Olen vähintäänkin riittävä

Siitä on hetki, kun olen viimeksi kirjoittanu tänne mistään oikeasta. Tai kirjoittanut mitään sellaista, millä ajattelisin olevan jokin arvo, tai tarkoitus. Ei ole jostain syystä huvittanut. Olen saanut viime aikoina muutamia todella ikäviä viestejä, joiden vuoksi ei ole huvittanut tehdä oikein mitään, mikä tulisi näkyväksi myös muille. En ole halunnut altistaa itseäni arvostelulle ja kritiikille, kun on tuntunut siltä, ettei juuri nyt kestäisi sitä. Mutta nyt koen olevani taas enemmän voimissani, enkä enää ihan niin herkillä kuin viime kuukausina olen ollut.

En muista kuinka paljon tai vähän olen täällä puhunut omasta kehonkuvastani, mutta sen tiedän etten sitä varmaan ainakaan ihan rehellisesti ole tehnyt. Olen ajatellut, ja varmasti sanonutkin, usein olevani tyytyväinen siihen miltä näytän. Ja on tietysti hetkiä, jolloin se pitää paikkaansa, mutta kerron tässä ja nyt, että huomattavasti enemmän on niitä hetkiä, kun en näe peilistä mitään muuta kuin virheitä. Ajattelen lukuisia kertoja päivässä itsestäni niin rumia asioita, että tiedän ettei kukaan toinen pystyisi edes yrittäessään keksimään minusta mitään niin rumaa.

Olen ihan nuoresta asti saanut kuulla laihuudestani, muodottomuudestani ja suurista hampaistani. En muista kuitenkaan niiden koskaan erityisemmin hetkauttaneen minua sillä tavalla, että sanat olisivat satuttaneet. Vaan ajattelin niiden olevan vain totuus minusta. Olin laiha, eikä minulla ollut niin rintoja, kuin peppuakaan. Hampaatkin olivat pienessä suussa kohtuuttoman suuret. Mutta nyt myöhemmin olen oivaltanut sen, etten koskaan nähnyt itseäni mitenkään muuten kuin noiden asioiden kautta. Kun katsoin peiliin näin vain suuret hampaat ja muodottoman vartalon. En koskaan ole juuri murehtinut sitä miltä näytän, mutta en oikeastaan koskaan ole myöskään katsonut itseäni hyvällä, arvostaen. Olen tavallaan ollut sinut sen kanssa mitä olen, mutta en ole koskaan osannut ajatella omasta vartalostani mitään kaunista. Saattekohan yhtään kiinni mitä tarkoitan?

Olen hävennyt olematonta takapuoltani niin kauan kuin muistan. Olen pukeutunut aina niin, ettei sen muodottomuus näkyisi: pitkiin paitoihin ja löysiin mekkoihin. Ja vaikka haluaisin sanoa jotain ihan muuta, niin se ei ole ihan päästänyt otteestaan vieläkään, vaikka enää en annakaan sen vaikuttaa siihen kuinka pukeudun.

Muistan, että Alban syntymän jälkeen en varmaan vuoteen miettinyt sitä miltä näytän. Olin hirvittävän ylpeä siitä, että olin kantanut sisälläni yhdeksän kuukautta kokonaista, toista elämää. Olin hirvittävän ylpeä siitä, kuinka voimakkaaksi tunsin itseni synnyttäessäni, en hetkeäkään epäillyt ettenkö pystyisi siihen. Olin hirveän ylpeä siitä, että vain minä ja rintani, pystyivät pitämään hengissä pientä, uutta elämää kokonaiset kuusi kuukautta. Se tuntuu ihan uskomattomalta edelleen. Mutta, jossain vaiheessa unohdin kaiken tuon. Unohdin sen, että sietäisin olla hirvittävän kiitollinen siitä, että kehoni toimii kuten kuuluukin. Voin juosta, kävellä, mennä kyykkyyn, kurotella, hyppiä, kantaa hartioilla ja ottaa syliin. Voin tuntea kipua, kylmyyttä, lämpöä, kosketuksen ja nautintoa. Aloin yhtäkkiä nähdä vartalossani vain sen, mikä siinä oli ”vialla”. Todellisuudessahan vikaa ei tietenkään ollut missään muualla, kuin siinä kuinka minä katsoin sitä.

Rintani muuttuivat raskauden aikana terhakasta b-kupista, valtavaan eikä ollenkaan niin terhakkaan D-kuppiin. Voitte varmasti kuvitella mitä sellainen todella yhtäkkinen, liki räjähtävä kasvu tekee rintojen ohuelle iholle. Imetin Albaa liki 1,5 vuotiaaksi, mutta viimeiset puoli vuotta enää vain toisesta rinnasta (älkää kysykö miksi, sillä en todellakaan tiedä). Sanomattakin selvää, etteivät rintani kaiken tuon jälkeen näytä enää samalta, kuin miltä ne ennen raskautta näyttivät. Synnytyksen jälkeen meni vuosia etten riisunut rintsikoita, muulloin kuin suihkuun mennessäni. En edes seksiä harrasteassani tai nukkuessani. Minun oli vaikea hyväksyä sitä miltä ne näyttivät, ja ajattelin että muille se olisi vielä vaikeampaa.

