Tammikuu kuvina

Viimeisen kuukauden aikana olen törmännyt niin moneen ihmiseen, jotka ovat valitelleet tammikuun kestäneen ikuisesti. Kun taas itsestäni tuntuu, että tammikuu kiisi ohi ihan hujauksessa. Tuntuu, että ihan juuri me vaihdoimme vuotta auringon alla lämpimässä. Ihan juuri heräsin vuoden, ja tammikuun, ensimmäiseen päivään kello 6.42 aamulla juuri parahiksi nähdäkseni auringon nousevan vuorten takaa ja värjäävän koko maiseman kullan ja vaaleanpunaisen eri sävyillä. Ihan juuri istuin meidän hotellihuoneen terassilla  aivan hirvittävän kitkerä pikakahvi kädessäni ja tiesin, että tästä vuodesta tulee erityinen. Tiesin, että jotain isoa oli liikahtanut jo aiemmin, ja se hyvä itsessäni jatkaisi kasvamistaan.

Nyt yhtäkkiä koko Tammikuu on jo ohi.

Olen jostain syystä aina pitänyt tästä kuukaudesta. Ehkä osin siksi, että olen syntynyt tammikuussa. Tämä on minun kuukauteni. Mutta erityisesti siksi, että ajatuksissani  Tammikuu on ensimmäinen kevätkuukausi. Sen on kuukausi, jolloin valo alkaa hiljalleen lisääntyä ja päivät pidentyä. Tähänkin kuukauteen mahtui vaikka kuinka monta kaunista, aurinkoista päivää (täällä kotonakin).  Tämä on vuoden ensimmäinen kuukausi, joten se on tavallaan aina jonkin uuden alku. Olen lähes poikkeuksetta harvinaisen innoissani, inspiroitunut ja luottavainen tulevaa ajatellen juuri Tammikuussa.
Tämä oli hyvä kuukausi. Kiitos.

Kokosin tähän postauksen ”muutamia” mun lempikuvia Tammikuulta, sellaisia jotka mahdollisimman hyvin tiivistäisivät sen, mitä tämä kuukausi minulle oli.

 

 

En ole juurikaan puhunut täällä tuosta meidän parin viikon reissusta. Yhden postauksen, tämän jossa puhuin ihanasta joutilaisuudesta , kirjoitin reissusta, muutamia kuvia jaoin Instagramissa, mutta siinä kaikki. Reissu oli ihana, mutta monella tapaa todella yllättävä ja erilainen, kuin aiemmat matkani. Reissun ensimmäiset päivät kärsin kamalasta migreenistä, joka pakotti pysyttelemään vuoteessa. Tuosta toivuttuani meni vielä monta päivää, liki viikko ennen kuin aloin tuntea itseni rentoutuneeksi. Olin ollut ärtynyt ja negatiivinen jo kuukausia ennen matkaa, mutta ajattelin sen olevan ihan normaalia Suomessa kun koko ajan oli pimeää ja märkää, eikä öisinkään saanut nukuttua. Lomalla tajusin kuitenkin, ettei jatkuva ärtyneisyys ole normaalia, ei ainakaan minulle. Eikä etenkään lomalla.

Olin valitellut päänsärkyä eräälle ystävälle, joka kysyi että olinko ajatellut niiden voivan johtua e-pillereistä, joita söin. En ollut ajatellut, mutta silloin aloin tehdä niin. Laskeskelin yhteen migreenikohtausten ja epämääräisen ärsytyksen alkua, ja tajusin niiden alkaneen n.kuukausi pillereiden (Yaz) aloittamisen jälkeen. Lopetin pillerit heti laskutoimituksen tehtyäni, ja nyt – reilu kuukausi lopettamisen jälkeen en ole saanut ainoatakaan migreenikohtausta (niitä tuli pillereitä syödessäni n. 2-3 kuukaudessa). Olen tuntenut itseni taas omaksi, positiiviseksi itsekseni.
Näin jälkikäteen tietysti vähän harmittaa, etten ollut lopettanut pillereitä jo aiemmin, sillä olen varma että olisin nauttinut matkastakin huomattavasti enemmän ilman sitä jatkuvaa jäytävää ärtymystä, jolle ei ollut olemassa mitään järkevää syytä.

