Istuin viime viikon perjantaina puistonpenkillä, vieraassa (tai ainakin vieraahkossa) kaupungissa, yksin. Olin nukkunut edellisenä yönä ehkä kolmisen tuntia, tiesin että 1,5 tunnin lentomatkan päässä kotona odottaisi muutto ja uusi asunto, jossa olikin remontoitavaa enemmän kuin mihin olin valmistautunut. Mutta silti, istuin siinä ja mietin, että miten asiat edes voivat olla näin hyvin? Tunsin itseni ihan järkyttävän onnelliseksi, ja tajusin millaisista asioista onni oikeastaan rakentuu. Kaikkein suurin onni tulee siitä, että uskaltaa luottaa. Uskaltaa luottaa siihen, että elämä kantaa, asiat järjestyvät. Uskaltaa luottaa siihen, että tämä onni, jota nyt tunnen ei ole menossa mihinkään vaikka riemuitsenkin siitä nyt.

Olen stressanut kaikkea tulevaa, mennyttää ja olevaakin viime kuukausina niin paljon, että se on vienyt yöunien lisäksi mielekkyyden aika monesta muustakin asiasta. Olen hätäillyt ja panikoinut ja ollut aivan varma, että aivan kaikki menee takuulla pieleen. Jos ei nyt ihan, niin hetken päästä kuitenkin. Olen tehnyt ihan liikaa töitä, ja samaan aikaan en ole tehnyt niitä ollenkaan riittävästi. Olen unohtanut tehdä asioita, joista nautin, koska olen keskittynyt tekemään sellaisia asioita, joita täytyy. Tai niin olen kuvitellut. Aika moni viimeisen puolen vuoden päivistä on ollut kaikkea muuta kuin miellyttävä. Vaikka jokaiseen päivään on tietysti niitä sellaisiakin hetkiä mahtunut. Mutta silloin kun rinnassa on suunnilleen koko rinnan täyttävä ahdistusklöntti ei niistä hyvistäkään hetkistä oikein osaa nauttia, koska silloinkin niitä tunteita varjostaa huoli.

Ja yhtäkkiä viime viikolla ratkesi niin moni sellainen asia, josta olen ollut ihan näänyksiin asti huolissani. Voitte ehkä kuvitella kuinka vapaalta hengittäminen tuntuu, kun keuhkot saa vedettyä yhtäkkiä täyteen ilmaan. On niin hyvä olla, helppo kulkea, kun ei tarvi kantaa mukanaan sellaista 100000 kilon lisätaakkaa.

En oikeasti edes muistanut, että voi tuntua näin kevyeltä.

Ainiin, ja se syy siihen vieraassa kaupungissa yksinään istuskeluun oli se, että lensimme torstaina reilu kymmenen muun suomalaisen vaikuttajan, sisustussuunnittelijan ja some-ammattilaisen kanssa Göteborgiin Jotexin kutsumana. Tuo koko reissu oli ihana, inspiroiva ja teki niin hyvää päästä hetkeksi vähän kauemmaksi siitä omasta arjestaan. Kaikki ongelmat tuntuivat uusissa maisemissa jotenkin erilaisilta, huomattavasti pienemmiltä ja helpommin ratkaistavilta. Tajusin nyt, että parasta ongelmanratkaisua onkin ehkä se, että vaihtaa maisemaa, edes ihan pieneksi hetkeksi. Ei tarvitse lähteä kauas, junalla 20 kilometriä mihin tahansa suuntaan jo riittää, mutta mitä kauemmas on mahdollisuus, niin sen tehokkaampaa varmaankin.

Yövyimme tuolla reilu vuorokauden pikareissulla sympaattisessa Hotelli Bellorassa, joka oli niin viehättävä että tuonne on ehdottomasti päästävä joskus uudelleenkin. Ja kaikille teille, jotka ette vielä koskaan ole  Göteborgissa käyneet, niin nyt suosittelen ehdottomasti menemään. Yleisesti tuo kaupunki on kuulemma yksi Ruotsin sateisimmista, mutta juuri nyt siellä on aivan järkyttävän kaunista, niin ilmojen kuin luonnonkin puolesta. Menkää. Ette takuulla kadu.

