Jokainen hetki luo välille aikaa


Olen yrittänyt kirjoittaa tätä tekstiä jo aika monta viikkoa.
Kirjoittanut.
Pyyhkinyt kaiken.
Ja aloittanut taas alusta.
Ajatellut, että ehkä jos en vain koskaan sano asiasta mitään se ei ole ihan niin todellista.

Nyt tuntuu kuitenkin, että tämä on pakko sanoa.
Sanottava, jotta saan olla rauhassa asian kanssa.
En oikeastaan ole valmis, vielä vähemmän halukas, julkaisemaan tätä tekstiä.
Mutta teen sen silti.

En halua herätä enää yhteenkään aamuun, niin että saan taas eteeni yhden
”oletteko eronneet?” kysymyksen.
Sitä on kyselty minulta nyt aika tarkalleen vuoden melkein joka ikinen päivä.
Se on aika pitkä aika.
Huomattavasti pidempi kuin se aika, minkä me itse olemme eroa miettineet.

Mutta.

Kyllä.
Me olemme eronneet.

Eropäätös on tehty itse asiassa jo helmikuussa.
Sen jälkeen meni kuitenkin monta kuukautta niin ettei mikään oikeastaan muuttunut.
Asuimme vielä muutaman kuukauden yhdessä,
ja jatkoimme elämää ihan samaan tapaan kuin ennen eroakin.
Erilleen muuttamisen jälkeenkin teimme yhdessä asioita ja soittelimme toisillemme iltaisin.
Kumpikaan meistä ei ollut vielä valmis siihen, että mikään muuttuisi.

Se oli kuitenkin vain vääjäämättömän pitkittämistä.

Nyt tämä viimeinen reilu kuukausi on ollut ihan konkreettista erossa oloa.
Emme ole enää nähneet, emmekä juuri edes puhuneet.
Toisesta luopuminen on tehnyt niin kipeää.
Tällaiseen kipuun en todellakaan ollut varautunut.
Aamuisin ja päivisin tunnen itseni vahvaksi ja toiveikkaaksi, onnelliseksikin usein.
Mutta usein sillä samalla sekunnilla, kun lapsi nukahtaa –
suru hyökyy päälle niin vimmaisella voimalla,
että usein vain makaan sängyssä ja puristan kaksin käsin patjan reunoja,
jotta en putoaisi.

Illat ovat olleet lähes poikkeuksetta sellaisia,
 että itken niin pitkään kunnes nukahdan.
Usein kaksi, joskus kolmekin tuntia.
Ja silloin ainoa ihminen kenen kanssa haluaisin puhua,
on se, jonka kanssa en voi puhua.

En muista, että olisin koskaan tuntenut näin voimakasta surua.
Mutta lohdullista tässä on se, että tunnen nimenomaan pelkästään puhdasta surua.
En ole ollenkaan ahdistunut, toivoton tai alakuloinen.
Ainoastaan surullinen, ja sekin on aikatauluttanut itsensä elämääni juuri sellaisiin hetkiin,
kun minulla on aikaa, tilaa ja mahdollisuus surra.

Suru on jotenkin paljon suoraviivaisempi tunne, kuin esimerkiksi ahdistus.
Ahdistus valtaa alaa, ja täyttää koko mielen.
Ahdistuksen rinnalla on vaikea pitää yllä mitään muita tunteita,
se hukuttaa kaiken alleen ja kääri ne mähmäiseen huntuunsa.
Surun rinnalla taas on helppoa kuljettaa myös muita tunteita; iloa ja toivoa.
Onneakin.

Olen tuntenut juuri niin paljon tai vähän, kuin miltä on kulloinkin tuntunut.
En ole yrittänyt pitää itseäni kiireisenä.
En ole yrittänyt hukuttaa ajatuksia tai tunteita tekemiseen.
En ole esittänyt, että kaikki on hyvin.
Koska kaikki ei ole hyvin.
Mutta kaikki ei ole myöskään huonosti.

Usein viimeistään pahimman surun kouristuksen
(hullua muuten kuinka kehollinen tunne suru on.
Ihan kuin valtava koura puristaisi koko rintakehää pieneen myttyyn.
Keuhkot kutistuvat pienen omenan kokoisiksi, eikä ilma kulje vaikka sitä kuinka haukkoisi.
Samaan aikaan vatsasta tuulee läpi)

hellitettyä olen voinut ajatella, kuinka mahtavaa on että olen saanut tuntea niin suurta rakkautta ja intohimoa,
jakaa elämääni sellaisen ihmisen kanssa, jonka menettäminen sattuu näin saatanasti.
Anteeksi.
Mutta mikään muu sana ei nyt ole riittävä.

Nyt kun on uskaltanut pysähtyä kaikkien tunteidensa äärelle,
kun on uskaltanut antautua surulle,
puhua siitä,
näyttää sen,
olla sen kanssa-
kaikki muutkin tunteet ovat voimistuneet.
Ne hyvätkin.
Ilo on jotenkin puhtaampaa,
toivo kirkkaampaa.

