Olemisen sietämätön vaikeus

Olin juuri kymmenen päivää ilman instagramia, ja tiedän varsin hyvin tekeväni siitä aivan kohtuuttoman suuren numeron. Mutta kun en oikeen osaa olla tekemättä.
Olen maininnut paastosta aivan jokaiselle kenen kanssa siihen on tarjoutunut mahdollisuus.
En siksi, että olisin tuntenut itseni erityiseksi koska pystyn siihen (kaikkihan me pystymme) vaan siksi, kuinka hitsin hyvältä on tuntunut olla ilman.

Moni joille olen tauosta kertonut, erityisesti jos olen maininnut että päiviin on tullut tuntuvasti lisää tunteja, on kysynyt että mihin olet nuo ”uudet” tunnit käyttänyt. Olen ensin luetellut kuinka olen alkanut lukea enemmän, leiponut pitkän tauon jälkeen, siivonnut kotona aivan kaiken mahdollisen ja lopuksi maininnut että sit mä oon kans ihan vaan ollut. Todellisuudessa tuo viimeiseksi mainittu on ollu kaikken kallein ja paras osuus tässä koko hommassa. Ensimmäistä kertaa aikoihin olen iltaisin lapsen nukahdettua vain ollut. En ole täyttänyt tyhjää tilaa sarjoilla, kirjoilla, siivoamisella tai whatsAppissa roikkumisella.  Olen istunut sohvalla tai makoillut olohuoneen lattialla yksin, hiljaa, vain ajatukset seuranani.
Uskotte varmaan kun sanon, että se oli alkuun ihan naurettavan hankalaa.

Sitä on niin helppo hukuttaa ajatuksensa sarjoihin, leffoihin ja päämäärättömään scrollailuun. Keskittyä tarinoihin, jotka eivät ole omia. Mutta se sellainen ei palvele pidemmän päälle meistä ketään.
Tyhjä tila ja mahdollisuus pysähtyä itsensä äärelle nosti pintaan hankalia tunteita, sellaisia jota olen vähän tiedostamattani juossut karkuun: vihaa, katkeruutta, aavistuksen suruakin. Vanhoja, kipeitä muistoja joita en ole koskaan uskaltanut oikein edes katsoa kohti – niiden käsittelemisestä nyt puhumattakaan.
Hankalista tunteista huolimatta todellinen pysähtyminen on tehnyt hyvää ja tullut tarpeeseen. Ja tiedänhän minä, että tällainen kymmnenen päivän ”pysähtyminen” ei tietysti ratkaise mitään, ei vie asioita eteenpäin, mutta oivalluksen se tarjosi ja sen kaiken kerroksiksi kasaantuneen vihan saa valjastettua positiiviseksi, eteenpäin työntäväksi voimaksi.

Mikäli some ei olisi osa työtäni, ja jos en pitäisi siitä niin paljon, olisin luultavasti jatkanut elämää ilman instagramia vielä ainakin loppuvuoden. Huomasin jo näin lyhyessä ajassa, kuinka paljon elämään vapautui tuntien lisäksi yleistä hyvää. Pinna muuttui pidemmäksi, lapsen 64754625 kertaa päivässä kajahteleva ”äitiiiii!” ei ärsyttänyt ollenkaan, sillä en enää ollut ajatuksien kanssa jossain muualla, josta minut huudettiin takaisin tähän maailmaan. Olin vain. Saatavilla ja läsnä ihan toisella tavalla kuin aiemmin.
Olen kyllä aiemminkin pyrkinyt pitämään puhelimen hyllyllä silloin kun olemme Alban kanssa kahdestaan kotona (eli lähinnä arki-iltaisin), mutta jos on sitä ennen päivän selaillut instagramia vartin välein, on keskittymiskyky olematon ja ärsyyntymiskynnys matala.

Huomasin myös, että sellaiset epämääräisen ahdistuneet tunteet loistivat poissaolollaan. Joskus stooreja selatessa saatan nähdä porukan (hyvänpäivän)tuttuja tekemässä jotain kivaa, ja huomaan ajattelevani hitsi, oispa ollu kiva ku mutkin ois pyydetty, tai että tuolla mäkin oisin mielelläni. Todellisuudessa en olisi itse koskaan pyytänyt näitä ihmisiä yhtään mihinkään, enkä minä varmasti ollut käynyt heidän mielessäkään kun olivat miettineet kenet pyytävät mukaan.

