7.15 Herään siihen, että lapsi kysyy enkö soittanutkin hienosti pianoa siinä konsertissa? Harmi että Rami oli töissä eikä kerenny sinne ollenkaan eikä nähny kuinka hyvin soitin.
Soitit tosi hienosti. Ja oli tosi harmi. Mumisen. Unessa itsekin.

Väsyttää todella paljon. Join edellisenä iltana kaksi viinilasillista yatzyn kylkeen ja se tuntuu aamulla.
Normaalisti tällaisessa väsymystilassa saattaisin antaa lapselle padin ja laittaa Jyrkin ja Neposen pyörimään.
Olemme kuitenkin edellisenä iltana sopineet tästä päivästä ruuduttoman, joten pidempään nukkuminen ei ole tänään vaihtoehto.

Lapsi on kuitenkin itsekin vähän uninen ja haluaa poikkeuksellisesti pötkötellä sängyssä ja ”vaihtaa kuulumisia”

8.00 Lapsi nousee omatoimisesti vessan ja huhuilee vielä että pesee hampaatkin samalla.
Mahtavaa.
3 minuuttia lisäaikaa sängyssä.

Siirrytään sängyltä olohuoneen sohvalle peittojen kanssa ja pelataan neljä erää Dobblea.
Lapsi vie jokaisen.

9.00 Aamiaiseen ei jaksa tänään panostaa. Alba onneksi toivoo ihan vaan muroja.
Hurautan molemmille lisäksi smoothiet, pilkon banaania ja omenaa kulhoon ja keitän itselle kahvit.
D-vitamiinit molemmille ja minulle kollageenia ja bioteenia.
Alan olla valmis päivään.
Aamiaispöydässä istutaan pitkään.
Juon kaksi kuppia kahvia, ja pilkon lisää hedelmiä kuppeihin kolmeen eri kertaan.

 

10.30 ulos.
Rami on hankkinut Alballe sisäpihan hiekkalaatikolle läjän linnanrakennustarvikkeita joita lapsi haluaa ehdottomasti päästä kokeilemaan.

Mieli on kirkas ja kevyt. Ulkona on luvatun sateen sijaan pilvetön taivas ja lämpöä.
Lapsi touhuaa hiekkalaatikolla innoissaan uusien lelujensa kanssa.

Ehdin avata sähköpostin, kunnes muistan että tämä päivä on ruuduton.
Sähköposteihin vastaamisen sijaan rakennan lapselle linnoituksen.
Hiekkaa muotteihin lappaessa ei ehdi ajattelemaan mitään muuta kuin että
onko hiekkaa riittävästi onko se taputeltu varmasti riittävän tiiviiksi ja onhan se riittävän kosteaa pysyäkseen kasassa.
Pää tuntuu mukavan tyhjältä.
Toppatakissa tulee kuuma.
Kevään ensimmäinen päivä ajattelen.
”ihan kesä” sanoo lapsi.
Aina positiivisempi kuin minä.

Rakennan melkein koko hiekkalaatikon kiertävän linnoituksen.
Lapsi talloo sen heti, kun viimeinen muotti on kumottu. Palkitsevaa hommaa. Leikitään vielä kauppaa.
Ostan mereneläviä ja leikin syöväni hiekkaa astioista noin 25minuuttia.
Hassua miten pitkiltä voi 25 minuuttia toisinaan tuntua.

12.30 menemme takaisin sisään.
Ollaan molemmat kevyen aamiaisen vuoksi todella nälkäisiä, joten lastakaan ei tarvitse erityisemmin houkutella.

12.30-13.00 Laitan meille lounaan.
Teen pinaattilettuja. Joita tuleekin niin vähän että niistä riittää vain kahdelle.
Itselleni väsään neljän munan munakkaan johon sekoitan ihan liikaa mozzarellaraasteetta, kirsikkatomaatteja, oreganoa, pienen sipulin ja vähän chorizoa.

Syödään poikkeuksellisesti kaikki yhdessä.

