Join ensimmäisen kerran itseni humalaan (yhdellä tuopilla toim.huom) 19-vuotiaana. En ollut ennen sitä oikeastaan koskaan ollut erityisen kiinnostunut alkoholista. Ajattelin pitkään, etten todennäköisesti koskaan tule edes maistamaan. Vanhoillislestadiolaisuus, sen opit ja arvot, vaikuttivat ajatuksiini varmasti ainakin osittain. Mutta muistan teinivuosilta, että siinä missä joitain tuttavia alkoholin kokeileminen kiinnosti ja kiehtoi, minua se lähinnä inhotti. Ajattelin mustavalkoisesti, että alkoholia juovat ovat sellaisia, jotka eivät osaa pitää hauskaa muuten, ja sitten he humalassa tekevät mitä sattuu eivätkä ole ollenkaan omia itsejään. Se tuntui ajatuksena jotenkin vastenmieliseltä, sellaiselta mistä ei itse todellakaan tahtonut olla osallisena. Kuvittelin krapulankin silloin kestävän ainakin kolme päivää ja olevan yhtä oksentamista aamusta iltaan. Ei ihme, ettei houkutellut.

Ensimmäisen alkoholikokeilun, ja sitä yhtä tuopillista seuranneen krapulan, jälkeen meni hyvä tovi ennen seuraava kertaa. Mutta niin vain alkoholi kuitenkin hiljalleen hiipi elämääni sellaisella tavalla, että ehkä 22 täytettyäni meni aika monta vuotta niin, että humaltuminen ystävien kanssa kuului lähes jokaiseen viikonloppuun. Se oli jotenkin itsestäänselvyys, että aina ku nähtiin myös juotiin: joskus vain lasilliset, joskus viidet.

En koskaan elämässäni ole ollut todella humalassa, muisti ei ole koskaan mennyt ja harvemmin olen tehnyt mitään sellaista, mitä olisin jälkeenpäin katunut (jos muutamia poikkeuksia, ja  ohi suunsa puhumista ei lasketa..). Mutta aika pian tajusin kuitenkin, että suhtautumiseni alkoholiin on melko ongelmallinen. Osaltaan tuohon suhteeseen vaikuttaa varmasti voimakas uskonnollinen tausta, josta tulen, se että joku asia oli ollut ehdottoman kielletty, väärin ja paha niin monta vuotta ja yhtäkkiä jokin sellainen asia kuuluikin elämääni. Olin lapsellisen innoissani siitä, että oli olemassa jokin sellainen taika-aine, joka sai minut tuntemaan itseni ehjemmäksi, hauskemmaksi, rohkeammaksi ja rennommaksi kuin mitä oikeasti olin. Ja juuri siinä piilikin se ongelma: join, koska pidin itsestäni enemmän humalassa. Olin avoimempi, sosiaalisempi ja myös monien muiden mielestä hauskempi humalassa kuin selvinpäin. Aloin ajatella, että olen oikeastaan se tyyppi, joka olin humalassa. Muistan, että oli aikoja jolloin tuntui hankalalta olla sosiaalisissa tilanteissa ilman alkoholia; olin jännittynyt, hermostunut ja ahdistunut. Ja siksi odotinkin viikonloppuja ja sitä huumavaa nousuhumalan tunnetta: saisin taas olla vapaa ja oma itseni. Tai niin siis kuvittelin.

Olin 25 kun aloimme yrittää lasta. Ystäväpiirissämme ei ollut silloin yhtään lasta, vaan se mitä me ystävien kanssa teimme pyöri pitkälti viinin ympärillä. Muistan tuolloin pelänneeni kaikkein eniten sitä, että tipahadankohan porukan kyydistä, kun tulen raskaaksi enkä voi enää juoda. Muistan ajatelleeni myös, että kuinkahan pärjään erinäisissä tilanteissa, kun en voi enää ottaa sitä yhtä rohkaisevaa lasillista. Mutta.

