

En muista enää kovin tarkkaan mitä tapahtui, ja missä järjestyksessä- mutta tuon sairaalassa vietetyn illan aikana sain kuulla, että raskaus oli kohdun sijaan sen ulkopuolella. Ymmärsin mitä se tarkoitti. Tämä raskaus ei tulisi päättymään synnytykseen, ja sen tajuaminen sattui, vähän yllättäenkin, enemmän, kuin kaikki se sitä tietoa edeltänyt fyysinen kipu.

••

Tuota päivää seurasi viikon mittainen piina kipuja, pahoinvointia, verenvuotoa (niin sisäistä kuin ulkoistakin), pelkoa ja surua. Kovista kivuista ja korkeista HCG- arvoista ja sisäisen verenvuodon riskistä huolimatta raskaus päätettiin yrittää keskeyttää leikkauksen sijaan solusalpaaja metotreksaatilla. Sain ensimmäisen annoksen jo heti samana iltana, ja toisen muistaakseni siitä muutaman päivän päästä. Kolmas hoitokerta piti olla viikon päästä ensimmäisestä, ja tuona päivänä oloni oli huomattavasti aiempaa parempi. Oloni oli koko edeltävän viikon ollut ihan hirveä. Voin pahoin; oksentelin, en jaksanut olla pystyssä ja koko vatsan seutu oli ihan turtana jatkuvista kivuista, joihin ei tuntunut auttavan mikään. Olin lääkärille mennessäni varma, että lääkehoito oli tehnyt sen, mitä sen pitikin. Verikokeiden tulokset kertoivat kuitenkin ihan päinvastaista: minut olisi leikattava heti, kun se vain oli mahdollista. Istukkahormoni-arvo veressä oli vain kasvanut kohisten metotreksaatista huolimatta ja sen lisäksi vatsaonteloon oli vuotanut jo runsaasti verta. 

Itse operaatio oli nopea, helppo ja riskitön rutiinitoimenpide. Tähystysleikkaus kesti muistaakseni vajaan tunnin, ja sen aikana minulta poistettiin tuon alkion lisäksi myös koko munanjohdin, sillä se oli ehtinyt jo vaurioitua pahoin.

••

Miten tämä kaikki sitten liittyy lapsen saamiseen?

No, nyt kun olen päässyt yli siitä ajatuksesta etten haluaisi kokea raskautta enää uudestaan, niin olenkin alkanut pelätä sitä etten enää tulisikaan raskaaksi. Pelkään, että seuraavallekin raskaudelle kävisi samoin kuin edelliselle. On olemassa tiettyjä seikkoja, jotka voivat altistaa kohdunulkoiselle raskaudelle, eikä minun kohdallani yksikään niistä seikoista täyttynyt. Ei ole siis olemassa mitään takuita siitä, etteikö sama voisi tapahtua uudestaankin. Ja nyt kun sen on kokenut kerran, on todennäköisyys siihen itse asiassa korkeampi. Eivätkä ne todennäköisyydet edelliselläkään kerralla järin korkealla olleet ja silti se kaikki tapahtui. Kohdunulkoisia raskauksia on n.1-2% kaikista raskauksista. Ja se kauhistuttaa. Se kipu, ja pettymys jonka koin oli niin järkyttävä etten tiedä pystyisinkö samaan enää uudestaan. Mitä jos toinenkin munajohdin jouduttaisiin poistamaan? Silloin ei olisi enää olemassa edes puolittunutta mahdollisuutta tulla raskaaksi. En uskalla yrittää, sillä pelko kaiken lopullisuudesta on niin lamauttava.  Haluan elää tässä tilassa, jossa on vielä toivoa vaikka tiedän, että mitä pidempään odotan – sitä vähemmän sitä on.

Haluaisin lisää lapsia. Haluaisin saada kokea synnytyksen vielä uudestaan. Haluaisin olla kolmen lapsen äiti. Haluaisin kaikkea sitä, mutta juuri nyt en ole varma uskallanko edes yrittää.

Tags:
,
9 Comments
  • Essi
    Posted at 05:18h, 10 toukokuun Vastaa

    Rohkea teksti! Ihan mahtavaa, että jaoit tarinasi. Tsemppiä sinulle! ❤️❤️❤️

  • Laura
    Posted at 09:28h, 10 toukokuun Vastaa

    Kiitos Sanni tästä tekstistä. Se on ollut varmasti iso kirjoittaa, mutta sitäkin isompi se on täällä nyt lukea. Itkettää vähän aamukahviin, mutta on ylipäätään ihan mieletöntä, että näistäkin puolista puhutaan. Se tuo jotain niille (/meille), jotka ei koskaan itse ole saanut ajatuksiaan edes sanoitettua.