Niin typerältä, kuin se ehkä kuulostaakin niin poikaystävälläni on ollut hirvittävän suuri rooli siinä, että olen alkanut ajatella itsestäni lempeämmin ja kauniimpia asioita. Se, millaisena hän minut näkee, ja muistaa myös päivä toisensa jälkeen sen näyttää ja kertoa, on saanut minut tajuamaan että on ihan todella mahdollista ajatella minusta sellaisia asioita, nähdä minut sellaisena; enemmän kuin riittävänä.

Ja yhtäkkiä tänään. Pitkän kävelylenkin jälkeen seisoin alasti peilin edessä ja osasin yhtäkkiä katsoa itseäni hirvittävän armollisesti,hyväksyvästi lämmöllä melkein. Ensimmäistä kertaa vuosin näin oikeasti peilissä kauniin ihmisen, ja kauniin vartalon.  En näytä ollenkaan toiselta kuin eilen tai viikko sitten. Mutta ensimmäistä kertaa näin itseni ehkä niin, kuin muut minut näkevät; ei vain virheideni kautta, vaan ihan todella sellaisena kuin olen.

Kunpa tämä armollisuus olisi pysyvää.

 

”Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.”

Eeva Kilpi

pst. Halusin vielä muistuttaa, että aivan kaikenlaisisissa vartaloissa voi oikeasti tuntea epävarmuutta, ja potea huonommuutta suhteessa muihin. Kyse kun ei ole oikeasti siitä, miltä näytämme vaan siitä, kuinka itseämme katsomme. Eikä silloin ole väliä sillä kuinka suuri, pieni, muodokas tai muodoton se vartalo on. Se vinouma on muualla, kuin siellä vartalossamme.

8 Comments
  • Minna
    Posted at 16:29h, 25 lokakuun Vastaa

    Hei! Se on kyllä jännä, miten itsensä näkee niin eri valossa kuin muut. Minä näen taas sinussa ensin ihanan hoikan naisen, jolla on kauniit silmät ja upea tukka. Ensimmäinen ajatus on lähinnä, että tuolla naisella ei ainakaan ole syytä murehtia ulkonäköään <3 Mä olen ajatellut itsestäni 33- vuotiaaksi asti, että olen maailman rumin ihminen eikä kukaan voisi minusta tykätä. Ala-asteella kerran yksi poika niin sanoi, samoin sisko koko lapsuusajan. Uskomatonta, miten kauaskantoisia vaikutuksia sanoilla voi olla. Sittemmin terapiassa olen käsitellyt mm näitä asioita ja ajattelen itsestäni nykyisin jo paljon armollisemmin. Hyvä niin :) Ihanaa syksyn jatkoa sinulle!

    • sannitrishin
      Posted at 14:16h, 30 lokakuun Vastaa

      äh, kunpa ihmiset osaisivat aina toimia vain oikein toisiaan kohtiaan, ja puhua toisilleen aina vain kunnioittavasti ja arvostavasti. Pienillä, huolimattomillakin, heitoilla voi olla hirveän kauaskantoiset vaikutukset.

      Mutta tuntuu huojentavalta kuulla, että näet itsesi nyt huomattavasti armollisemmin. Tarkoittaa sitä, että sitä kohti voin minäkin mennä.

      Kaikkea hyvää ja ihanaa sinne <3

  • RO
    Posted at 17:47h, 25 lokakuun Vastaa

    Oot upea! ❤️ Oon itse lukenut sun blogia jo tovin ja muistan sut jo aikoinaan Iholla -sarjasta, ja muistan alusta asti nähneeni sut upean oloisena, niin sisältä kuin myös ulkoakin. Kiitos tästä kirjoituksesta ja siitä, että avasit hieman omaa mielenmaisemaasi! Hyvä muistutus taas siitä, miten eri tavalla ihmiset näkevät itsensä ja toiset.

    • sannitrishin
      Posted at 14:14h, 30 lokakuun Vastaa

      Sepä juuri. Varmaan tosi usein me teemme päätelmiä ja johtopäätöksiä uusista ihmisistä vain sen perusteella miltä nämä näyttävät tai vaikuttavat. Se kun harvoin kertoo ihmisestä oikeasti juuri mitään. Siksi pitäisi itsekin muistaa olla kiltimpi ja armollisempi aivan jokaiselle kohtaamalleen, sillä koskaan ei voi ihan todella tietää mitä toisen päässä liikku tai elämässä tapahtuu.

  • Veera
    Posted at 09:17h, 27 lokakuun Vastaa

    Minä yritän tällä hetkellä muistuttaa joka päivä teini-ikää lähestyvää tytärtä kuinka kaunis hän on juuri sellaisenaan. Kuinka me kaikki olemme eri näköisiä. Itse olen näin nelikymppisenä oppinut jollain tasolla pitämään omasta ulkonäöstä tai ainakin olemaan välittämästä kaikista huonoista puolista. Arvostelu ihmisten kesken voisi loppua.

    • sannitrishin
      Posted at 14:13h, 30 lokakuun Vastaa

      Hyvä sinä, se viesti toivottavasti kannattelee <3

  • ida ihana
    Posted at 19:20h, 27 lokakuun Vastaa

    Ihana, koskettava teksti, ihan liikutuin <3
    Kiitos tästä!<3
    Mukavaa alkavaa viikkoa toivottaa,
    Ida Kotona kaupungissa -blogista
    http://www.lily.fi/blogit/kotona-kaupungissa

    • sannitrishin
      Posted at 14:12h, 30 lokakuun Vastaa

      <3 <3

Post A Comment