Oon istunut tänään suurimman osan päivästä koneella ja kirjoittanut. Kirjoittanut sellaisia tekstejä, joilla on aika tarkat reunaehdot ja tietty kirjainkiintiö, tekstejä joiden kirjoittaminen ei aina ole mitenkään kovin motivoivaa, luovaa tai edes erityisen kivaa. Päätin jo aamulla, että tänään haluan ehdottomasti päivittää myös tänne blogiin jotain, edes ihan jotain pientä. Jostain yllättävästä syystä pää tuntui kuitenkin ihan tyhjältä heti kun avasin wordpressin, jännää, tätähän ei kuitenkaan ole tapahtunut koskaan aiemmin. 

Siinä pää tyhjänä ajattelin selailla muutamia suomalaisia suosikkiblogejani ideoiden toivossa ja heti ensimmäisellä Bingo: Julia Toivola oli kirjoittanut blogiinsa asioita ja piirteitä itsestään, joita hän ei ehkä pidä ihan niinä parhaina puolinaan: vaan oikeastaan tapoja ja asioita, jotka vähän ärsyttävät. Hahaa, tähän minäkin pystyn: tänään on juuri yksi niistä päivistä, jolloin itsensä kriittisesti tarkkaileminen tuntuu ihan erityisen helpolta.

• Ärsyttää, että kuvittelen aikaa olevan aina huomattavasti enemmän kuin sitä todellisuudessa on. Kuvittelen ehtiväni tunnissa sellaisia asioita, joihin menee todellisuudessa ainakin kolme. Enkä opi, vaikka kerta toisensa jälkeen huomaan jättäväni asioiden tekemiselle aivan liian vähän aikaa.

• Ärsyttää, se kuinka helposti alan pelätä pahinta. Jos on esimerkiksi 50% mahdollisuus ehtiä nyt vaikkappa lähtevälle lennolle, niin olen ihan 100% varma etten ehdi. Oikeastaan alan kallistua myöhästymisen puolelle jo silloin vaikka todennäköisyyys ehtiä olisi 70%. Murehdin liikaa ja aivan liian aikaisin.

• Ärsyttää se, etten osaa laittaa ruokaa vain itselleni (okei, en kyllä osaa laittaa sitä kenellekään muullekaan). Vietän kuitenkin usein ison osan päivästä ihan yksinäni, ja olisi tietysti kaiken hyvinvoinnin kannalta melko tärkeää myös ravita itseään hyvin, mutta ehei yksin ollessani en oikeastaan koskaan jaksa nähdä vaivaa ruoan laittamisen suhteen vaan napostelen kaikkea kaapeista löytyvää valmista pientä. Tänään se on esimerkiksi ollut: pussillinen mulperin marjoja, kaksi ohuen ohutta ruisleipää (vaikka en nykyään edes syö gluteenia), pieni purkillinen lakkoja, sipsipussin jämät, 1,5 susupatukkaa, eilisen kiinalaisen jämät (kylmänä tietysti, koska kuka nyt jaksaa itselleen mitään lämmittää?) sekä kourallinen sour patch- karkkeja.

• Ärsyttää, että unohtelen asioita. Olen sanonut tästä usein ennenkin, mutta lapsen saamisen jälkeen veitsen terävälle muistilleni tapahtui jotain: en muista nykyään ilman lukuisia muistutuksia oikeastaan yhtään mitään. Unohdan sovittuja tapaamisia, unohdan vastata viesteihin ja soittaa takaisin ellen tee sitä heti samantien. Unohdan käydä kaupassa, tai jos käyn niin unohdan mitä olin ostamassa. Unohdan avaimet ja lompakon usein kotiin, läppärin laturi ja kameran muistikortti ovat aina väärässä paikassa jne. Oma äitini on oikea huithapeleiden huithapeli ja olin aina todella tyytyväinen, etten ollut perinyt tuota piirrettä häneltä kunnes tajusin tässä hiljattain että todellakin olen. 

