Edellisestä Viikon parhaat- koosteesta on jo hetki, joten ajattelin että nyt voisi olla sopiva aika kasata yhteen vähän viime kuukausien parhaita juttuja. Näitä parhaita asioita olisi kyllä enemmänkin, mutta yritän pitää tämän suhteellisen lyhyenä, ja jatkaa tätä sarjaa taas niin, että jokaisen kuukauden lopussa kasaan sen kuluneen kuukauden huippukohdat.

Kirja:

Mustarastas

Kirjan takakannesta:
Vuoden 1989 elokuussa 17- vuotias Juha lähtee kavereidensa kanssa risteilylle. Takaisin palaa vain keltainen reppu ja loputon suru. Epätietoisuus veljen kohtalosta saa pikkusiskon vielä aikuisenakin kysymään: Mitä tapahtui? Ja mitä veljelle vielä sanoisi jos voisi?
Mustarastas on sydämeenkäyvä kertomus menetyksestä, luopumisesta ja lohdusta.,.

Luin kirjan yhdeltä istumalta Alban iltakylvyn aikana. Istuin ja luin ja itkin ja luin. En yksinkertaisesti kyennyt lopettamaan. Kumpaakaan; itkemistä enkä lukemista. Kaiken sen kauniin kirjaan taidokkaasti kirjoitetun lisäksi tämä on myös ihan pelkästään katsottavana kaunis. Sellainen kirja, jonka mielellään jättää esille.

”Siitä miten toiseen huoneeseen kuului kun äiti laski keittiössä hanasta vettä, ja mä mietin että kaikki sellaiset olivat kadonneet, kaikki sinun sellaiset äänet, sisään astumisen ääni, takin naulakkoon riisumisen ääni, lattian narina kun kävelit sen poikki, kolahdukset, rapinat, murojen kippoon kaatamisen kohina,.,”

”Ei missään ollut mitään jäkeä ja ainoa mitä mä todella muistan on se, ettö tosi paljon en muista. Liian paljon en muista, voisitpa sä muistaa mun kanssa. Kertoisit mulle asioita, jotka mä olen unohtanut tai kertoisit muistoja toisin.”

 

Kauneudenhoitotuote:

Bybi beauty bakuchiol booster – retinoli booster

Ehkä kolme kuukautta sitten en ollut vielä koskaan edes kuullut retinolista, ja nyt tuntuu että joka toisessa ihonhoitoa käsittelevässä artikkellissa on mainittu tuo ihmeaine.  Retinolin noin niinku yleisesti luvataan nuorentavan ihoa, ja lisäämään ihon kimmoisuutta. Ennen tätä Bybin ihme-seerumiksi tituleerattua boosteria ehdin kokeilemaan The Originalsin retinolia, joka todellakin teki juuri sen mitä lupasikin: nuorensi. Tunsin itseni teini-ikäiseksi, sillä sain ehkä neljän käyttökerran jälkeen kasvoni täyteen epäpuhtauksia. Vaikka kuulin, että niin voi usein käydä alkuun, niin halusin kuitenkin kokeilla sen seerumin sijaan jotain toista. Päädyin lukuisten ihmisten suositusten kautta Bybiin, ja onneksi tein niin. Tämä tuote  Ennen tätä Bybin retinol boosteria ehdin kokeilemaan.

Ruoka:

Muu- kasvispihvit

Sain muutama viikko sitten kotiovelle toimitettuna hampurilastarvikkeet sämpylöitä, täytteitä ja kastiketta myöten. En tiedä juuri mitään parempaa kuin se, että joku toimittaa ruokaa suoraan kotiovelle. Kukkalähetykset menevät tähän samaan kategoriaan.
Teimme hampurilaisia heti samana iltana, mutta myös seuraavana. Ja tiedättekö; tuo ruokalähetyksen päätähtena olivat nämä Poutun Muu Kasvispihvit, jotka olivat niin naurettavan hyviä ettei siinä ole oikeastaan edes mitään järkeä. Jos en olisi tiennyt, en olisi oikeasti erottanut pihviä hampurilaisessa kasvispihviksi. Siinä oli sellainen ihana grillatun lihan maku,  enkä tajua miten se sinne oli saatu, olen vain tyytyväinen että se siellä oli. Nyt tiedän, että voin syödä jatkossakin hampurilaisia, joissa on todella hyvä pihvi, ilman että sin pihvin tarvitsee olla lihaa.

