Parisuhteista

 

Olen elänyt parisuhteesta toiseen suunnilleen kolmetoistavuotiaasta lähtien. Enkä ole koskaan kyseenalaistanut parisuhteen konseptia sellaisena kuin me sen yleisesti tunnemme. En ole koskaan oikeastaan edes pysähtynyt miettimään haluanko parisuhdetta. Tai jos haluankin, niin millaisen ja miksi. Olen ajautunut suhteesta toiseen ajatellen, että tälleen tän nyt vaan kuuluu mennä.

Ihastutaan, aletaan seurustella ja sitoudutaan olemaan vain toisiamme varten, vain toisemme nähden.

Olen kasvanut uskonnollisesssa yhteisöissä, joka määritteli paljon sitä kuinka elämän kuuluisi edetä. Vanhoillislestadiolaisuudessa ei tapailla ketään. Siellä seurustellaan, ja seurustelun taas tulee tähdätä avioliittoon, ja naimisissa taas ollaan niin pitkään kunnes kuolema erottaa.

Seurustelu oli siis serious business. Oman osansa teki tietysti se että seksi tai yhteen muuttaminen ennen avioliittoa eivät missään nimessä kuuluneet kuvioon. Edes pussailua ei katsottu kovin hyvällä. Oikeastaan ajateltiin, ja kehotettiin viettämään mahdollisimman vähän aikaa ihan vain kaksin seurustelukumppanin kanssa, jotta himolta ja mahdolliselta synnin tekemiseltä (kaikki seksuaalinen kanssakäyminen) vältyttäisiin.
Seurustelu tapahtui siis lähinnä muiden ihmisten ympäröimänä, suhteessa muihin.

Olin suhteellisen nuori, kun lähdin herätysliikkeestä. (Tai  ”kielsin uskoni” kuten vanhoillislestadiolaiset sanovat).
En ehkä ollut täyttänyt vielä edes kahtakymmentä. Siitä huolimatta moni asia, tapa ja uskomus oli tehnyt pesänsä syvälle minuun. Oli paljon asioita, oppeja ja tapoja joihin en uskonut, tai joita en enää noudattanut – mutta vielä enemmän oli niitä, joihin yhä uskoin ja joita kuljetin mukanani.
Seurustelun vakavuus oli yksi näistä asioista.

En ole koskaan osannut suhtautua seurusteluun kovin kevytkenkäisesti. Olen ajatellut, että sen tulee aina tähdätä johonkin. Ihastumiselle täytyy rakentaa jatkumo ja suurempi merkitys.
Ennen tätä syksyä en ollut koskaan ihan vain tapaillut jotain.
Olen edennyt suhteesta toiseen niin, että kun eron jälkeen olen ensimmäistä kertaa ihastunut, on tuo suhde muuttunut hyvin nopeasti seurusteluksi – sillä niinhän sen kuuluu mennä, kuvittelin.

Heti siinä vaiheessa, kun ensimmäiset romanttiset tunteet jotain kohtaan ovat virinneet – on kaikki muut ihmiset poissa laskuista.
On vain tämä yksi. Ihastuminen ei koskaan ollut vain ihastumista, ja kohtaamiset kohtaamisia vaan rakensin niiden ympärille heti suuremman merkityksen, halusin niiden menevän johonkin, olevan jotain.
Usein enemmän, kuin mitä ne todellisuudessa olivat.

 

 

Vasta nyt, viimeisimmän eron jälkeen olen alkanut kyseenalaistaa parisuhteen konseptia. Olen alkanut miettiä mitä minä haluan, millaisiin suhteisiin minä haluan tai kykenen. Millainen on minun käsitykseni maailmasta, ihmisistä ja rakkaudesta. Olen vasta nyt alkanut oivaltaa, että kukaan muu ei kirjoita tai määrittele sitä, kuinka minun tulisi elämässäni edetä – millaisten etappien kautta kulkea.
Minä saan täysin itsenäisesti tehdä valintoja, niin että koen eläväni itseni näköistä elämää. Elämää, joka tuntuu siltä että näin minä olen valinnut. Suurimman osan elämästäni on tuntunut ihan kaikelta muulta.