Siivoan keittiön, tiskaan tiskit ja järjestelen jääkaapin.
Siivoan aamun leikit lattioilta ja nostelen sohvatyynyt paikoilleen, vaikka tiedän että saan tehdä niin uudestaan taas ihan kohta.

Kaipaisin pientä omaa hetkeä.
En ole ehtinyt avata edes sähköpostia ja koska päivä on ruuduton, tiedän etten todennäköisesti ehdikään.
Työt on tänäänkin tehtävä kun lapsi jo nukkuu.
Se tuntuu jostain syystä kuitenkin aivan mukavalta ajatukselta.

14.30 Menen suihkuun.
Rami ja Alba haluavat leikkiä kahdestaan (= huutaa rauhassa).
Kun tulen suihkusta Rami on nukahtanut sohvalle ja Alba istuu iPad sylissään katsomassa Sipsiä ja Mukulaa.
Se siitä ruuduttomasta päivästä sitten. Ei haittaa.
Saapahan nyt selata luvan kanssa ne sähköpostit.

Meikkaan ja laitan jopa hiukset  (tarkoittaa sitä, että suihkin niihin pesun jälkeen suolasuihketta, puristelen latvoihin hiusöljyä ja föönaan tukan kuivaksi).
Molempia ensimmäistä kertaa kuukauteen.
Ripsiväriä olen käyttänyt viimeksi tammikuussa. Vieläkään se ei tuntunut tarpeelliselta.

 

15.30 Alba haluaa leikkiä. En jaksaisi, mutta en voi muutakaan.
Esitän Inhoa, ikävää noitaa joka yrittää napata Alban sohvalla sijaitsevaan vankityrmäänsä.
Kyllästyn kolmessa minuutissa mutta jatkan leikkiä silti ainakin kaksikymmentä minuuttia vielä sen jälkeenkin.

16.30 Herätän Ramin.
Alba syö pienen välipalan ja lähdemme ulos kuvaamaan erästä tulevaa kampanjaa.
Aurinko paistaa edelleen.
Kaikki ovat hyvällä tuulella (tuolla välissä oli hetki jolloin niin minä kuin Albakaan ei sitä ollut. Sellaisia hetkiä mahtuu aivan jokaiseen päivään. Useampiakin)

17.10 Kampanja on kuvattu.
Pakkasin Alballe saippuakuplat mukaan, joita tämä puhalteli tyytyväisenä sen ajan, mikä meiltä meni kuvaamiseen.
Kotimatkalla haetaan kaupasta viikon ruoat.

Kotona laitan taas ruokaa. Uunissa paahdettuja kasviksia ja lohta.
Siivoan ja järjestelen tavaroita.
Tyhjennän tiskikoneen. Siivoan leikkien jälkiä ympäri kotia.
Tuntuu, että nykyään 10tuntia päivästä menee siihen että siivoan, laitan ruokaa, ja siivoan sen jälkeen uudelleen.

Leikimme. Alba haluaa olla isosisko joka osaa ja tietää jo kaiken.
Siinä leikissä minä saan olla minä, joten tätä leikkiä jaksan.

19.00- 20.00
Laitan iltapalaa. Syömme ja pelaamme Alban kanssa kaksi kierrosta yatzya.
Häviän nekin molemmat.
Tänään peleissä ei ole onni lykästänyt.
Mutta tuntuu, että elämässä on.

Lapseni on syöjänä samanlainen kuin minä: ahdistuu suurista annoksista, mutta saattaa hyvin istua pöydässä toista tuntia syömässä pieniä annoksia, kaikkea eriä, kuten hänellä on tapana sanoa.

Siivoan keittiön. Täytän tiskikoneen.
Pyyhin pölyt, imuroin ja kastelen kukat.
Vaihdan sänkyyn puhtaat lakanat ja viikkaan vaatteita kaappiin.

20.00 iltatoimet.
Pesen lapsen hampaat sähköhammasharjalla.
Hän vihaa sitä. Ja minä sitä, että hän vihaa sitä.