Tuntuu, että energia virtaa vapaasti, missään ei ole patoja.
Ja se tuntuu ihan hirveän hyvältä.

Kyllä tämä vielä tästä.
Tiedän, ettei ihan vielä.
Ei ehkä vielä pitkään aikaan,
mutta joskus.

Juuri nyt ajattelen usein näitä Eeva Kilven sanoja:

”Jokainen hetki luo välille aikaa,
joka on ainoa parantaja,
ja jokainen hetki voi tuoda uuden mahdollisuuden,
joka muuttaa kaiken.”

Lohdullista.
Yksinkertaista,
ja niin totta.

Vain muutama viikko sitten olin kirjoittanut puhelimen muistiin näin:

”Haluaisin vaan nukkua.
Vaikka syksyyn asti.
Tai siihen saakka, kunnes herätessä ei enää sattuisi.
En jaksaisi kulkea läpi näiden surun sävyttämien päivien”

Ja nyt, vain vähän myöhemmin, ei tunnu enää ollenkaan noin kamalalta.
En enää haluaisi vain nukkua.
Haluan todellakin herätä aamuisin.
Eivätkä päivät enää tunnu surun sävyttämiltä – ainoastaan illat.

Koko ajan on siis helpompaa.

Muutama asia vielä, jotta kenenkään ei tarvitse kysyä tai spekuloida:

Eroon ei liity pienintäkään draamaa, ainoastaan ajatuksia ja toiveita tulevasta jotka ovat keskenään niin erilaisia, ettei niiden yhteensovittaminen olisi ollut mahdollista.

Rami ja Alba näkevät toisiaan jatkossakin.
Heistä ehti näiden kolmen vuoden aikana tulla toisilleen tosi tärkeät,
eikä sen tarvitse muuttua vaikka meidän aikuisten suhde päättyikin.

Nyt haluan vain rauhaa tämän asian käsittelyyn.

Toivon, että kunnioitatte sitä.

13 Comments
  • Lukija
    Posted at 13:23h, 26 kesäkuu Vastaa

    Ei oo tuntemattomien asia kysellä yhtään kenenkään erosta. Toivottavasti sulla on ihmisiä, joiden kanssa saat ja, haluat puhua kun siltä tuntuu. Voimia ❤️

  • S
    Posted at 16:37h, 26 kesäkuu Vastaa

    Todella kaunis ja aito teksti. Halaus sinne<3

  • Emma
    Posted at 17:27h, 26 kesäkuu Vastaa

    Kaikkea hyvää teille molemmille. Todella kauniisti kirjoitettu teksti. Voimia <3

  • Oili
    Posted at 20:59h, 26 kesäkuu Vastaa

    Todella kauniisti ja taitavasti kirjoitat. Voimia <3

  • Sara
    Posted at 22:11h, 26 kesäkuu Vastaa

    Ei kukaan osaa kirjoittaa ihan juuri noin kauniisti kuin sinä. Kiitos kun kirjoitat, vaikka ei sinun tarvitsisi tuntemattomille kertoakaan. Ihanaa kesää <3

  • Minna
    Posted at 08:32h, 27 kesäkuu Vastaa

    Voimia sylikaupalla!

  • laura
    Posted at 10:40h, 27 kesäkuu Vastaa

    ❤️❤️❤️

  • Venla
    Posted at 10:54h, 27 kesäkuu Vastaa

    Voimia sinulle. Niin kauniisti osaat kirjoittaa, ihanan runollisesti. Vaikka surullinen asia onkin, niin saat sen kuulostamaan kauniilta runolta. Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja jaksamista❤️

  • Saara
    Posted at 18:04h, 28 kesäkuu Vastaa

    Voimia ja kiitos kun uskallat kirjoittaa niin rehellisesti vaikeista tunteista. Voi miten mahtavaa kuitenkin, että lapsi saa pitää tärkeän ihmisen jossain muodossa ♥️

  • Mielikuvia
    Posted at 16:47h, 29 kesäkuu Vastaa

    Sydän jätti lyönnin välistä tätä lukiessa 💔
    Olkoon kesä lempeä, lohduttava ja uutta kohti kuljettava! 🙏❣👣

  • M
    Posted at 19:59h, 29 kesäkuu Vastaa

    Sulle on kyllä annettu kirjoittamisen lahja, joka korostuu näin vaikeiden tunteiden keskellä. Paljon voimia❤️❤️

  • Heli
    Posted at 21:56h, 29 kesäkuu Vastaa

    Sinulla on kirjoittamisen lahja, niin kaunis ja puhutteleva teksti. Voimia suruusi❤️

  • Carita
    Posted at 20:14h, 30 kesäkuu Vastaa

    Ensimmäistä kertaa kommentoin blogitekstin alle, mutta kirjoituksesi kosketti syvältä. Puhuttelevasti ja todella kauniisti kirjoitat.

    Voimia ja suuresti toivon valoa sinulle ❤️

Post A Comment