Olen ajautunut ja ajelehtinut. Tuntenut itseni usein lastuksi laineilla, jolla ei ole mitään käsitystä suunnasta, eikä oikeastaan edes mahdollisuutta ohjata. Menin sinne minne satuin päätymään. Tuntui, että kaikki oli minun kohdallani jotenkin ennalta määrätty, ja olin vain vähän asioita, joihin koin voivani vaikuttaa. Istuin kyydissä ja nautin maisemista, vaikka reitti ei ollutkaan se, jonka olin itse tietoisesti valinnut.
Olin kadottanut voimani, luovuttanut sen muille.

Minua on petetty ja olen itse pettänyt.
Ajattelen nyt, että syyt sellaiselle käytökselle liittyvät (itsekkyyden lisäksi) myös tuohon mistä aiemmin kirjoitin:
Olen kuvitellut ihastusta ja viehättymistä heti suureksi rakkaudeksi, ja asiaksi jolle täytyy tehdä jotain. Sen sijaan, että olisin suhtautunut sellaisiin tunteisiin niin että jaahas tänään tuntuu, ja saakin tuntua tältä mutta tämä menee kyllä ohi – tämän ei tarvitse jatkua, tämän ei tarvitse muuttua erityiseksi,  mitään ei tarvitse tapahtua, tämä ei tarkoita yhtään mitään.

Ajattelin ihastumista, viehättymistä tai seksuaalista vetovoimaa tuntiessani että se kuuluisa raja on jo ylitetty ja nyt on oikeastaan ihan sama mitä tapahtuu. Syyllistin itseäni jo pelkistä tunteista. Minulle ne olivat yhtä toiminnan kanssa. Ajattelin ettei tällaista tunteita pitäisi herätä mikäli parisuhteessa olisi kaikki hyvin.

Mutta herranen sentään – emme me lakkaa tuntemasta asioita vain koska tunnemme jo jotain.

Ajatukset ja tunteet eivät ole väärin, toiminta sen sijaan voi olla.

(Haluan muuten tässä kohtaa sanoa, että toisin kuin keskustelupalstoilla ”lähipiiri” on informoinut, niin yhdenkään eron syy ei ole ollut pettäminen/petetyksi tuleminen)

 

Koen, että kaikissa merkityksellisissä ihmissuhteissa tärkeintä on rehellisyys ja luottamus, sama pätee myös romanttisiin suhteisiin. Mutta olen oivaltanut, että ei ole olemassa mitään tiettyä kaavaa jota suhteen tulisi noudattaa, tiettyjä reunaehtoja, jotka nyt vain yksiselitteisesti kuuluvat suhteisiin.
Suhteen rajat saa määritellä itse. Uusiksi, omanlaisiksi – palvelemaan juuri niitä ihmisiä, jotka siinä suhteessa elävät. Ei ole olemassa vain perinteisiä parisuhteita tai avoimia suhteita. Minun ei tarvitse valita niistä toista. Saan valita ihan mitä tahansa.

 

Juuri nyt se mitä haluan, on ei yhtään mitään ja kaikkea.
Haluan tavata ihmisiä. Haluan ihastua, haluan viehättyä, haluan haluta, tuntea seksuaalista vetovoimaa, haluan olla auki uudelle. Mutta samalla en halua yhtään mitään. Onko tässä järkeä?
En halua mitään sellaista, joka täytyisi määritellä jotenkin. En halua tapailla, en halua seksisuhdetta, en halua avointa suhdetta, enkä halua parisuhdetta. Sen sijaan haluan keskusteluja, läheisyyttä, innostumista, jakamista ja kohtaamisia.

Kun taannoin ensimmäisen kerran puhuin siitä, etten oikeastaan näe itseäni enää koskaan tavallisessa parisuhteessa, moni kommentoi että olen kyynistynyt, ja että mieli kyllä muuttuu kun erosta on pidempi aika.
Vaan kun tällä ei ole mitään tekemistä kummankaan kanssa, ei eron eikä varsinkaan kyynisyyden.

