Moni tätä blogia pidempään lukenut ei ole voinut välttyä siltä faktalta, että rakastan kahvia. Todella paljon. Usein jo iltaisin nukkumaan mennessä odotan sitä aamun ensimmäistä kupillista, sillä se maistuu yleensä paremmalta kuin mikään muu päivän kahveista. Sen itse kahvin lisäksi olen rakastanut ja vaalinut niitä hetkiä, joihin se kahvi kuuluu. Rakastan keittää kahvia. Pidän siitä tunteesta, kun tiedän että hoidettuani jonkin homman loppuun voin keittää kahvit. Pidän kahveista, jotka saan juoda hyvän aterian jälkeen, ja ihan erityisesti pidän kahveista, jotka juon jonkun seurassa. Työpäivän aikana kahvitauot tuntuvat melkein henkireiältä, tuovat niin paljon iloa ja lisäenergiaa päivään. Huolimatta siitä, kuinka paljon kahvista ja kaiken sen ympärille rakentamastani, pidänkään, en kuitenkaan ole juonut sitä mitenkään järkyttäviä määriä päivässä. Korkeintaan kolme kupillista, mutta useina päivinä ehkä vain sen yhden aamuisen.

En ole ihan varma miten, mutta muutama kuukausi sitten törmäsin artikkeliin, jonka kirjoittaja oli kokeillut elää kolme viikkoa ilman kahvia. Raportoi artikelissaan tuntemuksista kahvilakon aikana ja sen jälkeen, Jostain, itsellenikin, tuntemattomasta syystä halusin kokeilla kahvitonta elämää. Halusin tietää miltä sellainen elämä tuntuisi, tai että pystyisinkö edes sellaiseen. Olin utelias näkemään myös kahvin juonnin lopettamisen mahdollisia seurauksia. Olen toiveikas yöunien paranemisen suhteen, pelkäsin pahoja päänsärkyjä ja varovaisesti haaveilin kasvojen ihon kirkastumisesta.

Päätin jo heti alkuun, etten olisi lakon suhteen täysin ehdoton, vaan saisin kyllä juoda kupin silloin, toisen tällöin, jos se tekisi minut onnelliseksi. Ja ehkä juuri siitä syystä koe onnistuikin niin hyvin. Yhden kokonaisen kuukauden aikana join kaksi kuppia kahvia (molemmat kerrat samassa ravintolassa syömäni aterian jälkeen ja poikaystäväni seurassa, molemmilla kerroilla ihan täysin vahingossa). Tuon kuukauden kahvittoman elämän aikana tein seuraavia huomioita:

♡ Suureksi helpotuksekseni en kärsinyt koko kuukauden aikana kertaakaan sitä päänsärystä, joka mielletään usein kofeiinin ehkä tutuimmaksi vieroitusoireeksi. Moni ihminen ympärilläni on valitellut päätään särkevän heti, jos ei aamulla ole saanut kahvia siihen normaaliin aamukahvin aikaan. Se on kehon tapa kertoa, että se on vailla joitain sellaista, mitä se on tottunut saamaan. En tiedä mikä minussa on vialla, kun sitä oloa, ei ainakaan sen päänsäryn muodossa tullut.

♡ Muutama viikko kahvin lopettamisen jälkeen huomasin kasvojen ihon kirkastuneen ja sävyn tasoittuneen. Myös poskien ihohuokoset olivat supistuneet. Tosin kahvin juonnin lopettamisen kanssa samaan aikaan aloitin taas aktiivisesti mikroneulata ihoani Swiss Clinicin tuotteilla, joten en voi olla ihan varma mikä oli seurausta mistäkin, mutta uskoakseni nuo kaksi tukivat toisiaan.

♡ Kärsin toisinaan tiettyjen sosiaalisten tilanteiden pelosta, ja jostain kummallisesta syystä kahvittomuus vähensi noiden tilanteiden pelkoa. Oloni oli jatkuvasti jotenkin rauhallisempi ja tyynempi. Sydän ei laukannut omiaan, eivätkä kädet tärisseet

♡ Keskittymiskykyni parani noin 200%. Normaalisti keskittymiskykyni on niin olematon, että voisi melkeen sanoa sen puuttuvan kokonaan. En kykene kirjoittamaan edes yhtä tekstiviestiä ilman, että ajatukseni katkeasti sen aikana, ja huomaisin yhtäkkiä tekeväni jotain ihan muuta kuin kirjoittavani sitä viestiä. Siitä syystä myös varsin moni aloittamani viesti jää lähettämättä, sillä kesken kaiken alan tehdä jotain muuta, ja unohdan koko varsinaisen tehtäväni. Muistiin kuitenkin jää jälki, että olisin vastannut, sillä olen aloittanut homman. Tuon kuukauden kahvittomuuden aikana vastasin varmaan jokaiseen saamaani viestiin heti, mutta sen lisäksi sain luettua loppuun esimerkiksi kuusi kirjaa, jotka olivat olleen kesken useamman kuukauden.

