Hei mitä sulle kuuluu?
En tiedä miten te vastaatte, mutta mun vastaus riippuu yleensä siitä miltä musta sillä hetkellä tuntuu, ei välttämättä niinkään siitä miten asiat ovat. Moni ns.perusasia saattaa olla ihan päin honkia, mutta fiilis saattaa siitä huolimatta olla tosi hyvä. Voin olla luottavainen tulevaisuuden suhteen, uskoa että kaikki kyllä järjestyy. Olen ehkä saanut hoidettua joitain sellaisia asioita, joiden pelkkä hoitamisen ajatteleminen on tuottanut ahdistusta. Vaikka edelleen moni asia olisi hoitamatta ja kesken, saatan aivan hyvin vastata, että kuuluu todella hyvää. Jos sillä hetkellä tuntuu hyvältä. Sama toimii myös toisinpäin: vaikka kaikki asiat olisivat kunnossa, mutta tunnelma on jostain syystä vähän kökkö ja joku sattuu kuulumisia kysymään, sanon että juuri nyt ei kuulu kovin hääviä. Välillä melkein ihmettelen kuinka vähän tekemistä asioiden hyvin olemisella on siihen miltä kulloinkin tuntuu. Tällä hetkellä elämässä (niin omassa kuin aika monen läheisenkin elämässä) on rempallaan niin moni asia, ettei ehkä koskaan aiemmin, mutta samaan aikaan tunnen sellaista syvää rauhaa, luottamusta ja onnea, mitä en ihan oikeasti ole tuntenut aikoihin. En pelkästään usko, vaan tiedän, että asiat järjestyvät. Että minä järjestän ne. Ja itseni.

Viime aikoina on ollut aika helppo vastata tuohon kysymykseen: mitä kuuluu? Että aika hiton hyvää (toisenlaisiakin päiviä ja vastauksia on tietysti tähän viime aikaan mahtunut). Mutta tuntuu, että sen perään on täyttynyt heti selitellä, että oikeastaan kyllä tämä ja tämä asia vähän ahdistaa, ja tuokin on hoitamatta. On joku sisäsyntyinen tarve selitellä ihmisille, että tiedostan kyllä monet tosiasiat, mutta niistä huolimatta nyt on todella hyvä olla. En tiedä miksi muutenkin tuntuu usein siltä, ettei omia asioitaan ja onneaan tulisi liikaa hehkuttaa. Heti ajatellaan, että ”mikä tarve tuolla nyt on vakuutella oman elämänsä hyvyyttä” tai että, ”mitähän kaikkea tuonkin onnen taakse kätkeytyy?”. Päivä päivältä tuntuu hankalammalta ymmärtää tuota mentaliteettia.

Olen aina ollut se ärsyttävä tyyppi, joka hehkuttaa vähän kaikkea. Olen se, joka varmasti muistaa kertoa työkaverille, ystävälle tai tutulle, jos tämä vaikkapa näyttää jotenkin erityisen kivalta, tai sanoittaa jonkin asian hienosti, tai toimii jossain tilanteessa niin, että vähän kateellisena katselen vierestä että osaisinpa itsekin toimia noin. Olen se, joka jää fiilistelemään hyvää biisiä autoon, vaikka oltaisiin tultu jo kotipihaan. Ihastelen taivasta, merta ja samoja rakennuksia lukuisia kertoja päivässä. Huokailen joka päivä ääneen sille, kuinka kaunis koti meillä on, ja kuinka innoissani olen tästä asuinalueesta. Kerron Alballe lukemettomia kertoja päivässä, kuinka ylpeä ja kiitollinen olen siitä, että hän on minun lapseni, kehun häntä rohkeudesta ja reiluudesta. Kehun häntä, kun hän osaa pyytää anteeksi ennen kuin ehdin edes vaatia sitä. Kehun kaikesta mikä herättää minussa sellaisen hyvän, väreilevän onnen tunteen. Pysäytän kadulla vastaantulijoita, jos huomaan jotain mistä haluan kehua tai kiittää. Ja aivan joka ikinen kerta, kun joku kuva esimerkiksi instagramissa herättää jonkun tunteen: kerron sen. Tiedättekö miksi? Siksi, että kaikkien niiden hyvien ja kauniiden ajatusten ääneen sanominen, tai näkyväksi kirjoittaminen ruokkii sitä jo syntynyttä hyvää oloa, vahvistaa sitä. Tunnen sen tunteen vielä jotenkin voimakkaampana. Olen juuri se tyyppi, joka hehkuttaa ystäviään muille. Entinen poikaystäväni naureskeli joskus sille, että miten onkin mahdollista, että ystäväpiiriini on sattunut niin paljon ihmisiä, jotka ovat äärettömän lahjakkaita niin monessa asiassa. Jos vaan saisin luvan, niin jakaisin instagramiini ja tänne blogiin oodeja elämäni ihmisille. Kertoisin kuinka paljon välitän, ja millaisista asioista heissä pidän ihan erityisesti. Minulla itseasiassa on täällä blogin luonnoksissa useampikin postaus, jonka olen kirjoittanut kaikille elämäni ihmisille; niille, jotka ovat vaikuttaneet kaikkein eniten siihen kuinka mielekkääksi ja mukavaksi olen elämäni kokenut.