Ja mitä taas tulee siihen onneen, niin siihenkin tuntuu tällä hetkellä olevan niin monta syytä. Yksi niistä on ehdottomasti uusi tietokone. Ehdottomasti. Olen viimeisen vuoden tehnyt töitä sellaisella koneella, jolla esimerkiksi kuvien lataaminen blogiin asti vie noin kolme tuntia. Ensimmäinen tunti menee kuvien siirtämisessä muistikortilta koneelle, toinen tunti niiden kuvien siirtämisessä Lightroomiin ja kolmas tunti sitten niiden valmiiksi muokattujen kuvien siirtämisessä blogiin. Neljässä tunnissa ehdin siis sutjakasti saamaan kuvat blogiin, ja kirjoittamaan ehkä yhden postauksen. Tehokasta sanoisin. Lisähaasteita tähän on tuonut vielä se, että kone ei siis ladannut ilman että liitintä painoi kiinni koneeseen koko latauksen ajan. Kaikki työt oli siis tehtävä pääasiassa yhdellä kädellä, ja se tietysti teki hommasta vieläkin sujuvampaa ja ennen kaikkea tietysti kivempaa. Voitte vaan siis kuvitella, kuinka järkyttävän onnelliseksi tulin, kun poikaystävä yhtenä päivänä tuli kotiin mukanaan uusi ulkoinen kovalevy. Olin niin onnellinen,että saisin vihdoinkin siirrettyä koneelta kaikki tiedostot kovalevylle (en ole tehnyt sitä vielä koskaan, joten no wonder, että kone kävi vähän hitaalla..) ja koneen käyttömukavuus lisääntyisi. Poikaystävä pyysi tuomaan koneen keittiöön. Tein työtä käskettyä, ja kerroin, että tänään kone ei ole muuten ladannut enää ollenkaan, että toivotaan nyt vaan parasta. Mutta se ei kuulemma haitannut, sanoi hän. Käveli eteiseen ja kaivoi repustaan kokonaan uuden koneen. Tuntuu niin kevyeltä ja helpolta tehdä töitä, kun asiat oikeasti tapahtuvat nappia painamalla. Mikään ei jumita, ei tarvi odotella ja latailla, molempia käsiäkin saa ihan vapaasti käyttää.
Työn tekeminen tuntuu taas ihan eri tavalla mielekkäältä. Ja kun töitä koneella tekee valtaosan päivästään niin se tuntuu koko elämän mielekkyyden kannalta aika merkittävältä.

Muista syistä lisää seuraavalla kerralla.
Nyt kiskon lenkkarit jalkaan ja lähden juoksemaan. Siinä muuten yksi merkki siitä, että kaikki alkaa olla kunnossa: on taas voimia ja kiinnostusta pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan.

Ihanaa uutta viikkoa!

Rakastan kantakaupungin sisäpihoja. Siis ihan todella rakastan. Aina, jos kadulta on portti auki pihalle, eikä ole järkyttävä kiire, niin livahdan kyllä aina sisään katsomaan mitä upeaa portin taakse kätkeytyy. Tosin livahdan kyllä aika usein myös silloin, kun on kiire ja siinä piileekin varmaan yleisin syy siihen miksi olen nykyään niin usein myöhässä.

Sanomattakin siis selvää, että ihan erityisen ihanina pidän koteja, joissa on ihana sisäpiha. Tai ihan vaan piha. Vielä koskaan aiemmin minkään oman kotini sisäpiha ei ole ollut kovin erityinen, sellainen jossa olisi tehnyt mieli viettää iltojaan tai päiviään. Tämän nykyisen kodin kanssa kuitenkin onnisti. Viihdytiin pihalla jo silloin kun ei ollut oikeastaan erityisen lämmis. Ihan vain sinsi, että oli niin nättiä. Pihan ympärillä kohoaa toinen toistaan nätimpiä rakennuksia, ja jos parvekkeelta katsoo niin näkee Tuomiokirkon ja merelle asti. Nyt kesällä tämä piha on kuitenkin kohonnut ihan uusiin ulottuvuuksiin: täällä on useampi kiva oleskelualuepuutarhapöytineen ja tuoleineen, grillejäkin on useampi. Pihan nurkat täyttyvät pyöristä ja erilaisiata kasveista ja meidän talon seinustalla olevassa kukkapenkissä kasvaa kaikkea ruohosipulista salviaan, rosmariiniin ja timjamiin. Samalla sisäpihalla olevan ravintola Askin keittiön pojat käyvät tuosta yrittpenkistä noukkimassa tuoreita mausteita ja yrttejä keittiöönsä. Ja hei, jos se kelpaa Michelin- ravintolalle, kelpaa se kyllä minullekin.

