Tietää, että on kevät kun pukeutuminen alkaa taas kiinnostaa. Olen aika varma, että käytin koko talven kahta yläosaa (valkoista isoa neuletta tai mustaa hupparia), alaosia käytössä oli ehkä tuplamäärä paitoihin (mustat -, siniset ja valkoiset suorat farkut sekä musta-valkoruudulliset suorat housut), takkeja tuplamäärä housuihin nähden (leopardinen tekoturkki, musta iso untuvatakki, nilkkamittainen kamelitakki, liki nilkkamittainen kamelitakki, polvitpituinen kamelitakki, harmaa- , vaaleanpunainen ja musta villakangastakki, vihreä parka ja ruudullinen pitkä takki), kengistä käytin ehkä kahta paria. Ei siis ihme, ettei pukeutuminen koko talvena juuri kiinnostanut. Oikeastaan yksikään vaatekappale omassa vaatekaapissa ei ollut sellainen, josta olisin erityisemmin pitänyt. Ei ollut niitä sellaisi luottovaatteita, jotka olisivat aina tuntuneet hyvältä päällä ja saaneet olon piirun verran varmemmaksi ja pystyvämmäksi. Totuuden nimissä teki aika monena aamuna mieli tuikata koko vaatekaappi tuleen, jotta olisi sitten hyvä syy ostaa tilalle uusia. Mutta, en kuitenkaan tehnyt niin. Yllätys, yllätys. En edes sitä jälkimmäistä. Taisin koko talven (marraskuu-maaliskuu) aikana ostaa kaksi takkia, yhden neuleen, yhden t-paidan ja parin kenkiä. Siinä kaikki. Muutaman vuoden takaiseen ostoskäyttäytymiseeni verrattuna tuo on noin 175% vähemmän.

Nyt lämmön ja valon lisääntyessä on taas saanut kaivaa varastoista ne kevyemmät vaatteet: ohuet kauluspaidat, liehuvat housut, vajaamittaiset farkut, valkoiset t-paidat, mekot, hameet ja haalarit. Ja kaikki ne kevättakit. Ja tennarit. Ja yhtäkkiä ei enää todellakaan tee mieli tuikata tuleen yhtään mitään. Aamuisin vaatekaapilla on lähinnä valinnanvaikeus sen suhteen mitä haluaisi pukea päälleen, sillä kivoja vaihtoehtoja olisi niin monta.

Olen ajatellut pysytellä tällä samalla älä osta juuri mitään uutta – linjalla jatkossakin, mutta muutaman asian haluaisin nyt tulevaa kevättä ja kesää ajatellen hankkia. Yksi niistä on pellavainen puku (siis bleiseri ja housut), toinen klassinen beige tai harmaa trenssi (en ole koskaan omistanut sellaista, ja nyt on tullut sellainen tunne että jokaisella itseään kunnioittavalla kolmekymppisellä tulisi olla sellainen), sekä pitkä keltainen kietaisumekko valkoisilla pilkuilla. Noiden jälkeen vaatekaappini ei kaipaa enää mitään. Paitsi karsimista ja kierrättämistä.

Kierrättämisestä puheenollen: olen vihdoin ja viimein krhm viemässä vähälle käytölle jääneitä vaatteitani myyntiin ja mietin tässä, että mikä teidän mielestä olisi paras paikka/tapa tehdä se. Olin ajatellut kiikuttaa nuo ikea-kassilliset hyväksi todettuun Vallilan Stooriin, joka on noin niinku muutenkin todella kiva paikka, mutta mietin vielä että olisiko joku toinen tapa ehkä helpompi. Stoori on suhteellisen kaukana meiltä kotoa, ja sinne olisi kuitenkin mentävä melkein päivittäin, koska haluan pitää pöydän siistinä ja viedä sinne tavaraa aina vain vähän kerrallaan, niin että niiden tutkiminen on asiakkaalle helpompaa ja miellyttävämpää. (Tässä muuten ilmainen vinkki kaikille kirppistelijöille: älä koskaan kasaa myytäviä tuotteita pöydälle suurina kasoina. Kukaan ei jaksa käydä läpi sellaisia. Sen sijaan viikkaa tuotteet pöydälle nätteihin, pieniin pinoihin ja täytä niitä sitä mukaan, kun menevät kaupaksi.) Vien kuitenkin tuotteet todennäköisesti myyntiin jo tämän viikon aikana, ja lupaan ilmoitella teille heti kun tiedän mihin ne päätyvät.

