Tekisi mieli pahoitella viime aikojen (krhm koko viimeisen vuoden) verkkaista postaustahtia, mutta en kuitenkaan pahoittele, koska en ole siitä oikeastaan yhtään pahoillaan. Olen tarvinnut taukoa täältä. On ollut enemmän kuin tarpeellista pysähtyä, tehdä vähän vähemmän ja ajatella vähän enemmän. On ollut tarpeellista tehdä kaikkea muuta. Valehtelisin jos sanoisin ettei koko blogin lopettaminen olisi käynyt mielessä liki viikottain. Olen vakavasti harkinnut ihan kokonaan somesta katoamista, sillä aloin huomata liiankin konkreettisesti sen negatiiviset vaikutukset itseeni ja elämääni. Tai niin ainakin kuvittelin. Aika pian tajusin kuitenkin, ettei vika ole tämän blogin kirjoittamisessa, tai instagramin selailussa, vaan minussa itsessäni.

Avioeron jälkeen olen ollut aika hukassa, joka on takuulla välittynyt myös tänne. Enkä ole oikein tiennyt mihin suuntaan olisin halunnut lähteä blogiani viemään. En ollut enää se perheidylliä elävä ihminen. Moni tuli kertomaan kommenttiboksissa, viesteillä tai sähköpostilla, ettei halua enää eron jälkeen lukea blogiani, koska en ollutkaan heidän mielestä se ihminen, joka olin antanut ymmärtää olevani. Sain viestejä siitä, kuinka kaikki kirjoitukseni, jossa puhuin onnestani, ja hyvästä avioliittosta ja kivasta perhe-elämästä olivatkin valhetta. Sillä ei kai nyt liitoista yksikään, joka eroon päättyy, ole koskaan, missään vaiheessa ollut onnellinen. Eikä eroon päättyvässä liitossa ole tietenkäänollut koskaanyhtään hyvää, ihanaa ja onnellista hetkeä, jaksoa, kuukautta tai vaikka vuotta. Tietenkään.
Vaikka halusin ajatella etteivät nuo kommentit satuttaneet, tai vaikuttaneet, niin kyllähän ne vaikuttivat. Eniten siksi koska ajattelin vähän niin itsekin. En enää tiennyt kuka olin. En tiennyt mitä halusin, enkä tiennyt yhtään mitä olisin tehnyt elämälläni. En ollut varma mistään suunnasta. Koin järkyttävää huonommuutta suhteessa kaikkiin. Olin huono ihminen, koska olin eronnut. Olin huono äiti, koska en ollut lapseni kanssa kuukauden jokaisena päivänä. Olin huono työntekijä, koska olin yksinhuoltajaäiti. Olin huono ystävä, sillä en jaksanut olla kiinnostunut kenenkään muun asioista, sillä omissani tuntui olevan ihan riittämiin tekemistä. Enkä todellakaan ollut hyvä bloggaaja, sillä en nauttinut kirjoittamisesta yhtään.

Tuntui, että kaikki elämän osa-alueet olivat ihan sekaisin. Koin, etten saanut voimaa oikein mistään. Olin jatkuvasti väsynyt, epävarma ja tulevaisuus pelotti. Laiminlöin vastuitani useammin, kuin olisin saanut ja olin niin väsynyt, etten jaksanut hakea tai edes pyytää apua, vaikka todellakin olisi pitänyt.


Takki, neule ja housut: Bik Bok

Selailin eilen illalla läpi blogiani ihan sieltä ensimmäisistä postauksista asti, sillä blogini on ihan pian muuttamassa (siitä lisää vähän myöhemmin), ja pysähdyin lukemaan postauksia blogin ensimmäisen vuoden ajalta. En ole varma saako näin sanoa, mutta sanon silti: ihailin niiden tekstien kirjoittajaa. Muistin miltä minusta on tuntunut silloin, muistin miltä kirjoittaminen on tuntunut silloin – ja se kaikki todellakin näkyi niissä teksteissä. Huomasi heti, että nuo tekstit olivat syntyneet helposti, pakottamatta ja yrittämättä. Ne olivat hauskoja, nokkelia, selkeitä, monipuolisia ja niissä oli helposti seurattava punainen lanka. Niistä huomasi, että ne oli kirjoittanut ihminen jolla oli hauskaa sitä tehdessään.