♡ Ruokahaluni kasvoi. Pelkäsin ennen kahvin lopettamista, että voisi käydä juuri päinvastoin, sillä aika usein huomasin syöväni vain sen vuoksi, että aterian jälkeen kahvi maistui aina huomattavasti paremmalta. Nyt kuitenkin oli keksittävä jotain korviketta niille ihanille hetkille, jolloin oli keittänyt itselleen palkinnoksi kahvit, ja tuo palkinto oli ruoka. Suklaan syöminen kasvoi eksponentiaalisesti (mutta ei haitannut, sillä juuri ennen tämän kokeilut aloittamista olin saanut testiin erilaisia vegaanisia raakasuklaaherkkuja)

✖ Vaikka en kärsinytkään siitä päänsärystä, niin oloni oli ensimmäisen viikon ajan noin puoleenpäivään asti vähän samanlainen kuin silloin, kun edellinen ilta on venynyt vähän liian pitkään, ja siihen on sisältänyt ainakin kaksi lasia liikaa viiniä. Tuntui ihan darralta, mutta ilman sitä päänsärkyä. Väsytti, ja olo oli todella sumuinen, sellainen että oli koko ajan oikeastaan vielä puoliksi peiton alla. Tämä kuitenkin helpottui ensimmäisen viikon jälkeen.

✖ Vaikka voisi kuvitella ihan jotain muuta, niin yöuneni huononivat merkittävästi. Kahvi ei ole oikeastaan koskaan vaikuttanut yöuniini, ja olen saattanut ihan hyvin juoda kahvia vielä kymmeneltä illalla, mennä tunti sen jälkeen sänkyyn ja nukkua täydet yöunet ilman nukahtamisvaikeuksia. Kahvittomuuden aikanakin nukahdin kyllä ilman ongelmia, mutta aloin heräillä öisin, vieläpä niin, että saattoi mennä useampi tunti sen heräämisen jälkeen, niin etten saanut nukahdettua uudelleen. Öistä tuli siis todella katkonaisia, vähän samaan tapaan kuin vauvavuoden aikaan. Tämä lisäsi omalta osaltaan varmasti sitä sumuista oloa. Tämäkin tosin alkoi helpottaa ehkä kolmannen kahvittoman viikon jälkeen, ja yöt eheytyivät vähän. Mutta herään edelleen joka yö lähes kellon tarkkaan neljältä, ja valvon viiteen, joskus puoli kuuteen. Myös stressillä ja kivuilla saattaa tosin olla osansa tähän asiaan…

✖ Elämä tuntui huomattavasti tylsemmältä ilman kahvia. Tajusin, etten oikeastaan ollut riippuvainen itse kofeiinista, vaan lähinnä niistä kahvin ympärille rakennetuista tilanteista ja hetkistä. Ne hetket tekivät elämästä huomattavan paljon hauskempaa.

Tuon kuukauden aikana ajattelin, ettei kyse ollut mistään kokeilusta, vaan olin varma että kahvi jäisi elämästäni kokonaan. Kaipasin sitä itse juomaa oikeastaan aika vähän, eivätkä sen lopettamisen negatiiviset vaikutukset olleet oikeastaan kovinkaan tuntuvia, eikä kahvista irti pysyminen aiheuttanut kovinkaan suuria hankaluuksia. Tunsin lisäksi itseni aina jotenkin todella vahvaksi joka kerta kahvista kieltäytyessäni (oi kyllä!), mutta niin vain kävi, että kahvi on luikerrellut tiensä takaisin elämääni. En enää juo kahvia joka päivä, mutta useamman kerran viikossa kuitenkin. Olen kuitenkin tyytyväinen, että kokeilin kahvittomuutta, sillä nyt ainakin tiedän pystyväni siihen. Ja sen voiman siivittämänä uskon, että pystyn aika moneen muuhunkin asiaan, joihin en äkkiseltään voisi kuvitella pystyväni.

Vuoden paras maanantai on täällä.