Lisäksi tästä pihalta löytyy kukkien kasteluun tarkoitettu puutarhaletku, mutta tällaisillä helteillä tuo muuttuu tietysti suihkuavaksi sadettajaksi. Käsittämätöntä miten roiskuva, hyytävän kylmä vesi voikaan tuottaa niin paljon iloa.

Tällä pihalla tarvii harvemmin olla yksinään, mikä on ihanaa! Oikeastaan aina saa seuraa neljän eri rapun muista asukkaista. Alban ehdoton lempinaapuri on viereisen rapun Juno-koira. Aina aamuisin ensimmäisenä Alba haluaa yleensä sisäpihalle tarkistamaan onkohan Juno siellä jo, ja päiväkodista kotiin tullessa huonompikin päivä on pelastettu jos koira juoksee häntä heiluen vastaan. Eikä tuo koira varsinaisesti häiritse ketään meitä muitakaan, päinvastoin. Vielä reilu vuosi sitten pelkäsin koiria, enkä oikeastaan olisi tuolloin edes voinut kuvitella koskaan koiraa itselle hankkivani, mutta poikaystävän ja Alban huomattava rakkaus koiria kohtaan yhdistettynä lähipiirin ihaniin, kiltteihin koiriin, on tehnyt sen, että tiedän jo nyt aivan varmasti että koira meille tulee. Ei ehkä vielä tämän vuoden sisään, mutta melko pian kuitenkin. Näin ne asiat muuttuu.

Pian muuttuu myös tämä piha. Enää ihan muutaman päivän tämä on meidän sisäpiha, nämä naapurit meidän naapureita. Tämä ihana koti menee valitettavasti myyntiin nyt kesäkuun aikana, ja me muutamme myynnin alta pois jo nyt kuun lopussa. Harmittaa jättää tämä asuinalue taakse, vaikka uusikin on ihana. Hassua, että olen ennen oikeastaan aina kuvitellut asuvani Punavuoressa, ja nyt kun muutamme sinne, tuntuukin siltä, että pysyttelisin oikeastaan mieluummin täällä Kruununhaassa missä meri on kahden minuutin päässä kotoa, Anton&Anton tuossa alakerrassa, Allas ja Tervasaari ihan vieressä, ja kaikkialle on kivaa ja helppoa mennä kävellen. Mutta toisaalta: melkein tuon kaiken saa myös sieltä Punavuoresta käsin. Sitäpaitsi uusi koti on isompi, ja sinne mahtuu esimerkiksi myös sohva ja Albakin saa ikioman huoneen. Myöskään pariovista ja isoista ikkunoista ei tarvitse luopua. Oikeastaan aika ihanaa.

Vaikka Junoa tulee kyllä ikävä.

Nyt yritän malttaa kuitenkin sulkea koneen tältä päivältä, ja lähdemme nauttimaan tästä hellepäivästä tuohon naapuriin Altaalle, nyt kun sitä voi vielä kutsua naa

Tiesittekö että miljoona kertakäyttöistä muovipulloa ostetaan joka minuutti. Siis joka ikinen minuutti. Ja vain n.7% niistä pulloista päätyy kierrätykseen. Yhden pullon maatumiseen menee n.450 vuotta. Siis yhden. 450 vuotta. Kierrätetyksi pääsemisen sijaan suurin osa noista muovipulloista päätyy maailmamme valtameriin. Niihin päätyy vuodessa arviolta 8- 12 miljoonaa tonnia muovia. On arvioitu, että vuonna 2050 merissä on enemmän muovia kuin kaloja. Se tuntuu ihan järkyttävältä.