Heittäydyin täysipäiväiseksi bloggaajaksi reilu puoli vuotta aloittamisen jälkeen. Arkistoja selailemalla voi osoittaa aika tarkasti sen kohdan, jolloin niin tapahtui, sillä se on suunnilleen sama päivämäärä kuin se, jonka jälkeen postaustahti hidastui ja kirjoitusten laatu heikkeni, huomattavasti.

Meni kuitenkin yllättävän pitkään huomata, ettei kokopäiväinen bloggaaminen todellakaan ole minua varten. Tarvin sen ympärille ja lisäksi aika paljon muutakin. Tajusin, että kaipaan muitakin töitä. Kaipasin ympärilleni muita ihmisiä, Kaipasin rutiineja, aikatauluja ja ryhtiä. Tiedän, että moni yksinään työskentelevä osaa järjestää ne itselleen, mutta minä en todellakaan ole yksi heistä. Nyt kun päivät täyttyvät taas niistä samoista asioista, kuin sillon bloggauksen aloittaessani; neljänä päivänä viikossa blogiin liittymättömistä töistä, lapsesta, ystävistä, liikkumisesta jne. niin huomaan, että kaipaan taas kirjoittamista ihan uudella tavalla, oikeastaan tarvitsen sitä. Tajuan, että tarvitsen tämän blogihomman ympärille niin paljon kaikkea muutakin voidakseni tehdä tätä hyvin.

Olen huomannut, että olen tehokkaimmillan ja luovimmillani silloin, kun olen aloittanut tekemisen jo heti aamusta: noussut varhain, nakutellut ensimmäiset sanat ruudulle heti heräämisen jälkeen, laittanut aamiaisen valmiiksi ennen kuin Alba on herännyt, vienyt lapsen päiväkotiin ja kiirehttinyt siitä töihin, ja töiden jälkeen hakemaan lapsen, laittanut päivällisen heti kotiin tultuamme, enkä vasta muutaman tunnin päästä. Ulkoillut lapsen kanssa, ja tuollaisten päivien jälkeen on aina lapsen nukahdettua tuntunut siltä, että on saatava kirjoittaa. Se ei ole todellakaan tuntunut pakolta tai velvollisuudelta vaan henkirei’ältä. Huomaan, että tekeminen sopii minulle, vaikka olen viimeiset kaksi vuotta uskotellut itselleni ihan jotain muuta. Enkä nyt tarkoita tekemisellä sellaista väkisin suorittamista, vaan sitä tunnetta, joka syntyy siitä että asiat etenevät, ja jotain tapahtuu – pakottamatta.

Ja nyt tapahtuu bloginkin osalta ihan konkreettisesti jotain. Asiat etenevät juuri siihen suuntaan, kun olen toivonutkin.

Nimittäin..

Huomenna on viimeinen päiväni Bablerilla, Bella-blogeissa. Minä muutan, tai siis tämä blogi muuttaa. Ihan pian löydätte minut Indiedaysinalta, osoitteesta www.sannitrishin.com . Olen niin innoissani tästä muutosta ja muutoksesta, etteivät sormet meinaa osua näppäimistölle. Tuntuu kutkuttavalta, vatsassa on perhosia melkein samalla tavalla, kuin juuri ihastuneena. Juuri tällaista ihan konkreettista uudelleen aloittamista olen kaivannutkin kaiken tämän asioiden oikeille paikoille niksahtelun jälkeen. Ja vaikka olen viihtynyt kaikki nämä vuodet todella hyvin tällä Bella-blogeissa ja Bablerilla, niin en voi väittää etteikö uusi blogikoti tuntuisi vielä entistäkin paremmalta. En malta odottaa mitä kaikkea uutta (ainakin kasan uusia huippukivoja ja taitavia ihmisiä) tämä alku tuo mukanaan.

Tuo uusi sivu ei ole vielä ihan valmis, vaan viimeisiä yksityiskohtia hiotaan vielä, mutta ihan pian pääsette tekin jo näkemään miltä uudessa kodissa näyttää. Vinkkaan instagramin stooreissa ja takuulla myös facebookissa heti, kun on valmista. Ja toivon todella, että te kaikki ihanat tulette jatkossakin kyläilemään.

Vielä huomenna blogi kuitenkin päivittyy syksyisten asujen muodossa  ihan normaalisti täällä Bellojen puolella, mutta sitä seuraavat postaukset tulevatkin sitten jos uudesta kodista.

Nähdään.