Elokuva:

Krames vs Kramer
Löysin tämän elokuvan Eevan Uusi Muusa – blogista.
En edes yritä kuvailla elokuvaa, sillä Eeva teki sen jo niin hyvin.
Sanon vain, että yksi ihanimmista elokuvista, jonka olen kuunaan katsonut.

Podcast:

Two of a kind:
Vaikka olenkin viime aikoina kaivannut vähän asiapitoisempaa kuunneltavaa (ja kiitos teidän vinkkien, sellaista löytänytkin), niin tämä on sellainen podcast, jota jaksan kuunnella aina vaan. Mahdollisesti syynä on se, että rakastan ruotsin kieltä. Ja toiseksi siksi, että samaistun niin voimakkaasti podcastin toiseen puhujaan Michaelaan. Ja pidän siitä, kuinka avoimesti hän puhuu ahdistuksestaan, lapsiperheen arjen haasteista, mielenterveysongelmista mm.

Löydöt:

Parin viime kuukauden aikana olen tehnyt huomattavan monta hyvää löytöä. Sellaisia, joita olen metsästänyt sillä tavalla sivusilmällä jo pitkään, osaa jo vuosia, osaa kuukausia.

–  löysin kaivarin kanuunasta alkukesästä täydellisen, pitkän ja juuri oikean hiekan sävyisen trenssin. Takki on valmistettu todennäköisesti joskus 50-luvulla, mutta oli kuitenkin liki alkuperäisessä kunnossa; ryhdikäs, siisti, eikä mistään (paitsi laadusta) voi nähdä, että se takki on ollut täällä melkein 40 vuotta ennen minua. Käytin sitä elo- ja syyskuussa varmaan joka päivä. Nyt suren vähän sitä, että sille alkaa olla jo liian kylmä. Mutta, seuraavina neljänäkymmenenä loppukesänä ja syksynä sitten taas.

–  naapurini muutti muutama viikko sitten Australiaan ja laittoi sitä ennen liki koko omaisuutensa myyntiin. Bongasin häneltä ihanan kolmijalkaisen, mutta siron, jalkalampun jollaista olin kaivannut meidän olohuoneen nurkkaan, sohvan viereen, siitä asti kun muutimme tähän asuntoon. En kuitenkaan ole löytänyt mistään juuri sitä oikeaa, joten olen jäänyt odottelemaan. Nyt meillä sitten on sellainen. Maksoi 20€. Tekee minut niin onnelliseksi joka ilta. Tuo koko olohuoneeseen ihan uuden tunnelman.

Mustareunainen, pyöreä suuri peili
Pyöreitä peilejä näkee lehtien sivuilla nykyään jatkuvasti. En ole itsekään voinut välttyä niiltä, ja siltä että olen alkanut ajatella, että meidän olohuoneen kirjahyllymme suorastaan huutaa sellaista nojaamaan kanteensa. Muutama viikko sitten menimme Rediin hakemaan Alballe talvikenkiä, ja Reiman liike oli niin ihana, ettei tämä malttanut poistua sieltä millään. Sillä välin kun Alba jäi purkaamaan energiaansa liikkeen leikkipaikalle, menin piipahtamaan viereiseen Jyskiin. Kysyin, ihan muuten vain, myyjältä että onkohan heillä valikoimassaan pyöreitä suuria peilejä. Hämmästyksekseni tämä kertoi, että juuri tulleessa kuormassa oli tullut myös juuri niitä peilejä, jotka olivat olleet jo monta kuukautta loppu liki kaikkialta. Myyjä kertoi myös, että peileissä oli sillä hetkellä alennus, ja sen saisi omakseen 35€. Mikä onni, sillä olin valmistautunut maksamaan peilistä noin 90€.

