Kun tuntee taas itsensä itsekseen

 

Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää kaikkia teitä, jotka kommentoitte tai laitoitte viestiä tuon edellisen postaukseni jälkeen. Tuon postauksen julkaiseminen ahdisti enemmän, kuin varmaan yhdenkään postauksen julkaiseminen ennen sitä – mutta kaikkien saamieni viestien ja käymieni keskustelujen jälkeen olen ihan varma, että tuo teksti oli tarpeellista kirjoittaa. Tarpeellista niin minulle itselleni, kuin ilmeisesti aika monelle teistäkin. Kaikkein lohduttavimmilta tuntuivat ne (kymmenet!) viestit, joissa kerrottiin että lapsia oltiin saatu toisen munanjohtimen poistamisen jälkeenkin enemmän kuin yksi. Moni myös lohdutti, että usein tuo yksinäinen munanjohdin ottaa toisen poistamisen jälkeen hoitaakseen myös toisen tehtävät, eikä heilahdus hedelmällisyydessä välttämättä ole ollenkaan niin radikaali kuin äkkiseltään voisi ajatella. Harmi, ettei leikkauksen jälkeen minua hoitanut henkilökunta ollut ihan yhtä optimistinen arvioissaan.

Mitään muuta asiaa minulle ei sitten varsinaisesti ollutkaan. Mutta tekee vain välillä mieli kirjoittaa ei mistäänkin.

Ehkä jo kyllästymiseen asti olen paasannut täällä siitä kuinka valtavan suuri ero olotilassa, niin fyysisessä kuin erityisesti henkisessäkin, on tapahtunut tämän vuoden aikana. Tarkemmin, pillereiden lopettamisen jälkeen. Kaikki ne kaksi vuotta jotka pillereitä söin olivat elämäni mähmäisimmät. Olosuhteissakin oli tietysti paljon sellaista, joka edesautti sitä mähmää, mutta kuitenkin kamalinta noissa vuosissa oli se, etten tuntenut itseäni. Heräsin melkein joka aamu niin, että rintaa puristi ja edessä oleva päivä tuntui liki pelkästään ahdistavalta. Olin kyyninen ja pessimistinen aivan kaikkea ja kaikkia kohtaan. En pitänyt itseäni tai taitojani juuri mitään- tai oikeammin en edes ajattelut että oli taitoja, joita olisi voinut pitää minään. Ärsyynnyin helposti, ja sekin kasvoi usein sellaisiin sfääreihin, joka oli minulle ihan täysin vierasta. Kaikki tuntui raskaalta, ja kävin niin pimeissä paikoissa ettei niihin ollut paistanut aurinko koskaan. En kuitenkaan missään vaiheessa osannut ajatella, että kaiken sen vierauden takana voisi olla muutankin, kuin vieras elämäntilanne.

Vuoden lopulla poikaystävä kuitenkin varovaisesti ehdotti, että mitä jos kuitenkin kokeilisit jättää tuon hormonaalisen ehkäisyn pois. Ihan vain jos kokeilet. Palaat sitten takaisin, jos tuntuu ihan mahdottomalta olla ilman. Hän oli huomannut ihan vain kertomani perusteella, kuinka kaukana nuo kaksi Sannia, pillereitä syövä ja pilleritön, olivat toisistaan, ja eli varmaan siinä toivossa että ne viha terävimmät kärjet ja ajatusten syvimmät syöverit häviäisivät e-pillereiden lopettamisen myötä. Itse en uskonut siihen hetkeäkään, mutta päätin silti kokeilla.

En tiedä menikö kuukausi vai kaksi, ennen kuin huomasin kuinka merkittävästä muutoksesta oli kysymys. Olen tietysti ollut tänäkin vuonna surullinen, allapäin, alakuloinen, vihainen ja tuntenut itseni ihan surkeaksi – mutta ne ovat olleet vain ohimeneviä tunteita ja hetkiä – eivät enää jatkuvia olotiloja. Aamuisin herään lähes poikkeuksetta hyväntuulisena ja onnellisena, ja muistan että juuri näin on ollut aina ennenkin. Ja tiedättekö, kuinka hyvältä tuntuu taas tuntea itsensä omaksi itsekseen? Niin kevyeltä ja hyvältä, etten löydä sille sanoja.