    Ootko muuten jo lukenut Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti -kirjan? Ajattelin itse sitä lukiessa jo aiemmin jotenkin sinua, mutta tämän tekstin myötä entistä enemmän. Suosittelen lämmöllä, se on kauneinta, mitä äitiydestä (ja ihmisyydestä) ylipäätään on hetkeen kirjoitettu. Suruineen, iloineen kaikkineen. ❤️

  • Stella
    Posted at 15:52h, 10 toukokuun Vastaa

    Hei Sanni. Luen jokaisen tekstisi ja tämä oli varmasti sinullekin yksi henkilökohtaisimmista. Kiitos kun kirjoitit sen, olet rohkea ja ihana nainen, mahtava äiti. Voimia tulevaan, pidä huolta itsestäsi <3

  • Eva
    Posted at 23:27h, 11 toukokuun Vastaa

    En ikinä kommentoi, minnekkään. Nyt on pakko.

    Miten rohkea teksti. Jouduin nieleskelemään kyyneleitä. Kiitos, olet upea ihminen ja äiti. Toivon sulle onnea tähän elämään.

  • joha
    Posted at 12:46h, 13 toukokuun Vastaa

    Liikuttava teksti. Mulla on myös ollut kohdunulkoinen raskaus, joka ehdittiin leikata sen verran ajoissa, että munanjohdin pystyttiin avata, puhdistaa ja sulkea. Tosin tämän vuoksi siellä munanjohtimessa on nyt kiinnikkeitä, mikä lisää kohdunulkoisen raskauden riskiä vielä enemmän kuin jos olisi poistettu koko johdin.
    Sen jälkeen olemme saaneet kaksi ihanaa tyttöä. Molemmissa raskauksissa heti testin näyttäessä plussaa varasin ajan ultraan, että tarkistettiin onhan raskaus oikeassa paikassa. Ja niin tehdään jatkossakin, jos vielä raskaaksi tulen. Mua siis ohjeistettiin varaamaan heti ultra. Ja todellakin olen sen aina tehnyt, koska pelottaa, jos kohdunulkoinen uusiutuu.
    Jos kävis niin huono tuuri, että tulis vielä joskus se, niin sitte multaki poistettaisi..
    Niin ja se lääkäri, joka kertoi ennen leikkausta et munanjohdin joko säätetään tai poistetaan riippuen onko se turmeltunut, niin lohdutti, että jos poistetaan, niin pääsääntöisesti se jälelle jäänyt munanjohdin ottaa sen toisenkin tehtävän itselleen ja hedelmällosyys ei pitäisi sen vuoksi laskea. Mutta voi varmasti olla yksilökohtaista, että miten sen kanssa käy.
    Tsemppiä sulle!

  • Inkeri Saarinen
    Posted at 23:19h, 16 toukokuun Vastaa

    Kiitos kun jaoit tämän. Harvoin lukee mitään joka liikuttaa näin paljon.

    Olet rohkea.

    • sannitrishin
      Posted at 20:57h, 19 toukokuun Vastaa

      <3 <3

  • Eliisainen
    Posted at 15:22h, 05 lokakuun Vastaa

    Selasin vanhoja tekstejä ja törmäsin tähän aika ajankohtaiseen postaukseen. Olipa hurja tarina sinulla! Itse olen aina haaveillut useammasta lapsesta. Omat ajatukset on kulkeneet koko ajan realistisempaa suuntaan vanhemmuudessa omien voimien ja riittävyyden tunteiden kanssa. Ensimmäisen kanssa tuntui, että on helppoa olla hyvä ja läsnäoleva. Kun saimme toisen vajaan kolmen vuoden päästä, joka olikin jonkin verran vilkkaampi tapaus ja kehittyi eri tavalla, niin palasin ns. maan pinnalle. Silti en elämääni muuksi vaihtaisi ja kaksikko on aivan ihana seurattava. Nyt joukkoomme on liittymässä samalla ikäerolla kolmas ja kaaokseen osaa onneksi varautua. Joskus ajattelen, että yhden lapsen vanhempana saisi vanhemmuudesta ns. parhaat palat, parisuhteen ja muun elämän tasapainon näkökulmasta. Toisaalta, vaikea sanoa, kun oma elämä on mennyt toisenlaista polkua pitkin ja vaikea kuvitella muuta. Joskus luin tutkimustuloksesta, joka väitti, että vanhempien onnellisuus lisääntyvästä lapsi luvusta toteutuu vasta jälkikasvun lennettyä pesästä. Voi olla, että tässä on osittain perää.

  • Sanni Trishin
    Posted at 18:53h, 13 lokakuun Vastaa

    Hei olipa ihana kommentti. Herätti ihan hirveästi samoja ajatuksia, ja tuntu jotenlon huojentavalta että joku toinenkin sanoo ääneen sellaisia asioita mitä itsekin on miettinyt. Kuvittelin ennen lasta, että kaikki lapsiin liittyvä olisi jotenkin mustavalkoisempaa. Mutta jos jossain on sävyjä niiden kahden välillä, niin juuri tässä lapsiasiassa.

    Musta tuntuu, että ”lapsellisen” arki saattaa olla noin niinku yleisesti vähän kuormittavampaa, mutta toisaalta kaikki on myös jotenkin paljon syvempää, merkityksellisempää ja aivan kaikkien niiden tummienkin sävyjen arvoisia.

Post A Comment