• Ärsyttää, että olen välillä todella saamaton. Siis ihan todella, todella saamaton. Joskus voi mennä kokonainen päivä, niin etten oikeastaan ole saanut aikaiseksi yhtään mitään. En ole edes poistunut kotoa, enkä silti osaa varsinaisesti edes nimetä mitä olisin päivän aikana tehnyt. Aika vaan on jotenkin valunut, niin etten koko päivänä ole saanut siitä otetta. Tällaisten päivien jälkeen ärsyttää ihan todella paljon olla minä. 

• Ärsyttää, etten osaa käyttää rahaa. 

• Ärsyttää, että olen sanonut vihaisena niin usein sellaisia asioita joita en ole tarkoittanut, enkä todellakaan olisi saanut sanoa. Vaikka nykyään tätä ei tapahdu oikeastaan koskaan, niin sen eteen saa kyllä silti edelleen tehdä jatkuvasti tietoisesti töitä. En edes tajua mistä mielen sopukoista ne kaikki rumuudet oikein kumpuavat heti kun oikeasti suutun/loukkaannun.

• Ärsyttää, etten osaa nauraa ääneen. Jos jostain olen kateellinen muille ihmisille niin heidän naurustaan. On muutamia ihmisiä, joiden naurusta olen ihan erityisen kateellinen (mm.Ruusa, Venla, Elisa ja Annika). Tiedättekö sellaisia hersyviä, ihania nauruja jotka kuullessaan alkaa heti naurattaa. Sellaisia nauruja, jotka todellakin kuulee. Kukaan, joka ei näe mun kasvoja ei voi mistään tietää mun nauravan ja se on aika surullista. Voikohan sitä vielä tälleen kolmekymppisenäkin opetella nauramaan ääneen? Vaikka toisaalta: olen kyllä yrittänyt. Ei mainittavaa menestystä.

• Ärsyttää, että urheilen paljon vähemmän kuin haluisin. Aina silloin, kun aikaa tai mahdollisuutta ei ole (= olen yksin Alban kanssa) haaveilen siitä, että voisin lähteä iltaisin lenkille, tai tanssitunnille tai pyöräilemään tai mitä vaan. Ja sitten kun aikaa on se ei käy edes mielessäkään, ennen kuin taas sitten kun mahdollisuutta siihen ei ole. 

• Ärsyttää, että kutsun nykyään niin harvoin ystäviä kylään. Rakastan sitä kun kotona on vieraita, siis ihan todella rakastan. Ja joitain vuosia sitten meidän koti oli paikka, jossa oli aina ystäviä. Siis varmaan viikon jokaisena päivänä, ja viikonloppuisin koti oli aina ihan täynnä ihmisiä. Lapsen saamisen jälkeen olen jostain syystä kutsunut ystäviä kylään paljon vähemmän, tuskin ollenkaan – enkä edes itse tiedä mistä se johtuu. Näen kavereita edelleen melkein yhtä usein, mutta se tapahtuu aina jossain muualla kuin meillä. Tälle pitää kyllä ehdottomasti tehdä jotain, sillä koti tuntuu aina heti enemmän kodilta sen jälkeen kun siellä on ollut muita ihmisiä. 

Niitä omia ikävämpiä puoliaan on tietenkin ihan turhaa jäädä märehtimään, vaan ensisijaisesti niille kannattaa tietysti pyrkiä tekemään jotain, jos ovat siis sellaisia, jotka vaikeuttavat elämästä nauttimista. Aina toisinaan sellainen itsensä ja omien tekemistensä  kriittisesti tarkasteleminen on kuitenkin ihan hyvästä.

Julian tavoin muakin kiinnostais tietää. mitä ärsyttäviä tapoja teillä on?

Nyt kun aamulla sai jo kiskoa villapaidan mekon päälle, niin tuntuu sopivalta palata kesän reissuihin ja niihin 38- asteisiin päiviin ja lähes yhtä kuumiin öihin. Hassua kuinka nopeasti sitä unohtaa sen kuumuudeen. Sen kun ulkona on oikeasti niin kuuma, ettei kykene olemaan. Vaatteet liimautuvat ihoon ja hiki valuu noroina pitkin selkää ihan pelkästä paikallaan istumisesta. Vaikka kesällä tuo kuumuus tuntui aina toisinaan aika tukalalta, niin nyt en panisi yhtään pahakseni sitä että saisin olla taas jossain missä ei voisi muuta kuin lillua meressä.