– Meillä on ollut makuuhuoneessa tähän saakka futon, jonka alla sellainen japanilaishenkinen todella matalla, massiivipuinen,  sängynkehikko joka nostaa patjan ehkä 10cm lattian yläpuolella. Rakastan futonia, enkä haluaisi vaihtaa patjaa mihinkään, mutta tässä kuukausien varrella olen alkanut vihata lattianrajassa nukkumista. Olen alkanut kaivata sellaisia asioita kun sängynlaidalla istuminen, ja sitä että sängyn alle pääsee imurilla ilman hirvittävää äheltämistä ja ryömimistä.
Olin jo päättänyt hankkia meille erään tietyn, Ikean,  sängynrungon, kun sellainen tupsahti eteeni facebookin kierrätysryhmässä 70%  edullisemmin kuin mitä olin jo ollut valmis siitä maksamaan.
Nyt koko makuuhuone tuntuu raikkaamalta, siistimmältä ja jotenkin uudelta. Ihanaa kun voi taas heilutella jalkojaan sängyn laitojen yli.

 

Tapahtuma:

Ystävien raskausuutiset:

Sain hetki sitten kuulla että kaksi hyvää ystävääni on raskaana, molemmat odottavat ensimmäistä lastaan. Olin, ja olen edelleen, uutisista ihan naurettavan onnellinen. En pelkästään siksi, että lapsen saaminen on ihanaa, suunnilleen parasta mitä voi tapahtua. Vaan myös puhtaasti itsekkäistä syistä: saan ympärilleni lisää ihmisiä, jotka ovat myös äitejä. Enemmän ihmisiä, joille voin täysin siekailematta puhua lapsestani, synnyttämisestä, raskaudesta ja kaikesta siitä ihanasta (ja myös vaikeasta) mitä tähän kaikkeen liittyy. I-hanaa! Syntykää jo.

Yhteiset karokehetket:
Olemme jokin aika sitten alkaneet iltaisin pitää kotona karaokea. Jokainen saa valita vuorollaan biisin, jonka haluaa laulaa ja muiden on mukisematta hyväksyttävä se. On ollut ihanaa saada itse laulaa. Ja kuulla muiden laulavan. On ollut hienoa nähdä erityisesti poikaystävän kehitys, ja Alban into (aina omien kappaleiden kohdalla) ja alati lisääntyvä rohkeus antaa vain mennä. Olen myös vihdoin alkanut löytää omalle äänelleni sopivia biisejä, jotka pystyn laulamaan alusta loppuun ilman äänen rikkoutumista. Poikaystävä kehotti selvittämään oman äänialani, ja sain tietää olevani kontrabasso, ja minulle on huomattavsti helpompaa ja mieluisampaa laulaa suhteellisen matalalta, ja sellaisia kappaleita jotka eivät edes nouse kovin korkealle.

Toivon, että tämä tapa vain jatkaa kulkuaan. Kuka tietää, ehkä jossain vaiheessa voimme laulaa niin, että poikaystävä säestää pianolla kun me kaksi laulamme.

Teksti:

Heli Laaksosen runokirjasta Aurinko Porkkana Vesi

En oikeen osaa edes avata syytä sille, miksi tämä runo tuli niin lähelle. Mutta se vain tuli. Ja liikutti jotain.

Runo Ittel

Aurink lämmittä mustarasta rinna
ja see nosta nokkas valo kohre.
Ei varo
ei sirist
ei kysy mitä maksa.

An mun olla samalaine.
Käännä uus leht ko vanh o katottu.
An muista laulupuun paik
an lakat murhettumast
an otta valo vasta.