Tämä viikko on ollut aika kreisi. Olen tehnyt liki 12h työpäiviä melkein viikon jokaisena päivänä. Tai no, ihan tavanomaisia kahdeksan tunnin työpäiviä, mutta niiden päälle on ollut vielä useampi tunti kirjoitustöitä kaikkina päivinä. Voin kertoa, että nyt kun kaikki työt on tehty ja edessä on niin kolme vapaata päivää kuin täysi viinilasikin, niin tuntuu kyllä hyvältä. Ansaitultakin. Ensimmäistä kertaa aikoihin. Pakko myöntää, että olen kyllä kaivannut elämääni täysipäiväistä työtä, ja sen mukanaan tuomaa rutiinia, ryhtiä ja sosiaalisia suhteita (siskoani lainatakseni). Nautin tästä uudesta arjesta melkein pelottavan paljon.
Tälle illalle oli alustavasti suunniteltu myös illallinen ja keilausreissu Annikan ja Cliffin kanssa, mutta päätettiin suosiolla jättää se väliin sillä tänään on Netflixiin ilmestynyt 5.tuotantokausi Blacklistiä. Ja jos joku on hyvä syy perua kaikki suunnitelmat, niin se on kyllä juuri Blacklist.
Ajattelin heittäytyä nyt täysin vapaalle ja laittaa tänne perjantain ja helppouden kunniaksi tällaisen 30 kysymyksen ja – vastauksen listan, jonka olen bongannut jo ainakin Jennin, Annikan, Janninja Erikanblogeista.

Avioliittoja: Ah, että tällainen kevyt alotus sitten tälle kyselylle. 
Mutta kyllä, yksi päättynyt, mutta hyvä, avioliitto takana. Tuntuu edelleen vähän pahalta kirjoittaa se. Ei niinkään siksi, että itse ero enää tuntuisi, mutta ajatus siitä epäonnistumisesta kalvaa edelleen.
Avioeron jälkeen ajattelin pitkään, etten enää koskaan mene naimisiin. Olin siitä oikeastaan ehdottoman varma, vaikka juuri mistään muusta en tuolloin ollut. Muistaakseni kehotin useampaa kuin yhtä ystävääkin olemaan tekemättä sitä virhettä. Mutta nyt ajatukseni avioliitosta ei ole enää ollenkaan niin ehdottoman kielteinen. Ajattelen, että voisin aivan hyvin mennäkin vielä joskus naimisiin. Mutta samaan aikaan uskon, etten ehkä kuitenkaan koskaan enää mene. Mutta ehdottomasti haluaisin juhlistaa tätä rakkautta ja sitoutumista muuten. Pitää sellaiset kauniit rakkausjuhlat kaikille meidän lähimmille ihmisille.

Kihloissa: luonnolisesti olen ollut myös kihloissa kerran.

Lapsia: yksi. Maailmankaikkeuden kallein aarre. Ja ehdottomasti suurin siunaus, mitä olen koskaan elämääni saanut. Lapsi tuo elämään niin monia sellaisia tasoja, tunteita ja sävyjä, ettei sellaisesta ollut aavistustakaan ennen lasta. Huolimatta siitä, että huolestuneisuus ja huono omatunto ovat läsnä liki jokaisessa hetkessä, niin vanhemmuus on ehdottomasti se asia, josta olen itsessäni ja elämässäni kaikkein ylpein (voiko niin edes sanoa?) ja se minuuden osa-alue, jossa halu kasvaa paremmaksi on voimakkain. Kirjoitin tämän saman johonkin äitiyteen liittyvään postaukseen vuosia sitten, mutta pätee edelleen: äitiys on asia, joka saa minut tuntemaan itseni samaan aikaan sekä järkyttävän suureksi että pieneksi.

Lemmikkejä: Ei, eikä ole koskaan ollutkaan. Ellei lapsuuden varhaisina vuosina ollutta perheen koira Jeppeä lasketa. Tuosta koirasta on muistona lähinnä se, että söi kerran kumisaappaat suoraan jaloista (en ole ihan varma tapahtuiko se ihan todella kirjaimelliesti niin) mun keinuessa kotipihalla. En usko, että kumisaappaiden syömisellä oli mitään tekemistä asian kanssa, mutta Jeppe katosi sittemmin mystisesti… 
En ole ehkä koskaan ajatellut olevani se ihminen, joka hankkisi kotiinsa lemmikin, mutta nyt Alban ja koirahullun poikaystävän myötä pieni koirakuume on alkanut nousta..

Leikkauksia: yksi. Viime keväältä.