Some väristää, värittää ja laajentaa meidän käsitystämme siitä ketkä kuuluvat sosiaaliseen piiriimme. Instagramin stooreja selatessa tulee usein valheellisesti olo, että ympärillä on ihan hirveästi ihmisiä ja mahdollisuuksia, että koko ajan tapahtuu jotain hauska jossa minäkin potentiaalisesti voisin olla mukana.
Ilman instagramia tajusin, että minulla on suunnilleen kuusi ystävää joiden tekemisissä ja menemisissä haluan oikeasti olla mukana, ja yleensä olenkin. Perheen ja muutaman kollegan lisäksi on noin kuusi ihmistä, joiden tekemiset ja kuulumiset ihan aidosti kiinnostavat.

Nyt kun latasin instagramin takaisin kävin melko rajulla kädellä läpi sitä kenen stooreja haluan jatkossa seurata. Ei minun tarvitse tietää kaikkien seuraamani 420 ihmisen liikkeitä jatkuvasti. Riittää, että voin tarkistaa ne silloin kun se tuntuu tarpeelliselta. Mutta olen huomannut, että jos ne tarjoillaan minulle – addiktina otan kyllä tarjouksen vastaan ja naputan stooreja eteenpäin peukalo punaisena niin pitkään kunnes tarjoilut loppuvat. Ja kuten hyvin tiedätte, eiväthän ne koskaan lopu. Aina ja jatkuvasti tulee jotain uutta, uusi stoori, uusi päivitys, uusi linkki, uusi jotain.

Joku kommentoi, että ”ethän se edes oo kauheen aktiivinen instagramissa” kun kerroin tarvitsevani taukoa. Voi pojat – tietäisittepä vaan kuinka aktiivinen olen. Tai siis, onneksi ette tiedä.
Se, että en päivitä stooriani jatkuvasti, tai lisää uusia kuvia välttämättä edes joka viikko ei valitettavasti kerro aktiivisuudestani muuta kuin sen kuinka aktiivisesti tuotan sisältöä, ei ollenkaan sitä kuinka aktiivisesti sitä kulutan.
Ja se kuinka paljon kulutun on: aika helkkarin aktiivisesti.

Olen järjestänyt työelämäni niin, että minulla on tällä hetkellä todella paljon vapaa-aikaa. Raha ei ole koskaan erityisemmin motivoinut minua. Olen halunnut tehdä töitä, jotka tuntuvat mieluisilta – sopivasti haastavilta – mutta eivät vie koko elämääni. On niin paljon asioita, joihin laitan mieluummin aikaani, että olen valinnut elää niin että tienaan sen verran että me pärjäämme mukavasti. Rahaa ei ole laitettavaksi säästöön suuria summia, mutta en ole ihan varma miksi edes haluaisin säästää suuria summia. Elämä on tässä ja nyt, ja haluan elää sitä tässä ja nyt. En ole koskaan osannut säästää pahan päivän varalle , sillä haluan ajatella ettei sellaista todennäköisesti koskaan tule. Voi olla, että olen pahasti väärässä – mutta katsotaan se erhe sitten jos niin tapahtuu.

Lapsen takia pidän tietysti huolen siitä, että tilillä on aina tietty summa rahaa, säästössä tietty summa ja joka kuukausi rahaa menee myls lapsen omalle tilille, jonka tämä saa käyttöönsä sitten kun on täysi-ikäinen.
Pääasiassa elän kuitenkin niin, että kaikki mikä tulee, myös menee. Tähän asti olen pitänyt tästä tavasta elää.
Mutta, koska päivissäni on paljon sitä tyhjää tilaa  – on se otollinen alusta riippuuvuuden kehittymiselle. En mene joka päivä kahdeksaksi tunniksi töihin jonnekin, ja pidä puhelimeen luontevasti taukoa silloin. Teen 12h tuntia viikossa töitä ulkopuoliselle taholle, mutta muuten kaikki muut tunnit minulla on periaatteessa mahdollisuus roikkua puhelimellani.
Hävettävän usein teenkin juuri niin.