Luulen että yhä useampi meistä on herännyt ajattelemaan omaa kulutuskäyttäytymistään, ekologisuuttaan ja sitä kuinka itse voi vaikuttaa luonnon kuormitukseen, tai siis sen vähentämiseen. Uskon, että yhä useampi meistä jättää ostoksia tehdessä muovikassit ostamatta, ei todellakaan ota pakasteita pieneen pussiin ja pyrkii pakkaamaan hedelmät ja vihanneksetkin omiin kestopusseihinsa. Moni takuulla kierrättää kotona syntyvää jätettä huolellisesti ja tutkailee omaa kulutustaan muutenkin.

Erityisen hienoa on ollut huomata, että yhä useampi brändi kiinnittää enenevissä määrin huomiota ekologisiin ja kestävää kehitystä tukeviin arvoihin. Erityisen innoissani olen yrityksistä, joiden koko tuotanto perustuu jo olemassa olevan materiaalin hyödyntämiseen ja hyötykäyttöön.

Haluaisin esitellä teille niistä nyt yhden. OHOY SWIM:in. OHOY on kahden upean naisen, Suomalaisen Hennan ja Tanskalaisen Annan merkki, joka nimensä mukaisesti valmistaa ja myy siis uima-asuja. Heidän uimapukujensa yhtenä suurimpana valttikorttina, järkyttävän kauniiden värien ja mallien lisäksi, on se että nuo uimapuvut ja bikinit on siis valmistettu täysin kierrätysmateriaaleista. Uimapukujen kankaat valmistetaan Italiassa merissämme aiemmin lojuneista muovijätteestä, ja kankaista ommellaan Dubaissa reiluissa oloissa näitä aivan järisyttävän kauniita uima-asuja.

Ostin viime kesänä itselleni ensimmäisen heidän uimapukunsa ja kun jaoin siitä kuvan stoorissani sain ennätysmäärän kyselyitä siitä, mistä noin kauniita uimapukuja saa. Moni teistä on kysellyt myös bikinien ja uusien mallien perään ja voin nyt ilokseni kertoa, että tänä kesänä OHOY:lta saa niiden kokouimapukujen lisäksi myös vähintään yhtä kauniita bikineitä.

Omani pääsi viime kesänä uimaan (vaikka totuuden nimissä käytin tuota uimapukua aika usein myös shortsien ja korkeavyötäröisten farkkujen kaverina ikään kuin toppina) enemmän kuin varmaan mikään uima-asuni koskaan aiemmin. Ja voin kertoa, että pitää täysin paikkansa kun sanotaan että nämä uimapuvut kestävät tavallista paremmin kloorivettä, aurinkoa ja kulutusta. Omani näyttää edelleen ihan uudelta paljosta käytöstä huolimatta. Värikään ei ole mennyt miksikään, vaikka alkuun sitä vähän pelkäsin.

Jos haluatte hemmotella itseänne, niin suosittelen lämpimästä sijoittamaan kauniiseen uima-asuun. Ihan erityisesti sellaiseen, joka tukee kestävää kehitystä ja jonka ostamisesta tulee morkkiksen sijaan aidosti hyvä olo. Siis sen lisäksi, että näissä tuntee itsensä oikeasti tosi nätiksi.

Tämä uusi, myös bikineitä sisältävä, MOTEL- mallisto on nyt ennakkotilattavissa OHOY:n omasta nettikaupasta.

Pst. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan ihan aidosti olen vaan aivan todella innoissani tästä brändistä: heidän tuotteistaan, arvoistaan, tyypeistä merkin takana sekä tästä visuaalisesta ilmeestä ja fiiliksestä.