Tuo raskausaika ensimmäisiä kuukausia lukuunottamatta olikin elämäni tasapainoisinta aikaa. En muista, että olisin enempää kuin kerran tai kaksi toivonut voivani ottaa sen lasillisen viiniä, ja senkin lähinnä maun vuoksi. Kävin raskaana ollessani ulkona, näin ystäviä ja olin todella aktiivinen. Huomattavasti aktiivisempi, kuin olin koskaan aiemmin elämässäni ollut. Pidin itsestäni enemmän. Olin rento, hauska ja hyvää seuraa. En tietenkään heti, mutta kerta kerralta varmuus omasta itsestä voimistui. Ja pidin itsestäni vielä ulkona vietetyn illan jälkeisenä aamullakin. Se oli ehkä kaikkein merkittävin muutos. Pidin itsestäni oikeasti, koska tiesin että se olin aina minä itse, joka oli hauska, rento ja rohkea – ei alkoholi. Tuon liki kahden vuoden alkoholittoman jakson aikana opin sietämään jännittäviä tilanteita, oivalsin että pärjään ja pystyn- olinhan aina ennen alkoholiakin pystynyt. En ollut koskaan ennen alkoholin kokeilemista ajatellut, että tarvitsisin sitä pärjätäkseni sosiaalisesti jännittävissä tilanteissa.

Avioeroa edeltävänä kesänä alkoholi alkoi taas kuulua liki jokaiseen viikonloppuun. Pakenin pahaa oloa ja asioita, joita en ollut vielä tuolloin valmis kohtaamaan. Ajattelin tuolloin, että mitään ongelmaa ei ole koska en ikinä juonut määrällisesti paljon tai ollut erityisen humalassa, mutta se sama vanha ongelmahan siellä oli. Ei varsinaisesti se itse juominen, vaan ne syyt sen takana. Käytin alkoholia ihan vääristä syistä.

Viimeisen reilu puolen vuoden aikana olen tarkastellut suhdettani alkoholiin ihan erityisesti. Yrittänyt luoda siihen sellaisen terveen suhteen, niin terveen kuin näistä lähtökohdista on mahdollista. Olen ollut marraskuun jälkeen pienessä humalassa kolme kertaa, ulkona en kertaakaan ja yksikään päivä viimeisen kuuden kuukauden aikana ei ole mennyt hukkaan sen vuoksi, että edellinen ilta olisi vaatinut siitä veronsa. Tuntuu hyvältä. Ihan siltä, että se terve suhde alkoholiin alkaa hahmottua.

Pidän viineistä, useimmista oluista ja aika monet cocktailitkin maistuvat. En osaisi kuvitella elämääni kokonaan ilman niitä. Nautin älyttömästi siitä, että saan pitkän päivän jälkeen, lapsen nukahdettua kaataa itselleni lasillisen kylmää valkkaria sipsien seuraksi. Pidän edelleen siitä, että ystävä laittaa viesin että ”minä,sinä ja pullo viiniä nyt”, nousuhumala on edelleen yksi maailman voitokkaimmista tunteista. Mutta se mikä on muuttunut on syy sen juomisen takia. En juo alkoholia siksi, että kuvittelen tarvitsevani sitä, vaan siksi että pidän sen mausta ja rentouttavasta voimasta. Enää en oikeastaan halua juoda itseäni humalaan, sillä nykyään humalaa seuraa aivan järkyttävän voimakas ahdistus, enkä todellakaan kaipaa elämääni yhtään enempää sitä. Muutama lasillinen aina toisinaan tekee ihan hyvää.

Olen viime aikoina puhunut alkoholin käytöstä useammankin ystävän kanssa, ja tuntuu että aika moni on alkanut kyseenalaistaa syitä juomisensa takana, ja miettiä omaa suhdettaan alkoholiin. Mahtavaa, sanon minä. Koska ainakin omien kokemuksieni mukaan todella monella meistä on ainakin vähän ongelmallinen suhde siihen.

