Vuoroviikko-vanhemmuuden kamaluus

Ajattelen usein olevani yksinhuoltaja, vaikka en virallisesti sitä olekaan sillä meillä on lapsen isän kanssa yhteishuoltajuus.
Mutta tarkoitan yksinhuoltajuudella sitä, että aina kun olen lapseni kanssa, olen hänen kanssaan yksin. En jaa arkea, enkä sen askareita, tehtäviä ja vastuita kenenkään toisen kanssa. On vain minä ja tuo pieni, joka ei oikeastaan ole enää kovin pieni.

Joku voisi ajatella, että tämä on kevyttä ja kivaa. Joka toinen viikko voi elää ”lapsetonta” elämää. Tehdä asioita spontaanisti, ja toisaalta olla tekemättä yhtään mitään. Ei tarvitse välkttämättä herätä kello kuusi lauantaina, ellei välttämättä halua. Ruoan ei tarvitse olla pöydässä tasan kolme tuntia edellisen aterian jälkeen, eikä siitä seuraa yksiäkään hermoromahduksia. Ei tarvitse miettiä mitä kaikkea täytyy pakata mukaan, kun lähtee kotoa pois pidemmäksi ajaksi kuin kahdeksi tunniksi. Riittää, että sujauttaa taskuun avaimen, kortin ja puhelimen. Niin ja huulirasvan. Voi tehdä asioita kodin ulkopuolella vielä lapsen nukkumaanmenoajan jälkeenkin. Päiväkodille ei tarvitse hyökiä hiki päässä suoraan toimistolta. Eika kaupasta tarvitse raahata väsyneen lapsen lisäksi kainalossaan myös läppäriä, kiloa kirjoja ja kahta kauppakassia. Ja mikä ihaninta – ei tarvitse notkua leikkipuiston laidalla jokaisena iltapäivänä.

Mutta..

Pidän elämästäni, ja itsestäni, huomattavasti enemmän silloin, kun Alba on läsnä. Huolimatta siitä, että moni asia on usein ehkä vähän hankalampaa (vaikka sekin oikeastaan liittyy pitkälti siihen, kuinka asiasta ajattelee) niin silti kaikki on vähintäänkin sen hankaluuden verran myös parempaa. Kauppareissut ovat paljon hauskempia, kun mukana on joku jolle kaikki kaupassa on jännää. Hyllyjen välissä on mukavaa juoksennella. On mukavaa nostaa hyllystä joka toinen tuote ja kysyä mitä se on ja ostetaanko sitä. On ihanaa saada nostella tuotteita hihnalle, ja vähintään yhtä ihanaa kiivetä kassan toisessa päässä olevalle tasolle ja pakata sieltä ostoksia omaan kassiin. Ratikkamatkat ovat monin verroin hauskempia lapsen kanssa. Kysymyksiä, ihmetyksen aiheita ja ajatuksia sinkoilee sellaisella tahdilla, josta voi itse vain haaveilla. On ihanaa istu aamuisin sylikkäin tunnin mittainen matka päiväkodille ja vain kuunnella pienen mielen ajatuksenjuoksua. Rakastan aloittaa aamuni niin että käperryn Alban viereen ja silittelen hereille. Rakastan syödä yhdessä aamaista, vaikka en aina rakastakaan sitä että joudun usein myös lukemaan samalla jotain. Yleensä yhtä ja samaa kirjaa noin kaksi viikkoa putkeen. Tällä hetkellä se kirja on Prinsessa Rämäpää ja vessasanat, ja sitä luin oikein mielellään kokonaisen viikon, mikä on suurta sillä yleensä kyllästyn kirjaan kuin kirjaan esnimmäisen lukukerran jälkeen. Jos siis Melukylän lapsia, muumeja ja Eemeliä (okei kaikki Astrid Lindgrenin kirjoja ja muumeja) ei lasketa. On ihanaa kiiruhtaa töistä päiväkodille (vaikka matkalla aina onkin hermot vähän kireällä koska liikaa tavaraa ja hiki) mutta se kireys sulaa yleensä heti, kun näkee oman lapsensa pihalla. Vielä vuosi sitten Alba juoksi pihan poikki kädet levällään huutaen äääiiitiiiiiiii mutta nykyään hän juoksee päinvastaiseen suuntaan, kiipeää kiipeilytelineen korkeimpaan kohtaan ja kertoo, että tulin aivan liian aikaisin. Ihan sama mihin aikaa tulen, on se liian aikaisin. Ja sekin on ihanaa. Että on sellainen paikka, jossa viihtyy niin hyvin ettei malttaisi lähteä. Ja toisaalta melkein joka aamu kotona toivoo, että jäätäisiin vaan kotiin koska kotona on niin kivaa. Positiivinen ongelma sanoisin.