Tuon ylläolevan kappaleen jälkeen lienee sanomattakin selvää, että olen tyyppiä Hehkuttaja. Ja se hehkuttaminen koskee aivan kaikkea.

Multa kysyttiin muutama viikko sitten, että ”eikö sua yhtään pelota puhua noin avoimesti sun uudesta suhteesta?”
Pelota miksi? Siksikö, että mitä jos suhde joskus päättyykin?
Ei. Ei pelota. Ei pelota yhtään.
Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin en ymmärrä koko kysymystä. Miksi pitäisi jotenkin varoa, tai säästellä onnestaan puhumista siinä pelossa, ettei se ehkä olekaan ikuista? Milloin sitten olisi sopivaa ja uskottavaa puhua siitä, kuinka onnellinen ja rakastunut on? Onko se sallitumpaa sitten, kun yhdessä on oltu vaikka viisi vuotta? Jos, niin miksi? En ymmärrä miksi asioista ei voisi iloita silloin kun ne tapahtuvat, silloinkin vaikka ei mitenkään voi olla varma että se ilo on kestävää. Vaikka tietysti toivon ja olen vakuuttunut siitä, että juuri tämän ihmisen kanssa haluan ja tulen olemaan kaikki elämäni päivät, niin tiedän myös että koskaan mikään ei täällä ole varmaa. Sellaista elämä on. Tapahtuu asioita, joiden täytyy tapahtua, sellaisiakin joiden ei tahtoisi tapahtuvan. Mutta en kuitenkaan ole se ihminen, joka jättäisi kertomatta kuinka järkyttävän onnellinen on siitä, että juuri se yksi, maailman hauskin, hienoin, fiksuin, ihanin ja krhm kuumin tyyppi on valinnut kaikista maailman ihanista ihmisistä juuri minut. Aion jatkossakin todellakin hehkuttaa sitä, kuinka kivalta ja hyvältä tuon ihmisen seurassa tuntuu, ja kuinka onnellinen oon siitä, että elämäni kaksi tärkeintä ihmistä pitävät toisistaan ja että poikaystäväni saa minun rauhallisesta lapsestani esiin loputtomasti riehuvan energialähteen. Ja siitä, että nuo kaksi nauttivat maalaamisesta ja piirtämisestä ihan yhtä paljon, ja uppoutuvat siihen samanlaisella pieteetillä. Rakastan olla näin rakastunut ja onnellinen, ja aion todellakin kertoa sen kaikille, välittämättä niistä ihmisistä joille oman onnensa jakaminen aiheuttaa myötähäpeää.
Ei kiinnosta. Ei kiinnosta, koska oon niin hiton onnellinen ja kiitollinen. Erityisesti noista kahdesta ihmisestä, mutta heidän lisäkseen aika hiton monesta muustakin.

Vitsit miten kivaa elämä on!

pst. Fun Fact näistä kuvista: Olen ottanut ne itse kuten näette. Kameran ja puhelimen yhteistyöllä. Aika hienoja, vaikka itse sanonkin.

