Jos joskus oon ollut väsynyt niin nyt. Tuntuu, että ollaan tehty muuttoa tämä koko kesäkuu, mutta vasta eilen tuli valmista. Tai no, sillä tavalla valmista että kaikki tavarat ovat nyt yhdessä paikassa. Vanhan asunnon loppusiivous on ohjelmassa tänään, tai itse asiassa juuri nyt, mutta en osaa oikein tarttua toimeen joten kirjoitan mieluummin.

Tämä on jo kolmas muuttoni n.vuoden sisään, ja se on ihan liikaa. Tuntuu, että koko viime vuosi oikeastaan on ollut yhtä pakkaamista, purkamista ja asettumista. Nyt alkaa oksettaa ja heikottaa pelkästään ajatuskin muutosta. Kuulin maanantaina jostain, että ihmisen olisi hyvä toipua muutosta n.viisi vuotta. Itse olen toipunut n.viisi kuukautta. Ei ihme, että vähän väsyttää ja olo on levoton. Ei ole saanut olla kotona missään kovin pitkään yli vuoteen.

Tämä viikko on mennyt myös ihan naurettavilla yöunilla (2-4h/yö) sillä uusi asunto on huomattavasti meluisampi kuin edellinen, etenkin kun ikkunoita on kuumuuden vuoksi ihan pakko pitää auki. Päivisin tuo liikenteen meteli ei haittaa yhtään, mitta Öisin kun kaikki muut nukkuvat, ja talo on hiljanen niin tuntuu toisinaan siltä kuin se kolmosen ratikka kulkisi suoraan meidän eteisessä: yritä nyt siinä sitten nukahtaa. Mutta kaikkeen tottuu, sanotaan. Ja viime yö olikin jo vähän parempi, eikä ratikkojen kolina ja autojen hurina enää juurikaan edes häirinnyt. Melun lisäksi tuo asunto on myös älyttömän valoisa. Meillä oli edellisessä asunnossa pimennysverhot kaikissa ikkunnoissa ja asunnon sai siis aina iltaisin ihan pimeäksi, mikä tietysti helpottaa nukahtamista ja ihan erityisesti pidempään nukkumista. Uudessa asunnossa havahdun hereille viimeistään puoli viideltä, kun aurinko porottaa suoraan sisään ja sänkyyn.
Verhoasialle on siis asap tehtävä jotain, jos tahtoo tänä kesänä vielä joskus nukkua pidempään kuin kuuteen.

Muutamien hassujen nukuttujen tuntien jälkeen olen vienyt lapsen päiväkotiin ja pyöräillyt vanhalle asunnolle pakkaamaan, parin tunnin pakkaamisen jälkeen olen pyöräillyt hakemaan pakua ja sen jälkeen roudannut kamoja uuteen kotiin sen verran kun olen lapsen päiväkotipäivän puitteissa ehtinyt. Roudaamisen jälkeen taas takaisin pyörän selkään ja hakemaan lasta päiväkodista. Ja sieltä puiston kautta takaisin kotiin purkamaan päivän aikana roudattuja tavaroita. Ja seuraavana päivänä taas sama uusiksi.

Voin kertoa, että eilen helpotus oli melkoinen, kun ajettiin pakua takaisin viimeisen muuttokuorman jälkeen. Ihan jopa niin helpottunut, että ajelin tyytyväisenä yksisuuntaista katua väärään suuntaan, enkä edes tajunnut sitä. En edes siinä vaiheessa kun vastaan ajanut taksi soitti torveaan minkä pystyi- ihmettelin vain että miten tämäkin katu on näin kapea ettei edes kaksi autoa mahdu vierekkäin kulkemaan. Onneksi pelkääjän paikalla istunut oli vähän enemmän kärryillä..

