Haikeuden sävyttämä ehkä

Ihan ensimmäiseksi,
kiitos.
Jokainen viesti, kommentti ja myötätuntoinen ajatus edelliseen postaukseen liittyen,
on otettu täällä kiitollisena vastaan.
On tuntunut ihan hirveän hyvältä nähdä taas niin kirkkaasti se,
että me ihmiset ollaan toisiamme kohtaan pääsääntöisesti tosi hyviä.
Tahdotaan toisillemme hyvää.

Pari viimeistä päivää on tuntunut siltä, että pahin on takana.
Ihan samalta on tuntunut tosin aiemminkin.
Eikä pahin ollut takana.
Mutta ehkä suru onkin sellainen.
Elää,
aaltoilee,
muuttaa muotoaan
pysyttelee välillä poissa, jättää tilaa muille tunteille.
Palatakseen taas sopivaksi katsomallaan hetkellä
muistuttamaan itsestään ja siitä mitä on saanut kokea.

Ja se on ihan okei.

Ei ole ollenkaan sellainen olo, että olisi kiire mihinkään.
Ehjäksi,
valmiiksi.
Unohtaneeksi.

 

Parisuhde, ja erityisesti siis se toinen osapuoli, toi meidän arkeen ihan valtavasti iloa ja naurua.
Sen poissaolo on tuntunut.
Ja sitä on ollut välillä vaikea kestää.

Ikään kuin arkeen olisi ilmestynyt tyhjyyttään ammottava valtava kuilu, jonka äärellä tuntui siltä että en ikinä voisi itse täyttää sitä.

Nyt,
ihan muutamina viime päivinä on alkanut tuntua siltä,
että se toisen jättämä tyhjiö ei ole enää niin ammottava.
Tuntuu, että hiljalleen alan osata täyttää, ainakin osan siitä.
Olen alkanut liikkua sellaisella tavalla joka tuntuu mukavalta.
Padelia ja pilatesta.
Pieniä (ja salaisuus  piilee nimenomaan tuossa pieni- sanassa) juoksulenkkejä,
ehkä päiväkodille ja ehkä takaisin kotiin.
Olen uinut melkein joka päivä.
Olemme aina tanssineet. Alban kanssa kotona paljon, mutta nyt teen sitä usein myös  ihan yksin.

Olen kirjoittanut enemmän,
kuvannut enemmän.
Olen alkanut säästää rahaa.
Katsella meille ihan (varovaisesti vasta) omaa kotia.
Olen alkanut laittaa enemmän ruokaa
ja
miettiä, mitä minä oikeasti tältä minun elämältäni haluaisin.

Olen nähnyt ystäviä.
Lauantaina vietimme Sofin kanssa Täydellistä Kesäpäivää.
Söimme pizzaa Suomenlinnassa,
joimme olutta kuumiksi paahtuneilla kallioilla.
Tapasimme lisää ystäviä,
kävimme Siltasen ja Holidayn terasseilla.
Vielä yhdeltä yöllä oli kuuma.
Ihan kuin olisimme olleet jossain muualla kuin Helsingissä.

Sunnuntaina vähän kärvistelin lauantain oluita ja sitä yhtä GT:tä.
Mutta vain sen verran, ettei se vähentänyt edellisen illan hohtoa ollenkaan.

 

Eilenkin koti oli täynnä ystäviä.
Juhlimme yhtä rakasta, pian äidiksi tulevaa ystävää.
Tuntuu että ihan juuri olin koko ystäväporukan ainoa äiti.
Ja nyt, ihan yhtäkkiä valtaosa on äitejä, tai tulossa äideksi.
Koko ajan tunnen itseni vähemmän ja vähemmän yksinäiseksi äitiydessäni,
vaikka tismalleen samaa elämäntilannetta ei kukaan ystävistäni jaakaan.
(mistä olen siis pelkästään hyvilläni)

 

Tämän viikon jälkeen jäämme neljäksi pitkäksi viikoksi kesälomalle.
Suunnitelmia noiden viikkojen varalle on tasan kolme:

1.Mökki
(Alban suurin unelma juuri nyt on päästä mummon kanssa uimaan ja papan kanssa kalaan. Hyviä unelmia sanon minä)

2.Muutama päivä Naantalissa Alban kanssa kahdestaan.
Ihan kuten viime kesänäkin.

3.Viikonloppu Hangossa ystävien kanssa.

Suunnitelmia on siis ehkä 1,5 viikolle.
Loput 2,5 viikkoa ajattelin tehdä juuri sitä mikä kulloinkin sattuu huvittamaan.
Uin mahdollisimman usein, pyöräilen mahdollisimman paljon.
Ja jaan mahdollisimman monta hetkeä  muiden ihmisten kanssa.

 

Ihanaa tässä kaikessa uuteen opettelussa ja vanhasta luopumisessa on ollut se,
että ensimmäistä kertaa koskaan en ole halunnut jäädä surun kanssa yksin.
Olen oikeastaan aina ollut sellainen,

etten juuri puhu ongelmista tai vaikeista asioista muille.
Käsittelen asiat yksinäni, ja palaan ihmisten seuraan sitten kun on taas hyvä olla.

Nyt en ole tehnyt niin.
Olen puhunut, puhunut ja puhunut.
Mennyt ja tehnyt vaikka olo ei aina olisikaan ollut se paras mahdollinen.
Ja aivan jokainen kerta se on kannattanut.

Ja kas näin,
alan tajuata etten ole minkään sellaisen asian, piirteen tai tavan vanki,
jota olen uskotellut itselleni olevani.
Olen joustava.
mukautuva
ja alati muuttuva.
Voin muuttaa ja murtaa huonoksi todettuja kaavoja,
toimia jatkossa ihan toisin.
Minun ei tarvitse olla se joka olen aina ollut.
Voin ja saan uudistua ja muuttua.
Sen oivaltaminen on ollut tosi vapauttavaa.

Mahdollisuudet aivan kaikkeen on olemassa.

Tästä tulee hyvä kesä.
Haikeuden sävyttämä ehkä,
mutta kuitenkin todella hyvä. 

2 Comments
  • Moona
    Posted at 12:18h, 01 heinäkuun Vastaa

    Aivan ihanasti kirjoitat! Voimaa sinne<3

  • Nunnu
    Posted at 15:33h, 20 heinäkuun Vastaa

    Miten kauniita kukkia
    -paljaita sanoja, kerroksia, tiloja, elämän makuista kypsymistä ja nuppusia, toivoa. Sitä se on. Kirjoitat niin hyvin surusta, menetyksestä ja haikeudesta. Minäkin olen elänyt monta kaihon kesää (monesta syystä) ja toisaalta, tilalle on tullut yhä enemmän värejä, runsautta ja kasvua. Meni kyllä aikaa ennen kuin opin olemaan kiitollinen kaikesta tästä. Surutyö ja muut vie aikaa. Eikö ole ihmeellistä, miten voi huomata muuttuvansa alati, kun antaa elämälle mahdollisuuksia : )

    Kirjoita, sinä todella osaat!
    Kaunis olet, kuvissa ja elämässäsi.
    Ihanaa lomaa!

Post A Comment