En ole ehkä vielä koskaan aiemmin ollut mitenkään erityisen kiinnostunut vapusta, en edes muista olenko tehnyt mitään erityistä tuona päivänä viimeisen kymmenen vuoden aikana- tuskin, mutta tänä vuonna tämä päivä tuntuu jotenkin erityisen kivalta. Olin jo aiemmin järjestänyt nämä kaksi päivää vapaaksi kaikesta vastuusta ja tarkoitus oli viettää sellainen tyypillinen aikuisten vappu, mutta Albaa tulikin niin järjetön ikävä leikkauksesta johtuneen ennätyspitkän eron vuoksi, että halusin ehdottomasti pienen kotiin muutamaa päivää sovittua aiemmin.

Heti aamusta olemme puhaltaneet ilmapallot täyteen, paukutelleet serpentiiniä ympäri asuntoa, poimineet kevään ensimmäiset kukat, käyneet kauppatorilla NIIN jäätelöllä, muikuilla kuin muurinpohjaletuillakin ja kävelleet rantoja pitkin takaisin kotiin. Noiden em. lisäksi olen kävellyt väliä koti- alko kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla unohdin lompakon, seuraavalla kerralla muistin kyllä lompakon, mutta unohdin henkkarit ja vasta kolmannella kerralla sain sen mitä halusinkin. Kävi kyllä mielessä, että olikohan tuo joku Universumin tapa yrittää kertoa että kannattaisi jättää se skumppa sinne Alkon hyllylle. Ehkä. Mutta päätin olla kuuntelematta ja tehdä niin kuin tahdoin.

Nyt lasillinen sitä vaivalla hankittua skumppaa ja mansikoita.

Ihanaa vappua kaikki te!

Herttinen miten ihana viikko tämä on ollut. Iso osa johtuu tietysti siitä, että toipuminen on ollut niin vauhdikasta ja fyysinen olotila on ollut pitkästä aikaa niin mainio. Olen nukkunut yöni hyvin, ollut muutakin kuin turhautunut ja kiukkuinen, saanut puettua päälleni ihan tavallisia vaatteitta niiden rumimpien kotihousujeni lisäksi, niin ja tietysti siitä että aloin taas juoda kupin kahvia päivässä. Mutta myös siitä millaisten ihmisten ja asioiden parissa olen saanut tämän viikon viettää.

En tiedä onko se vain tämä kevät, mutta inspiraatioita tuntuu tulvivan ihan joka puolelta. Ei oikeastaan väliä ketä ystävää olen nähnyt tai kehen tuttuun törmännyt, niin kaikkien elämässä tuntuu olevan meneillään jotain uutta; uusia elämää ja arkea muuttaneita oivalluksia, uusia työkuvioita, vanhasta luopumista, rohkeutta, intoa ja tarmokkutta kaiken uuden toteuttamiseen. Vai onko se vain sitä, että näkee ympärillään sitä, mitä tahtookin? Koska, jos nyt ihan rehellinen olen niin olen uinut aika negatiivisissa olotiloissa viimeisen kuukauden. Ja tietysti myös kiinnittänyt huomioni kaikkeen sellaiseen mikä on pielessä, huonosti tai väärin. Mutta nyt tuuli on kääntynyt ja ehkä tuo negatiivisuudessa uiskentelu ja virheiden bongailukin oli ihan tarpeellista. Tietääpähän ainakin mitkä asiat kaipaavat muutosta, tai saavat lähteä kokonaan.

Takki: Monki* // Neule: H&M // Housut: H&M Kengät: Adidas

Keskiviikko tuntui vielä ihan poikkeuksellisen kivalta päivältä tässä viikossa. Heräsin vähän kiukkuisena huonohkosti nukutun yön jälkeen. Olin sopinut meneväni Stockalle Cliniquen pisteelle ihoanalyysin ja pikameikiin heti aamutuimaan. Viimeisen kuukauden dieetti (piti sisällään huonosti nukuttuja öitä, kuusi pizzaa viikossa, suklaata, karkkia, ei juurikaan vettä, ei todellakaan ulkoilua tai liikuntaa, kipulääkkeitä ja lähinnä sikiöasennossa makaamista sängyssä) näkyy naamassa ja meikittömänä kaupungin läpi käveleminen aiheutti vähän ahdistusta (kamalaa, tiedän). Mutta kuitenkin heti perille päästyäni ja ihanan Cliniquen Lotan tavattuani ja vähän väriä naamaan saatuani oli olo jo ihan toinen. Hassua mitä pieni määrä meikkiä, etenkin jonkun toisen tekemänä, voi saada aikaan. Ja koko sitä aamuista kauneushetkeä seurannut päivä oli ihana. Tunsin itseni kauniiksi, positiiviseksi, kykeneväksi ja hyväksi tyypiksi. Ja ne sellaiset tunteet omasta itsestään ovat kyllä aivan valtavan tärkeitä.