Mutta vaikka kesäkuu onkin ollut aika pää muuttolaatikoissa- tyyppinen, niin on tähän kuuhun mahtunut ihan älyttömästi ihania, hyviä ja täydellisen rentojakin hetkiä. Viime viikonloppu oli niistä ehkä ihanin. Perjantaina pyysin kaveria lounaalle, ja se lounas venyikin yllättäen yömyöhään. Rakastan sitä, kun tuollaista tapahtuu. Että on ihmisiä, joiden kanssa tuollainen on mahdollista: kenelläkään ei ole mitään ennalta sovittua menoa, ja kaikilla on niin mukavaa, ettei edes tajua ajan kulua, tai vaikka tajuaakin, niin ei tahdo illan vielä päättyvän. Tuon illan keskustelut hyrisyttävät aivoja vieläkin sellaisella hyvällä tavalla. Niin paljon uusia ajatuksia ja ideoita heräsi. Ihana ilta kaikkinensa. Eikä tämä kuvien lauantaikaan juuri huonommaksi jäänyt: grillattiin (tai siis Rami grillasi) tuolla Merihaan Leblonissa sellainen illallinen, etten ehkä vielä koskaan elämässä syönyt mitään yhtä hyvää. (Teen tuosta safkasta ja sen valmistuksesta vielä oman postauksensa, niin voitte kaikki saada osanne tuosta kulinaarisesta taivaasta. Luojalle kiitos ihmisistä, jotka osaavat laittaa ruokaa. Ja erityisesti siitä, että poikaystävä on yksi niistä ihmisistä.) Eikä sellainen ilta, joka sisältää ystäviä, hyvää ruokaa ja juomaa ja meren läheisyyden voi kai koskaan mennä pieleen. Juuri tällaisia kesäviikonloppuja toivon lisää.

Ah. On niin hyvä ja helpottunut olo nyt. Vaikka uudessa kodissa on vielä tavaroita raivattavana kokonaisen huoneellisen verran, niin silti tuntuu että ollaan jo voiton puolella. Ja itse asiassa tykkään tavaroiden järjestelystä- oikeastaan ihan todella paljon. Ensi viikolla koti saa luvan näyttää jo kodilta, mutta tällä viikolla ajattelin ottaa seuraavat päivät vähän iisimmin. Keskittyä olemaan Alban kanssa, nauttia tuosta auringosta ja sitä että tällä viikolla ns.tavallisia työpäiviä on vain muutama.

Ihanaa torstaita.
Nyt tartun luutuun ja laitan tämän vanhan kodin kiiltämään.

* Kaupallinen yhteistyö: Ellos 

Ennen kuin Alba syntyi ajattelin, etten koskaan pukisi lastani kuten itseäni, mutta toisin kävi. Tietysti. Olen niin ylpeä siitä, että olen tuon pienen äiti, että aika usein haluan meidän näyttävän edes ihan vähän toisiltamme. En ehkä vielä koskaan ole pukenut meitä tismalleen samoihin vaatteisiin samaan aikaan, mutta pidän siitä jos asumme sopivat yhteen, ja löytyy meiltä myös muutamia sellaisia vaatekappaleita, jotka me molemmat omistamme. Näytämme siis aika usein varmasti myös vieraiden silmiin siltä, että olemme äiti ja tytär. En tiedä miksi, mutta pidän siitä ajatuksesta; että muut näkevät heti keitä me toisillemme olemme.

Niin omissa, kuin Albankin vaatteissa suosin erityisesti hyviä materiaaleja, sellaisia jotka tuntuvat päällä ylellisiltä, mutta kestävät käyttöä, pesua, kiipeilyä, leikkejä ja likaa. Ja tämä Elloksen ihanan boheemi Mother & Child – mallisto on juuri sitä. Kaikki malliston vaatteet sointuvat toisiinsa, ovat täynnä kauniita yksityiskohtia: kirjailuja, leikkauksia ja tupsuja. Ja vaatteiden materiaalit ovat pääasiassa 100% luonnonkuituja, mikä takaa sen toivomani ylellisyyden tunnun ja laadukkuuden. Vaatteissa on helppo ja hyvä olla, mistään ei kiristä, purista tai hankaa. Vaatteet hengittävät ja antavat hengittää. Ja onnistuvat sen kaiken lomassa vielä näyttämäänkin hyvältä.