Näen mahdollisuuksia kohtaamiselle, romanttiselle- tai seksuaaliselle lataukselle, hyville keskusteluilla ja jakamiselle joka puolella. Se on mielestäni kaikkea muuta kuin kyynistä.
Eikä siinä, etten ehkä halua enää parisuhdetta ole ollenkaan kysymys siitä, että haluan säilyttää mahdollisuuden harrastaa seksiä kenen tahansa kanssa, milloin tahansa,
vaan optiosta olla auki ja vapaana kohtaamiselle, vetovoimalle, hurmaantumiselle, keskusteluille jotka vievät mukanaan.
En ajattele, että kaikkien merkittävien kohtaamisten tarkoitus olisi johtaa seksiin.
Todellakaan.
(Sitä paitsi aika usein haluaminen on ollut parempaa kuin saaminen.)

En myöskään tarkoita tällä sitä, että minulla olisi kyltymätön nälkä saada ja kokea jotain uutta koko ajan.
Tavata uusia ihmisiä koko ajan.
Minusta vain tuntuu, etten minä ole parisuhteita varten. Eivätkä parisuhteet ole minua varten,

Eron jälkeen olen tapaillut muutama ihmistä (yhtä heistä tosi tiivisti muutaman kuukauden, vain tajutakseni taas etten ole valmis sellaiseen). Saattaa mennä viikkoja, jopa kuukausi niin, etten näe ketään, enkä koe jääväni mistään paitsi tai kaipaavani mitään.
En aktiivisesti etsi mitään tai ketään. En tietoisesti hakeudu tilanteisiin, joissa voisi potentiaalisesti tapahtua jotain
Mutta silti ihania kohtaamisia on ollut. Rakkaudellisia kohtaamisia.

Mutta silloinkin ajattelen: tämä ei tarvitse jatkumoa ollakseen rakkautta

Tämän ei tarvitse olla ikuista ollakseen arvokasta.

 

Ehkä silläkin, että koen tavallaan jo saaneeni kaiken mitä tulee rakkauteen ja parisuhteisiin, on osansa siinä ettei minulla ole kiire mihinkään. En kaipaa tai tavoittele mitään. Olen jo nyt saanut osakseni enemmän, kuin olisin koskaan osannut pyytää.

Olen ollut kolme kertaa todella rakastunut, ja saanut vastarakkautta. Olen ollut naimisissa, ja saanut hartaasti toivotun lapsen. Olen elänyt tavallista perhearkea. Olen saanut, elänyt ja kokenut sen kaiken.

Saatan viettää vuorokauden jonkun kanssa, kokea voimakasta yhteyttä ja jakaa jotain sellasta että olen melko varma sen olevan rakkautta – enkä kuitenkaan ajattele että pitäisi nähdä uudestaan ja katsoa mitä tästä tulee.
Siitä ei tarvitse tulla yhtään mitään. Se oli sitä jo, rikastutti molempien elämää.

Eeva Kolu kirjoitti kirjassaan Korkeintaan vähän väsynyt jotenkin näin  ”ihmiset ja kohtaamiset eivät ole elämän suola, vaan ihan koko pihvi. Syökää se helkkarin pihvi!”
And I felt it.
Juuri nyt on todella nälkä. Haluan pihviä, paljon pihviä.
Eikä tämä päde vain romanttisiin kohtaamisiin, vaan ihan kaikkiin kohtaamisiin.

Haluan ihmisiä elämääni.

Mutta en tarvitse suhdetta.  En tunteakseni itseni, tai elämäni jotenkin kokonaisemmaksi.

Ajattelen että elämäni on tavallaan valmista koko ajan. En elä haaveilemalla tai odota jotain mystistä täyttymystä. Minun elämäni on jo sitä. Täyttä.
Juuri tällaisena.

Yhden lapsin kanssa.

Sinkkuna.

Vain lukion käyneenä.

Vuokra-asunnossa.