Tatuointeja_ niitäkin vain yksi. Vasemman ranteen ”uskalla”, jonka otin 2012 kuvatessani iholla-sarjaa. Tuo vuosi oli mulle sellainen vanhasta irti pyristelemisen vuosi, joka vaati ihan hitosti rohkeutta ja uskallusta. Ja uskallus olikin ehdottomasti tuon koko vuoden kantava teema. Tuo sana ranteessa tulee aina muistuttamaan tuosta merkillisestä vuodesta ja sen seurauksista, ja siitä, että aina kannattaa uskaltaa. Erityisesti silloin, kun tuntuu ettei todellakaan uskalla.

Lävistyksiä: neljä reikää korvissa. Joskus niitä oli kuusi, mutta kolmannet menivät umpeen aika pian niiden laittamisen jälkeen kun unohdin yöksi korut yöpöydälle korvien sijaan. Olen halunnut pitkään ottaa korviin lisää lävistyksiä, samoin ajatus nenäkorusta on pyörähätänyt mielessä aina tasaisin väliajoin, mutta ehkä nämä neljä kuitenkin riittävät.

Muuttoja: 11kpl, joista 3 viimeisen vuoden sisään.

Ottanut lopputilin: Neljä kertaa, jos otetaan lukuun kaikki työpaikat sieltä 15-vuotiaasta lähtien.

Ollut saaressa: Tietysti.

Autosi: en omista, enkä osaisi edes kuvitella omistavani. En ainakaan näin keskustassa ja tällaisten julkisten kulkuyhteyksien päässä.

Ollut lentokoneessa: viimeksi reilu kuukausi sitten.

Onko joku itkenyt vuoksesi: joo

Ollut rakastunut: juuri nyt.

Ollut ambulanssissa: kyllä. Kolme kertaa olen joutunut soittamaan ambulanssi Alballe.  Itse en koskaan ole kuitenkaan ollut ambulanssissa hoidettavana.

Luistellut: kyllä. Mutta en ole koskaan edes kokeillut kaunoluistimia. En usko, että edes osaisin luistella niillä, vaikka luistelu oli yksi lempiasioistani koko ala-asteen.  Pelasin silloin myös jääpalloa ikäisteni poikien joukkueessa. Olin oikeasti luistimilla aika hyvä. Mutta yläasteen jälkeen en ole varmaan kertaakaan vetänyt luistimia jalkaan. En ole edes omistanut luistimia sen koommin. Nyt lapsen kasvaessa ne varmaan saa taas vetää jalkaan, sillä haluan ehdottomasti viedä – ja opettaa Alban luistelemaan. Luistellessa se vapauden riemu on ihanaa. Pääsee kovaa, ilman että tarvitsee rasittaa itseään samalla tavalla kuin vaikka hiihtäessä.

Surffannut: kyllä. ”Asuin” parikymppisennä muutaman kuukauden sellaisessa pienessä surffikylässä Ecuadorissa (tai sillon se oli sitä, ei enää  tänä päivänä niinkään) ja surffaamista tuli luonnollisesti kokeiltu usein. Myös myöhemmillä Etelä-Amerikan reissuilla on tullut surffattua. En kuitenkaan koe sitä koskaan varsinaisesti oppineeni, ja haaveilenkin siitä, että vielä jonain päivänä voisin sanoa osaavani.

Ollut risteilyllä: viimeksi keväällä 2016 , kun menimme siskojen kanssa vappu-viikonlopuksi Tallinnaan.

Ajanut moottoripyörällä: en. Enkä koskaan ollut edes moottoripyörän kyydissä. Skootterilla, mopolla ja kevarilla olen kuitenkin ajanut, mutta se ei kuulemma ole _ollenkaan_ sama asia.

Rastsastanut hevosella: Olen. Muistaakseni ainakin. Ainakin kerran olen mennyt serkkuni mukana tämän ratsastustunnille. Olin saanut kotoa 20mk mukaan ja ajatuksena oli, että sillä rahalla saisin ehkö itsekin pienen kierroksen ponin selässä. En kuitenkaan uskaltanut sitä kierrosta kysyä, ja kun serkkuni oli valmis omalta tunniltaan ja olimme lähdössä tallilta kotiin, ujutin silti tuon taskussa nahistuneen kaksikymppisen tuolle ponin omistajalle. Tuli kyytiä tai ei niin kyllä maksaa täytyi.

Lähes kuollut: en. Vaikka aina toisinaan on vähän siltä tuntunutkin..