Tämän Mother & Child – malliston vaatteet ja niiden värimaailma veivät ajatukset heti laukkaamaan kukkapelloille, meren rantaan ja leikkimään piiloa korkeaan heinäpeltoon. Mutta mikä parasta: näen meidät näihin pukeutuneena myös kaupungissa: kahviloissa, puistoissa, pyöräretkillä ja leikkipuistoissa. Ehdottomasti parhaita vaatteita kesäisin ovatkin ne, joihin pukeutuneena on valmis ihan mihin tahansa; voi olla ensin päivän rannalla ja sen jälkeen voi ilman vaatteiden vaihtoa jatkaa oikeastaan ihan mihin tahansa. Ja juuri sitä kesältä eniten toivon: päiviä, joissa tapahtumat vaihtuvat toisiin ihan vahingossa- seuraavat toisiaan, ihmiset ja paikat vaihtuvat mutta tunnelma säilyy, eikä tarvitse ajatella mitään muuta kuin sitä, että pitäisiköhän kohta taas syödä jotain tai lisätä vähän aurinkorasvaa.

Rakastan helpoutta ihan kaikessa, sitä kun asiat tapahtuvat mahdollisimman vähällä työmäärällä. Sanomattakin selvää, että hoidan ostokseni kaikkein mieluiten istumalla tässä keittiönpöydän ääressä. Erityisen kivaa on se, jos yhdestä ja samasta paikasta voi ostaa niin vaatteet, huonekalut, elektroniikan kuin kodin tekstiilitkin. Ellokselta olen ostanut kaikkea edellämainittua, useammin kuin kerran. Heidän valikoimansa on mielestäni ihan älyttömän kattava, monipuolinen ja laadukas. Esimerkiksi uuteen kotiin tekisi mieli tilata kuta kuinkin koko sisustus heiltä. Tilaaminen ja toimitukset ovat nekin aina hoituneet sujuvasti ja nopeasti: paketit ovat lähestulkoon poikkeuksetta lähteneet heiltä liikkeelle heti tilauksesta seuraavana päivänä. Ihanan helppoa ja vaivatonta, samaa mitä toivon koko elämältä ja ihan erityisesti tietysti tältä tulevalta kesältä.


Tämä kesä tuntuu monella tapaa jotenkin meidän kahden ensimmäiseltä. Alba alkaa oikeasti olla jo iso. Siis sellaisella pienellä tavalla iso. On vielä niin pieni, että kiipeää kymmeniä kertoja päivässä syliin, niin pieni että jaksan kävellä lapsi sylissä pidemmänkin matkan, niin pieni että tarvitsee äitiä vielä moneen, mutta kuitenkin jo niin iso että ymmärtää monet asiat minua paremmin. Niin iso, että haluaa tietää enemmän, kuin oikeastaan vielä tahtoisin tai osaisin kertoa. Niin iso, että keskustelut tuntuvat jo keskustelulta ja melkein kaikki tekeminen yhteiseltä kivalta.

Aika usein ennenkin olen sanonut, etten mistään itsessäni ja elämässäni ole niin ylpeä kuin tuosta pienestä ja äitiydestäni. Aina toisinaan, kun katselen Albaa touhuissaan mietin, että miten on mahdollista että kahdesta vajaavaisesta, kaikin tavoin tosi keskinkertaisesta tyypistä on voinut tulla jotain näin järjettömän hienoa. Hän osaa jo nyt, kolmevuotiaana, niin monta asiaa ja taitoa paremmin kuin minä. Meistä kahdesta hän on se, jolla on paljon annettavaa ja opetettavaa. Olemme monessa asiassa ihan toistemme vastakohtia, mutta toisaalta Alba on muutamissa asioissa niin samanlainen kuin minä, melkein pelottavan samanlainen. Aika usein hänen ollessaan ihan pikkuriikkinen, ajattelin että jos jotain voisin toivoa, tahtoisin ettei hänestä kasvaisi yhtä herkkää kuin minusta. Mutta toisin näyttäisi käyvän siinäkin. Erona se, etten enää ajattele sen herkkyyden olevan pelkästään negatiivinen asia, oikeastaan päinvastoin. Tuon lapsen touhuja ja tekemisiä katsomalla olen tajunnut, että hän kyllä pärjää. Hän osaa jo nyt näyttää ja sanoittaa tunteensa ja tahtonsa niin paljon paremmin, kuin minä. Hän osaa olla herkkyytensä kanssa, ja siitä haluan ehdottomasti oppia. Niin haluan itsekin osata olla. Haluaisin oppia valjastamaan tuon herkkyyden palvelemaan sitä mitä olen, eikä päinvastoin.