Nyt ajattelin kaataa itselleni lasillisen roseeta alkaneen viikonlopun kunniaksi. Huomenna on vielä työpäivä, mutta sekin tuntuu pitkän sairasloman jälkeen pelkästään kivalta. Etenkin kun samassa vuorossa on kaikki mun lempityypit. Työpäivän jälkeen mennään poikaystävän kanssa näkemään mun rakkaimpia kaveripariskuntia (kolme kappaletta) ensimmäistä kertaa ja pakko myöntää, että vähän jännittää. Toivon niin paljon, että kaikki pitäisivät toisistaan ja meillä olisi ihana ilta. Mutta turhaanpa jännitä, tiedän tavallaan jo nyt että juuri niin käy. Ovat kaikki seitsemän sellaisia tyyppejä, että kaikki muut vaihtoehdot ovat oikeastaan poissuljettuja. Mutta silti. Jännittää.

Onko siellä ketään, joka voi samaistua?

Ah, sunnuntai.
Tuntuu ihanalta saada olla kotona. Tuntuu ihanalta myös se, että nukuin ensimmäisen kokonaisen yön varmaan kuukauteen. Olkoonkin, että menin nukkumaan vasta kahdelta ja heräsin jo seitsemältä. Nukuin kuitenkin ne kaikki viisi tuntia yhteen menoon, enkä herännyt kertaakaan siihen että johonkin sattuu tai oksettaa. Olo on ihan uudestisyntynyt. Heräsin aidosti levänneenä ja hyväntuulisena, en edes muista milloin viimeksi niin olisi ollut. Teki mieli ravistella poikaystäväkin hereille, mutta tiesin ettei kannattaisi, aamu-unisempaa ihmistä saa hakea.

Toisen heräämistä odotellessa katsoin Netflixistä dokumentin Aviciista ja tulin niin surulliseksi. Surulliseksi ihmisten ahneudesta, itsekkyydestä ja sokeudesta toisten hädälle. Mietin usein, taas tänään, sitä kuinka ajattelemattomasti me ihmiset usein toimimme. Kuinka herkkiä olemme tuomitsemaan ja arvostelemaan muita ihmisiä tietämättä kuitenkaan koko totuutta. Mietin mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa. En vieläkään ihan ymmärrä sitä konseptia mitä joku saa itselleen muita ihmisiä alas painamalla? En vain tajua. Tai mitä joku saa siitä, että keksii ja levittää muista ihmisistä perättömiä tarinoita, sellaisia joilla on tarkoitus satuttaa ja saada toinen näyttämään huonolta? En käsitä.
Enkä vaivaudu edes yrittämään. Eikä sinunkaan kannata.

Puolentoista tunnin dokumentin jälkeen (katsomiseen meni kyllä huomattavasti enemmän aikaa, sillä jouduin vähän väliä sulkemaan näytön kun rintaa alkoi puristaa niin etten vaan kyennyt jatkamaan katselua) poikaystävä ei edelleenkään vaikuttanut heräämiskelpoiselta. Olen paastonnut leikkausta varten kolme kertaa viimeisen viikon aikana, ja jokaisen paaston aikana haaveillut oikeastaan koko ajan vaan kaikista niistä ruoista mitä söisin heti kun vain saisin. Mutta jatkuva kipu on tehnyt sen, ettei ruokaa sitten kuitenkaan oikeastaan ole juuri tehnyt mieli. Tänään aamulla tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että haluan syödä. Teki mieli ruokaa. Pyörittelin varmaan tunnin päässäni erilaisia aamupalavaihtoehtoja ja herätin poikaystävän heti kun olin lyönyt aamiaisen mielessäni lukkoon.

Näin meillä syötiin tänään.
Ja vaikka aamiaisen jälkiä ei vielä ole edes korjattu pois pöydästä, niin mietin jo mitä haluaisin lounaaksi- tai oikeastaan päivälliseksi. Saimme kutsun poikaystävän isän luo syömään, mutta emme valitettavasti pääse lähtemään sillä yhdetkään omistamani housut eivät mahdu jalkaan. Siis oikeasti yhdetkään. Kiitos leikkauksen jälkeisen turvotuksen. Piileskelen siis varmaan housutta kotona seuraavan viikon. Ja keskityn vain siihen syömiseen.