7 kysymystä ja vastausta

Tämä postaus on roikkunut luonnoksissa kesäkuusta asti.
Oikeastaan näitä on useampia, mutta julkaisen näistä nyt ensimmäisen osan jotta kokonaisuudesta ei tule liian raskas.
Toinen, ja mahdollisesti kolmaskin, osa tulevat sitten joskus kun.

Mitä kuuluu?

Ihan hyvää. Paino sanalla ihan.
Eräs tuttu oli taannoin jakanut kuvan instagramissa, jonka kuvatekstissä kertoi havahtuneensa siihen että juuri nyt mikään ei paina mieltä – sen kuvatekstin myötä itse havahduin siihen, että pitkään aikaan omaa mieltäni ei ole painanut niin moni asia kuin nyt. Ei varsinaisesti mitään isoa, mutta paljon sellaista pientä, jotka yhdessä painavat jo melko paljon.

Sen painon rinnalla on kuitenkin paljon myös hyvää, enkä missään nimessä sanoisi voivani huonosti.
Nyt on vaan vähän tällainen raskaampi vaihe, mutta tiedän kokemuksesta tämänkin menevän ohi ja niin kauan kun ilahdun aamukahvista ja iltapäivisin vastapäisen talon seinään ilmestyvistä aurinkolänteistä tiedän kaiken olevan hyvin.


Tuntuuko koskaan siltä että olisit päässyt vaikuttajana nykyiseen asemaan iholla-sarjan julkisuuden vuoksi?

Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja varmasti sarjan tuoma julkisuus on helpottanut tai nopeuttanut reittiä.
Kirjoitin kuitenkin blogia ensimmäisen kerran jo vuonna 2009 , monta vuotta ennen iholla- sarjaa. Tuolloin n.viikko aloittamisen jälkeen blogi oli noussut nyt jo edesmenneen blogilistan suosituimmat uudet blogit -listan kärkeen.
(Tuon blogin kuoppasin kuitenkin heti sen jälkeen kun ensimmäinen ihminen oli pysäyttänyt minut kadulla ja kertonut lukevansa blogiani, koska ahdistuin niin paljon siitä ajatuksesta että joku jossain voisi tunnistaa minut. Melkoista ironiaa, että vain joitain vuosia myöhemmin olin mukana sarjassa, jota katsoi ihan vain muutama ihminen enemmän…)

Rehellisesti uskon, että olisin tässä samassa paikassa ilman sarjaakin, reitti olisi ehkä ollut vain vähän erinäköinen.
Iholla-sarjan jälkeen minulla oli jo valmista yleisöä instagramissa, joka mahdollisti sen että aloin saada bloggaamisesta myös rahaa heti aloittamisen jälkeen.

Olen viime aikoina ylipäätään miettinyt tätä, että saako vaikuttajana mahdollisuuksia jotenkin muita helpommin, tai heppoisemmilla ansioilla – sellaisesta kun paljon puhutaan, ja en itse oikeastaan usko siihen.
Esimerkiksi siihen, että tuhansien ihmisten joukosta juuri minut valittiin mukaan iholla-sarjaan oli joku syy.
Ei sillä, että itse ymmärtäisin mikä se syy oli, mutta tajuan kyllä ettei sarjassa mukana oloni ollut sattumaa tai vahinkoa.

Ajattelen, että olen tässä missä olen, sen vuoksi kuka olen ja mitä osaan.
En ajattele, että mikään mahdollisuus, tilaisuus tai ovi, joka eteeni on auennut olisi vain sarjan, tai seuraajamääräni ansiota, mutta tiedostan niiden tehneen asioista minulle aavistuksen helpompia.

Arvostetaanko vaikuttajia mielestäsi riittävästi?

Tämä kysymys liittynee tähän muutama päivä sitten julkaistuun Oskari Onnisen kolumniin .
En ole seurannut tämän kolumnin pohjalta syntynyttä keskustelua, ja toivon etten pahoita kenenkään mieltä sanomisillani.

Olen miettinyt paljon tätä arvostus-näkökulmaa, ja sitä miksi koetaan tärkeäksi että omaa työtä arvostetaan myös ulkoa. Tai sille saadaan tunnustus myös jostain muualta.
Olen täysin samaa mieltä, että vaikuttajien tekemää työtä vähätellään, ja kritisoidaan kohtuuttomasti mielestäni aivan liian usein. Kaikki vaikuttajat niputetaan yleensä yhteen, vaikka tällekin kentälle mahtuu niin paljon erilaisia toimijoita ja tekijöitä.
Tällä alalla on monia sellaisia ihmisiä, joita arvostan (sekä henkilöinä, että heidän koko alan eteen tekemänsä työn vuoksi)  todella korkealle. On henkilöitä, joiden toivoisin saavan enemmänkin tunnustusta ja kiitosta työstään.

Mutta – en ole koskaan ajatellut, että jonkin suuremman yleisön tulisi arvostaa tai antaa tunnustus sille mitä minä teen työkseni.
Niin kauan, kun itse arvostan itseäni ja näen arvon asioilla joita teen – se riittää. Ei haittaa vaikka Oskari Onninen ei arvostaisi.