Oivallus:

Olen ihmisenä vähän sellainen, että pyörittelen päässäni paljon niitä kaikkein kamalimpia vaihtoehtoja. Pidän siitä, että olen realisti ja pystyn arvioimaan asioita monilta eri kanteilta, enkä ryntää tyhmänrohkeasti mihinkään, vaan suhtauduun liki kaikkeen alkuun vähän kriittisesti, ja vasta asiaa huolella tarkisteltuani osaan sanoa mitä olen mieltä. Mutta; tämä jatkuva pahimman pelkääminen on alkanut väsyttää. Nyt olen ihan todella alkanut tiedostaa sen, kuinka paljon tuollainen negatiivissävytteinen ajattelutapa vaikuttaa kaikkeen; eikä vähiten ympärilläni oleviin ihmisiin. En tiedä olenko varsinaisesti oivaltanut mitään yhtä, selkeää kikkaa, tuon ajattelutavan muuttamamiseen, mutta sen vahva tiedostaminen ja jatkuvat yritys muuttaa ajatustensa kehiä on tehnyt jo suhteellisen lyhyessä ajassa sen, että nuo hirveimmät skenaarioit eivät pyöri päässäni enää kovin pitkään, vaan pystyn kuittamaan ne tyylillä ”aahh katos taas näitä ajatuksia” annan niiden tulla, mutta hyvin nopeasti myös mennä.

 

Siitä on hetki, kun olen viimeksi kirjoittanu tänne mistään oikeasta. Tai kirjoittanut mitään sellaista, millä ajattelisin olevan jokin arvo, tai tarkoitus. Ei ole jostain syystä huvittanut. Olen saanut viime aikoina muutamia todella ikäviä viestejä, joiden vuoksi ei ole huvittanut tehdä oikein mitään, mikä tulisi näkyväksi myös muille. En ole halunnut altistaa itseäni arvostelulle ja kritiikille, kun on tuntunut siltä, ettei juuri nyt kestäisi sitä. Mutta nyt koen olevani taas enemmän voimissani, enkä enää ihan niin herkillä kuin viime kuukausina olen ollut.

En muista kuinka paljon tai vähän olen täällä puhunut omasta kehonkuvastani, mutta sen tiedän etten sitä varmaan ainakaan ihan rehellisesti ole tehnyt. Olen ajatellut, ja varmasti sanonutkin, usein olevani tyytyväinen siihen miltä näytän. Ja on tietysti hetkiä, jolloin se pitää paikkaansa, mutta kerron tässä ja nyt, että huomattavasti enemmän on niitä hetkiä, kun en näe peilistä mitään muuta kuin virheitä. Ajattelen lukuisia kertoja päivässä itsestäni niin rumia asioita, että tiedän ettei kukaan toinen pystyisi edes yrittäessään keksimään minusta mitään niin rumaa.

Olen ihan nuoresta asti saanut kuulla laihuudestani, muodottomuudestani ja suurista hampaistani. En muista kuitenkaan niiden koskaan erityisemmin hetkauttaneen minua sillä tavalla, että sanat olisivat satuttaneet. Vaan ajattelin niiden olevan vain totuus minusta. Olin laiha, eikä minulla ollut niin rintoja, kuin peppuakaan. Hampaatkin olivat pienessä suussa kohtuuttoman suuret. Mutta nyt myöhemmin olen oivaltanut sen, etten koskaan nähnyt itseäni mitenkään muuten kuin noiden asioiden kautta. Kun katsoin peiliin näin vain suuret hampaat ja muodottoman vartalon. En koskaan ole juuri murehtinut sitä miltä näytän, mutta en oikeastaan koskaan ole myöskään katsonut itseäni hyvällä, arvostaen. Olen tavallaan ollut sinut sen kanssa mitä olen, mutta en ole koskaan osannut ajatella omasta vartalostani mitään kaunista. Saattekohan yhtään kiinni mitä tarkoitan?

Olen hävennyt olematonta takapuoltani niin kauan kuin muistan. Olen pukeutunut aina niin, ettei sen muodottomuus näkyisi: pitkiin paitoihin ja löysiin mekkoihin. Ja vaikka haluaisin sanoa jotain ihan muuta, niin se ei ole ihan päästänyt otteestaan vieläkään, vaikka enää en annakaan sen vaikuttaa siihen kuinka pukeudun.