Loma ja kesä Suomessa on ollut ihana, mutta kyllä loma kaukana omasta arjesta tuntuu kuitenkin aina enemmän lomalta. Tuo viikon loma Kroatiassa rentoutti tehokkaamin, kuin neljän viikon loma kotona. Sitä on niin irrallaan kaikesta, ettei oikein voi muuta kuin ottaa rennosti. Ei sillä, etteikö muutamia lievän stressinaiheuttajia ois tuohonkin reissuun mahtunut: huomasin mm.lentoa edeltävänä yönä kello 00, että poikaystävän passi menee vanhaksi muutamaa päivää ennen reissua. Tiesin, että kentältä on mahdollista saada noita pikapasseja, mutta niitä tehtaileva poliisiasema aukesi vasta kello 7, ja meidän lentomme lähti vain hetki sen jälkeen. Lisäksi toinen meistä kadotti pankkikorttinsa ehkä toisena päivänä perillä, ja minä taas olin hankkinut meille liput illan viimeiseen Korculaan vievään lauttaan (matka kesti Splitistä liki neljä tuntia ja noita lauttoja meni vain ihan muutama vuoro päivässä) vain huomataksemme perillä, että olin varannut ja maksanut (ilman peruutusturvaa tietysti) meille hotellin ihan toiselta saarelta. Voitte kuvitella mikä riemu tämä oli huomata siinä vaiheessa kun olimme viimeiset kaksi tuntia haaveilleet siitä, että pääsemme pian ilmastoituun hotellihuoneeseen, suihkuun, sängylle makaamaan ja ihan erityisesti syömään! Molempia väsytti, oli nälkä ja kello oli paljon. Mutta hei, ei reissua ilman säätöä. Ja muutamista vastoinkäymisistä huolimatta ei saatu edes yhtään riitaa aikaiseksi koko viikon aikana: kertonee siitä, että molemmat oli rentoutuneempia kuin aikoihin. 

Oltiin päätetty ennen reissua, ettei oteta sen suhteen mitään stressiä: tehdään juuri niin vähän tai paljon, kuin huvittaa. Ja meitä huvitti aika vähän. No ei,  mutta sellainen pakonomainen suorittaminen ja tekeminen jätettiin kyllä kotiin. Nähtiin kuitenkin ihan järkyttävän kauniita paikkoja, uitiin kirkkaamassa vedessä kuin koskaan aiemmin, syötiin hyvin ja nukuttiin vielä paremmin. Mutta ihan hyvällä omatunnolla jäätiin myös aika usein ihan vaan sisään: viileään hotellihuoneeseen. Oli kerrankin aikaa vain olla (= katsoa enemmän kuin yksi jakso Blacklistiä)
. Ihana loma, ihana Kroatia.

Nämä kuvat on napsittu muuten vain hetki sen jälkeen, kun meille selvisi että oltiin väärällä saarella oikean sijaan. Tunnelma on kuitenkin aika zen, vai mitä sanotte? Olen ylpeä.

Hyvä me ja hyvä tällaiset lomat jotka tekevät juuri sen mikä lomien kuuluukin: onnellisia ihmisiä.

 

Aaah, ihanaa olla kotona. 

Viimeiset kolme viikkoa ollaan oltu pois kaupungista muutamia hassuja öitä lukuunottamatta. Huolimatta siitä, että täällä vallitsi _oikeasti_ maailmanlopun kaaos, niin kyllä koti on silti aina vaan koti. Läävä tai ei. Nyt muutaman tunnin kotona olon jälkeen täällä alkaa näyttää jo siltä, että täällä asuu ihmisiä, eikä esimerkiksi lauma villieläimiä. Todella kätevää, että tässä uudessa kodissa (usean kuukauden asumisen jälkeen tämä tuntuu edelleen uudelta, sillä kesällä täällä on käyty lähinnä suihkussa;vaihtamassa vaatteita, harjaamassa hampaita, katsomassa vähän Blacklistiä tai nukkumassa liian lyhyitä yöunia. Myönnän ihan ääneen tässä ja nyt, että koko kesän aikana täällä ei ole ehkä siivottu sillain ihan kunnolla kertaakaan) on yksi ylimääräinen makuuhuone, jonne saa kätevästi piiloon kaikki sotkut ja ylimääräiset tavarat- sitten vaan visusti pariovet kiinni, ja huoneeseen pääsy kielletty kaikilta vierailta. Mutta tavallaan silti ihan vähän odotan jo sitä, että tuosta huoneesta tulisi asuttava huone, ja kaikki ne tälkä hetkellä lattialla ja jätesäkeissä (krhm) lojuvat vaatteet löytäisivät tiensä vaatekaappeihin. Olen elänyt koko kesän suunnilleen yhdellä matkalaukullisella vaatteita, ihan vain laiskuuttan ja saamattomuuttani. 