Ollut sairaalassa: Vietin ensimmäisen yön sairaalassa Alban syntymän jälkeen, eli 26-vuotiaana. Viime keväänä jouduin myös viipymään sairaalassa muutamaankin otteeseen yön yli.
Muistan joskus lapsena haaveilleeni siitä, että joutuisin sairaalaan. Nuoremman siskoni silmiä leikattiin muutamaan otteeseen lapsena, ja nuo leikkaukset vaativat yleensä myös sairaalassa yöpymisen, ja muistan kuinka kateutta herättäviä nuo reissun olivat. En ole varma olinko oikeasti kateellinen siitä itse sairaalasta, vai ainoastaan sen mukanaan tuomasta huomiosta.

Suosikkihedelmä: no hmm.. Ehkä vanha kunnon appelsiini.

Aamu vai ilta: sekä että. Olen tehokkaampi, positiivisempi ja luovempi ehdottomasti aamuisin, mutta pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää myös iltojen hienouden, ja se onkin vähän vaarallista, sillä haluan kuitenkin aamuisin aika usein herätä kuudelta, vaikken ole malttanut mennä nukkumaan kuin vasta neljä tuntia aiemmin.

Lempiväri: valkoinen. Musta, harmaa. Vihreä. Farkunsininen

Viimeisin puhelu: Videopuhelu Alballe juuri hetki sitten

Viimeisin viesti: Ääniviesti Roman äidiltä, jossa tämä kertoo kuinka päivä Alban kanssa oli sujunut

Kahvi vai tee: Ehdottomasti kahvi. Rakastan kahvia, ihan naurettavuuksiin asti.

Kissa vai koira: Ehdottomasti koira.

Paras vuodenaika: Kesän jälkeinen melkein syksy. Se muutama viikko elokuusta kun on vielä päivisin todella lämmin, mutta iltaisin alkaa olla jo viileää ja illatkin hämäriä. Se on vuodenajoista kaunein. Jos olisi pakko valita yksi, niin valitsisin kuitenkin kesän. Silloin kaikki on lapsenkin kanssa niin paljon helpompaa. Ulkona voi olla sen kummempia säätämättä ihan aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Näiden liki kuukauden takaisten mökkireissu-kuvien myötä toivotan kaikille ihanaa perjantaita ja viikonloppua.

Lupailin lisää niitä reseptejä, niin täältä pesee- toinen heti edellisen perään. Tämän reseptin lopputuloksessa on tosin aika kitkerän katkera maku, enkä voi suositella ketään kokeilemaan tätä. Tiedän kuitenki monia jotka ahkerasti toteuttavat tätä reseptiä, tai ainakin joitain elementtejä siitä, arjessaan – mausta viis. Ja yksi niistä ahkerista toteuttajista olen ollut minä itse. 

Muutamia keskeisiä elementtejä tämän reseptin onnistumiseen:

 – nuku liian vähän. Viisikin tuntia riittää saamaan mielialan nuupahtaneeksi, mutta jos voit, niin nuku vain neljä ja tunnet itsesi eläväksi kuolleeksi – tai vielä parempaa neljän tunnin säännön pidempään jatkuessa, et ehkä tunne yhtään mitään

– syö epäterveellistä ja ravinneköyhää ruokaa. Voit aivan hyvin korvata aamiaisen sipseillä, ja syödä sekä lounaaksi että päivälliseksi pizzaa ja olla silti luottavainen, että olosi ei muutu energiseksi

-älä edes yritä päästä irti epäterveistä ja negatiivisista ajatusmalleistasi, sillä vaarana on että mielesi keventyisi ja onnellisuutesi lisääntyisi

-älä missään tapauksessa urheile, sillä se voi tehdä kehon lisäksi hyvää myös mielelle. Ja mitäs sitten, kun yhtäkkiä tuntisitkin itsesi energisemmäksi, mystiset päänsäryt katoaisivat, ryhtisi kohentuisi ja yöunetkin saattaisivat vahingossa parantua. Jatka sen sijaan sohvalla makaamista ja koneen ääressä kyhjöttämistä ja saat pitää kiinni silmäpusseistasi ja valjusta olostasi

-pläräile päämäärättömästi puhelintasi aina kun tilanne sen sallii, ja vähän myös silloin kuin tilanne ei sallisi. Varmista iltaisin, että olet varmasti katsonut läpi jokaisen 570 instagram- tarinaa että tiedät varmasti mitä kaikki ne ihmiset, joiden olemassaoloa et ilman somea edes muistaisi, ovat tehneet, mitä ajatelleet, ja syöneet ja ketä tavanneet

-odota muiden ihmisten tekevän sinut onnelliseksi ja muista kertoa usein jos he ovat mielestäsi epäonnistuneet tehtävässään

odota muutenkin muilta ihmisiltä asiota, mutta älä missään nimessä sano tätä ääneen, koska voi olla että silloin saisit juuri sen mitä odotitkin ja kenelle silloin voisit olla vihainen siitä, ettei lukenutkaan sinun mieltäsi?