Muistan, että Alban syntymän jälkeen en varmaan vuoteen miettinyt sitä miltä näytän. Olin hirvittävän ylpeä siitä, että olin kantanut sisälläni yhdeksän kuukautta kokonaista, toista elämää. Olin hirvittävän ylpeä siitä, kuinka voimakkaaksi tunsin itseni synnyttäessäni, en hetkeäkään epäillyt ettenkö pystyisi siihen. Olin hirveän ylpeä siitä, että vain minä ja rintani, pystyivät pitämään hengissä pientä, uutta elämää kokonaiset kuusi kuukautta. Se tuntuu ihan uskomattomalta edelleen. Mutta, jossain vaiheessa unohdin kaiken tuon. Unohdin sen, että sietäisin olla hirvittävän kiitollinen siitä, että kehoni toimii kuten kuuluukin. Voin juosta, kävellä, mennä kyykkyyn, kurotella, hyppiä, kantaa hartioilla ja ottaa syliin. Voin tuntea kipua, kylmyyttä, lämpöä, kosketuksen ja nautintoa. Aloin yhtäkkiä nähdä vartalossani vain sen, mikä siinä oli ”vialla”. Todellisuudessahan vikaa ei tietenkään ollut missään muualla, kuin siinä kuinka minä katsoin sitä.

Rintani muuttuivat raskauden aikana terhakasta b-kupista, valtavaan eikä ollenkaan niin terhakkaan D-kuppiin. Voitte varmasti kuvitella mitä sellainen todella yhtäkkinen, liki räjähtävä kasvu tekee rintojen ohuelle iholle. Imetin Albaa liki 1,5 vuotiaaksi, mutta viimeiset puoli vuotta enää vain toisesta rinnasta (älkää kysykö miksi, sillä en todellakaan tiedä). Sanomattakin selvää, etteivät rintani kaiken tuon jälkeen näytä enää samalta, kuin miltä ne ennen raskautta näyttivät. Synnytyksen jälkeen meni vuosia etten riisunut rintsikoita, muulloin kuin suihkuun mennessäni. En edes seksiä harrasteassani tai nukkuessani. Minun oli vaikea hyväksyä sitä miltä ne näyttivät, ja ajattelin että muille se olisi vielä vaikeampaa.

Niin typerältä, kuin se ehkä kuulostaakin niin poikaystävälläni on ollut hirvittävän suuri rooli siinä, että olen alkanut ajatella itsestäni lempeämmin ja kauniimpia asioita. Se, millaisena hän minut näkee, ja muistaa myös päivä toisensa jälkeen sen näyttää ja kertoa, on saanut minut tajuamaan että on ihan todella mahdollista ajatella minusta sellaisia asioita, nähdä minut sellaisena; enemmän kuin riittävänä.

Ja yhtäkkiä tänään. Pitkän kävelylenkin jälkeen seisoin alasti peilin edessä ja osasin yhtäkkiä katsoa itseäni hirvittävän armollisesti,hyväksyvästi lämmöllä melkein. Ensimmäistä kertaa vuosin näin oikeasti peilissä kauniin ihmisen, ja kauniin vartalon.  En näytä ollenkaan toiselta kuin eilen tai viikko sitten. Mutta ensimmäistä kertaa näin itseni ehkä niin, kuin muut minut näkevät; ei vain virheideni kautta, vaan ihan todella sellaisena kuin olen.

Kunpa tämä armollisuus olisi pysyvää.

 

”Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.”

Eeva Kilpi

pst. Halusin vielä muistuttaa, että aivan kaikenlaisisissa vartaloissa voi oikeasti tuntea epävarmuutta, ja potea huonommuutta suhteessa muihin. Kyse kun ei ole oikeasti siitä, miltä näytämme vaan siitä, kuinka itseämme katsomme. Eikä silloin ole väliä sillä kuinka suuri, pieni, muodokas tai muodoton se vartalo on. Se vinouma on muualla, kuin siellä vartalossamme.