Sen jälkeen, kun poistin instagramin puhelimestani ruutuaikani pieneni 56%. Se on todella paljon, sillä minun tapauksessani noilla prosenteilla puhutaan useista tunneista. Tein kuitenkin näiden päivien aikana edelleen paljon töitä puhelimellani, lähetin takuulla n.50% enemmän viestejä, ääniviestejä ja videoita kuin normaalisti ja silti vietin puhelimellani huomattavasti vähemmän aikaa.
Noiden päivien aikana sellainen täysin tarpeeton puhelimen selailu jäi kokonaan pois. Tartuin puhelimeen vain silloin, kun olin oikeasti aikeissa tehdä jotain: lähettää viestin tai sähköpostin, kirjoittaa muistipanon, ottaa kuvan, soittaa tai vastata puheluun. Muuten puhelin pysyi koskemattona hyllyn päällä.
Oli päiviä jolloin ruutuaika oli illalla nukkumaan mennessä vain 30minuuttia, ja tajusin kuinka vähän oikeasti tarvitsen puhelintani.

Tänään instagramin takaisin ladattuani havaitsin taas sen, minkä tiesin jo entuudestaan: en hallitse konseptia nimeltä kohtuukäyttö. Heti kun sovellukseen on taas esteetön pääsy, sormi hakeutuu applikaatiolle totutusti noin vartin välein. Jatkuvasti tekee mieli vähän käydä tarkistamassa viestejä, vähän käydä jakamassa tarina, vähän käydä tekemässä sitä ja vähän tätä.
Ajattelinkin jatkossa tehdä niin  (Eeva Kolusta inspiroituneena) että jokaisessa viikossa on  muutama sellainen päivä, jolloin poista sovelluksen puhelimeltani. Nautin tyhjästä tilasta, katkeamattomana juoksevasta ajatusten virrasta (oli helpottavaa huomata, että ihan oikeasti ajattelen asioita. Pitkään oli sellainen olo, että olen täysi typerys joka ei osaa enää edes ajatella. Mutta – se ei ollut onneksi sitä. En vain ollut tarjonnut itselleni mahdollisuutta kuulla ajatuksiani, sillä täytin kaiken tilan päämäärättömällä selailulla), läsnäolosta, herkemmin hersyvästä naurusta ja vapauden tunteesta, jonka riippumattomuus aiheuttaa.

Suosittelen lämmöllä kaikkia kokeilemaan samaa. Lähestyvät joulunpyhät tarjoavat siihen monelle oivan mahdollisuuden. Erityisen lämmöllä suosittelen sitä, ettette edes yritä täyttää sitä vapautuvaa aikaa jollain muulla tekemisellä, vaan ihan oikeasti pysähdytte ja hiljennytte itsenne äärelle. Sieltä hiljaisuudesta voi nousta yllättäviäkin asioita.

ps. yksi tämän kymmenen päivän paaston mukavimmista ”sivuvaikutuksista” oli se, että olen alkanut taas kirjoittaa. Aamusivujen lisäksi myös tänne blogiin.
Näiden päivien aikana olen kirjoittanut tämän lisäksi kolme muutakin postausta, joka on enemmän kuin parin edellisen kuukauden aikana yhteensä.

Aiempiin postauksiin pääset helposti tästä (postaus elämään keskittymisestä), tästä (48 arkista kuvaa ja tarinaa) ja tästä (ajatuksiani parisuhteesta).

1 Comment
  • Myyris
    Posted at 12:50h, 20 joulukuu Vastaa

    Viimeisimmät postauksesi ovat olleet ihania, siis aivan super hyviä!

    Olen itse lopettanut instagramin käytön melkein pari vuotta sitten, kun huomasin miten se liittyy negatiivisiin ajatuksiini. Ajattelin usein samalla tavalla kuin sinä, että pitäisikö minunkin olla nyt jossain ihanassa paikassa, missä nuo muut ovat, tai että miksi ”kaikki muut” ovat tekemässä ihania juttuja ja minä olen töissä jne jne. Se sai oman elämän tuntumaan huonommalta, kuin mitä se on. Toki kaipaan instagramissa sitä, että näkisin lähimpien ystävien kuulumisia, mutta uskon kuulevani ne muutenkin.

    Hyvää joulun aikaa!

Post A Comment