Ihmisen ikävä

Tekipä hyvä rikkoa pitkä hiljaisuus täällä. Nyt tuntuu taas siltä, että tekee mieli kirjoittaa – ei ollenkaan siltä että pitäisi.
Sain eilisen postauksen jälkeen muutaman yksityisviestin, jossa toivottiin että kertoisin mitä kuuluu, kuinka voin.
Vaikka päivitän instagramin stooria suhteellisen usein, liki päivittäin, siellä harvemmin tulee samaan tapaan kerrottua niitä rehellisiä kuulumisia. Siellä niin konkreettisesti näkee sen, ketkä kaikki ovat juttuni nähneet, että kynnys henkilökohtaisempiin julkaisuihin on siellä suurempi kuin täällä.
Kuvittelen, että tätä blogia lukee noin kaksikymmentä ihmistä (joka voi olla tosin ihan ylimitoitettu ajatus tällaisen kolmen kuukauden tauon jälkeen) ja kaikki sellaisia, joita minun kuulumiseni aidosti kiinnostavat (harhaa todennäköisesti sekin), mutta pidän mielelläni kiinni tästä ajatuksesta, sillä se tekee kirjoittamisesta niin paljon yksinkertaisempaa.

Mutta lyhyesti:
kuuluu todella hyvää. Siis sellaisella syvällä tavalla hyvää, että asiat ovat mukavassa tasapainossa. On mukavaa herätä aamuisin, päivät tuntuvat riittävän pitkiltä, jaksan nähdä ja ilahtua pienistä, arkisista asioista. Nukun hyvin ja riittävästi. Jaksan miettiä mitä syön, liikkuminen tuntuu mieluisalta ja on juurtunut osaksi rutiineja.
Arki lapsen kanssa tuntuu mielekkäältä. Olen ajatellut näin varmaan jokaisesta lapsen iästä, mutta ajattelen nytkin: Alba on mainiossa iässä. Voidaan tehdä yhdessä jo oikeastaan mitä tahansa. Lapsen oivaltava huumorintaju ilahduttaa (ja vähän täyttää myös rinnan ylpeydellä) jatkuvasti, ja tuntuu uskomattoman ihanalta saada nauraa lapsensa kanssa sitä sellaista vatsanpohjasta asti kumpuavaa naurua. Ja naurua, sitä on meillä vuosi vuodelta ollut enemmän.
Alba on ihanan suora tunteissaan ja ajatuksissaan, ja kertoo meille vanhemmilleen aivan kaiken. Tuntuu huojentavalta, ettei tarvi koskaan miettiä, että onkohan jossain tapahtunut jotain ikävää, joka vaikuttaa lapseen – sillä hän kyllä kertoo aivan pienimmätkin epäreiluudet, sanaharkat ja sivuun jättämiset kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella.

Kaikesta hyvästä huolimatta olen tuntenut itseni viime aikoina usein vähän yksinäiseksi.
Tiedän sen johtuvan n.100% tästä eriskummallisesta maailman tilasta. En ole nähnyt ystäviäni yli kuukauteen. Se on todella pitkä.  Jopa kaltaiselleni yksin olosta nauttivalle ihmiselle. Erityisesti nyt kun kotona ei ole enää toista aikuista, jonka kanssa jakaa ne arkiset kuulumiset, ajatukset, tunteet ja toiveet.
Sitä kaipaan ihan erityisesti – arkista jakamista. Tavallisia, tyhjänpäiväisiä keskusteluita, jotka eivät ala mistään eivätkä pääty mihinkään, sellaisia jotka vain polveilevat ilman sen kummempaa suuntaa.
Puhun kyllä ystävieni kanssa päivittäin niin ääni- kuin perinteisillä viesteilläkin, mutta ei se tietenkään ole ollenkaan sama asia, kuin kasvotusten käydyt keskustelut. Kaipaan ystäviä, huolettomuutta ja platonista läheisyyttä niin paljon että tekee melkein kipeää.

On tietysti päiviä, jopa kokonaisia viikkoja (kaikki ne jotka jaan lapsen kanssa) jolloin en tunne yksinäisyyttä ollenkaan. Elämä tuntuu täydeltä ja kokonaiselta. Lapsen elämä on pysynyt suhteellisen normaalina pandemiasta huolimatta, mistä olen harvinaisen kiitollinen. Eskari pyörii normaalin tapaan, lapsi tapaa ystäviään myös vapaa-ajalla, käymme edelleen puistoissa leikkimässä jne. Elämä tuntuu niillä viikoilla lähes normaalilta.
Kunnes tulevat ne viisi päivää, jotka lapsi viettää isällään – eikä mikään tunnu normaalilta.
Aiemmin nautin valtavasti myös niistä päivistä, jotka olen yksin. Näin ystäviäni, söin ulkona, tein pitkiä kävelylenkkejä ja nautin siitä ettei kukaan tarvinut minua mihinkään, kun taas kaikki se mitä minä kulloinkin tarvitsin oli saatavillani.
Nyt nuo viisi päivää ovat usein vähän yksinäisiä, tasapaksuja pötköjä. Teen töitä, liikun, syön, luen kirjoja, yritän parhaani mukaan nauttia – mutta oikein missään ei ole mitään mieltä, sillä kohtaamiset puuttuvat. Se kaikki mikä normaalisti tuo voimaa, lohtua ja iloa (ihmiset siis) loistaa poissaolollaan.  Oikeita kohtaamisia ja jakamista on ihan hitonmoinen ikävä!

 

Nyt kuitenkin nautin näistä päivistä, kun ei ole yksinäistä. Kun oikeastaan toivon, että saisipa hetken ihan rauhassa lukea sohvannurkassa kirjaa (juuri nyt luen Saara Cantellin Kaikki tuoksuu lumelta, joka on ihana), eikä kukaan keskeyttäisi.

Yhteenvetona, ja kaiken tämän eriskummallisen huomioonottaen sanoisin, että voin yllättävän hyvin. Olen oikein omaksi yllätykseksekin pääasiassa todella tyytyväinen siihen, miltä elämä tuntuu ja näyttää nyt. Tiedän, että voisi olla niin paljon huonomminkin. Kesää, ja rajoituksista vapaampaa elämää, odotan kuitenkin  alati lisääntyvällä innolla.

On ihmisen ikävä.

No Comments

Post A Comment