Tehden töitä, joita moni ei edes kutsu ”oikeiksi töiksi”.

Minun elämäni näyttää ja tuntuu minulta. Minun valinnoiltani.

Minun elämäni ei tule valmiimmaksi tai paremmaksi parisuhteessa, omistusasunnossa, kahden lapsen vanhempana tai korkeakoulututkinnon kanssa. Minun elämäni on parasta mahdollista silloin, kun uskallan elää sitä juuri niin kuin minä haluan, minun ehdoillani, minun tavallani. Itseni näköisesti.
Juuri nyt, teen juuri niin.

23 Comments
  • Kerttu
    Posted at 16:00h, 14 joulukuu Vastaa

    Kiitos kun kirjoitat! ❤️

    • sannitrishin
      Posted at 17:59h, 14 joulukuu Vastaa

      Kiitos, kun kommentoit. ja luet. ja oot <3

  • Saila
    Posted at 16:08h, 14 joulukuu Vastaa

    Oon seurannut sua iholla-sarjasta asti ja nyt halusin vaan sanoa että oon saanu sun jutuista hirveästi rohkeutta ja voimaa just tohon itsensä näkösen elämän elämiseen ja olemassa olevien rakenteiden kyseenalaistamiseen. Kiitos että uskallat olla noin avoin.

    • sannitrishin
      Posted at 17:59h, 14 joulukuu Vastaa

      Tuntuu joka kerta yhtä hullulta, kun joku sanoo että on pysytellyt kelkassa iholla-sarjasta lähtien. Eli mitä öö kahdeksan vuotta?
      Musta on ihanaa, että oot siellä.
      Tuntuu niin hyvältä kuulla, että on omalla tekemisellä vaikuttanut jotenkin johonkin ihan oikeaan ihmiseen, ja tämän ihan oikeisiin ajatuksiin.

  • Ninnu
    Posted at 16:21h, 14 joulukuu Vastaa

    Tuntuu kuin lukisi omia ajatuksiaan, enkä olis enää yksin niiden kanssa <3 kiitos, että kirjoitit tämän ulos

    • sannitrishin
      Posted at 17:57h, 14 joulukuu Vastaa

      Miten ihana kuulla!
      <3

  • K
    Posted at 16:30h, 14 joulukuu Vastaa

    Tää oli tosi hieno! Kiitos ❤️

    • sannitrishin
      Posted at 17:57h, 14 joulukuu Vastaa

      kiitos <3 !

  • taru
    Posted at 17:59h, 14 joulukuu Vastaa

    vau! kiitos ❤️

    • sannitrishin
      Posted at 18:06h, 14 joulukuu Vastaa

      kiitos <3

  • Laura H
    Posted at 19:07h, 14 joulukuu Vastaa

    Ihan kun omasta kynästä ♥️

    Samanlaiset ajatukset

    Sinkku

    Yksinhuoltaja

    Vuokra-asunnossa .

    Ja kuitenkin kaikki on hyvin just tässä .

    • sannitrishin
      Posted at 11:40h, 15 joulukuu Vastaa

      Nimenomaan: kaikki on hyvin just tässä <3
      Musta tuntuu, että usein yksineläviin suhtaudutaan jotenkin vaillinaisina, tai niin että nämä jatkuvasti etsivät sitä mystistä täyttymysta (mikä on siis aina se parisuhde) vaikka mun empiiristen tutkimusten mukaan todella moni yksineläjä on aivan harvinaiset tyytyväinen omaan elämäänsä, eikä koe kaipaavansa yhtään mitään.

  • MK
    Posted at 19:39h, 14 joulukuu Vastaa

    Kirjoita kirja. Lukisin, ja ehkä oppisin jotain. Kirjoitat niin viisaasti, kauniisti. <3

    • sannitrishin
      Posted at 11:39h, 15 joulukuu Vastaa

      Just ja just saan kasaan tällaisia tuhannen sanan räpellyksiä, joten jätän toistaiseksi ne kirjahommat muille :-D
      Mutta tuntu tosi hyvältä, että ajattelet noin. Kiitos. Kannustaa taas ihan eri tavalla kirjoittamisen pariin.