Rakastan sitä, kun Alba ennen nukahtamistaan kyselee mitä ihmeellisimpiä asioita. Tai sitä, kuinka innoissaan tämä joka päivä haluaa hiipiä rapussa mahdollisimman hiljaa kotiin, jotta voisi yllättää Ramin. Se ja sama vaikka olisin kertonut Ramin olevan töissä, sillä hän uskoo että aina on olemassa mahdollisuus että Rami on huijannut ja onkin oikeasti kotona.

Hän ajattelee että naapurustossa kaikki muistavat meidät, sillä : mehän kävellään äiti täällä joka päivä. Tietenki ne muistaa mut. Viime sunnuntaina kun kävimme kävelyllä naapurissa asuvan ystäväpariskunnan Hilma- koiran kanssa, Alba oli huolissaan ettei ehdi kertoa kaikille vastaantulijoille ettei koira ole meidän ja että nyt ne kaikki ihmiset sit luulee että meillä on koira ja ihmettelee sit ku ne ei enää nääkkään sitä koiraa meillä. Kertoikin useammalla kuin viidelle ihmiselle pontevasti että tämä ei muuten sit oo meidän koira.

Kaikki, ja tarkoitan että aivan kaikki, tuntuu merkityksellisemmältä ja tärkeämmältä tuon pienen kanssa. En muista illalla saman aamun ratikkamatkasta mitään, jos olen istunut matkan yksin, mutta jos olen taittanut matkan Alban kanssa ihan takuulla muistan matkan ja meidän keskustelut vielä illalla. En muista aamun kävelylenkistä mitään kummempaa, jos teen sen yksin mutta aivan takuulla muistan jos olen ollut kävelyllä Alban kanssa. Hän pysähtyy juttelemaan ihmisille ja koirille. Etenkin koirille. Ja ihmiset ja koirat pysähtyvät hänen kohdallaan. Hän kertoo tarinoita, kyselee ja haluaa reppuselkään 25metrin jälkeen koska jalkoihin sattuu vaikka ei oikeasti satu. Siitä arjesta, jota elän lapsen kanssa jää jotenkin syvempi muisti- ja tunnejälki, kuin tästä toisesta ”arjesta”, jota elän itsekseni. Voi olla, että tämä kaikki korostuu juuri siksi, koska elän kahta niin erilaista arkea.

 

Nautin kyllä omasta ajastani. Nykyään jopa ilman huonoa omatuntoa, mutta: en todellakaan kaipaa omaa aikaa viikkoa putkeen joka toinen viikko. Sen sijaan kaipaisin omaa aikaa sinne lapsiarjen keskelle. Pieniä hetkiä, tuokiota ja ehkä tunteja jotka olisivat vain minulle, jotta jaksan ja osaan sen jälkeen olla taas vähän parempi ja läsnäolevampi ja energisempi äiti. Kun olen hetken saanut olla vain minä, enkä kenenkään äiti. Kaipaisin omaa aikaa hetkiin, kun väsyttää. Kun on hankalaa. Että voisi kesken kiireisen iltapäivän vain lähteä lenkille, tai pilatekseen tai ystävän kanssa kahville ja tulla sieltä takaisin kotiin lapsensa ja arkensa luo. Sillä mikään ei ole niin ihanaa, kuin palata lapsensa luo jostain, missä on ollut myös ihanaa. Tässä vuorovanhemmuudessa minulla on omaa aikaa silloin, kun en oikeastaan sitä ollenkaan kaipaisi, päivä toisensa jälkeen. Silloin, kun ole väsynyt, enkä kaipaa omaa aikaa. Omaa aikaa on silloin, kun kaipaan lastani, meidän arkeamme. On tietysti typerää tuntea näin, sillä tiedän niin monta ihmistä, joilla omaa aikaa ei ole koskaan. Sellaisia ihmisiä jotka ovat yksin lastensa kanssa koko ajan. Tällainen tuntuu tietysti vähän typerältä. Enkä minä valita. En todellakaan.

Mitä nyt ihan vähän vain…

Tämä kuvien lauantai viime viikolta oli todella harvinaislaatuinen. Vietimme koko päivän alusta loppuun yhdessä kaikki me kolme. Ensimmäinen päivä 1,5 vuoden aikana. Tätä ennen pisin aika, jonka olemme olleet (hereillä) yhdessä on ollut ehkä neljä tuntia. Mutta – tämä lauantai oli heittämällä yksi koko kesän, ehkä jopa vuoden ihanimmista päivistä. Ja tällaisten päivien voimin jaksan uskoa ja odottaa sitä aikaa, kun näistä päivistä tulee enemmän normi kuin todella harvinainen poikkeus.