Kello 0n 06.05 ja tulin juuri vajaa 30min aamulenkiltä.
Tätä ei ole tapahtunut ihan hetkeen. Noin viiteen vuoteen tarkemmin sanottuna.
Moni teistä on varmasti jo kuullut 5AM clubista. Itse kuulin siitä ensimmäisen kerran Yksillä- podcastin tässä jaksossa. Pähkinänkuoressa 5 AM club tarkoittaa sitä, että herää kello 5. Aamun ensimmäisen tunnin aikana tehdään ensin 20min jotain sykettä nostattavaa (mielellään myös sellaista, että hiki nousee pintaan), sen jälkeen rauhoitutaan 20min, joka voi tarkoittaa esimerkiksi kirjoittamista tai meditointia, tai muuta tietoista läsnäoloa harjoittavaa. Tunnin viimeinen 20 minuuttia käytetään jonkin uuden asian harjoitteluun. Tämän rutiinin noudattamisella vakuutetaan olevan lukuisia hyötyjä; elämänhallinan – ja elämänlaadun parantuminen, tehokkuus, tyytyväisyys jne.

En ole kuitenkaan itse ihan vakuuttunut. Olen lukenut tuon idean ”isän” (vaikka tokikaan tämä herää aiemmin aamulla, niin saate enemmän aikaiseksi ei ole mitenkään uusi ajatus) Robin Sharman kirjan The 5 AM club,  enkä pitänyt sitä juuri minään. Sanonkin tässä ja nyt, että jos luet tässä kuussa vain yhden kirjan, älä missään nimessä lue tätä. Lue mieluummin vaikka punainen myrsky, tai mustarastas tai Elena Ferranten Amelian rakkaus. Sharman kirjassa oli sivuja noin kymmenen kertaa enemmän kuin asiaa. Ja ärsyynnyn ihan suunnattomasti sellaisista kirjoista, joissa asia olisi voitu tiivistää noin kaksisataa sivua lyhyempään muotoon, mutta kirjaa tehtäessä on ajateltu että mitä pidempi sen parempi. Tuntuu ihan lukijan ajan epäkunnioittamiselta sellainen.
Sharman kirjassa painotetaan useaan otteeseen sitä, kuinka juuri tuo kello 5 on se maaginen aika herätä. Itse ajattelen, että hyvinvoinnin kannalta olennaista on se, kuinka käytät päivän tuntisi, eikä niinkään se heräätkö viideltä, kuudelta vai vaikka kymmeneltä. Olennaista on myös se, että nukut riittävästi; vähintään seitsemän- mutta mielellään kahdeksan tuntia.

Mutta, koska kuitenkin herään yleensä aina vähän ennen kuutta (ilman herätyskelloa) ja menen useimmiten nukkumaankin jo ennen kymmentä, ajattelin että ehkä tätä voisi kokeilla. Päätin eilen illalla, että nousen viideltä jos satun ilman herätyskelloa heräämään silloin. Ja kuinkas kävikään: heräsin kello 05.02, tosin siihen, että poikaystävä huitaisi nukkuessaan vahingossa puhelimeni yöpöydältä lattialle. Olin juuri muutamaa viikkoa aiemmin käynyt vaihtamassa puhelimeeni uuden näytön, ja paniikki siitä että näyttö olisi taas kärsinyt- keri minut nanosekunnissa unesta hereille. Näyttö oli ehjä, ja minä täydellisen hereillä. Kiskoin siis sen kummempia ajattelematta lenkkivaatteet niskaan ja hiivin rappuun, ja ulos.

Juokseminen kulki kokonaiset 7 minuuttia. Tai oikeastaan se ei kulkenut yhtään missään vaiheessa, mutta jaksoin sitä kokonaiset 7 minuuttia. Jalat tuntuivat aivan järjettömän raskailta (saattoi olla se sipsipussi, jonka söin viimeisenä illalla..) ja keuhkoja poltteli. Ei tuntunut hyvältä lyhyemmin sanottuna. Mutta koska pidän siitä olosta, jonka saan siitä, että vaadin itseltäni sellaisiakin asioita mitkä eivät tule helposti ja kivuttomasti – niin jatkoin treeniä vielä noin 20 minuuttia juoksemalla portaita. Jossain siellä puolivälin ja viimeisten nousujen välissä homma alkoi sujua, ja huomasin nauttivani siitä mitä tein. Nautin myös siitä, että koko kaupunki tuntui vielä nukkuvan, vaikka itse olin jo täysin hereillä.