Viime sunnuntai oli vuoden ensimmäinen kesäpäivä. Päivä, jona tarkeni ensimmäistä kertaa istua ulkona pidempään kuin tunnin paleltumatta. Grillattiin myös tälle kesälle ensimmäistä kertaa. Seura ja ruoka olivat tuona iltana molemmat aivan järjettömän hyvää. Oli grillattuja avocadoja, maisseja, terttutomaatteja, täytettyjä sieniä, kultaotsa-ahventa, fenkolikeittoa ja liki koko Karhapää- Jaberin perhe, joka on yksi hienoimmista perheistä, jonka tiedän.

Kävelen oikeastaan melkein aina kaikkialle. Olen asunut Helsingissä jo melkein kymmenen vuotta, enkä ole muistaakseni koskaan omistanut matkakorttia. Olen asunut aina niin lähellä kaikkea, että jalat ja pyörä on riittänyt matkantekovälineiksi ainakin suurimmaksi osaksi. Nyt Kruunuhakaan muuton jälkeen, en käytä julkisia oikeastaan milloinkaan muulloin kuin Albaa päiväkotiin viedessäni. Ja vitsi; en vaan lakkaa ihastelemasta sitä kuinka kaunis Helsinki on. Erityisesti kesäisin. Ja ihan erityisesti kaikki ne reitit, joita päivittäin kävelen.

Keskiviikkona lapsen päiväkodissa oli äideille järjestetty pieni juhla ja sen jälkeen sain Alban (toisen vanhemman viikolla) muutamaksi extrapäiväksi kotiin, mikä tuntui tietysti aivan järjettömän ihanalta. Kaksi päivää lähinnä pelattiin yatzya, askarreltiin ja potkulautailtiin. Oli ihanaa kun normaalisti järjettömän pitkältä tuntuva lapseton viikko katkesi kesken kaiken ja tuo viikko tuntui huomattavasti tavallista viikkoa paremmalta.

Otin tämän kuvan tiistaina iltavuoron jälkeisellä kotimatkalla. Vuoro oli venynyt tavallista pidempään, ja tiesin olevani menossa töihin seuraavana aamuna heti kello seitsemän. Turhautti, kun työvuorojen väliin ei jäänyt aikaa millekään muulle kuin yöunille. Olin myös syönyt huonosti ja olo oli kaikkea muuta kuin hyväntuulinen. Kaupungin halki kävellessä tuo ärtynyt olo kuitenkin helpotti ja ihan viimeistään Senaatintorilla siitä ei ollut jäljellä enää mitään. Aurinko oli jo laskenut ja taivas muuttumassa sellaiseksi syvänsiniseksi. Oli lämmin ja kirkon portailla vielä ihmisiä. Koko maisema näytti siinä valon ja hämärän rajamailla aivan järjettömän kauniilta. Suosittelenkin kaikille ärtyyneeseen olotilaan kävelyä iltaisen Helsingin halki.

Kesä tuli. Ihan puskista. Kevät jäi oikeastaan kokonaan väliin ja talvitakkeista hypättiin suoraan shortseihin, eikä se kyllä haittaa yhtään. Koko elämä tuntuu lämmenneen sään myötä jotenkin laajentuneen, päivätkin ovat huomatttavasti pidempiä. Enää ei ole kiire nukkumaan kello yhdeksän, vaan vielä kahdeltatoistakin voi ihan hyvin istua ulkona puistossa eikä tunnu yhtään silti, että olisi väärässä paikassa väärään aikaan. Löysimme viime viikolla tästä lähistöltä nämä Säätytalon portaat ja istuimme niillä useampana kuin yhtenä iltana. Eikä tuntunut yhtään siltä, että oltaisiin oltu Suomessa.

Aika moni aamu viime viikolla näytti tältä: jalat ja naama kohti aurinkoa tuossa meidän talon sisäpihalla. Kulman takana sijaitseva Anton&Anton (ja yks ihana tyyppi) pitivät huolen siitä, että aamiaiset olivat ihan erityisen hyviä jokaisena aamuna. Tosin olen varma, että kaikki maistuu noin kolmetoista kertaa paremmalta, kun sen syö ulkona. Kesämekossa.

Olen varmaan koko kaupungin viimeinen ihminen, joka testasti Via Tribunalin pizzat ensimmäistä kertaa vasta nyt: reilu vuosi sen avaamisen jälkeen. Aloitimme viime viikonlopun täällä apperol spritzien ja take away- pizzojen siivittämänä. Pizzat olivat järjettömän hyviä, ja sinne Säätytalon portaille paistanut ilta-aurinko melkein vielä parempi. Seurasta nyt puhumattakaan.