Kaikki kuvat OHOY SWIM:in

Kuinka usein on okei aloittaa postaus hehkuttamalla tätä lämpöä? 3 kertaa viikossa ei toivottavasti ole liikaa? Juuri nyt en osaa muuta tehdä. Tuntuu, että meidät hemmotellaan ihan piloille tällä lämmöllä ja auringolla. Samaan aikaan kun nautin tästä kaikesta täysin siemauksin, pelkään vähän, että mitä jos kaikki kesän helle-, ranta- ja puistopäivät käytetäänkin loppuun ennen kuin kesäkuu ehtii edes alkaa? Mitä jos näitä useamman viikon pituisia lämpimiä jaksoja ei tulekaan enää näiden jo olleiden lisäksi muita? Näitä tällaisia päiviä, kun säätä ei edes tarvitse tarkistaa, eikä verhoja avata voidakseen luottaa siihen, että ilman housuja kyllä pärjää, eikä edes illaksi tarvi pakata laukkuun neuletta mukaan. Mutta toisaalta, vaikka olisivatkin tässä (vaikka eiväthän ne tietenkään ole) niin silti tuntuisi, että tänä kesänä on eletty. Eletty enemmän kuin monena aiempana kesänä kaikkien kesäkuukausien aikana yhteensä. Maanantaina juuri puhuimme ystäväni kanssa siitä, kuinka tuntuu siltä kuin tätä kesää olisi jatkunut jo vaikka kuinka pitkään. On ehtinyt tehdä niin monenlaista, ja samaan aikaan on ollut aikaa ja mahdollisuus vain olla, mahdollisuus antaa päivien ja tuulten kuljettaa.

Erityisen hyvältä tämä alkukesä on tuntunut varmasti myös siksi, että on saanut olla terve. Koko tämän vuoden aikana ei juuri ole ollut sellaista aikaa jolloin joko minä, Alba tai poikaystävä emme olisi olleet sairaana tai toipilaana. Ja voin kertoa, että jos joku vie aivan järkyttävästi energiaa niin sairastaminen. Sekä se että sairastaa itse, että se toisen tilasta huolehtiminen ja tämän puolesta stressaaminen. Mutta nyt en aio tuhlata enää ajatustakaan alkuvuoden epäonnelle, vaan keskityn täysillä nauttimaan tästä kaikesta ihanasta, millä meitä hemmotellaan nyt.


Yksi pieni ongelma näissä täydellisyyttä hipovissa päivissä ja viikoissa on kuitenkin ollut. Tietysti, ainahan kaikessa on. Into tätä blogia, kuvaamista ja kirjoittamista, kohtaan on tällä hetkellä isompi kuin se on alun jälkeen vielä koskaan ollut. Tuntuu ihanalta kirjoittaa, tuntuu mukavalta suunnitella ja kuvaaminen nyt on aina kivaa. Mutta. Näinä päivinä ei meinaa millään malttaa istua sisällä koneen ääressä muokkaamassa niitä otettuja kuvia, tai hiomassa niitä puhelimen muistioon kirjoitettuja tekstejä. Ja vähän epäilen, että teistäkään kovin moni tällaisilla säillä edes malttaa blogeja lukea. Vai?

Yritän kuitenkin jatkuvasti löytää tähänkin ongelmaan sellaisen ratkaisun, joka sallii myös tuosta kesästä nauttimisen, ja mahdollisuuden sellaiseen spontaaniuteen, joka kuuluu olennaisesti kesään. Tällä hetkellä parhaalta ratkaisulta tuntuu se, että kirjoittaa postauksia ennakkoon sellaisina päivinä tai iltoina, kun en ole mitään kovin kummoista tekemistä muutoin. Haluaisin kuitenkin ehdottomasti kuulla mitä te ajattelette? Millaisista postauksista pidätte? Onko kivempaa, jos postauksia tulisi mahdollisimman reaaliaikaisesti? Lyhyitä vai pitkiä juttuja? Enemmän vai vähemmän valokuvia? Kaikki ehdotukset, kehotukset ja kritiikit otetaan ilolla vastaan.

Tekisi vähän mieli sanoa tähän loppuun, että nyt painellaan tuonne ulos ja annetaan illan kuljettaa, mutta ei. Tänään on se sellainen ilta, jolloin vain kirjoitan. Itselleni ja teille.

Kuullaan taas pian!

Shirt: Makia*
Skirt: Club Monaco / Zalando *
Shoes: Adidas*
Rings: Glitter*