20.10 olemme jo sängyssä.
Luen iltasaduksi Mortinan ja kamalan serkun sekä kaksi lukua Hotelli Flamingoa.
Lapsi sanoo nykyään joka ilta kuinka aikoo valvoa koko yön.
Nukahtaa yleensä noin viisi minuuttia myöhemmin.
Niin myös tänään.
Tosin taisin nukahtaa itse ennen lasta, joten en voi mennä takuuseen.
Herään kun tiskikone piippaa keittiössä pesuohjelman päättymistä.

Nousen ylös vaikka haluaisin vain jäädä nukkumaan.

Kello on 20.30. Työpäivä alkaa.
Ajatus töiden tekemisestä tuntuu nyt kaikkea muuta, kuin mukavalta.
Sänky ja puhtaat lakanat houkuttelevat, mutta ei auta.

Kaadan itselleni lasin viiniä, jotta töiden tekeminen tuntuisi jotenkin vapaaehtoisemmalta.

Avaan työsähköpostin ja työpuhelimen. 25 lukematonta sähköpostia, 5 tekstiviestiä.
Jokainen viesteistä vaatii selvittelyä. Haluaisin soittaa ainakin neljälle eri taholle, ja varmistaa että tietoni ovat ajan tasalla.
Tähän aikaan päivästä ei kuitenkaan soiteta enää mihinkään.
Kaikkeen menee tuplasti tavallista enemmän aikaa.
Väsyttää ja turhauttaa.

 

01.20 Teen tällä hetkellä kolmea eri työtä.
Yhteen työhön liittyvät roikkuvat ja nopeaa reagointia vaativat hommat saan valmiiksi vähän yhden jälkeen.
Enää olisi kahden työn hommat hoidettavana.

01.30-02.45 Lataan aiemmin kuvaamamme otokset koneelle, ja muokkaan ne.
Tajuan että joudumme kuvaamaan ainakin osan huomenna uudestaan sillä valtaosa kuvista on tärähtäneitä tai eivät muuten vain läpäise seulaani.
Oma, varsinainen aloittelijan moka, etten tarkistanut kuvia heti kuvauspaikalla. 

Lähetän kuvien muokkaamisen jälkeen vielä kaksi tarjousta, ja seitsemän sähköpostia.

Pitäisi jatkaa vielä töitä, mutta se ei tunnu enää järkevältä.
Niin ajatus kuin sormetkin ovat väsymyksestä painavat.
Suljen koneen.
Viinilasi on edelleen koskematon, kaadan sen viemäriin.
Tänään pelkkä viinin läsnäolo oli riittävä.

03.00 Pesen kasvot ja hampaat ja menen lapsen viereen nukkumaan.

Uusi koti, ja lapsen toive.

Tiedän, että herätys on huomenna taas viimeistään 7.30.
Hetken vähän ahdistaa, mutta onneksi väsymys on sitä voimakkaampaa.
Ennen nukahtamista ajattelen
juuri mitään en vielä huomisesta tiedä, mutta sen tiedän ettei siitä ainakaan tule ruuduton.
Mukavan lohdullinen ajatus.
Nukahdan siihen.

Sälekaihtimien takaa on muutamana aamuna paljastunut pilvistä raskas taivas. Ja kaikki tämä poikkeuksellinen on tuntunut heti aavistuksen hankalammalta kestää.

Olemme olleet kotona, tapaamatta ketään tai käymättä missään maaliskuun 12.päivästä saakka. 21 päivää siis. Ei voi tietää varmaksi tuleeko tämä kolme viikkoa olemaan pitkä aika, vai onko tämä ollut vain alkua. Eikä sillä oikeastaan ole edes väliä. Ehkä vielä koskaan aiemmin en ole osannut elää näin tukevasti päivää kerrallaan.

On tuntunut yllättävän kivuttomalta luopua suunnitelmista, tyhjentää kalenteria ja kellua hetkessä. Ei ole muuta kuin tämä päivä.