Äitinä sitä haluaisi suojella niin monelta, ihan kaikelta oikeastaan, mutta samaan aikaan tietää ettei voi. Sitä voi vain yrittää tarjota mahdollisimman hyvät eväät siihen, että se pieni ihminen pärjää ihan itse. Kaikkein haastavimmalta tuntuukin vanhemmuudessa aina toisinaan se, että miten sitä osaisi olla tukena, lähellä ja kiinni pitämässä, mutta kuitenkin niin että antaisi toisen kulkea riittävän vapaasti omaa polkuaan. Niin, että antaisi toisen vapaasti kasvaa juuri siksi, joksi tämä tahtoo tulla, antaa toisen kävellä juuri ne kivet ja karikot, jotka tämän täytyy ollakseen se ihminen, joka jo on. Aika usein sitä haluaisi tehdä toisen tien niin sileäksi ja kivettömäksi kuin suinkin mahdollista, oikeastaan aika usein tekisi vain mieli kantaa sylissä ja halauksessa koko matka. Mutta samaan aikaan tietää, että tärkeintä on antaa toisen kulkea itse, kasvattaa pienen luottamusta itseensä ja omiin kykyihinsä. Ja samalla kasvattaa sitä omaansakin. Ja nyt kun mietin omaa elämääni, ja taivaltani tänne asti, olen kyllä järjettömän kiitollinen, ettei kukaan ole tieltäni niitä kiviä keräillyt, vaan olen ihan rauhassa saanut kompuroida niihin, ja nousta ylös niiden kompurointien jälkeen. Yritän tehdä saman hänelle, vaikka se aina välillä niin järjettömän vaikealta tuntuukin.

ps. En tiedä onko ihan okei sanoa näin, mutta tulen ihan järkyttävän onnelliseksi näitä kuvia katsomalla. Alba oli jotenkin ihan erityisen onnellinen tuona iltapäivänä. Poimi isot kimput kukkia sekä minulle, että kuvaaja-Annille, juoksi aina kesken kuvien halaamaan Annia ja halusi kuiskutella tämän korvaan milloin mitäkin salaisuuksia. Iltapäivän kääntyessä iltaan sanoi, ettei haluaisi tämän päivän loppuvan. Eikä ihme, en halunnut minäkään.

Tässä vielä suorat linkit meidän päällä oleviin malliston vaatteisiin:

Mun valkoiset housut täältä ja musta toppi täältä.

Alban sininen mekko täältä, ja  roosan värinen kirjailtu mekko täältä ja melkein samanlainen roosa mekko mun päällä on täältä.

Sanoin saman jo aiemminkin, mutta tämä kesä on jo nyt, juuri kesäkuun vasta alettua, tuntunut enemmän kesältä kuin moni edeltäjänsä kaikkien neljän kesäkuukauden jälkeen. Ja on vähän sellainen kutina, että tämä kesä on jatkumassa samalla teemalla. Olen jo nyt aika vakuuttunut siitä, että tämä tulee oikeasti olemaan tähän astisen elämäni kaunein kesä. Yritän ainakin varmistaa sen onnistumisen parhaani mukaan. Tärkeimpinä tekijöinä onnistuneessa ihan-missä-vaan on tietysti seura – ne ihmiset keiden kanssa kaikki kokemukset jakaa, tai joille ne voi jakaa. Ja seura on kyllä kunnossa. Sen hyvän seuran lisäksi ajattelin varmistella kesän onnistumista myös seuraavilla asioilla..