-pura pahaa oloasi aina mahdollisuuksien mukaan toisiin ihmisiin, sillä saat takuulla pysytellä siellä negatiivisuuden alhossa ja saat sinne todennäköisesti seuraakin

-älä, herran jestas sentään, edes ajattele, että ansaitsisit enemmän tai parempaa elämää. Tai vaikka ajattelisitkin, älä vahingossakaan tee mitään mennäksesi sitä sellaista elämää kohti

-ajattele, ettet voi muuttua. Usko, ettei sinulla ole voimaa ja valtaa ajatuksiisi tai kuvittele ainakin, ettei niillä ole mitään merkitystä siihen millaiseksi oman elämäsi ja itsesi koet. Älä usko myöskään muiden ihmisten mahdollisuuteen muuttua, vaan vaali kaikkia niitä menneisyyden vääriä valintoja ja tekoja ja pitäydy niissä äläkä ole huomaavinasikaan niitä oikeita asiota ja tekoja, joita on ollut 163816492 kertaa enemmän

-oleta tuntevasi ihmisiä sen perusteella mitä näet esim.somesta ja muista tuomita ihminen sen vähän perusteella mitä tiedät

-kuvittele, että sinun totuutesi elämästä on oikeampi ja parempi, kuin muiden totuudet. Myös sinun tapasi tehdä asioita on huomattavasti enemmän oikea kuin muiden

-älä kehu ketään. Koskaan. Se levittää hyvää, se vahvistaa muita ja siinä sivussa myös sinua. Vältä siis sitä. Odota kehuja kuitenkin muilta

-kuvittele aina, että eriävä mielipide on oikeasti vain hyökkäys sinua vastaan. Provosoidu ja puolustaudu aina parhaan kykysi mukaan, sillä muuten saattaisit joutua hedelmälliseen keskusteluun, jonka osapuolet oppisivat toisiltaan jotain

-ethän tuhlaa aikaasi miettimällä asioita, jotka tekisivät sinut onnelliseksi, joista nautit tai joissa olet hyvä. Älä myöskään mieti millaisia ihmisiä ympärilläsi on ja tukevatko he sitä kasvua jota sinä haluaisit tehdä. Pitäydy siinä uskossa, ettei sellaisilla asioilla ole mitään tekemistä elämän mielekkyyden kanssa

-mieti usein ja paljon mitä muut sinusta ja tekemisistäsi ajattelevat. Pyri myös täyttämään niitä kuvittelemiasi odotuksia mitä muut ovat sinulle asettaneet, äläkä missään tapauksessa mieti millaisia odotuksia itse olet asettanut itsellesi, tai sitä kuinka täyttäisit niitä odotuksia, sillä silloin luultavasti menisit ihmisenä eteenpäin, ja sitähän ei missään nimessä kannata tehdä, paikallaan on tosi hyvä

Ihan noin niinku muutaman mainitakseni.

Ylläolevasta listasta osa on sellaisia, joihin voin hyvällä omatunnolla kieltää sortuneeni, mutta silti voin ruksia noista ylläolevista kohdista tehdyksi, ja aivan todella ihailtavan huolellisesti tehdyiksi, ihan liian monta kohtaa. Sen tiedostaminen tuntuu tiestysti vähän ahdistavalta ja tunnen itseni ihan todella typeräksi, mutta ajattelin aloittaa sillä että olen itselleni armollinen. Armollisempi nyt ainakin. Yritän ymmärtää miksi olen toiminut niin kuin olen toiminut, ja ihan erityisesti alan oivaltaa sen, että minussa on kaikki tarvittava muutokseen. Se mitä on ollut, ei määrittele sitä mitä tulee olemaan, jos päätän niin. Ymmärrän päivä päivältä selkeämmin, että ihan todella vain minä itse seison oman onneni ja hyvinvointini tiellä – ja, että ihan todella olenkin seisonut.