Pst. Instagramissa on nyt edelliseen postaukseen liittyen arvonta, johon on aikaa osallistua keskiviikkoon 9.5 asti. Käy kurkkaamassa instagramista uusin kuva ja siihen kommentoimalla olet mukana arvonnassa.

pst nro.2. Olen niin kiitollinen kaikista viesteistä, joita olen tuohon postaukseen liittyen saanut. Ja kiitollisuuden lisäksi olen aika mykistynyt siitä, kuinka rohkeita, sisukkaita ja pelottomia ihmisiä siellä ruudun toisella puolella on.

*Kaupallinen yhteistyö WSOY:n kanssa

”Laura, neljääkymmentä lähestyvä vahva-
tahtoinen feministi, ihastuu Mikkoon,
joka on monessa mielessä täydellinen:
hurmaava, kohtelias herkkä ja
sympaattisesti oikutteleva mies.

Vähitellen Laura, joka ei ole koskaan
haaveillut lapsista, huomaa pyörittävänsä
Mikon kanssa kolmilapsisen uusperheen
arkea. On koira, omenapuut ja kauniisti
vanhentunut omakotitalo. Jonkin aikaa
kaikki näyttää täydelliseltä. ”

Saan silloin tällöin kotiini lähetettynä luettavaksi WSOY:n kustantamia kirjoja; sellaisia, joihin kaikkiin olen aina halunnut heti kirjan eteisen lattialle kolahdettua tarttua. Muutama kuukausi sitten postiluukusta tipahti Laura Mannisen Kaikki anteeksi. Olin tiennyt kirjasta, sen teemasta- jo pitkään ennen kuin sain sen käsiini. Olin odottanut sen lukemista. Mutta kun se tuli, en uskaltanutkaan tarttua siihen. Säästelin sen lukemista sellaiseen hetkeen, että omat voimat olisivat mahdollisimman korkealla, sillä tiesin kirjan olevan aiheeltaan varsin raskas. Perheväkivalta, kuinka mikään siitä kirjoitettu voisi edes olla mitään muuta.

Kun ehkä kuukauden voimien keräilyn jälkeen tartuin kirjaan.en laskenut sitä käsistäni ennen sen viimeisiä lauseita.  En ole varma onko mikään kirja koskaan aiemmin ravistellut samalla tavalla, saanut tuntemaan niin paljon. En muista milloin viimeksi mikään kirja olisi ollut alusta loppuun asti tuntunut joltain, ihan sen jokainen sana – kauniisti kirjoitettu virke. (Mietin lukuisia kertoja jo kirjan aikana, mutta erityisesti sen luettuani, että kuinka joku on voinut kirjoittaa niin eheästi aiheesta joka rikkoo, hajottaa ja murtaa.)

”Minulla oli kaksi elämää: se josta puhuin, ja se josta en puhunut.”

Olen siitä onnekkaassa asemassa, ettei minun ole koskaan tarvinnut omassa elämässäni miettiä perheväkivaltaa. Se ei ole kuulunut omaan, eikä kenenkään tuttavankaan elämään, ei ainakaan niin että siitä olisi koskaan puhuttu, ei omakohtaisena kokemuksena. Mutta on kuitenkin puhuttu. Tiedän, kuinka helppoa on ulkoapäin kauhistella, neuvoa, olla armoton ja ymmärtää väärin tai olla ymmärtämättä ihan kokonaan. Väkivalta tuntuu valtavan pelottavalta ja kammotavalta. Ajatus siitä, että niin moni elää ja jää paikkaan, tilanteeseen ja suhteeseen jossa sellaista tapahtuu tuntuu käsittämättömältä. Tai tuntui.