21 päivää on mennyt helposti. Aika on tuntunut pitkältä ja vanuvalta, ja olen ollut siitä hyvilläni. Moni jakaa somessa vinkkejä siihen kuinka ajan saisi kulumaan nopeammin. En minä halua että aika kuluisi nopeammin. En ole koskaan halunnut (paitsi silloin kun odotan ruokaa uunista tai lähettiä ovelle). Haluan ajan matelevan, jotta saan siitä kiinni. Voin hyödyntää sen. Ja juuri siltä on nyt tuntunut. Olen saanut ajasta kiinni.

Olen ollut toiveikas ja toimelias kaikki nämä 21 päivää.

Tämän poikkeustilan kaksi ensimmäistä viikkoa muuttoa piti kiireisenä. Piti käydä koko omaisuus läpi, pakata se laatikoihin, kasseihin ja nyssäköihin. Siirtää omaisuus kolmeen eri osoitteeseen, neljänä eri päivänä. Piti purkaa, lajitella ja järjestellä. Tai oikeammin sai tehdä niin. Nyt ollaan viikko asuttu kodiksi tätä uutta asuntoa, ja nyt toimettomuus alkaa tuntua. Kaikki kaapit ovat siistejä, missään ei ole mitään ylimääräistä. Ikkunat on pesty, kaapit ja lattiat kuurattu. Tekemistä saa ihan tosissaan keksiä. Toisaalta, olen yrittänyt opetella että ihan vain oleminenkin on ihan okei.

Ystäviä on ikävä. Sitä, miltä koti tuntuu silloin ja sen jälkeen kun se on ollut täynnä rakkaita ihmisiä. Kaipaan perhettä, peli-iltoja ja laitepilatesta ja omaa aikaa. Mutta samaan aikaan, nautin tästä poikkeuksellisesta ajasta kun saadaan viettää näin paljon aikaa yhdessä perheenä.

Erityisen paljon nautin tästä uudesta kodista, joka on ehkä kaunein asunto missä olen koskaan asunut. Harmaat lautalattiat, leveät ikkunalaudat ja ikkunoista avautuvat näkymät Torkkelinmäen kattojen ylle. On helppo pysyä kotona silloin, kun ei edes haluaisi olla missään muualla.

Miten teillä menee?

Päivät tuntuvat pitkiltä, pysähtyneiltä
Tunnelma on merkillinen.
Sen tuntee, että jotain on nyrjähtänyt sijoiltaan.
Että koko maailma seisoo eteiskäytävässä ja odottaa.
Eikä kukaan oikein tiedä mitä odottaa.

Mieli on kuitenkin valoisa, ainakin toistaiseksi.  Taivun normaalissa, tavallisessa elämässä usein murehtimiseen. Pelkään asioita, jotka eivät todennäköisesti koskaan osu kohdalle.
Mutta nyt, en pelkää.
En tunne ahdistusta. Eikä se tarkoita, että väheksyisin tilannetta, en ottaisi sitä tosissani. Päinvastoin.
Nyt kuitenkin, ihan yhtäkkiä, osaankin elää todeksi lauseen asioiden murehtiminen ei muuta niiden lopputulemaa.
En tiedä mitä on tulossa, joten yritän olla murehtimatta.
Yritän pitää yllä toivoa ja uskoa. Nähdä valoa ja iloa tässäkin tilanteessa, sillä sitä on edelleen paljon.
Annan itselleni luvan olla onnellinen ja toiveikas, koska juuri nyt sille on mielestäni suurin tarve.

Torstain jälkeen emme ole tavanneet ketään, emmekä käyneet missään. Jos ei päivittäistä ulkoilua lasketa.
Pesemme käsiä, ja tilaamme ruoan kotiin.

Ikkunat on pesty, samoin sohvanpäälliset ja matot.
Lattiat on kuurattu ja kaapit siivottu.
Olemme muotoilleet ja maalanneet savea.
Arvaa Kuka?:a on pelattu noin 70 kierrosta.
Tänään tanssimme J. Balvinin Ginzan soidessa repeatilla varmaan tunnin.
Olemme katsoneet luontodokumentteja ja lukeneet kirjoja.
Olen löytänyt uutta musiikkia, mutta ennen kaikkea vanhoja, unohdettuja lemppareita (CHVRCES ja LP)
Töitä teen, kun lapsi nukkuu tai on keskittynyt leikkeihinsä.