Olihan matkalla tietysti  nyt vaikka  kuinka monta ihanaa hetkeä, retkeä, iltaa, seikkailua ja kokonaisia päiviäkin, jolloin kaikki oli hyvin, eikä mikään harmittanut.

 

 

Usein matkalta kotiin palaaminen tuntuu melkein yhtä hyvältä, kuin matkalle lähteminen. Tällä kertaa se tuntui vielä paremmalta. Oli ihanaa palata kotiin, omaan sänkyyn ja omiin rutiineihin. Ja ennen kaikkea tietysti, oli ihanaa palata Alban luo.
Helsinki oli aurinkoinen monta päivää meidän kotiinpaluun jälkeen. Rytmi oli jetlagin ansioista sellainen, että iltaisin uni tuli kahdeksalta ja herätys ennen kuutta. Päivät tuntuivat pitkiltä, ja olin täynnä ihan uutta energiaa. Jos ei oteta huomioon siitä, että noin viikko kotiinpaluun jälkeen en meinannut päästä sängystä ylös vielä kahdeksaltakaan. Aamuisin väsytti niin vietävästi. Mutta onneksi vain aamuisin. Päivisin olin, ja olen edelleen tarmoa täynnä.

 

 

Jos saatiinkiin nauttia auringosta monena päivänä, niin sanoisin että valtaosan tammikuusta taisi kuitenkin sataa. Vietettiin paljon aikaa kotona, mutta nähtiin myös poikkeuksellisen paljon ystäviä ja perhettä. Yksi kuukauden parhaista päivistä oli se kun sain kaksi (raskaana olevaa), harvinaisen rakasta ystävää kylään. Syötiin avokadopastaa, Gateaun laskiaspullia ja – Grand Blancia. Vietettiin kokonainen sunnuntai tuossa sohvannurkassa. Puhuttiin lapsista, vanhemmuudesta, peloista ja toiveista. Voimaannun tällaisesta olemisesta ihan hirveästi.
Nuo molemmat naiset ovat olleet elämässäni jo yli vuosikymmenen. Tuntevat ja tietävät liki kaiken, ja ovat siinä silti, tai ehkä juuri siksi. On ihanaa saada olla juuri se kuka on, ja tulla hyväksytyksi juuri sellaisena.

Huomenna, sunnuntaina, nähdään ja syödään taas tällä kokoonpanolla, ja saadaan lisäksi mukaan yksi ihana Turkulainen.
Elämä tuntuu hyvältä, ja kaikki mahdolliselta juuri tässä seurassa. Siihen aion jatkossakin kiinnittää huomiota, että vietän mahdollisimman paljon aikaa sellaisten ihmisten seurassa, joista saan voimaa ja joiden seurassa olen itse parhaimmillani.

 

 

Tämä oli myös yksi Tammikuun Suurista tapahtumista;  sisko sai toisen lapsensa. Tätä pientä poikaa oltiin hartaasti odotettu jo kuukausia, ja viimein hän on täällä. Oli uskomatonta saada pitää sylissä tällaista kahdeksan päivän ikäistä elämää. Olin unohtanut, että voivat olla näin pieniä.
Vastasyntyneissä on jotain maagista. Aika pysähtyy. Myös kodeissa joissa on pieni vauva, on aina ihan erityinen tunnelma;  liikuttava, uusi, jännittävä, ja jotenkin ihan hirveän rakkaudellinen.

Alba on toivonut jo pitkään sisarusta, eikä tämän pienen kohtaaminen helpottanut tilannetta ollenkaan – päinvastoin.
Kysyin Albalta vähän aikaa sitten, että eikö hän olisi ollenkaan mustasukkainen, jos meillä olisi nyt pieni vauva ja lähes kaikki minun aikani menisi tuon pienen hoivaamiseen; syöttämiseen, sylissä pitämiseen, nukuttamiseen ja valvomiseen.

”no ei tietenkään. Mähän hoitaisin sitä sun kanssa”

Kuului vastaus. Ja tajusin, että se menisi kyllä varmaan juuri niin.
Alba haluaa olla aina osallistua kaikkeen. Olipa kyse sitten siivoamisesta, tiskaamisesta, ruoan laittamisesta, kaupassa käymisestä tai työsähköpostin kirjoittamisesta – hän haluaa olla osallisena.