Onneksi lomaa on vielä jäljellä ja syksykin tuntuu alkaneen heti samaan aikaan mun kesäloman kanssa, niin että hyvin on aikaa laittaa koti ja koko elämä taas takaisin kuntoon.

Tuli puolihuomaamatta pidettyä reilun kuukauden loma täältä blogistakin. Olen oikeastaan koko kesän elänyt aika pitkälti ilman somea. Olen päivittäny instagramiin muutamia juttuja kesän aikana, mutta pääasiassa olen yrittänyt elää ilman jatkuvaa tekemisten ja näkemisten jakamista. Nyt kuitenkin tekee mieli palata tänne ja sinne instagramiinkin, sillä huomasin että vähän (aika paljon) kaipasin sitä vuorovaikutusta kaikkien teidän kanssa. On ollut ikävä viestejä, kommentteja ja niitä seuraavia keskusteluja.

Maanantaina aloitetaan taas tavallinen arki: minä kaikki kolme työtäni (mainitsen tämän aina kun voin, koska laiska töitään jne.kyllä te tiedätte) ja Alba päiväkodin. Vaikka tämä kulunut kesä on ollut ehdottomasti yksi kauneimmista koskaan, eikä pelkästään säiden puolesta, niin tuntuu silti aika kivalta palata myös arkeen: rutiineihin ja aikatauluihin. Albakin on ollut reilu kaksi kuukautta kesälomalla, ja kuten jokainen pienen lapsen vanhempi tietää, niin loma ei ehkä ihan aina tunnu lomalta lasten kanssa, ja myönnän että odotan aika innolla sitä, että omaa aikaa on pian taas vähän enemmän. Tai että sitä siis ihan ylipäätään on. 

Tänne kuuluu siis hyvää, oikeastaan ihan todella hyvää. Mitä sinne? Toivottavasti ihan yhtä hyvää, tai jopa parempaa. Perjantai, ja kaikkea. 

Ihanaa viikonloppua!

Huomenta.

Ja terveisiä mökiltä. Mun kesäloma alkoi viikko sitten ja sen jälkeen olen ollut päivän kaupungissa ja kaikki muut kaukana sieltä. Nyt viimeiset viisi päivää ollaan oltu Kannonkoskella, mun vanhempien kesäpaikalla. Meillä on ollut täällä suvun mökki jo kymmeniä, kymmeniä vuosia ja ollaan vietetty täällä paljon aikaa ihan jokaisena lapsuuteni kesänä, ja tietysti sen jälkeenkin. Teininä en enää itse juurikaan ole jaksanut mökille lähteä koska puucee ja hyttyset ja vedettömyys. Tuo suvun mökki oli siis koko äitini perheen käytössä, mutta alkoi tietysti käydä ahtaaksi kun lapsia perheessä on kuusi, ja niistä viidellä lapsia on enemmän kuin kahdeksan ja niilläkin lapsilla vielä paljon omia lapsia. Iso osa äidin sisaruksista on jo hankkinut perheilleen omat mökkinsä, ja niin vanhempanikin muutamia vuosia sitten, mutta tuntuu ihanalta että tämäkin mökki on saman Kivijärven rannalla kuin tuo vanha, ja niin rakas, mökkikin.