♡ mökkeillä. Tosi monet mun lapsuuden rakkaimmat muistot liittyy meidän suvun mökille Kannonkoskelle, jonne mentiin ihan jokaisena kesänä. En oikeastaan tiedä kuinka pitkäksi aikaa, mutta kuvittelisin että viikoksi. En ymmärrä miten oli mahdollista mutta samaan aikaan mökillä oli usein äitini neljä sisarusta perheineen. Ja meidän kymmenen hengen perhe oli sieltä pienimmästä päästä. Tuo suvun yhteinen mökki on edelleen olemassa, mutta sen lisäksi vanhemmillani on nykyään myös oma, ihana mökkinsä. Tänä kesänä haluaisin ehtiä sinne vähintään kerran, toivottavasti useamminkin. Haluan järvelle soutelemaan, ulos kokkaamaan, rantaan grillaamaan ja paistamaan muurinpohjalettuja.

♡ tehdä enemmän töitä, kuin aikaisempinä kesinä (kolme työtä, 3-vuotias lapsi ja rempattava asunto ehkä takaavat sen..) , ja olla kokonaisvaltaisemmin lomalla silloin kun sitä on. Eli heinäkuussa kaksi viikkoa ja elokuussa toiset kaksi.

♡ uida meressä ja järvissä niin usein kuin mahdollista, mutta erityisesti iltaisin. Ja aamuisin ennen töitä.

♡ juosta kaupungin toisella laidalla sijaitsevasta lapsen päiväkodista kotiin aina, kun se vaan ajallisesti on mahdollista. Kulttuurisauna osuu sopivasti matkan varrelle, joten samalle reissulle voi helposti ujuttaa myös tuon edellisen.

♡ suunnitella vähemmän kuin aiempina kesinä. Haluan jättää mahdollisimman paljon aikaa ja tilaa yllätyksille ja spontaanille tekemiselle. Haluan lähteä kotoa aamulla tietämättä oikeastaan mitä aion tehdä, ja palata illalla kotiin onnellisena kaikesta siitä mitä ihanaa päivä toikaan tullessaan.

♡ matkustaa kotimaassa. Turku on ihana, erityisesti kesäisin. Porissakaan en ole koskaan käynyt ja tänä kesänä se saa luvan muuttua.

♡ remontoida ja sisustaa uutta kotia. Tiedän todellakin mitä teen aina silloin kun sataa, on kylmää, harmaata ja pilvistä. En malta odottaa, että muutto on kunnolla ohi, ja asunto siltä osin valmis että sitä voi oikeasti alkaa laittaa meille kodiksi.

♡ juoda vähemmän alkoholia kuin aiempina kesinä. Luonnoksissa on jo pitkään ollut tekeillä postaus alkoholista, muuttuneesta suhtaumisestani siihen, syitä siihen miksi olen sitä käyttänyt ja siihen miksi nyt en enää tahdo sitä juurikaan käyttää. Yritän saada sen valmiiksi heti, kun kiireet vähän helpottavat, sillä se on ehdottomasti yksi sellaisista teemoista joista haluaisin ihan älyttömästi teidän kanssa keskustella, kuulla näkemyksiä ja kokemuksia.

♡ käyttää ainakin yksi kesälomaviikoista mummolassa, eli mun vanhempien luona maalla. Asuimme siellä viime vuonna mm.koko kesän, joten tiedän että ihan erityisesti Alba kaipaa sinne ihan älyttömästi: uimaan pihan altaaseen, auttamaan mummoa puutarhatöissä, retkeilemään ja juoksemaan ystäviensä Leon (kissa) ja husse (ruohonleikkuri) perässä.

♡ syödä ulkona aina kun se säiden puolesta on mahdollista. Enkä nyt siis tarkoita ulkona ravintoloissa syömistä (vaikka sitäkin tulee kyllä kesäisin useammin tehtyä), vaan pihalla syömistä, oman keittiön ja grillin antimista. Kaikkihan tämän tietää, mutta ulkona syödessä kaikki maistuu aina vähän paremmalta.