Kaikki anteeksi on ehdottomasti yksi kevään merkittävimmistä kirjoista, väkevimmistä puheenvuoroista. Toivon ja tiedän sen avaavan keskustelua ja poistavan stigmaa tämän aiheen ympäriltä. Koska sitä sen ympärillä on. Todella paljon. Tiedostettua ja tiedostamatonta. Uskon, että tämän kerrotun kokemuksen ja tarinan myötä perheväkivallasta uskallettaisiin puhua kauhistelematta, leimaamatta – puhua sellaisena kuin se on. Mutta ensisijaisesti, että uskallettaisiin ihan vain puhua. Sillä edelleen aivan liian moni vaikenee.

 ”Pahinta oli selittämätön häpeä, sellainen jonka alkuperää
ei ymmärtänyt ja jolle ei pystynyt antamaan hahmoa,
oli vain raskas ja ahdistunut tunne. Se oli hiljainen
hengitys telttakankaan ulkopuolella, asumattoman saaren
pimeässä yössä, aavistuksenomainen ääni,
joka sai jäykistymään kauhusta, herättämään kuiskaten toisen,
joka ei kuullut mitään ja vaipui äreänä uudestaan uneen
ja sitä jäi yksin makaamaan paikalleen varoen kahisuttamasta makuupussia, valvoi sydän takoen sarastukseen asti,
avasi teltan vetoketjun
ja näki aamun kajossa lammaslauman.”

Aina perheväkivallasta puhuttaessa olin jotenkin ajatellut nuo väkivallan tilanteet sellaisina, joissa sen tekijä on vieras, sairas ja yksiselitteisesti vain paha, pelkästään paha. Tuntui vaikealta käsittää miten kukaan uskalsi jäädä paikkaan, jossa sellaista tapahtuu. En tajunnut, kuinka se edes oli mahdollista. Mutta. Aika harvoin olen uskaltanut, tai oikeastaan edes osannut, ajatella tilannetta niin, että tekijä olisi minun puolisoni: se tuttu, rakas, hauska, hyvä ja niin monella tavalla maailman ihanin ihminen. Se ihminen, jota rakastan, kenen vierestä tahdon herätä, kenen kanssa saada lapsia ja vanheta yhdessä. Mitä silloin tapahtuisi? Tilanne ei olekaan enää ollenkaan niin yksinkertainen. Kaikki anteeksi auttaa ymmärtämään miten monenlaisia tunteita, sävyjä, ajatuksia, pelkoa ja ennen kaikkea millaista häpeää sen kaiken taakse kätkeytyy.

Tiedän itsekin, kuinka paljon helpompaa on puhua vain hyvistä ja kivoista asioista, keskittyä elämässä niihin, sen sijaan että uskaltaisi puhua asioista, jotka ovat kipeitä ja vaikeita. Kuinka vaikeaa on puhua asioista, joiden vuoksi tuntee itsensä pieneksi tai jotenkin epäonnistuneeksi. Vaikenemisen kulttuuri elää ja voi hyvin yhteiskunnassamme edelleen juuri sen vuoksi, toisinaan tuntuu että sitä ihan vaalitaan kuin mitäkin arvokkainta kulttuuriperintöä. On usein niin paljon helpompaa olla hiljaa, katsoa ohi vaikeiden asioiden ja toivoa, että ne jotenkin maagisesti lakkaavat olemasta, jos leikkii ettei niitä oikeastaan edes ole.