Tähän kaikkeen pätee vähän sama kuin tähän rakastamaani sitaattiin:
mitä enemmän itse rakastaa tekemiään päätöksiä, sitä vähemmän tarvitsen sitä että muutkin pitävät niistä.

Tiedän, että moni saattaa ajatella, että se mihin esimerkiksi minä asemaani käytän on turhaa tai typerää.
Käyttää nyt ”jalustaansa” jakamalla päivät pitkät videoita itsestään tekemässä pilatesta.
Mutta.
Se määrä viestejä, jonka saan ihan jokaisen jakamani videon yhteyteen siitä, kuinka olen innostanut jotain toista liikkumaan. Kuinka olen auttanut jotain toista vuosien etsinnän jälkeen löytämään kadoksissa olleen ilon liikkumiseen. Joku taas on minun tai pilateksen kautta löytänyt uuden arvostavamman ja lempeämmän tavan suhtautua itseensä ja kehoonsa. Kaikki se palaute näyttäytyy minulle niin, että olen onnistunut lisäämään yksilön hyvinvointia, ja yksilöiden hyvinvointi taas lisää yhteistä hyvää.
Näen ja tunnen arvon siinä mitä teen, vaikka ei, en muuta tai mullistaa maailmaa.
Mutta voin innostaa, inspiroida, tarjota lohtua tai samaistumispintaa – ja kaikkea sitä meistä jokainen tarvitsee.
Niin kauan kuin itse näen tekemässäni työssä arvoa, ja tiedän tekeväni tätä oikeista syistä ja omien arvojeni mukaisesti – en tarvitse työlleni tunnustusta muualta.

Itselläni on kokemus, että työtäni arvostetaan.
Sellaista peiliä saan niin niiltä ihmisiltä, jotka sisältöäni seuraavat kuin tahoiltakin, joiden kanssa työskentelen.

 

 

Koetko, että sun sisältö on erilaista nyt sinkkuna kuin parisuhteessa?

On varmasti erilaista. Ajattelen sen olevan tosi luonnollista että sisältö muuttuu kun sen tekijän elämäntilanne muuttuu.
Edellisestä parisuhteesta on pian 2,5 vuotta, tänä aikana elämäntilanteen lisäksi myös minä itse olen muuttunut-
varmasti enemmän kuin minkään kaksi ja puolivuotisen aikana koskaan aiemmin.
En kuitenkaan mitenkään tietoisesti ole muuttanut tapaani tehdä sisältöä, vaan se on muuttunut mukanani hiljalleen.

Tunnistan ja tunnustan kuitenkin sen, että nyt sinkkuna haluan ehkä esiintyä somessa enemmän ns.edukseni.
Parisuhteessa ollessani en miettinyt ehkä samalla tavalla millaisia kuvia julkaisin itsestäni, tai millaisia totuuksia olin valmis jakamaan. Tässä elämäntilanteessa mietin asioita ehkä viisi sekuntia pidempään.
(Voi tosin olla, että tämä liittyy myös ylipäätään tiukentuneisiin yksityisyyden rajoihin.)

Muutamia kertoja olen kuitenkin jättänyt julkaisematta jotain siksi, että olen miettinyt esimerkiksi ihmistä jota olen tapaillut, ja sitä onko tämä asia nyt todella sellainen jonka haluan jakaa juuri nyt (myös hänelle) kun hädin tuskin tunnemme, vai kerronko tämän sitten kun toinen on jo kiintynyt, eikä enää hetkahtaisi siitä vaikka kävisikin ilmi että olen oikeasti täydellisen pihalla kaikesta :-D

Sanon usein, että itseäni kiinnostaa somessa erityisesti sellainen sisältö, jonka kautta saan kiinni siitä kuinka toinen hahmottaa tai näkee maailman, eikä niinkään sellainen sisältö josta saan kiinni miltä henkilö näyttää.
Nyt omaa sisältöä selatessani ja miettiessäni tajuan kuitenkin, että olen ajautunut ehkä vähän juuri tuohon jälkimmäiseen suuntaan.

Haluaisitko lisää lapsia?

Tätä kysytään varmaan useammin, kuin mitään muuta yksittäistä asiaa.
Vastaukseni vaihtelee suunnilleen yhtä usein.
En ole ihan varma olenko koskaan varsinaisesti halunnut lisää lapsia, siis sillä tavalla että olisin itse haaveillut vaikkapa vauvasta, mutta olen kyllä toivonut Alballe sisarusta.
Olen itse saanut kasvaa seitsemän sisaruksen keskellä ja lapsen saamisen jälkeen olen aina ajatellut, että omaankin perheeseeni kuuluisi muistakin kuin vain me kaksi.
Oli aika kun ajattelin ”hankkivani” seuraavan lapsen yksin. Sen jälkeen tuli kuitenkin onneksi aika, kun oivalsin etten todellakaan ole sellainen ihminen, joka tekisi niin.