Asiaa ehkä selkeyttävän esimerkkinä kerron yhden tapauksen viime viikolta, joka ehkä avaa aika hyvin sitä millainen voima ihan pelkällä ajattelulla on siihen millaiseksi elämämme miellämme:

Heräsimme aamulla seitsemältä herätyskelloon. Olo oli levännyt, tyyni eikä edessä oleva päivä tuntunut miltään muulta kuin mukavalta. Lapsikin oli ihan poikkeuksellisen hyvällä tuulella edellisen päivän vapaan, ja omien synttäreidensä johdosta. Aamu oli helppo. Aikaa oli riittävästi aamiaiseen, suihkuun ja siihen ettei ratikkaan tarvinnut juosta eikä ketään hoputtaa. Vein Alban päiväkotiin ja hymyilin, kun lähdin pihalta. Jatkoin siitä töihin. Olin töissä hyväntuulinen ja koin olevani hyödyksi, iloitsin uusista tehtävistä, uusista työkavereista ja siitä, että saan oppia joka päivä ihan kamalan paljon uutta. Hymyilin, kun lähdin töistä. Olin onnellinen uudesta työstä ja siitä, että näkisin pian Alban. Päiväkodin pihalla oli vastassa ystävän kanssa hyväntuulisesti leikkivä lapsi. Päiväkodilta menimme leikkipuiston kautta Alban kummitädin, ja minun kaikkein rakkaimman ystäväni ja tämän perheen luo. Meille oli luvattu ruokaa ja kakkua Alban synttäreiden kunniaksi. Iltapäivä ja ilta olivat ihania, ja ystävän seura tuli enemmän kuin tarpeeseen. Oli hyvä keskusteluja,  rauhallisia lapsia, järjettömän hyvää ruokaa, riittävästi kahvia ja kakkua, vähän viiniäkin. Olimme Alban kanssa molemmat onnellisia, kun lähdimme kotiin. Todella onnellisia.

Kotiin tullessa kello oli jo aika paljon, lapsen normaali nukkumaanmeno- aika oli jo ylittynyt. Olin ajatellut, että iltapesun jälkeen lapsi simahtaisi sänkyynsä minuutissa. Kotiin tullessa lapsi oli kuitenkin täynnä energiaa ja intoa. Poikkeuksellisesti kotona oli myös poikaystävä, joka harvoin on töistä kotona ennen kuin lapsi jo nukkuu. Alba oli tästä tietysti ihan erityisen innossaan, eikä malttanut intoilultaan rauhoittua nukkumaan. Noiden kahden leikkiessä vastailin vielä  muutamiin työmeileihin, laitoin muutaman tarjouksen ja viimeistelin yhden tekstin. Siinä sohvalla istuessani ja Alban ja Ramin touhuja katsellessani olin onnellinen siitä, kuinka paljon nuo kaksi elämäni tärkeintä ihmistä pitävät toisistaan ja viihtyvät toistensa seurassa – asiat, kun voisivat olla aivan toisinkin. Hiljalleen aloin kuitenkin turhautua, kun lapsi ei osoittanut rauhoittumisen merkkejä, eivätkä asiat menneet niin kuin minä olin suunnitellut niiden menevän. Kun lapsi lopulta nukahti, liki kolme tuntia tavallista myöhemmin, oli koko päivän kantanut hyvä fiilis tiessään, enkä osannut selittää edes itselleni että miksi niin oli. Hampaita harjatessani ajattelin yhtäkkiä päivän olleen todella raskas: yhtä juoksemista paikasta toiseen, ei hetkeäkään täysin omaa aikaa, kellokin oli jo niin paljon, että täytyisi itsekin mennä vain heti nukkumaan, jotta jaksaisi huomenna taas toisen samanlaisen päivän.Tunsin itseni yhtäkkiä todella väsyneeksi, yksinäiseksi ja vähän onnettomaksikin.

Hetkinen.

Sitten pysähdyin.