 

 

Olen tosi hyvilläni koska luulen vihdoin löytäneeni ne itselleni kaikkein mieluisimmat tavat liikkua. Kaksi lajia, jotka ovat varsin erilaisia keskenään. Juuri siksi ne ruokkivat niitä varsin erilaisia puolia minussa. Olen ”melko” kilpailuhenkinen,  mitä tulee liikkumiseen ja olen aina rakastanut erilaisia pallopelejä.  Padel on lajina täydellinen täyttämään tuon pallopelien tyhjiön elämässäni. Saan kilpailla, saan juosta ja lyödä. Pelata yhteen jonkun toisen kanssa, ja kun samalla voi pitää hauskaa ystävien kanssa niin ettei oikeastaan koskaan edes ajattele liikkuvansa – en tiedä voiko sen voittanutta urheilumuotoa edes olla?

Mutta toisaalta, kaipaan liikkumiselta myös hiljentymistä ja itseeni kääntymistä. En ole koskaan oppinut pitämään esimerkiksi juoksemista, joten pilateksesta on löytynyt se tila ja mahdollisuus kääntyä kohti omia ajatuksiaan (tai vaihtoehtoisesti mahdollisuus olla ajattelematta mitään muuta, kuin sitä kuinka helvetin hankalalta joku niin viattomalta näyttävä liike voi tuntua).

Yleensä en pidä asioista joissa olen huono, tai jopa surkea – ja sitä olen oikeastaan molemmissa, ja pidän niistä silti. Pilates haastaa sellaisella hiljaisella tavalla.  Olen surkeassa kunnossa. Lihakseni ovat kireät kuin viulunkieli, ja keskivartalon lihaksisto liki olematon. Monet liikkeista tuntuvat to-della haastavilta ja joudun ajattelemaan yhden liikkeen aikana noin seitsemää eri lihasta kehossani, jotta liike tulee tehtyä puhtaasti ja oikein.  Ja juuri se on kaikkein parasta; itseni haastaminen ja uuden oppiminen.

 

 

 

Kuukausi päättyi mun syntymäpäiviin, joka oli muuten ehkä paras syntymäpäiväni koskaan. Mutta se ei oikeastaan ole mikään ihme, sillä olin päättänyt jo etukäteen että teen kaikkeni, jotta päivästä tulisi mahdollisimman erityinen. Olen varma, että vaikka mitään kovin ihmeellistä ei olisi edes tapahtunut, päivä olisi silti tuntunut paremmalta kuin moni muu syntymäpäivistä aiemmin. Ensimmäistä kertaa tunsin itseni sankariksi. Tunsin tosi voimakasta kiitollisuutta ihan jo ylipäätään siitä, että olen elossa.
Mutta, se että poikaystävä oli selkäni takana järjestänyt ystävät ravintola Muruun illalliselle (jonne oltiin menossa ihan vain kahdestaan syömään) kruunasi kyllä tuon päivän. Oli ihanaa saada aloittaa uusi luku, 32., rakkaiden seurassa nauttien hyvästä ruoasta. Illallisen jälkeen menimme vielä pelaamaan lautapelejä, ja olin nukkumaan mennessä koko päivästä niin hyvilläni että sisälmyksissä kihelmöi.

Tammikuu oli hyvä, olkoon Helmikuu ja loppuvuosi vähintään yhtä hyviä.

 

3 Comments
  • Kristiina
    Posted at 18:37h, 01 helmikuun Vastaa

    Pakko kysyä mistä on tuo kuvissa vilahtava matto? Onko se puhtaan valkoinen mustilla raidoilla? Mulla on valkomusta matto etsinnässä, mutta kaikki tuntuu olevan luonnonvalkoisia harmaalla kuviolla ja toivoton maton etsintä sen kuin jatkuu. 😀

  • Kristiina
    Posted at 18:51h, 01 helmikuun Vastaa

    OK. Kiitos vinkistä, täytyypä tutustua tuohon. 😀

Post A Comment