Aivan. Järjetön. Koirakuume. Siis sellainen todella akuutti ja korkea. En ole varma olenko koskaan aiemmin edes ajatellut hankkivani koiraa ja nyt yhtäkkiä tuntuu siltä, että mitä edes on elämä ilman koiraa. Emilian maailman kaunein koira Bebe ei varsinaisesti laske kuumetta yhtään.

Mutta.

En kuitenkaan haluaisi ottaa nyt koiraa mihinkään pienehköön kerrostaloasuntoon, vaan jään odottelemaan niitä auvoisempia aikoja, suurempaa kotia ja omaa pihaa.

Sunnuntaina oli äitienpäivä. Ei ehkä ihan sellainen äitienpäivä, kuin olisi toivonut. Tiesin, että joudun menemään heti aamupäivästä töihin, joten Alba oli isällään ja oli tulossa vasta illaksi kotiin. Sain kuitenkin tällaisen täydellisyyttä hipovan (vain marinoidut valkosipulinkynnet puuttuivat kattauksesta, mutta niitäkin oli kyllä yritetty metsästää) aamiaisen sänkyyn, ja poikaystävä teki kyllä kaikkensa, jotta tuo aamu ennen töitä olisi tuntunut mahdollisimman erityiseltä. Ja se todella tuntui, niin hyvältä kuin äitienpäivä ilman sitä tyyppiä, joka teki minusta äidin, nyt ylipäätään voi tuntua. Työpäivän viimeisenä tuntina sain puhelimeen viestin, että pikkuinen on korkean kuumeen takia päivystyksessä. Kuumeessa. Taas. Tuntuu, ettei koko vuoden 2018 aikana olla muuta tehtykään kuin sairastettu. Niin kurja fiilis lapsen puolesta. Päästiin kuitenkin illaksi kotiin ihan vaan päätyäksemme yöllä kahden aikanaan ambulanssikyydillä takaisin sairaalaan. Nyt toivon ihan kaikella mitä minussa on, että loppuvuosi olisi terveempi. Sydän alkaa olla ihan hapoilla jatkuvasta huolesta ja huonosti nukutuista öistä.

Halusin vaan ihan pikaisesti tulla sanomaan hei. Ulkona on niin järjettömän kaunista juuri nyt, että tuntuu melkein synniltä istua sisällä. Tänään olen kuitenkin yrittänyt olla välittämättä siitä tunteesta ja tehnyt sen, mitä keho ja mieli tuntuu tällä hetkellä tarvitsevan kaikkein eniten: levännyt. Töiden tekemisen lisäksi tietysti. Huomaan, että lepääminen on ihan erityisen hankalaa silloin, kun aurinko paistaa ja koko kaupunki elää kesää. Mutta hyvää se on tehnyt kuitenkin tänäänkin. Enkä ole kuitenkaan ihan koko päivää sentään sisätiloissa viettänyt. Syötiin aamulla pitkään aamiaista tuossa meidän sisäpihalla (nurkan takana sijaitseva Anton&Anton + poikaystävä on tehnyt tällä viikolla jokaisesta aamiaisesta aika paljon tavallista parempia) ja kävin ehkä maailman historian lyhyimmällä kävelyllä ihanan naapurin kanssa. Kävelyn jälkeen istuskeltiin vielä puistossa ja kävin tupatarkastuksella Mian ehkä maailmankaikkeuden kauneimmassa kodissa. Ihan rehellisesti, en ole varma olenko koskaan astunut jalallani niin kauniiseen kotiin. Ja mikä parasta: sain luvan kuvata tuota unelmien kotia myös tänne blogiin kaikkien muidenkin iloksi ja inspiraatioksi.

Muistatteko vielä kun joskus aikoinaan ajattelin aloittaa juttusarjan nimellä Muiden Kodit? Noh, se juttusarja vähän jäi. Nyt viimeisen kuukauden aikana olen käynyt niin monessa hurmaavassa, ja keskenään tosi erilaisessa, kodissa, että ajatus juttusarjan henkiin herättämisestä on tullut ajankohtaiseksi. Tiedän, että siellä ruudun takana moni teistäkin olisi innoissaan. Yritän saada ensimmäisen kotikuvaukset järjestymään jo ensi viikolla ja mahdollisesti loppuviikosta ensimmäinen juttu on jo täällä blogissa teidän nähtävillä.