Moni väkivallan uhri, joka jää väkivaltaiseen suhteeseen varmasti haluaa pitää yllä uskoa ja toivoa siitä, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi; että ehkä tämä tapahtui vain kerran, tai kolme tai kymmenen kertaa. Ehkä juuri minä voin parantaa tuon toisen kaikella rakkaudella mitä minussa on. Voin kuvitella, että sitä haluaa edelleen niiden pahojen tekojenkin jälkeen uskoa siinä toisessa olevaan hyvään, ettei tahdo hylätä toista silloin, kun tällä on vaikeaa, kun tämä on sairas. On syyllisyyttä, häpeää ja leimautumisen pelkoa (kaiken muun pelon lisäksi), jotka kaikki vaikeuttavat asiasta puhumista, avun hakemista ja lähtemistä. Tai ehkä usein ei edes ihan täysin ymmärretä tilanteen vakavuutta.

”Tiedän mitä siinä tapahtuu: luisut kaltevalla pinnalla
vähitellen tavallisesta hieman outoon, oudosta huolestuttavaan,
huolestuttavasta vaaralliseen ja vaarallisesta hengenvaaralliseen.
Olet sammakko, joka laitetaan kattilassa kylmään veteen.
Lämpötila nousee vähä vähältä, mutta et huomaa sitä.
Vesi muuttuu tappavan kuumaksi,
mutta et ymmärrä hypätä pois, koska olet niin tottunut.
Et enää tiedä, mikä on normaalia ja turvallista.
Epänormaalista tulee uusi normaali.
Tämä tapahtuu ihan tavallisille naisille, miehillekin.”

Sen lisäksi, että toivon tämän kirjan murtavan sitä vaikenemisen vahvaa kulttuuria, ja synnyttävän puhetta ja avoimuutta väkivallan ympärille, niin että mahdollisimman moni, (mielellään tietysti jokainen) asiasta vaiennut uskaltaisi hakea apua ja kertoa kokemastaan, niin toivon myös, että tämä vaikuttaa myös meihin. Meihin, jotka emme ole koskaan perheväkivaltaa omassa elämässämme joutuneet kokemaan, tai oikeastaan edes kohtaamaan. Että me osaisimme suhtautua toisin, että yhteiskunnan rakenteet muuttuisivat niin, että avun hakeminen olisi helpompaa. Että me osaisimme kohdata väkivallan uhrin oikein; ymmärryksellä. Toivon, että ongelman laajuus ja suuruus ja sen valtava hajottava voima tulisi paremmin ymmärretyksi tämän kirjan kautta.

Tätä tekstiä työstäessäni olen miettinyt ja jänittänytkin, miten jostain tällaisesta voi kirjoittaa sanomatta jotain väärin. Niin ettei loukkaisi, vähättelisi tai kauhistelisi kenenkään kokemuksia. Pelkään sanovani jotain liikaa, tai toisaalta etten osaa sanoa ollenkaan tarpeeksi. Tällaisesta aiheesta kirjoittaessa toivoisi, että sitä osaisi valita sanansa viisaasti, ja asetella ne toistensa viereen niin, että siitä syntyisi ymmärrettävä kokonaisuus. En tiedä onnistuinko, mutta Laura Manninen onnistui. Kaikessa raadollisuudessaan ja raskaudessaan Kaikki anteeksi on valtavan kauniisti kirjoitettu kirja rumista, hirvittävistä kokemuksista. Jos luette tänä vuonna vain yhden kirjan, niin lukekaa tämä. Silläkin uhalla, että sydän saattaa olla vereslihalla viikonkin kirjan lukemisen jälkeen.