Tuon pienen treenin jälkeen tulin kotiin, ja istahdin tähän keittiönpöydän ääreen kirjoittamaan tätä. Ajatus kulkee kirkkaasti ja olo on muutenkin harvinaisen hyvä. Tuntuu ihanalta, että tiedän että vielä tämän seuraavankin tunnin saan olla ihan vain itselleni, sillä Alba ei herää oikeastaan koskaan ennen seitsemää. Laitan kohta kahvin tippumaan, käyn pikaisessa suihkussa, laittaudun, kirjoitan vielä vähän lisää jos suinkin ehdin ja odotan, että saan seuraa aamiaispöytään.

Vaikka olo onkin juuri nyt energinen, mutta samaan aikaan rauhallinen, niin en kuitenkaan usko, että tulen jatkossa asentamaan herätyskelloa soimaan viideltä. Mutta sen muistan taas, että sillä miten aamun ensimmäisen tunnin tai tunnit käyttää on ihan todella iso merkitys. Vaikka normaalistikin herään jo kuudelta, niin haluatteko kuulla, kuinka sen tunnin useimmiten vietän? Selaamalla somea sängyssä, peiton alla. Kun kello on seitsemän ja lapsen sängystä alkaa kuulua iloista höpöttelyä, niin minä olen ihan valmis nukahtamaan uudestaan. Ei ollenkaan hyvä tapa aloittaa päivä se sellainen.
Eli: vaikka en heräisikään jatkossa viideltä, niin sen tiedän että päivän ensimmäistä tuntia en enää tuhlaa puhelimeeni, vaan itseeni. Erityisen hyvilläni olen siitä, että tajusin tänään, että on aivan mahdollista mahduttaa jokaisen päivään pieni treeni, vaikka olisikin valtaosan päivästä yksin lapsen kanssa. Tärkeä oivallus, johon ei mennyt kuin viisi vuotta ja 1,5 kuukautta.

Nyt sitä kahvia.

Ihanaa perjantaita!
Me ollaan syyslomalla, eikä suunnitelmissa ole mitään muuta kuin Linnanmäen valokarnevaalit illalla, ja nekin säävarauksella.
Täydellistä sanoisin.

 

Hiustyyppi?

Edestä suora ja liukas, takaa karheampi ja melko laineikas.

Missä käyt kampaajalla? Kuinka usein?

Oon käynyt jo melkein viisi vuotta Folk Helsinki:ssä Sofilla. Enkä varmaan koskaan oo ollut niin tyytyväinen hiuksiini kuin näiden vuosien aikana. Pidän siitä, että hiukset näyttävät huolettoman huolitelluilta. Vähän siltä kuin niille ei edes olisi tehty mitään, mutta väri on freesi ja leikkaus huolella tehty. Sofilta saan aina juuri sitä mitä haluankin. Kaiken muun hyvän lisäksi Sofista on näiden vuosien varrella tullut yksi mun parhaista ystävistä, eikä mene varmaan päivääkään ettei puhuttaisi, eikä viikkoa ettei nähtäisi.

Mitä hiuksillesi tehtiin viimeksi kampaajalla?

Viimeksi itse asiassa vain leikattiin.  Kesän jäljiltä olin yllättävänkin tyytyväinen hiusten väriin. Edellisen kerran hiusten värille on tehty mitään (= vaaleita raitoja vapaalla kädellä)  tammikuun puolessa välissä.  Nyt edellisellä käynnillä elokuun lopulla hiuksiin leikattiin nk. Blunt cut, joka tarkoittaa sitä että hiukset leikataan varsin tasapituisiksi.

 

Tukkajumalasi?
Mitään varsinaisia hiusidoleita mulla ei kyllä oo, mutta Annikalla nyt on ihan mielettömän upeat hiukset, samoin Sabinalla.
Katukuvassa huomaan kuitenkin kaikkein useimmin kiinnittäväni huomion tummiin ja sellaisiin noin polkkamittaisiin hiuksiin.

Suosikkikampaus?
Mä pidän hiuksia useimmiten ihan vaan auki, niin ettei niille ole tehty yhtään mitään.
Mutta jos hiustenpesusta on mennyt useampi päivä, niin silloin mun hiukset on useimmiten niskassa nutturalla.