Emme vielä tiedä kuinka pitkään elämä tulee olemaan tällaista. Ymmärrän olevani etuoikeutettu, että voimme tehdä tällaisia ratkaisuja; voin tehdä töitä kotoa, voin pitää lapsen kotona.
Voimme tilata ruoan ravintolasta, ja meillä on mahdollisuus tukea naapuruston pieniä yrityksiä.

 

Lähipiirissäni on niin riskiryhmään kuin yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömiin ammatteihin kuuluvia ihmisiä. Tunnen ihmisiä, joiden elanto ja elämäntyö on vaarassa tämän poikkeustilan vuoksi. Ja ymmärrän kirkkaasti sen että vaikka tämä kriisi koskettaakin ihan meitä kaikkia, niin toisille se kosketus on huomattavasti toisia hellempi, helpompi kestää.
Ja se ajatus on ehkä juuri nyt kaikkein vaikeinta kestää.

Tuntuu turhamaiselta, ja jotenkin väärältä puhua mistään kevyestä ja kivasta, kun koko maailma on hädissään.
Mutta samaan aikaan se tuntuu kuitenkin tärkeältä.

Juuri nyt olen niin kiitollinen lapsesta, joka niin konkreettisesti todistaa sen että elämä jatkuu.
Elämä jatkuu nyt. Tämän epätietoisuuden keskellä.
Ei vasta sitten kun tämä kaikki on ohi.

Tuntuu, että moni viime aikojen teksteistä on ollut jotenkin raskas. Asiapitoinen, tai muuten vaan tymäkkä. Nyt tekee mieli ottaa postauksen verran vähän iisimmin.

Mä mietin muutama päivä sitten sitä millaisen kuvan musta somen perusteella saa. Selasin omaa feediä, joitain vanhempia stooreja ja blogipostauksia ja tulin siihen tulokseen että somen perusteella vaikuttaa siltä, että a) olen aina kotona b)mulla ei oo yhtään ystävää c)ollaan Alban kanssa _aina_ kahdestaan d)oon aika kuivakka ja asiallinen tyyppi e)koko ajan on joku hätänä/huonosti f)tykkään omasta naamastani, sillä jaan siitä kuvia aika ahkeraan.

Siinä se.

Eikä tuolla oikeastaan mennä hirveästi pieleen. Kaikki muu pitää aika lailla paikaansa paitsi se, että mulla ei oo yhtään ystävää (on mulla. Useampikin. Mutta en oikeastaan koskaan roiku puhelimella silloin kun vietän aikaa niiden kans. Mikä on vähän sääli, koska olis ihanaa, että niistä hetkistä jäisi muistoja muuallekin kuin mun seulan tavoin vuotavaan muistiin). Ainiin ja sekään ei ehkä pidä ihan paikkaansa, että olisin asiallinen ja kuivakka tyyppi, en oo – vaikka saatan sellaiselta äkkiseltään vaikuttaakin.

Kiinnostaisi ehkä vähän tietää millainen kuva teillä on musta somen perusteella. Mutta tiedän, ettei kukaan jaksa sellaisia miettiä, joten jätän kysymättä.

Me päätettiin jättäytyä omaehtoiseen karanteenin tänään ainakin seuraavan viikon ajaksi, ja se tuntuu oikeastaan aika kivalta. Ei tietenkään tämä vallitseva tilanne (on huoli riskiinryhmään kuuluvista, terveydenhuolon kanto- ja sietokyvystä, niistä ihmisistä jotka terveydenhuollon parissa työskentelevät, ja vähän myös huoli peruuntuneista töistä ja mahdollisista muutoksissa omassa taloudessa), vaan se että on vihdoinkin aikaa toisillemme, aikaa pysähtymiselle.

Mulla on rauhallinen ja luottavainen olo.

Nyt käperryn mun perheen kanssa sohvalle.

Rauhallista perjantaita ja viikonloppua myös sinne. Pidetään huoli itsemme lisäksi myös toisistamme.