Miksi, ja ennen kaikkea miten, olin yhtäkkiä saanut käännettyä tuon oikeasti ihanan päivän sellaiseksi? Tajusin kuinka heikoissa kantimissa tunteiden ja ajatusteni käsittely ja niiden hallitsemin oli; yksikin (todella pieni ja kokonaisuuden kannalta täysin mitätön) pettymys tai suunnitelmien muutos oli vienyt pohjan kaikelta hyvältä, mitä päivässä oli ollut. Tajusin, että ilta toisensa jälkeen oli kietonut martyyrin viittaa harteilleni, uskotellut itselleni että yksin lapsen kanssa oleminen nyt vaan yksinkertaisesti on tosi rankkaa, vaikka todellisuudessa minusta tuntuu siltä aika harvoin. Tuossakaan kyseisessä päivässä ei ollut mitään muuta rankkaa, kuin se ettei meillä ollut normaalin tapaan vaunuja mukana ja päivästä väsynyt lapsi ei jaksanutkaan kävellä joten kannoin tuota nelivuotiasta sylissä (yhdellä kädellä toim.huom) yhteensä yli kolme kilometriä, eikä sekään oikeastaan ollut kovin rankkaa (totaalijumissa olevat hartiat ovat ehkä iiiihan vähän toista mieltä), vaan oikeasti otin tuon suorituksen täysin treenin kannalta. Tajusin, että viime aikoina liian useana iltana olin mennyt nukkumaan vähän väsyneenä ja vähän onnettomana, koska olin antanut itseni tehdä niin. Olin pitänyt huolen, että hyväkin päivä muuttui ihan toiseksi, kunhan vain muistin pukea sen marttyyrin viitan ylleni illalla ennen nukkumaan menoa.  Tajusin, että olin saanut ajatuksillani elämäni tuntumaan usein myös sellaiselta, mitä se ei todellisuudessa ollut. Vain minä – ja nuo vahingolliset ajatukseni

Nyt yritän jatkossakin tiedostaa näitä tällaisia omia, pinttyneitä ajatusten ratoja ja vääntää niitä kulkemaan uusia, parempia ratoja ja reittejä. Ja tiedän, että reitti kerrallaan teen itsestäni ja elämästäni parempaa ja onnellisempaa.

pst. ja jos sinä huomaat tekeväsi edes toisinaan, edes vähän, jotain noista tässä postauksessa listaamistani asioista, niin kokeile luopua siitä, muuttaa toimintapojasi ja lupaan, että se korreloi suoraan hyvinvointisi ja onnellisuutesi kanssa.

Ja kaiken tämän onnettomuuden vastapainona kuvituksena tietysti täysin loogisesti onnelliseksi tekeviä kuvia, erittäin onnelliselta reissulta.

Reseptit täällä ovat melko harvinaista herkkua, mutta nyt ajattelin vähän muuttaa suuntaa, sillä useammin kuin kerran tai kaksi viikossa saan eteeni niin herkullisia annoksia, että tuntuisi ihan silkalta vääryydeltä olla jakamatta niitä aina toisinaan täälläkin. Tämä postaus si syntynyt mitenkään suunnitellusti, vaan nappasin eilen 20 sekunnissa nämä kaksi kuvaa ennen kuin kauhoin keiton suuhuni. Tajusin siinä syödessäni, että keitto oli nätin lisäksi ihan hiton hyvääkin, joten tässä nyt nämä kaksi kuvaa ja iisi resepti näiden takana.

Tämäkään resepti ei ole mitään pyörän keksimistä uudelleen, mutta juuri sellaista helppoa, nopeaa ja herkullista arkiruokaa jonka tekemiseen ei vaadita mitään erikoistaitoja tai -välineitä. 

Tarvitset:

-keskikokoisen bataatin

– muutaman porkkanan

-salottisipulia

-valkosipulia

-chiliä

-parsaa

-siemeniä

-kermaa

-turkkilaista jogurttia

-hunajaa

-juustokuminaa (tai oikeastaan ihan mitä tahansa mausteita mielesi mukaan)

 

Kuullota ensin hienonnetut sipulit ja chili isossa paistokasarissa. Lisää sekaan bataatti ja porkkanat lohkoina, kaada kasariin myös kuuma vesi. Keittele niin pitkään, että kasvikset ovat kypsiä ja osa nesteestä on haihtunut. Kaada kasarin sisältö ja kerma blenderiin ja hurauta silkinsileäksi. Blendauksen jälkeen valuta keitto vielä hetkeksi takaisin kasariin, ja anna keittyä pienellä lämmöllä. Lisää hunaja, suola ja muut haluamasi mausteet. Voilá, valmista tuli.

Lisättiin keiton päälle vielä paistettu parsaa pieninä paloina, nokare turkkilaista jogurttia sekä paahdettuja siemeniä.

Oli hyvää, syön todellakin toistekin.