Omasta voimasta ja onnesta 23 lokakuu 2020 - 10:41

Tuntuupa hassulta kirjoittaa tänne. Edellisestä kerrasta on liki kaksi kuukautta, joka on aivan takuulla pisin aika koskaan.

Tuona aikana olen kuitenkin ollut harvinaisen aktiivinen instagramissa, enkä ole saanut ainoatakaan kysymystä siitä milloin blogi taas päivittyy.

Aina toisinaan miettii, että onko tässä koko blogihommassa enää mitään mieltä. Tänne postauksen tekeminen vie huomattavasti enemmän aikaa ja on jotenkin suuremman kynnyksen takana kuin vaikkapa instagramiin storykimaran tekeminen. Täällä kommenteja saa harvakseltaa, instassa niitä tulee kymmeniä päivittäin. Oon sanonutkin usein, että vuorovaikutus ja kaikki ne keskustelut joita oon saanut, mulle tuntemattomien, ihmisten kanssa käydä ovat ehdottomasti parasta koko tässä hommassa.

Aina kuitenkin huomaan tulevani siihen lopputulemaan, että haluan kuitenkin yhä edelleen kirjoittaa myös tänne. Storyssa en osaa olla samalla tavalla auki kuin täällä. Siellä näen heti ketkä ovat juttuni nähneet, täällä voin elää illuusiossa että kukaan ei näitä edes lue.

Mitä kahdessa kuukaudessa on tapahtunut?

Ei juuri mitään, ja tavallaan kokonainen elämä. Olen ihan eri paikassa, kuin olin kaksi kuukautta sitten. Kesä oli ihana, mutta olin todellisissa vaikeuksissa yksin olemisen kanssa. En osannut sitä. Olen koko elämäni ollut jollekin jotakin, ja unohtanut olla jotain erityistä itselleni. Olin kadottanut paljon itsestäni suhteiden varrelle, ja sen kadotetun etsiminen on ollut oikeasti työlästä ja paikoin kivuliastakin.

Samaan aikaan kun halusin olla yksin – janosin sitä, että saisin olla jollekin toiselle se erityisin. Koin usein, etten ole tarpeeksi – ellen ole sitä ensin jollekin toiselle. Ja sehän on ihan täysin vinksahtanut ajatus.

Nyt, kahdeksan kuukautta eron jälkeen, alan olla sellaisessa tilassa että yksin oleminen tuntuu luonnolliselta, hyvältä ja oikealta. En haluaisi olla mitään yhtään kenellekään. Nautin vapaudesta ja kasvusta – itseeni tutustumisesta.

Tuntuu, että elämään on löytänyt niin paljon hyvää viimeisten kuukausien aikana. Nauran enemmän kuin aikoihin, olen huolettomampi, vapaampi, varmempi ja tasapainoisempi (uskon, että tähän vaikuttaa myös e-pillereiden lopettaminen – mutta siitä voisin kirjoittaa joskus ihan oman postauksensa).

Olen viimeiset vuodet uskotellut itselleni olevani ihminen, joka viihtyy lähinnä kotona ja jonka sosiaaliset voimavarat hupenevat hetkessä – ja nyt alan tajuta, etten todellakaan ole sellainen. Voimaannun kohtaamisista, ystävistä, aktiivisuudesta, menemisestä ja tulemisesta. Olen ihan pienestä saakka ollut sellainen: jatkuvasti ihmisten ympäröimänä, menossa johonkin tai tulossa jostain. Nauttinut olostani kaikkein eniten juuri niin – olin vain piilottanut sen osan itsestäni johonkin, sillä se tuntui tarpeelliselta tietyissä suhteissa tai elämänvaiheissa.

Nyt tuntuu siltä, kuin olisin palannut takaisin kotiin (kornia, tiedän). Löytänyt taas itseni luo. Ja hitto vie, että se tuntuu hyvältä.

Edelleen on hetkiä ja päiviä, jolloin yksinäisyys tuntuu hankalalta, mutta sellaisia päiviä on aina ollut – suhteessakin. Enkä enää muserru niiden tunteiden painon alla.

Tällä hetkellä elämässä on paljon keveyttä, iloa, luottamusta ja rakkautta.

Ja sitä naurua.

Sen paluusta oon ollut ehkä kaikkein onnellisin.