Nyt aina toisinaan toivon, että tapaisin joskus jonkun, jolla olisi myös lapsia.
Sen lisäksi, että saisi jakaa toisen kanssa sen vanhemmuuden aspektin – olisi ihanaa saada Alballe niitä toivottuja sisaruksia ilman, että minun tarvisi itse olla raskaana tai valvoa öisin.

Ehdottomasti siis haluaisin ympärilleni lisää lapsia, mutta niiden ei missään nimessä kaikkien tarvitsisi olla biologisesti omiani.

 

Miksi et koe tinderiä omaksi paikaksi?

Olen ollut tinderissä joitain lyhyitä jaksoja elämästäni ja huomannut etten osaa tai jaksa innostua ihmisistä vain kuvan ja pienen esittelytekstin perusteella edes sen vertaa, että jaksaisin vaikkapa keskustella, mistään tapaamisesta nyt puhumattakaan.

Ehkä on käynyt elämässä myös aina sikäli hyvä tuuri, että on tavannut kiinnostavia henkilöitä jotain muuta kautta niin usein, että uskallan luottaa siihen, että kaikki ”oikeat” ihmiset kyllä löytävät tielleni ilman tinderiäkin.
Kävin juuri tästä aiheesta keskustelua erään ihmisen kanssa ja hän sanoi hyvin, että luottaa sellaisen elämän painovoimaan, että ne asiat jotka meille kuuluvat, valuvat kyllä meitä kohti kunhan vaan itse malttaa olla sekoilematta.
Ja olen tismalleen samaa mieltä.

Tietysti myös sillä, etten ole pitkään aikaan varsinaisesti etsinyt tai kaivannut seuraa – on vaikutusta siihen, etten ole kokenut sovellusta tarpeelliseksi. Otan kuitenkin oikeudekseni muuttaa mieltäni tämänkin asian suhteen, jos joskus tulee aika että alan kaivata ihmistä rinnalleni ja huomaan, etten oikeassa elämässä koskaan tapaa ketään.

Millaisen parisuhteen haluaisit?

Näin jälkikäteen ajateltuna kaikki aiemmat parisuhteet ovat olleet todella levottomia ja epävakaita; hillittömiä nousuja ja laskuja. Uuvuttavia ja kuluttavia toisin sanoen. Varmasti näin on ollut pitkälti siksi, että minä olen ihmisenä ollut sellainen kuin olen ollut: hankala ja epävakaa. Minä olen ollut se joka on kaivannut niitä hillittömiä nousuja ja laskuja tunteakseen jotain.
Nyt olen ihmisenä todella eri paikassa, kuin vaikkapa viimeisimmän parisuhteen päättyessä.
Seuraavaksi haluaisin suhteen, joka tuntuisi levolta ja rauhalta.
Jossa saisi vain olla, ja luottaa sen kantavuuteen.

Niiden asioiden lisäksi toivon myös sellaista tasavahvaa kumppanuutta, intohimoa,  keskusteluyhteyttä ja toimivaa kommunikaatiota, valmiutta kasvuun ja muutokseen, halua ymmärtää ja kohdata toinen sellaisena kuin tämä on.

1 Comment
  • Wella
    Posted at 15:47h, 20 elokuun Vastaa

    Vaikuttajat tekevät käsittääkseni mielikuva- ja tunnetyötä (abstraktia), mutta eikös myös ”hard dataa” ole tuottevissa (esim. alennuskoodien käyttömäärä kampanjan jälkeen, mikä sataa selvää rahaa yhteistyökumppanin kassavirtaan)?

    Olen ihmisenä ollut aina kiinnostunut tieteistä (myös esim. teologiasta, vaikka en tiedä siitä mitään). Tiedän pieniä murusia mm. luonnon- ja käyttäytymistieteistä. Minkään VAIKUTUKSEN osoittaminen ei ole helppoa eikä ilmaista. Harvalla asialla on lopulta suora syy- seuraussuhde. Lääketutkimuksissakin riittää, että saadaan pikkasen parempaa, kuin placebo. Ja jälkimmäinenkin parantaa ihmisiä. Yhteiskunta- ja taloustieteet ne vasta ohkaisia ovatkin, jos oma totuuskäsitys on tiukka. Entä sitten psykologia? Monta klassikkoteoriaa rakennettiin tutkimalla jenkkiläisiä, valkoisia yliopisto- opiskelijoita, joita maailmassa ei suurin osa ihmisistä ole.
    Mitä ajan takaa? Some- alan työntekijöiltä vaaditaan jotain ihme näyttöjä ja vakuutuksia tekemistensä merkityksestä ja mittakaavasta, mutta eihän niitä ole ehdottoman tarkasti ihan kaikissa muissakaan ihmisten tekemisissä ja työpanoksissa.

    Vielä havainto tuosta parisuhdeteemasta: kirjoitat loistavalla itsereflektiolla siitä, näkemällä oman osuuden.

Post A Comment