♡ aloittaa joogan. Tänäkin kesänä ympäri kaupunkia järjestetään viikottain joogaa ulkona; puistoissa, terasseilla jne. Itse ajattelin kokeille Sörnäisten Rantatiellä sijaitsevan Le Blonin kesäjoogaa aina keskiviikkoisin ja lauantaisin, tai ainakin toisena niistä. Ja sen jälkeen voikin pelata vielä vaikka erän padelia viereisellä kentällä, ja niiden jälkeen pulahtaa uimaan viereiseltä mattolaiturilta. Ja sittenhän onkin jo melkein lounasaika ja tuolta samalta terassilta löytyy niin Vallila Bites kuin NA’AM Kitchenkin nälkäisille.

♡ pyöräillä kaikkialle, kaupunkipyörillä tietysti sillä olen unohtanut oman pyöräni muutama kesä sitten jonnekin, ja luulen ettei se ehkä enää ole enää siellä minne olen sen unohtanut. Enkä voi edes tarkistaa asiaa, sillä en kuollaksenikaan muista mikä se paikka on.

♡ Nukkua yön ulkona. Annika oli muistaakseni listannut tämän omaan kesän toivelistaansa, ja tajusin silloin että haluaisin todellakin tehdä saman. Leiriytyä johonkin ihanaan paikkaan lähelle vettä. Pakata mukaan hyvät eväät, otsalampun, pehmeät makuupussit ja tyynyt, hyvän kirjan ja uintikamat. Ottaa illan tullen pikkuinen kainaloon ja nukahtaa luonnon lauluihin.

Istuin viime viikon perjantaina puistonpenkillä, vieraassa (tai ainakin vieraahkossa) kaupungissa, yksin. Olin nukkunut edellisenä yönä ehkä kolmisen tuntia, tiesin että 1,5 tunnin lentomatkan päässä kotona odottaisi muutto ja uusi asunto, jossa olikin remontoitavaa enemmän kuin mihin olin valmistautunut. Mutta silti, istuin siinä ja mietin, että miten asiat edes voivat olla näin hyvin? Tunsin itseni ihan järkyttävän onnelliseksi, ja tajusin millaisista asioista onni oikeastaan rakentuu. Kaikkein suurin onni tulee siitä, että uskaltaa luottaa. Uskaltaa luottaa siihen, että elämä kantaa, asiat järjestyvät. Uskaltaa luottaa siihen, että tämä onni, jota nyt tunnen ei ole menossa mihinkään vaikka riemuitsenkin siitä nyt.

Olen stressanut kaikkea tulevaa, mennyttää ja olevaakin viime kuukausina niin paljon, että se on vienyt yöunien lisäksi mielekkyyden aika monesta muustakin asiasta. Olen hätäillyt ja panikoinut ja ollut aivan varma, että aivan kaikki menee takuulla pieleen. Jos ei nyt ihan, niin hetken päästä kuitenkin. Olen tehnyt ihan liikaa töitä, ja samaan aikaan en ole tehnyt niitä ollenkaan riittävästi. Olen unohtanut tehdä asioita, joista nautin, koska olen keskittynyt tekemään sellaisia asioita, joita täytyy. Tai niin olen kuvitellut. Aika moni viimeisen puolen vuoden päivistä on ollut kaikkea muuta kuin miellyttävä. Vaikka jokaiseen päivään on tietysti niitä sellaisiakin hetkiä mahtunut. Mutta silloin kun rinnassa on suunnilleen koko rinnan täyttävä ahdistusklöntti ei niistä hyvistäkään hetkistä oikein osaa nauttia, koska silloinkin niitä tunteita varjostaa huoli.

Ja yhtäkkiä viime viikolla ratkesi niin moni sellainen asia, josta olen ollut ihan näänyksiin asti huolissani. Voitte ehkä kuvitella kuinka vapaalta hengittäminen tuntuu, kun keuhkot saa vedettyä yhtäkkiä täyteen ilmaan. On niin hyvä olla, helppo kulkea, kun ei tarvi kantaa mukanaan sellaista 100000 kilon lisätaakkaa.

En oikeasti edes muistanut, että voi tuntua näin kevyeltä.