Miksi sinä juot, tai et juo?

 

Hypättiin perjantai-iltana Alban kanssa junaan ja viikonlopuksi maalle mun vanhempien luo. Asuttiin siellä viime vuonna pitkä pätkä, mutta Helsinkiin muuton jälkeen ollaan käyty siellä vain kerran ennen tätä viikonloppua. Sanomattakin selvää, että molemmilla oli ollut ikävä. Alballa erityisesti Leo-kissaa, mummoa, pappaa ja uima-allasta. Kaikki nuo neljä saivat kyllä varmasti tuntea nahoissaan tuon pienen tytön innostuksen ja rakkauden. Viikonloppu tuolla rauhassa teki niin hyvää, paljon enemmän hyvää kuin olin edes ajatellut. Oli ihanaa saada luovuttaa ja jakaa hoitovastuuta hetkeksi jonkun toisen kanssa. Viime viikko, kun ei millään mittarilla mitattuna ollut sieltä helpoimmasta päästä.

  1. Uima-allas oli heti mummon ja papan jälkeen ehdottomasti viikonlopun paras asia. Alba olisi jaksanut polskia huomattavasti pidempään, kuin uittajat jaksoivat. Alba ei siis osaa vielä uida itse, enkä haluaisi opettaa antaa häntä uimaan kelluntavälineiden kanssa. Joten aina, kun Alba ui – ui myös joku toinen aikuinen. Ehkä kesän loppuun mennessä ollaan jo siinä pisteessä, että pelkkä altaan reunaalla istuskelu riittää turvaksi.2. Vaihtopäivän tunnelmia. Uskon, että aika moni eronnut ja huoltajuuden jakava vanhempi voi samaistua. Tuo vaihtopäivän sunnuntai on muuttunut kerta kerralta vain hankalammaksi. Kuvittelin, että tähän kaikkeen tottuisi, mutta ehei. Nyt ollaankin alustavasti vähän jo puhuttu siitä, että hoitojärjestelyitä muutettaisiin niin, että Alba olisi valtaosan ajasta meillä, ja vain joitain viikonloppuja isällään.

    3. Pikku taiteilija. Alba on kaikkein eniten elementissään maalatessaan ja laulaessaan, joten voitte vain kuvitella kuinka elementissään hän on tehdessään noita molempia samaan aikaan.

    4.Nämä kaksi <3 Aina silloin, kun Rami ja Alba ovat yhdessä, niin minua ei juuri kaivata. Mitä nyt vähän rauhoittelemaan meininkiä aina välillä..

1. Lauantai- illan kaivari oli aivan järjettömän kaunis. Tuo kirkkaan sininen taivas, ja auringon paahteesta kuivaksi palanut nurmikko näyttivät aivan järjettömän hyvältä yhdessä.

2. Cafe Birgitta Hernesaaren rannassa on yksi uusista naapureista.
Sunnuntaina oli hetki aikaa olla ihan vaan yksin. Kävelin ympäri uuden asuinalueen katuja, tutustuin naapureihin ja oivalsin, että vaikka pidin Kruununhaasta ihan älyttömästi, niin pidän kyllä Punavuorestakin. Se, että meren rantaan on viiden minuutin kävelymatka riittää siihen, että viihdyn. Melkein ainakin.

3. Hassua, että kesäkuun puolessa välissä näyttää tältä: nurmikko kärventynyt niin kuin oltaisiin jossain Etelä-Euroopassa Heinäkuun lopulla. Kärventyneen nurmikon lisäksi on niin kuuma, että tällaisessa kevyessä mekossakin tuli kuuma. Huolimatta siitä, että sen alla oli uimisesta likomärkä uimapuku.