 

 

Äitienpäivän iltana olimme Alban kanssa kävelyllä tässä naapurustossa. Alba oli poiminut mukaansa muutaman kukan lähiravintolan terassilta (ei kerrota kenellekään, että niin ei siis saisi todellakaan tehdä) ja halusi antaa ne vastaantuleville naisille, koska niistä joku voi olla äiti tai tulossa äidiksi. Kukkia oli yhteensä viisi ja vastaan ei ollut ennen kotiovea tullut kuin kolme naista. Odottelimme hetken, ja sitten hän pysäytti kaksi juoksulenkillä ollutta miestä ja totesi ne oli varmaan isiä ja nekin on yhtä tärkeitä ku äidit. Ja olin pakahtua ylpeydestä. Kuten nykyään aika usein.  Tunnen itseni niin onnekkaaksi, kun saan seurata tuon pienen ihmisen kasvua näin läheltä. Heikompina hetkinäni haluaisin ajatella, että olen tehnyt ainakin jotain oikein, kun juuri minun lapseni on tuollainen. Mutta hyvinä hetkinäni ymmärrän, että sillä millainen hänestä on kasvanut, ja kasvaa, on oikeastaan hyvin vähän tekemistä minun kanssani. Minä voin kulkea vierellä, rakastaa, silittää hiuksia, tuottaa pettymyksiä ja yrittää pitää turvassa. Mutta hän on kuitenkin oma, minusta täysin erillinen itsensä. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen on vieläkin toisinaan aika hankalaa.

Ajattelen, että meillä kahdella on aina ollut hyvä suhde. Näytämme molemmat tunteemme, puhumme suoraan ja muistamme aina, aivan aina, pyytää anteeksi, kun olemme käyttäytyneet huonosti tai pahoittaneet toisemme mielen. Me kerromme toisillemme usein, kuinka paljon välitämme. Meillä kotona kehutaan paljon, ja tehdään asioita yhdessä. Mutta. Olen kuitenkin ollut monta vuotta Alban elämästä hyvin väsynyt. Ja kyllä te tiedätte, miten väsynyt ihminen toimii. Pinna on lyhyt ja keskittymiskyky heikko. Iloa ja naurua on välillä ollut todella vähän, ja kaikki se on myös tietysti vaikuttanut meidän suhteeseemme, halusin tai en. Nyt tuntuu ihanalta olla taas jaksava ja naurava äiti. Sellainen, joka jaksaa vastata kysymyksiin perinpohjaisesti, eikä vain mahdollisimman nopeasti kysymyksen ohittaen. Sellainen äiti, joka ei vain katso vaan myös näkee. Tuntuu ihanalta olla myös äitinä taas se, joka on aina kokenutkin olevansa.

 

 

En tiedä onko muutos tapahtunut vain minun tavassani nähdä asioita, vai heijasteleeko minun muutokseni myös elämäni ihmisiin, mutta tuntuu että tämän viimeisen puolivuotisen aikana moni suhde on syventynyt, tullut merkityksellisemmäksi, avoimemmaksi ja paremmaksi. Toisaalta nämä viimeiset pari vuotta ovat olleet myös sellaisia, että moni ihmissuhde on jäänyt –  juuri siitä syystä, etten ole tuntenut niissä edellä kuvaillulla tavalla. En ole varma olenko tuntenut niissä suhteissa niin koskaan, mutta en kuitenkaan ole aiemmin ollut tarpeeksi rohkea uskaltaakseni kävellä pois sellaisista suhteista, joissa minulla ei ollut tilaa kasvuun. Näiden muutaman viime vuoden aikana olen tuntenut välillä ihan korventavaa yksinäisyyttä, mutta nyt – kiitoksena uskalluksesta tunnen nyt olevani kokonaisempi. Rohkeampi ja vapaampi. Jotenkin oikeampi ja aidompi Sanni.