ps. Vaikka tässä kirjassa oli mukana myös lapsia, olin tyytyväinen etten tiennyt, missä he olivat kun väkivaltaa tapahtui. En tiennyt mitä lapset kokivat, aistivat tai en oikeastaan edes tiennyt, mitä he tiesivät. En nähnyt lasten oireilevan ja reagoivan ja tunsin huojennusta siitä. Tunsin huojennusta, että oli varmasti tietoisesti tehty valinta jättää lapset jotenkin sen kaiken ulkopuolella. Valitettavasti sellaisia valintoja ei kuitenkaan oikeassa elämässä voi tehdä. Voimme vain arvailla millaisia vaikutuksia perheen sisällä tapahtuvalla väkivallalla on lapsiin. Sillä sellaisia väkivallalla aivan takuulla on. Emme voi ohittaa lapsen osaa, vaikka väkivalta ei kohdistuisikaan täysin suoraan heihin. Sen uhka, vaikutukset ja seuraukset leijailevat kuitenkin heidän kodissaan kuin liian voimakas parfyymipilvi, eikä sen vakavuutta voi valitettavasti tietoisesti päättää jättää huomioimatta.

Tässä vielä linkki suoraan kirjaan verkkokaupassa: Laura Manninen Kaikki Anteeksi

Moni tätä blogia pidempään lukenut ei ole voinut välttyä siltä faktalta, että rakastan kahvia. Todella paljon. Usein jo iltaisin nukkumaan mennessä odotan sitä aamun ensimmäistä kupillista, sillä se maistuu yleensä paremmalta kuin mikään muu päivän kahveista. Sen itse kahvin lisäksi olen rakastanut ja vaalinut niitä hetkiä, joihin se kahvi kuuluu. Rakastan keittää kahvia. Pidän siitä tunteesta, kun tiedän että hoidettuani jonkin homman loppuun voin keittää kahvit. Pidän kahveista, jotka saan juoda hyvän aterian jälkeen, ja ihan erityisesti pidän kahveista, jotka juon jonkun seurassa. Työpäivän aikana kahvitauot tuntuvat melkein henkireiältä, tuovat niin paljon iloa ja lisäenergiaa päivään. Huolimatta siitä, kuinka paljon kahvista ja kaiken sen ympärille rakentamastani, pidänkään, en kuitenkaan ole juonut sitä mitenkään järkyttäviä määriä päivässä. Korkeintaan kolme kupillista, mutta useina päivinä ehkä vain sen yhden aamuisen.

En ole ihan varma miten, mutta muutama kuukausi sitten törmäsin artikkeliin, jonka kirjoittaja oli kokeillut elää kolme viikkoa ilman kahvia. Raportoi artikelissaan tuntemuksista kahvilakon aikana ja sen jälkeen, Jostain, itsellenikin, tuntemattomasta syystä halusin kokeilla kahvitonta elämää. Halusin tietää miltä sellainen elämä tuntuisi, tai että pystyisinkö edes sellaiseen. Olin utelias näkemään myös kahvin juonnin lopettamisen mahdollisia seurauksia. Olen toiveikas yöunien paranemisen suhteen, pelkäsin pahoja päänsärkyjä ja varovaisesti haaveilin kasvojen ihon kirkastumisesta.

Päätin jo heti alkuun, etten olisi lakon suhteen täysin ehdoton, vaan saisin kyllä juoda kupin silloin, toisen tällöin, jos se tekisi minut onnelliseksi. Ja ehkä juuri siitä syystä koe onnistuikin niin hyvin. Yhden kokonaisen kuukauden aikana join kaksi kuppia kahvia (molemmat kerrat samassa ravintolassa syömäni aterian jälkeen ja poikaystäväni seurassa, molemmilla kerroilla ihan täysin vahingossa). Tuon kuukauden kahvittoman elämän aikana tein seuraavia huomioita:

♡ Suureksi helpotuksekseni en kärsinyt koko kuukauden aikana kertaakaan sitä päänsärystä, joka mielletään usein kofeiinin ehkä tutuimmaksi vieroitusoireeksi. Moni ihminen ympärilläni on valitellut päätään särkevän heti, jos ei aamulla ole saanut kahvia siihen normaaliin aamukahvin aikaan. Se on kehon tapa kertoa, että se on vailla joitain sellaista, mitä se on tottunut saamaan. En tiedä mikä minussa on vialla, kun sitä oloa, ei ainakaan sen päänsäryn muodossa tullut.