4. Hetkeä ennen kuin valtava lokki hyökkäsi Alban kimppuun (”kimppuun”) ja vei juuri ostetun croissantin tämän kädestä. Voitte vain kuvitella sen itkun ja pettymyksen määrää. Erityisesti tuota pientä tympäisi sen menetetyn ruoan lisäksi se, ettei lokki edes pyytänyt yhtään anteeksi. Seuraavana päivänä Sörnäisten Vankilan ohi kävellessämme totesi, että kaikki lokit pitäisi laittaa sinne, koska varastelevat ihmisten ruokia eivätkä ole edes pahoillaan. Viisaita sanoja lapseni. En pistäisi ollenkaan pahakseni.

1 – 4: Lauantaina oli yhden rakkaimman ystäväni kolmekymppiset Eiran rannassa. Jätin Alban ensimmäistä kertaa vuoteen yöksi hoitoon vanhemmilleni ja hyppäsin itse junaan. Ilta oli yksi ihanimmista koko vuonna. Sää oli täydellinen, ruoka ja juoma oli hyvää ja paikalla oli melkein kaikki ne ihmiset joiden siellä olisi toivonutkin olevan (Jenna, sua kaipasin). Vielä muutama vuosi sitten oltiin näiden ihmisten kanssa yhdessä monena iltana viikossa, mutta nyt tajusin että siitä oli melkein puoli vuotta aikaa, kun itse olin nähnyt nämä kaikki tyypit samaan aikaan jossain. Seuraavaan kertaan en anna enää kulua toisia kuutta kuukautta.

  1. Jäätelönaama. Oltiin oltu Alban kanssa ulkona syömässä, ja puhuttu että sen jälkeen kävisimme ostamassa torilta jäätelöt. Olin antanut kotoa lähtiessä Alballe takin taskuun tötterön verran kolikoita. Aloimme olla valmiita ruoan kanssa, ja siivoilin vähän pöytää meidän jäljiltä, kun Alba sanaakaan sanomatta nousi ja käveli ravintolan toisessa päässä olevalle tiskille. Tuli pian takaisin jäätelö kourassaan ja kertoi ostaneensa sen. Kävelin tiskille tarkistamaan asian ja kyllä: hän oli mennyt tiskille, kysynyt myyvätkö nämä jäätelöä ja saadessaan myöntävän vastauksen kertonut haluavansa ostaa yhden. Kysymykseen haluaako vegaanisemn vai tavallisen jäätelön oli hän vastannut, että pegaanisen kiitos, ja kaivanut sitten kolikot taskustaan.
    Mietin vaan tässä, että missä välissä siitä käsivarren kokoisesta vauvasta tuli ihminen, joka ostaa itse jäätelönsä – pegaanisena vieläpä?2.Mummolan kesähuone. Yksi parhaista paikoista koko maailmassa. Ollaan istuttu tuolla iltoja melkein koko perheen voimin: grillattu, juotu, syöty ja puhuttu. Olen hiippaillut tuonne useina iltoina ihan vaan yksin lapsen nukahdettua, tai vielä usemmin puhelin korvalla ja ystävä luurin toisessa päässä. En tiedä miksi, mutta tuossa tilassa ajatus alkaa aina kulkea vähän tavallista jouhevammin ja selkeämmin, syke laskee ja koko oleminen rauhoittuu. Sitten joskus, kun on mahdollista niin aion ehdottomasti rakennuttaa takapihalleni tuollaisen pienen kesämajan.

    3. Mummolareissuja seuraa aina sokerihumala. Olen nykyään todella tarkka siitä, kuinka paljon (tai siis vähän) makeaa annan Alballe, mutta mummolassa pätee aina ihan toiset säännöt. Iltaisin ja aamuisin harjataan sitten vain hampaita vähän vielä tavallistakin huolellisemmin.

    4.Uuden kodin uusi sänky, ja siinä vieri vieressä kaikkien rakkaimpien jalat.