7 Comments
  • Taija
    Posted at 13:55h, 16 toukokuun Vastaa

    Todella kaunis mekko! Mistä olet löytänyt ihanuuden?

    • sannitrishin
      Posted at 13:57h, 16 toukokuun Vastaa

      Tuo mekko on muistaakseni ostettu joko viime- tai sitä edellisenä kesänä Bik Bokista.

      • Taija
        Posted at 14:45h, 16 toukokuun Vastaa

        Äääh, aina myöhästyn :)

  • Anna
    Posted at 11:02h, 20 toukokuun Vastaa

    Se on ihan hullua miten paljon hormonaalinen ehkäisy voi vaikuttaa kokonaisvaltaisesti. Mulla oli ihan hirveitä mood swingejä, iho ongelmia ja haluttomuutta reilun vuoden, jonka ajan ehdon käyttää kierukkaa. Never again. On siis ihan samat fiilikset ja olo kierukan poiston jälkeen ollut taas kevyt ja tuntuu että saanut elämän jotenkin takaisin. Ihana että sullakin on parempi olo❣️ Mua kiinnostaisi, että millä filtterillä/miten saat sun instan kuvista sellaisia ”utuisia”. Niissä on ihana tunnelma. En tarkoita sitä dusk filteriä vaan ihan niitä perus kuvia, tykkään siitä tyylistä tosi paljon ja en mistään löydä miten sellaisia saa 😅

    • sannitrishin
      Posted at 12:12h, 20 toukokuun Vastaa

      ihanaa! Ja mulla ihan tuo sama fiilis, että ihan ku olis saanut takas jotain sellasta, jonka oli hetkeksi menettäny.

      Ja mitä tulee noihin instagram-kuviin, niin mä aika vähän käytän mitään filttereitä, mutta silloin kun käytän niin yleensä VSCO:n e3 on mun valinta. Sen lisäksi säädän valoja, varjoja ja sävyjä. Yritän kuitenkin saada mahdollisimman ”valmiita” kuvia jo ottohetkellä. Luonnonvalo on mun mielestä se paras filtteri.
      Lisäksi lisään kuviin yleensä myös vähän grainia, joka tekee kuviin vähän sellaisen utuisen tunnelman :)

  • KAIJA MAIJA
    Posted at 09:44h, 09 syyskuun Vastaa

    Olen itse nyt päättänyt lopettaa e-pillerit, jotka aloitin viime joulukuussa juurikin iho-ongelmien takia. Tottakai pelkään hirveästi mitä iholleni käy mutta koen että haluttomuuteni, raivokohtaukseni ja lisääntynyt turhasta itkeminen vaikuttavat negatiivisemmin elämääni ja parisuhteeseeni kuin finnit.. Miten sulle on käynyt ihon suhteen, onko vielä tapahtunut järkyttävää muutosta?

    • sannitrishin
      Posted at 11:00h, 10 syyskuun Vastaa

      Iho meni muistaakseni ehkä neljän kuukauden jälkeen hyvin hetkellisesti huonohkoon kuntoon, mutta ei kuitenkaan ollenkaan niin pahaan kuin alunperin pelkäsin. Uskon, että tässäkin elämäntavoilla (riittävä uni, hikoilu silloin tällöin, ja ravitseva ruoka) voi tehdä ihmeitä, vaikka aivan kaikkea sillä ei voikaan pelastaa.
      Mä itse aloitin pillerit nyt reilu kuukausi sitten uudestaan, mikä vähän ahdistaa- mutta en valitettavsti löytänyt mitään itselleni sopivampaa toista, stressivapaata, ehkäisyä. Joten pillereillä mennään ainakin toistaiseksi.

Post A Comment