Ainiin, ja se syy siihen vieraassa kaupungissa yksinään istuskeluun oli se, että lensimme torstaina reilu kymmenen muun suomalaisen vaikuttajan, sisustussuunnittelijan ja some-ammattilaisen kanssa Göteborgiin Jotexin kutsumana. Tuo koko reissu oli ihana, inspiroiva ja teki niin hyvää päästä hetkeksi vähän kauemmaksi siitä omasta arjestaan. Kaikki ongelmat tuntuivat uusissa maisemissa jotenkin erilaisilta, huomattavasti pienemmiltä ja helpommin ratkaistavilta. Tajusin nyt, että parasta ongelmanratkaisua onkin ehkä se, että vaihtaa maisemaa, edes ihan pieneksi hetkeksi. Ei tarvitse lähteä kauas, junalla 20 kilometriä mihin tahansa suuntaan jo riittää, mutta mitä kauemmas on mahdollisuus, niin sen tehokkaampaa varmaankin.

Yövyimme tuolla reilu vuorokauden pikareissulla sympaattisessa Hotelli Bellorassa, joka oli niin viehättävä että tuonne on ehdottomasti päästävä joskus uudelleenkin. Ja kaikille teille, jotka ette vielä koskaan ole  Göteborgissa käyneet, niin nyt suosittelen ehdottomasti menemään. Yleisesti tuo kaupunki on kuulemma yksi Ruotsin sateisimmista, mutta juuri nyt siellä on aivan järkyttävän kaunista, niin ilmojen kuin luonnonkin puolesta. Menkää. Ette takuulla kadu.

Ja mitä taas tulee siihen onneen, niin siihenkin tuntuu tällä hetkellä olevan niin monta syytä. Yksi niistä on ehdottomasti uusi tietokone. Ehdottomasti. Olen viimeisen vuoden tehnyt töitä sellaisella koneella, jolla esimerkiksi kuvien lataaminen blogiin asti vie noin kolme tuntia. Ensimmäinen tunti menee kuvien siirtämisessä muistikortilta koneelle, toinen tunti niiden kuvien siirtämisessä Lightroomiin ja kolmas tunti sitten niiden valmiiksi muokattujen kuvien siirtämisessä blogiin. Neljässä tunnissa ehdin siis sutjakasti saamaan kuvat blogiin, ja kirjoittamaan ehkä yhden postauksen. Tehokasta sanoisin. Lisähaasteita tähän on tuonut vielä se, että kone ei siis ladannut ilman että liitintä painoi kiinni koneeseen koko latauksen ajan. Kaikki työt oli siis tehtävä pääasiassa yhdellä kädellä, ja se tietysti teki hommasta vieläkin sujuvampaa ja ennen kaikkea tietysti kivempaa. Voitte vaan siis kuvitella, kuinka järkyttävän onnelliseksi tulin, kun poikaystävä yhtenä päivänä tuli kotiin mukanaan uusi ulkoinen kovalevy. Olin niin onnellinen,että saisin vihdoinkin siirrettyä koneelta kaikki tiedostot kovalevylle (en ole tehnyt sitä vielä koskaan, joten no wonder, että kone kävi vähän hitaalla..) ja koneen käyttömukavuus lisääntyisi. Poikaystävä pyysi tuomaan koneen keittiöön. Tein työtä käskettyä, ja kerroin, että tänään kone ei ole muuten ladannut enää ollenkaan, että toivotaan nyt vaan parasta. Mutta se ei kuulemma haitannut, sanoi hän. Käveli eteiseen ja kaivoi repustaan kokonaan uuden koneen. Tuntuu niin kevyeltä ja helpolta tehdä töitä, kun asiat oikeasti tapahtuvat nappia painamalla. Mikään ei jumita, ei tarvi odotella ja latailla, molempia käsiäkin saa ihan vapaasti käyttää.
Työn tekeminen tuntuu taas ihan eri tavalla mielekkäältä. Ja kun töitä koneella tekee valtaosan päivästään niin se tuntuu koko elämän mielekkyyden kannalta aika merkittävältä.

Muista syistä lisää seuraavalla kerralla.
Nyt kiskon lenkkarit jalkaan ja lähden juoksemaan. Siinä muuten yksi merkki siitä, että kaikki alkaa olla kunnossa: on taas voimia ja kiinnostusta pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan.

Ihanaa uutta viikkoa!