♡ Muutama viikko kahvin lopettamisen jälkeen huomasin kasvojen ihon kirkastuneen ja sävyn tasoittuneen. Myös poskien ihohuokoset olivat supistuneet. Tosin kahvin juonnin lopettamisen kanssa samaan aikaan aloitin taas aktiivisesti mikroneulata ihoani Swiss Clinicin tuotteilla, joten en voi olla ihan varma mikä oli seurausta mistäkin, mutta uskoakseni nuo kaksi tukivat toisiaan.

♡ Kärsin toisinaan tiettyjen sosiaalisten tilanteiden pelosta, ja jostain kummallisesta syystä kahvittomuus vähensi noiden tilanteiden pelkoa. Oloni oli jatkuvasti jotenkin rauhallisempi ja tyynempi. Sydän ei laukannut omiaan, eivätkä kädet tärisseet

♡ Keskittymiskykyni parani noin 200%. Normaalisti keskittymiskykyni on niin olematon, että voisi melkeen sanoa sen puuttuvan kokonaan. En kykene kirjoittamaan edes yhtä tekstiviestiä ilman, että ajatukseni katkeasti sen aikana, ja huomaisin yhtäkkiä tekeväni jotain ihan muuta kuin kirjoittavani sitä viestiä. Siitä syystä myös varsin moni aloittamani viesti jää lähettämättä, sillä kesken kaiken alan tehdä jotain muuta, ja unohdan koko varsinaisen tehtäväni. Muistiin kuitenkin jää jälki, että olisin vastannut, sillä olen aloittanut homman. Tuon kuukauden kahvittomuuden aikana vastasin varmaan jokaiseen saamaani viestiin heti, mutta sen lisäksi sain luettua loppuun esimerkiksi kuusi kirjaa, jotka olivat olleen kesken useamman kuukauden.

♡ Ruokahaluni kasvoi. Pelkäsin ennen kahvin lopettamista, että voisi käydä juuri päinvastoin, sillä aika usein huomasin syöväni vain sen vuoksi, että aterian jälkeen kahvi maistui aina huomattavasti paremmalta. Nyt kuitenkin oli keksittävä jotain korviketta niille ihanille hetkille, jolloin oli keittänyt itselleen palkinnoksi kahvit, ja tuo palkinto oli ruoka. Suklaan syöminen kasvoi eksponentiaalisesti (mutta ei haitannut, sillä juuri ennen tämän kokeilut aloittamista olin saanut testiin erilaisia vegaanisia raakasuklaaherkkuja)

✖ Vaikka en kärsinytkään siitä päänsärystä, niin oloni oli ensimmäisen viikon ajan noin puoleenpäivään asti vähän samanlainen kuin silloin, kun edellinen ilta on venynyt vähän liian pitkään, ja siihen on sisältänyt ainakin kaksi lasia liikaa viiniä. Tuntui ihan darralta, mutta ilman sitä päänsärkyä. Väsytti, ja olo oli todella sumuinen, sellainen että oli koko ajan oikeastaan vielä puoliksi peiton alla. Tämä kuitenkin helpottui ensimmäisen viikon jälkeen.