Edellisestä mökkikäynnistä täällä oli jo muutama vuosi. Alba oli silloin muutaman vuoden ikäinen pikkuinen, ja kaikki oli aika paljon hankalampaa- koko ajan piti vahtia silmä kovana, ettei pieni yhtäkkiä vain kävele järveen, kompastu kiviin ja kantoihin tai katoa mökkiä ympäröivään metsään. Se, ettei mökkiin tullut vettä, tuntui sekin tuolloin paljon suuremmalta asialta. Nyt tuntuu ihan hullulta ajatus siitä, että joskus olen ihan vapaaehtoisesti kieltäytynyt päivistä mökillä. Sillä en oikeasti muista milloin viimeksi mikään paikka olisi tuntunut näin hyvältä.

Olen herännyt aamuisin levänneenä ja onnellisena huolimatta siitä, että olen nukkunut joka yö ihan liian vähän (järkyttävän kauniit illat, joita ei todellakaan halua missata ja hämärä joka laskeutuu vasta vähän ennen kahta yhdistettynä lapseen, joka herättää kellon tarkkuudella heti kuudelta eivät ole kovin hyvä yhdistelmä). Joka päivä ollaan syöty kaikki ateriat aamiaisesta iltapalaan ulkona patiolla. Kahtena päivänä olen melonut kilometrejä, eikä mikään ole pitkään aikaan tuntunut samalta kuin se. Olen juossut yhden lenkin, venytellyt kipeitä lihaksia laiturilla, soudellut, veneillyt järkyttävän kauniille saarelle neljän kilometrin päähän, pelannut iltaisin saunan jälkeen korttia ja hävinnyt lähes poikkeuksetta joka kerta. Niin ja uinut, uinut olen enemmän kuin varmaan edellisinä viitenä kesänä yhteensä. Mutta kaikkein eniten olen nauttinut siitä, kuinka paljon Alba pitää tästä paikasta ja näistä ihmisistä. Hän tuntuu kokonaan unohtaneen sen hermoja raastavan ikävähkön uhmaisen vaiheensa, jolloin ihan kaikessa täytyy väittää vastaan ja jokaista pettymystä täytyy tekoitkeä liioitellun pitkään. Täällä tuo pieni juoksee ympäri pihaa riemusta kiljuen, leikkii ja leikittää. Yllätyksenä tuli uhmaiän unohtamisen lisäksi tuli myös se, että tuo lapsi on ihan parantumaton vesipeto- ei tekisi mitään muuta kuin lilluisi tuolla vedessä ja olen siitä salaa aika mielissäni. Äidin tyttö. Ihanaa on ollut myös se, että kertaakaan tämän viikon aikana ei ole tarvinnut itse laittaa ruokaa – ihan niinku olis täysihoidossa ollut. Kiitollinen olo vanhemmista, jotka mahdollistaa tällaisen.

Tänään lähdemme takaisin Helsinkiin, sillä huomenna alkaa taas työt (viikoksi, lomailen kesän ajan aina silloin kuin Alba on mulla, ja teen töitä ne viikot, kun ei ole), ja vaikka onkin vähän ikävä ihmisiä kotona, niin silti ei tekisi vielä yhtään mieli lähteä täältä. Koko tämä viikko ollaan saatu nauttia helteistä, ja samaa on luvattu seuraaviksikin viikoiksi. Jos olisi lomaa, niin jatkaisin mökkeilyä vielä koko ensi viikonkin. Olen voinut täällä niin hyvin, eikä tästä tunteesta ja näistä maisemista (ja siitä, että mummo ja pappa ovat pitäneet Albasta niin hyvää huolta) tekisi mieli päästää vielä irti. Mutta onneksi kesä ei ole vielä alkuunkaan ohi, oikeastaan se on vasta aluillaan ja tänne ehditään tänä kesänä vielä uudestaankin.

Nyt vedän uimapuvun päälle ja pulahdan järveen. Kello on yhdeksän ja lämpöasteita on jo 24, aion nauttia tästä ihanuudesta vielä kaikin keinoin ennen kuin iltapäivällä sitten pakkaamme auton ja suuntamme takaisin kaupunkiin.

Ihanaa sunnuntaita myös sinne.
Nautitaan.