Kuinka usein peset hiukset – aamulla vai illalla?

Riippuu tosi paljon siitä millainen viikko mulla on.  On viikkoja, jolloin pesen hiukset joka aamu – ihan vain siksi, että oloni on huomattavasti skarpimpi aina kun hiukset on juuri pesty, ja sitten on viikkoja jolloin kaksi-kolmea pesua riittää ihan mainiosti.
Ja tosiaan pesen hiukset oikeastaan aina aamuisin. Iltaisin saisi odotella hiusten kuivumista varmaan kolme tuntia, jos toiveena on ettei yö tekisi pyörteitä sellaisiin paikkoihin mihin niitä ei todellakaan haluaisi.

 

Vakio hätäkampaus?
Korkea ponnari, niin että kaikki hiukset on vedetty taakse, tai sitten tuo jo aiemmin mainittu niskanuttura.

Millaisia hiustuotteita käytät- uusin lemppari ja ikisuosikki?
Pääasiassa hiustenhoitotuotteeni koostuvat shampoosta (John Masters Organics Lavender Rosemary shampoo) ja hoitoaineesta ( John Masters Organics citrus & neroli ) Mutta aina toisinaan, jos muistan niin sivelen latvoihin tätä Sebastianin Dark öljyä (tosin tätäkin lähinnä vain sen taivaallisen tuoksun vuoksi) tai John Masters Organicsin silottavaa hiusseerumia.

Mikä hiustuote ei nappaa?
Mitkään lakat ja muotovaahdot, yäähh. Enkä kyllä pidä kuivashampooistakaan. Kaikki suihkutettava ja sellainen hiuksiin jätettävä tahma vähän ällöttää, ja saa kasvojen ihonkin kaiken lisäksi kutisemaan.

Jäätävin hiuslookkisi?
Varmaan se minipieni-permanenttikihara polkkamittaisessa tukassa vuodelta 2006.

Syötkö ravinnelisää hiuksille?
En

 

Käytätkö/oletko joskus käyttänyt hiuslisäkkeitä?
En oikeastaan. Sain joskus testiin pari pakettia sellaisia klipsilisäkkeitä ja kävin ihan kampaajalla asti laittattamassa ne päähäni, sillä itse en osannut. Pidin niitä tasan sen yhden päivän (tai oikeammin muutaman tunnin) ja totesin, että eivät ole minua varten. Olen oikeastaan aina pitänyt hiuslisäkeittä – ja tuuhennoksia vähän jotenkin epäsiisteinä.

Hiuskatastrofi?
Ehkä juuri tuo aiemmin mainitsemani pikkupermanentti. Kihara tehtiin todella tiukaksi ja pieneksi ja siihen kun lisää varsin nopeasti kasvavan tukan voitte ehkä kuvitella miltä näytin noin kaksi kuukautta permanentin jälkeen. Pidin hiuksiani kiinni noin vuoden, eivätkä ne silti näyttäneet oikeastaan koskaan kivalta. Olin niin onnellinen kun vuoden jälkeen oma hius oli kasvanut niin paljon, että sen ällöttävän hamppuuntuneen kiharan sai leikata kokonaan pois.

Millä suoristat/ ja tai kiharrat?
En oikeastaan laita hiuksiani juurikaan. Kihartaa en osaa, ja suoristamiseen on harvoin aikaa. Ihan nyt viime aikoina, ja tämän uuden leikkauksen myötä on kuitenkin tehnyt mieli oikoa noita takatukan laineita vähän siistimmiksi. Suoristusraudan olen saanut vuosia, vuosia sitten lahjaksi eikä minulla ole hajuakaan sen merkistä tai mallista. Mutta veikkaisin, että halpa on ollut. Surkea se ainakin on.

Hiusvinkki?

• Lämpökösittelyt minimiin.
• Vaihda puuvillainen tyynyliina satiiniseen
• Alä hankaa hiuksia kuivaksi pyyhkeellä
• Luonnoliset hoitotuotteet
• Erityisesti talvella sivele vähän hiusöljyä kosteisiin hiuksiin estämään hiuksia sähköistymästä.