✖ Vaikka voisi kuvitella ihan jotain muuta, niin yöuneni huononivat merkittävästi. Kahvi ei ole oikeastaan koskaan vaikuttanut yöuniini, ja olen saattanut ihan hyvin juoda kahvia vielä kymmeneltä illalla, mennä tunti sen jälkeen sänkyyn ja nukkua täydet yöunet ilman nukahtamisvaikeuksia. Kahvittomuuden aikanakin nukahdin kyllä ilman ongelmia, mutta aloin heräillä öisin, vieläpä niin, että saattoi mennä useampi tunti sen heräämisen jälkeen, niin etten saanut nukahdettua uudelleen. Öistä tuli siis todella katkonaisia, vähän samaan tapaan kuin vauvavuoden aikaan. Tämä lisäsi omalta osaltaan varmasti sitä sumuista oloa. Tämäkin tosin alkoi helpottaa ehkä kolmannen kahvittoman viikon jälkeen, ja yöt eheytyivät vähän. Mutta herään edelleen joka yö lähes kellon tarkkaan neljältä, ja valvon viiteen, joskus puoli kuuteen. Myös stressillä ja kivuilla saattaa tosin olla osansa tähän asiaan…

✖ Elämä tuntui huomattavasti tylsemmältä ilman kahvia. Tajusin, etten oikeastaan ollut riippuvainen itse kofeiinista, vaan lähinnä niistä kahvin ympärille rakennetuista tilanteista ja hetkistä. Ne hetket tekivät elämästä huomattavan paljon hauskempaa.

Tuon kuukauden aikana ajattelin, ettei kyse ollut mistään kokeilusta, vaan olin varma että kahvi jäisi elämästäni kokonaan. Kaipasin sitä itse juomaa oikeastaan aika vähän, eivätkä sen lopettamisen negatiiviset vaikutukset olleet oikeastaan kovinkaan tuntuvia, eikä kahvista irti pysyminen aiheuttanut kovinkaan suuria hankaluuksia. Tunsin lisäksi itseni aina jotenkin todella vahvaksi joka kerta kahvista kieltäytyessäni (oi kyllä!), mutta niin vain kävi, että kahvi on luikerrellut tiensä takaisin elämääni. En enää juo kahvia joka päivä, mutta useamman kerran viikossa kuitenkin. Olen kuitenkin tyytyväinen, että kokeilin kahvittomuutta, sillä nyt ainakin tiedän pystyväni siihen. Ja sen voiman siivittämänä uskon, että pystyn aika moneen muuhunkin asiaan, joihin en äkkiseltään voisi kuvitella pystyväni.

Vuoden paras maanantai on täällä.

En ole ehkä vielä koskaan aiemmin ollut mitenkään erityisen kiinnostunut vapusta, en edes muista olenko tehnyt mitään erityistä tuona päivänä viimeisen kymmenen vuoden aikana- tuskin, mutta tänä vuonna tämä päivä tuntuu jotenkin erityisen kivalta. Olin jo aiemmin järjestänyt nämä kaksi päivää vapaaksi kaikesta vastuusta ja tarkoitus oli viettää sellainen tyypillinen aikuisten vappu, mutta Albaa tulikin niin järjetön ikävä leikkauksesta johtuneen ennätyspitkän eron vuoksi, että halusin ehdottomasti pienen kotiin muutamaa päivää sovittua aiemmin.

Heti aamusta olemme puhaltaneet ilmapallot täyteen, paukutelleet serpentiiniä ympäri asuntoa, poimineet kevään ensimmäiset kukat, käyneet kauppatorilla NIIN jäätelöllä, muikuilla kuin muurinpohjaletuillakin ja kävelleet rantoja pitkin takaisin kotiin. Noiden em. lisäksi olen kävellyt väliä koti- alko kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla unohdin lompakon, seuraavalla kerralla muistin kyllä lompakon, mutta unohdin henkkarit ja vasta kolmannella kerralla sain sen mitä halusinkin. Kävi kyllä mielessä, että olikohan tuo joku Universumin tapa yrittää kertoa että kannattaisi jättää se skumppa sinne Alkon hyllylle. Ehkä. Mutta päätin olla kuuntelematta ja tehdä niin kuin tahdoin.

Nyt lasillinen sitä vaivalla hankittua skumppaa ja mansikoita.

Ihanaa vappua kaikki te!