  • oona.am
    Posted at 23:10h, 14 joulukuu Vastaa

    Sinä sen sanoit, kuin suoraan mitä päässäni olen pyörittellyt. Luen tätä tekstiä kuin mantraa nyt kun eron jälkeen sinkkuna yritän rakentaa elämääni oman näköiseksi. Kiitos <3

    • sannitrishin
      Posted at 11:38h, 15 joulukuu Vastaa

      Hyvä sinä <3 !
      Rohkeasti vaan kohti sitä mikä tuntuu omalta, kovin moni asia ei palkitse yhtä ruhtinaallisesti.

  • Kati
    Posted at 23:20h, 14 joulukuu Vastaa

    Moi Sanni. On myönnettävä että aloin seurata sua tiiviimmin viime kesänä kun jonkun mutkan kautta eksyin sun instaan tai blogiin ja hiffasin että oot myös hiljattain eronnut ja sulla on samanikäinen lapsi kuin mulla. Sain siitä jonkinlaista lohtua ja vertaistukea kun seurailin sun kauniita, toiveikkaita juttuja. Oon sua vähän vanhempi mut en mä tiedä onko sillä merkitystä, ihan samanlaisia asioita sitä pyörittelee elämästä ja ihmissuhteista.

    Samaistun vahvasti tuohon että se mitä juuri nyt haluan on ei mitään ja kaikkea. Itestä tuntuu että oon niin kesken jotain omaa prosessia, itseni löytämistä uudelleen, etten edes haluaisi sekoittaa sitä jollain ravisuttavalla ihmissuhteella. Mutta se mitä joskus kaipaisi olisi pieni pilkahdus siitä toivosta, että maailmassa on jäljellä kiinnostavia ihmisiä, joiden kohtaaminen on vasta edessäpäin, ja mikäli jonain päivänä kaipaisin rinnalleni ihmistä, niin sellainen voisi olla mahdollista myös löytää.

    Niin sellanen mua kiinnostais, jos on sopivaa kysyä, että missä ihmeessä sä törmäilet uusiin kiinnostaviin ihmisiin näinä aikoina? :D Kun itestä tuntuu että ketään ei kyllä tapaa näin korona-aikaan vahingossa, kaikki sosiaaliset kohtaamiset on itse järjestettyjä, ennalta sovittuja tuttujen ihmisten kanssa, eikä sinne paikalle purjehdi sattumalta jotain kiinnostavia kaverin kavereita. Ja kun fiilis on just se että aktiivisesti ei oikein kiinnosta seuraa etsiä, niin jotkut Tinderit ja kavereiden tyrkyttämät sokkotreffit tuntuu enempi ahdistavilta. Oon ite ihan loppu tästä koronasta ja sitä miten paljon se tuntuu hidastaneen omaa toipumista erosta, lähinnä sen takia et on hankalampaa harhauttaa itsensä välillä liian synkiks äityvien kelojen ääreltä mihin tahansa sosiaaliseen kohtaamiseen. Saati että olis ollut jotain eheyttäviä rakkaudellisia kohtaamisia joista niin kauniisti kirjoitit. Vaikka toisaalta sitä yksinolemista nyt ainakin on tullut opeteltua, ei siinä. 😂

    • sannitrishin
      Posted at 11:36h, 15 joulukuu Vastaa

      Ai että, olipa jotenkin tutun tuntuinen tää sun viesti.
      Niin paljon jotenkin ”omia” ajatuksia tässä.
      Erityisen tutulta tuntui tuo sun kirjoittama ajatus siitä, että sitä on kesken jossain omassa prosessissa ettei edes haluaisi sekoittaa sitä millään perustuksia myöten ravistelevalla ihmissuhteella, mutta silti haluaisi edes pilkahduksen siitä toivosta, että maailmassa on jäljellä kiinnostavia ihmisiä, joiden kohtaaminen on vasta edessäpäin.
      Just siltä mustakin on tuntunut.

