Keskityn elämään

 

Tänään aamulla kävin pitkällä, reilu parituntisella, kävelyllä.
Joulukuisessa auringonpaisteessa, puhelin lentokonetilassa.
Kalasatama ja Mustikkamaa kylpivät auringonvalossa niin kauniina, että se hengästytti.
Olen varma, että edes keskikesän auringonvalo ei ole valunut rakennusten katoilta ja seinustoilta yhtä kauniina, kuin tänään.
Oli rauhallinen olo – ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Olen voinut hyvin. Todella hyvin. Monta kuukautta jo.
Elämä on tuntunut kevyeltä, suunta oikealta. Kysymyksiin ”mitä kuuluu?” on ollut helppo vastata että aivan helvetin hyvää.
Tietysti sosiaalisen elämän kaventuminen, ja pimeän lisääntyminen on vaikuttanut myös omaan mielialaan ja sieltä loppukesän ja alkusyksyn euforiasta on tultu vähän alaspäin, mutta kaikki on edelleen hirveän monella tavalla hirveän hyvin.
Töitä on juuri sopivasti, mutta ei yhtään liikaa.
Arki Alban kanssa rullaa ihanasti ja kevyesti.
Sitä mukaa kun minä olen tullut paremmaksi omien rajojeni tunnistamisessa ja itseni hyväksymisessä – sitä helpompaa meilläkin on ollut. Sama pätee oikeastaan aivan jokaiseen ihmissuhteeseen elämässäni.
Kaikki ne ovat viimeisten kuukausien aikana muuttuneet paremmiksi, syvemmiksi ja täydemmiksi.

Siitä huolimatta, että huolet ja ahdistukset ovat viime kuukausien aikana loistaneet poissaolollaan –
olen tuntenut itseni merkillisellä tavalla kuormittuneeksi.
Rintaa puristaa, hartiat nousevat korviin, sydän hakkaa tavallista nopeammin.
Usein on sellainen tunne, että on unohtanut jotain tärkeää – vaikka tietää että ei ole.
Paitsi että on sittenkin.

Liian usein on unohtanut elää.
Nauttia.
Pysähtyä.
Tuntea.
Tähän ja nyt.

Sosiaalinen media on alkanut häiritä keskittymiskykyä ja läsnäolemisen taitoa oikeasti häiritsevästi.
On ollut liki mahdotonta kyetä keskittymään mihinkään (edes mieluisaan tehtävään) pidempään, kuin kymmnenen minuuttia kerrallaan.
Käsi hapuilee puhelimelle jatkuvasti, vaikka siellä ei tapahtuisi yhtään mitään.
Usein en edes tiedosta selaavani taas jotain.
Mutta ihmiset, joiden kanssa elän – muistuttavat siitä kyllä.
Onneksi tekevät niin.
Usein iltaisin on sellainen tunne, ettei tiedä mihin taas yksi päivä hujahti.
Vaikka kyllähän minä oikeastaan tiedän – se hujahti puhelinta selatessa.
Kuinka surullista?
En halua elää näin. Mustikkamaan ympäri kävellessäni päätinkin, että poistan instagramin puhelimestani ainakin toistaiseksi.
Niin pitkäksi ajaksi kunnes saan aivoni järjestymään sellaiseen asentoon, että voin luottaa osaavani käyttää sosiaalista mediaa niin, että minä hallitsen sitä eikä päinvastoin.

Some on työtäni. Tai oikeammin: iso osa työstäni tapahtuu siellä. Se ei saisi kuitenkaan tarkoittaa sitä että sen pitäisi vallata jokainen nurkka ja neliö elämästäni. Nyt liian usein tuntuu siltä, että niin on käynyt.
Haluan pyristellä siitä irti, oppia toimimaan ja käyttämään sitä toisin.

Juuri nyt,
haluan keskittyä elämääni. Siihen, joka tapahtuu tässä ja nyt.
En siihen pieneen siivuun, jonka haluan muiden elämästäni näkevän.
Enkä varsinkaan siihen, mitä muiden elämästä somen kautta näen.

 

 

Eron jälkeen olen alkanut avata itseäni enemmän ystäville ja perheelle.
Olen pitkään ollut se, jolle on helppo avautua. Ihmiset puhuvat minulle mielellään ongelmistaan ja onnistumisistaan. Kuulen usein olevani hyvä kuuntelija. Ehkä olenkin. Olen kuitenkin ollut hyvä kuuntelija ensisijaisesti siksi, että en ole kokenut tärkeäksi puhua omista asioistani. Olen antanut toisille tilaa itseni kustannuksella.
Liian usein olen vaiennut, vaikka olisi pitänyt puhua.
Olen kokenut hankalaksi päästää ihmisiä lähelle. Olen kokenut hankalaksi näyttää itsestäni muille sellaisia puolia, joiden kanssa en ole vielä tullut sinuiksi. Olen halunnut aina näyttää muille itsestäni jotenkin valmiin tuotoksen – vaikka eihän sellaista ole olemassakaan, kenestäkään meistä. Me olemme, ja tulemme aina olemaan kesken ja matkalla. Juuri se tekee tästä kaikesta niin helkkarin hienoa ja muista ihmisistä niin mielenkiintoisia ja ihastuttavia.

Nyt kun arjesta on puuttunut se yksi erityinen ihminen, jolle on voinut olla juuri niin kesken ja auki, kuin on osannut, on täytynyt opetella uusia tapoja ja väyliä puhua asioistaan ja ajatuksistaan.
Yhtäkkiä elämässäni onkin yhden ihmisen sijaan kuusi ihmistä, joiden kanssa koen turvalliseksi ja tärkeäksi jakaa asioita ja omaa keskeneräisyyttä.

 

Huomaan nyt, että mitä enemmän jaan itsestäni ystävilleni – sitä vähemmän osaan tehdä niin täällä.
Aiempaan verrattuna jaan enää todella vähän mitään todellista. Mikä taas on osaltaan vaikuttanut siihen, että koen saavani tästä vähemmän, kuin sain ennen. Työ on tuntunut merkityksettömältä kuin aiemmin.

Tämä tauko instagramista tuokoon vähän selkeyttä tekemiseenkin.
Pidän instagramista – sen tarjoamasta vuorovaikutuksen mahdollisuudesta.
Rakastan valokuvata, ja valokuvia.
Haluankin tulla paremmaksi sosiaalisen median käytön hallitsemisessa.
Nyt se tuntuu nielevän kaiken ajan ja jopa ajatukset.
Haluan myös tunnistaa paremmin sen, mitä minä haluan itsestäni antaa.
Mikä on minun paikkani ja tehtäväni täällä.
Kuinka hyödynnän parhaalla mahdollisella tavalla sen platformin mikä minulle on suotu.

Voi olla, että blogi tulee päivittymään tämän sometauon aikana,
sillä tästä en ole koskaan ottanut samalla tavalla paineita kuin instagramista.
Tänne kirjoitan, julkaisen postauksen – ja unohdan koko asian sen jälkeen.
Voi tosin yhtä hyvin myös olla, ettei tännekään tämän postauksen jälkeen päivity hetkeen mitään.
Nyt haluan ennen kaikkea olla läsnä kaikelle sille ihanalle ja niille mahdollisuuksille joita elämä minulle parhaillaan tarjoilee. 

Kuullaan siis, kun kuullaan.

Stressitöntä joulunaikaa.

No Comments

Post A Comment