Nyt kuitenkin pakkaan kamat kasaan ja lähden ulos. Mitään kovin tarkkoja suunnitelmia illalle ei todellakaan ole, mutta eihän kesällä kuulukaan olla. Illan Euroviisu- finaali on kuitenkin varmaan katsottava. Tajusin muuten tuossa tovi sitten, etten ole käynyt ulkona (siis ulkona, ulkona) kertaakaan sitten uudenvuoden ja mietin tänään aiemmin päivällä, että ehkä tänään voisi olla sellainen ilta, jolloin voisi olla ihanaa lähteä tanssimaan ystävien kanssa, mutta nääh- olen tullut niin mummoksi, että mieluummin istun puistossa ystävien kanssa, käyn ehkä pizzalla jossain ja olen sängyssä peittojen alla katsomassa muurahaisdokumentteja viimeistään kello 24.

Huomenna on sitäpaitsi äitienpäiväkin (työpäivä myös, mutta ei mietitä sitä nyt). Täytyy olla aamulla skarppina leikkimässä nukkuvaa.

Ihanaa lauantaita kaikki!

Näitä kuvia täältä meidän sisäpihan pikkukatolta oli aika monta ja noin 95% kuvia olin ojentanut oikean jalkani vasemman yli. Pitäisi varmaan vähän laajentaa tuota poseerausrepertuaaria.

-olen ollut niin epävarma omassa ihossani, että olen viimeisen vuoden aika silotellut kasvojeni ihoa ihan liian monessa kuvassa. Olen aina ollut sitä sellaista liian siloteltua ja muokattua kuvankästtelyä vastaan, ja olen sitä kyllä monin tavoin edelleen, minä tietysti tuntuu vähän tekpyhältä kun siihen on sortunut nyt itsekin niin usein. En välttämättä ole ajatellut kasvojeni ihoa juurikaan noin niinku tässä ihan oikeassa elämässä, mutta itsestäni otetuissa kuvissa olen nähnyt vain epäpuhtauksia ja suuret ihohuokoset- en mitään muuta. Ja voitteko kuvitella (tämän myöntäminen hävettää melkein vielä enemmän) viime viikolla melkein hurrasin siitä syystä, että uusimmissa kuvissani minun ei ole enää tehnyt mieli tehdä ihollenk mitään. En tiedä onko muutos tapahtunut pääni sisällä vai sen ulkopuolella, mutta tuntuu hyvältä. Siispä hei hei facetune for ever. Grainia aion kyllä jatkossakin kuviin vähän lisätä….

-pidän oikeasti vähän e-typestä. Siis ihan oikeasti, oikeasti. Tämä ei ole mikään vitsi. Syystä tai toisesta tulen aina järkyttävän hyvälle tuulelle kun kuulen Angels Crying:n, Russian Lullabyn, Princess of Egyptin tai noh, oikeastaan ihan minkä tahansa heidän kappaleistaan. En tiedä linkittyykö tämä jotenkin siihen, että e-type on ollut ensimmäisiä artisteja, joita olen koskaan kuullut ja nuo kappaleet vievät jotenkin sinne turvalliseen, ihanaan nuoruuteen. Vai siihen, että näiden biisien tahtiin olemme sisarusteni kanssa tanssineet enemmän kuin minkään muiden kappaleiden. Vai siihen, että musiikkimakuni on yksinkertaisesti paska. Veikkaan jälkimmäistä.

-kun olen yksin syön niin nopeasti, ettei siinä ole mitään järkeä. Rakastan syömistä silloin kun siihen liittyy joku sosiaalinen tilanne, teen sen seurassa ja ruoka on todella hyvää. Yksin syödessäni noista oikeastaan mikään ei täyty: en jaksa panostaa tekemääni ruokaan oikeastaan ollenkaan silloin kun teen sen vain itselleni, mikä on tietysti tyhmää, ja tuolloin ruoka on lähinnä välttämätön paha, joka on syötävä jotta jaksaa ja pysyy kunnossa. Ja siis se vauhti, jolla suoritan tuon toimenpiteen on aivan järkyttävän hirveä. Onneksi kukaan ei koskaan voi olla näkemässä sitä. Peilistä en ole koskaan asiaa tarkistanut, mutta olen silti aika varma että ei ole kaunista katseltavaa.