      Toivottavasti en kuulostanut tekstissäni siltä, että niitä rakkaudellisia, hekumallisia kohtaamisia olisi ollut ihan älyttömästi, koska sehän ei oo siis ollenkaan totta.
      Niitä on ollut eron jälkeen muutamia, ja kaikki jotenkin yhtä yllättäviä.
      Yksi kohtaaminen tapahtui Lauttasaaren metroasemalle (en oo varma voinko suositella sinne passiin menemistä ja kohtaamisen odottelemista?), yksi lapsen eskarin eteisessä, ja yksi taas on sellainen tyyppi, jonka olen tiennyt jo vuosia mutta jota en kuitenkaan koskaan ole oikeastaan tuntenut.
      Ehkä mun neuvo onkin vain pitää silmät ja sydän auki – yllättäviä kohtaamisia voi tapahtua oikeastaan missä vaan, millon vaan.

      Mä oon sun kans ihan samassa veneessä, että tinder tai tuttujen ”hei mulla ois sulle yks tosi hyvä tyyppi” – ehdotukset ei innosta yhtään.
      Ja luulen, että tavallaan just siks etten varsinaisesti nyt etsi mitään niin oon ollut avoimempi ihan kaikkien ihmisten suhteen. En ole rajoittanut ajatteluani sillä, että tämä tai tuo ihminen on liian sitä tai tätä jotta voisin kuvitella päätyväni parisuhteeseen.
      Nyt en edes ajattele mitään sellaista, kohtaan vaan ihmisiä ihmisinä ilman sen suurempaa merkitystä tai jatkumoa,
      ja tuntuu että niitä kiinnostavia ihmisiä on ihan yhtäkkiä joka puolella.

  • Sanna
    Posted at 21:39h, 15 joulukuu Vastaa

    Upea teksti. Kiitos kun kirjoitat❤

  • Close
    Posted at 06:33h, 16 joulukuu Vastaa

    Ei tarvitse olla feministi, että arvostaa tätä tekstiä, mutta on tässä kyllä niin monta tasa- arvon kannalta keskeistä kokemusta kuvattuna, että tekee mieli hurrata. Jos rakentaa arkensa ja identiteettinsä vain sen varaan, mitä olettaa toisten tarvitsevan, on elämä lopulta pelkkää ensi- iltanäytöstä, jossa itse päätähti on pelokas; entäs, jos yleisölle ei kelpaakaan tänä show?

    Haluaisin ehdottaa, että kirjoittaisit kiintymysuhdemalleista aikuisten suhteissa. Aihe olisi hyvää jatkumoa tälle minäkuvan ja ihmissuhteiden keskinäiselle jännitteelle. 🙏

  • Kati
    Posted at 23:45h, 20 joulukuu Vastaa

    Kiitos Sanni kun vastasit. Ja viel noin kivasti ja lämpimästi. En ehkä jotenkin oottanu et vastaisit noin pitkästi ja tarkkaan, mut tuli mukava fiilis. Ihan ku olis ystävän kaa jutellu. <3

  • Joanna
    Posted at 13:58h, 25 joulukuu Vastaa

    Koin tärkeitä oivalluksia tätä lukiessa. Kiitos, sinä viisas ja ihana Sanni <3

  • eliisainen
    Posted at 09:45h, 02 tammikuu Vastaa

    Tää oli kiinnostava näkökulma tähän elämän yhteen tärkeimmistä aiheista! Erityisesti jäin pohtimaan tuota, mitä sanoit suurempien merkitysten antamisesta alkuvaiheen kohtaamisille uusien ihmisten kanssa. Siitä tuli myös osittain mieleen, kun luin hiljattain yhden pitkän aikakauslehtijutun näyttelijä Kai Lehtisestä. Hän sanoi jotenkin näin, että ”Rakkaus pysyy, kun sitä ei epäile”. Siinä on vähän sama ajatus – kun ei epäile rakkautta, mielenkiintoiset ihmiset ja tapaamiset tulevat ja menevät, mutta ne eivät horjuta ja tule väliin.

Post A Comment