Oli miten oli. Elämä on hyvää, täyttä ja ihanaa näinkin. Mutta kyllä niin mielelläni olisin mukana lapseni aivan jokaisessa päivässä ja ottaisin omaa aikaa toisinaan sen arjen keskellä. Näistä kokonaisista yksinäisistä viikoista, kun ei valitettavasti voi mitenkään varastoida tätä energiaa, ja annostella sammiosta sitten kun energia sen lapsiarjen keskellä meinaa käydä vähiin. Mutta elän toivossa, että vielä joskus tulee aika kun emme elä kahta näin erilaista arkea. Tilanne tasoittuu viimeistään sillon, kun lapsi menee kouluun, sillä olemme sopineet että tuolloin olisi hyvä rauhoittaa lapsen elämä ja arki yhteen kotiin, mutta kuitenkin niin että toinen vanhemmista asuisi ihan vieressä, jolloin lapsi voi kulkea kotien välillä vapaasti. Muutama vuosi mennään siis vielä näin, joten ei auta kuin asettua ja nauttia matkasta.

10 Comments
  • Tuuli
    Posted at 21:53h, 18 elokuun Vastaa

    Niin liikuttavan kauniisti kirjoitettu ❤️

    • sannitrishin
      Posted at 22:15h, 18 elokuun Vastaa

      ❤️❤️❤️

  • Anna
    Posted at 06:02h, 19 elokuun Vastaa

    Kaunis kirjoitus, kiitos kun jaoit ajatuksiasi. Mua usein kavahduttaa sellainen viikko-viikko systeemissä elävien ihan kuin hehkutus siitä miten hienoa se oma aika ym. on. En ole itse eronnut, en osaa asiaa sen paremmin kommentoida, mutta olen usein sanonut miehelle että itse uskoisin vain ikävöiväni lapsia. Siis todella oma aika on tarpeen ja arki usein tosi kuormittavaa, mutta jotenkin ilman omakohtaista kokemusta lapsiperheen erosta nuo kirjoittamasi tunteet menivät ihon alle. Varmasti joudut olla voimakas että jaksat, vaikka tottunut asiaan jo olisitkin. Arvostan myös sitä, että ajattelette lasta viimeiseen asti tuon kouluasian myötä ja olette valmiita järjestelemään asumista uudelleen. Olet hieno vanhempi ja vaikutat myös ihanalta ihmiseltä. Luen blogiasi, mutta en usein ehdi kommentoida. Nyt halusin kuitenkin tulla näin unettomana yönä kertomaan myös sen, että tapasi kirjoittaa on myös tosi ihana ja taitava! Iloa syksyyn😘

    • sannitrishin
      Posted at 12:53h, 21 elokuun Vastaa

      Ah, olipaa ihanaa kun kommentoit. Kiitos siitä.
      Mulla on lähipiirissä myös sellaisia vanhempia, joille tuo viikko-viikko tuntuu sopivan paremmin kuin minulle. Toiset ihmiset osaavat ehkä asennoitua ja sopeutua uusiin elämäntilanteisiin ja muutoksiin minua paremmin. Koska totuuden nimissä, kyllähän tämä kaikki olisi helpompaa jos olisin sopeutuvaisempi. Mutta ihan kuten säkin sanoin, niin aina en osaa ihan samaistua siihen viikko-viikko elämän ihannointiin ja ihanuuteen.

      Mitä kivointa syksyä myös sinne <3

  • joha
    Posted at 12:15h, 19 elokuun Vastaa

    Edellä kommentoiva Anna ns. vei sanat näppikseltäni! Ei juuri lisättävää. :D
    Aurinkoa päiviisi🌞

    • sannitrishin
      Posted at 12:50h, 21 elokuun Vastaa

      No, kiitos ja samoin <3 <3 !

  • Kirmi
    Posted at 20:09h, 20 elokuun Vastaa

    Hyvin kirjoitettu kuvaus arjestanne ja siitä kaipuusta omaan pieneen hengähdykseen, kun lapsi on vastuulla. Itse olen lapseni totaaliyh eli niitä ”omia” hetkiä tulee juuri työpäivän ajan ja sitten pitääkin jo juosta päiväkotiin.

    • sannitrishin
      Posted at 12:49h, 21 elokuun Vastaa

      ajattelen teitä totaali-yksinhuoltajia kyllä sellaisella arvostuksella ja lämmöllä, ettei siihen sanat riitä.
      Todellisia sankareita olette te, sanoisin.

  • Life with Satu
    Posted at 09:05h, 21 elokuun Vastaa

    Kaunis teksti joka nosti kyllä palan kurkkuun <3

    • sannitrishin
      Posted at 12:49h, 21 elokuun Vastaa

      <3 <3 <3 <3

Post A Comment