-Aloin kierrättää kotona syntyvää jätettä (sillain oikeasti, ihan tosissani) vasta ihan vähän aikaa sitten. Ihan kamalaa, tiedän. Olen pyrkinyt ekologisuuteen lihansyönnin vähentämisellä (liki lopettamisella), maitotuotteiden pois jättämisella, vaatteiden ja tavaroiden kierrättämisellä, hillitsemällä kaikkea ostoskäyttäytymistäni, autoilun ja lentämisen vähentämisellä, kestokasseilla, sähkön ja veden kulutuksen minimoimisella jne. Mutta jätteiden kierrättäminen on ollut ihan retuperällä. Älkää lynkatko. Yritän tehdä muutoksen.
(Ja tietenkin tähän täytyi listata kaikki ne asiat, joiden suhteen olen vähän valveutuneempi, jotten näyttäisi ihan täydeltä luuserilta.)

-En ole vieläkään nähnyt Black Pantheria enkä Call me by your name: a

-Vietin tällä viikolla yhtenä päivänä RealizD:n mukaan puhelimellani melkein 10h. Pisin yhtäjaksoinen aika puhelimella oli 123min. Tartuin puhelimeen päivän aikana 52 kertaa ja tein sen n.15min välein. Ihan järkyttävää. Olkoonkin, että tein lähes kaikki päivän työt puhelimellani, kuuntelin musiikkia kotona puhelimen kautta ja katsoimme illalla ennen nukkumaanmenoa tunnin dokkarin puhelimeltani. Silti tuo aika on ihan järkyttävän pitkä. Ja huomaan sen kasvavan eksponentiaalisesti aina niinä päivinä, kun Alba on isällään.

-Olen ollut aaltoilevassa kuumeessa jo useamman päivän, mutta en ole silti vieläkään saanut aikaiseksi soittaa lääkäriin, vaikka kyseessä saattaa aivan hyvin olla joku leikkauksen jälkeinen tulehdus, joka ei tietenkään ole mitenkään kovin toivottua saati terveellistä.

-Minulla on koko aikuiselämäni ollut sängyssä parisängyn tuplapeitto ja luonnollisesti sitten vain tuplapeittoihin sopivia petivaatteita. Nyt vuoden alusta meillä on kuitenkin ollut täällä uudessa kodissa kaksi erillistä, normaalia peittoa. Olen kuitenkin näiden liki viiden kuukauden aikana hankkinut meille vain yhdet niihim sopivat lakanat (se saamattomuus….) ja pesen niitä sitten aina muutaman viikon välein, niin että laitan ne aamulla pesuun, kuivuvat päivän aikana ja sitten taas illan tullen sujautan ne tuulettettujen peittojen ja tyynyjen päälle kuin raikkaimatkin uutuudeet. Mutta voin kertoa, että näiden kuukausien aikana tuo kuosi on kuitenkin jo vähän alkanut kyllästyttää. Uusien hankkiminen voisi olla seuraavana listalla. Ehkä

-Minulla on keittiössäni tasan yksi veitsi. Sellainen pieni ja säälittävä. Sillä ei todellakaan fileroida mitään, edes sellaiseen paksu kuoriseen leipään se ei jaksa purra. Kuulen keittiöni surkeasta varustelusta kuittailuja jatkuvasti, ja heti noiden lakanoiden (tai sen tuplapeiton) hankkimisen jälkeen aion ostaa veitsiä. Paljon veitsiä. Hyviä veitsiä. Ja ison paistinpannun. Pienellä lettupannulla kun on vähän ikävää tehdä ruokaa useammalle kuin yhdelle…..

Bonushävetys: tykkään näistä kuvista, ihan niin paljon että valitsin yhteen postaukseen kaksi samaa kuvaa, eri filttereillä vain (sekin tietysti hävettää). Kuva on mielestäni monella tavalla onnistunut, enkä näytä itsekään hassumalta. Ja sen sanominen tietysti hävettää, koska eihän sellaista nyt koskaan sovi itsestään sanoa….

Mikä teitä hävettää?