Tämä on ehkä yksi mun lempikuvista koko tältä vuodelta. Tuun tästä niin hyvälle tuulelle.
Ihanat Venla, Ruusa ja Laura.

  1. Merihaassa sijaitseva Leblon tuntuu jo nyt melkein toiselta olohuoneelta. Sen jälkeen, kun Na’am Kitchen avasi keittiönsä sinne ei ole mennyt kovinkaan montaa päivää, ettenkö olisi tuossa terassilla istuskellut. Ihana paikka – menkää jos, ette ole vielä käyneet. Terassilta saa Na’amin herkkujen lisäksi myös Vallila Bitesin burgereita (joita söin muuten viime viikolla muistaakseni neljä kappaletta….) sekä viiniä, hyvää olutta jne. Vieressä on myös mattolaituri josta voi pulahtaa uimaan, ja terassin takana padel-kentät, jossa voi käydä huiskimassa hien pintaan ennen sitä uimista.2. Muutama rakkain ystävä. Tuon synttäri-illan jälkeen huomasin, että mulla oli ollut tarve ottaa tällaisia kuvia suunnilleen jokaisen paikalla olleen ihmisen kanssa. Ja meitähän oli siellä siis varmaan reilu 20. Voitte siis vain kuvitella sen kuvien määrän, kun kenenkään kanssa yksi kuva ei tietenkään riittänyt.

    3.Ellu&Mikke. Vanhoja ja rakkaita ystäviä. Nyt Punavuoreen muuton jälkeen toisesta näistä tuli mun naapuri, siis ihan sellainen naapuri, jonka kotiin näkee täältä meiltä. Ihanaa.

    4. Aamuahvilla Leblonissa ennen muuttohärdellin alkamista.

  1. Ensimmäinen ilta uudessa kodissa. Meillä on kulmahuoneisto, ikkunat kadulle ja valo suorastaan tulvii tänne. Etenkin iltaisin valo on ihan maaginen. Nyt kun tähän kaikkeen valoon on jo tottunut ei oikeastaan edes tee mieli hankkia niitä verhoja.2 & 3. Tämä asunto on reilusti aiempaa suurempi, joten vielä on aika tyhjää. Jotkut nurkat alkavat kuitenkin näyttää jo vähän kodilta, ja siltä miltä niiden tahtookin näyttävän. Keittiöstä pidän ihan erityisesti.

  1. Nyt ehkä uskallan sanoa sen jo ääneen: huonot yöunet ovat ainakin osaltaan johtuneet huonosta (tai itselleni epäsopivasta) sängystä. Nyt meillä on kunnon sänky, joka on juuri niin kova kuin kaipaankin. Edelliset kaksi yötä olen nukkunut melkein kymmenen tuntia yhtä soittoa, ja se tuntuu kaiken valvomisen ja heräilyn jälkeen ihan uskomattomalta.

    2. Äitini on ehkä koko maailman suurin viherpeukalo, eikä se syystä tai toisesta ole periytynyt meikäläiselle. Onnistun tappamaan kaikki kasvini viimeistään kahden viikon sisällä. Nyt ajattelin kuitenkin tehdä asialle jotain, ja ihan vaan alkaa viherpeukaloksi. Täällä uudessa kodissa on niin paljon aiempaa enemmän tilaa ja haaveilen tällä hetkellä sellaisista oikeasti aika suuristakin kasveista, kaikkien niiden pienten kasvien lisäksi siis.

    3. Ehdottomasti tämän kesän käytetyin vaate tähän mennessä on ollut tämä Monkin kaapumekko. Sopii kaikkeen, näyttää aina hyvältä (ainakin, jos multa kysytään) ja tämä päällä ei tarvi stressata mistään. Mekko on riittävän pitkä ja reilu, niin että puistossa voi istua risti-istunnassa eikä mistään vilku mitään, mekon kangas on sen verran jämäkkää ettei tuuli tartu sen helmoihin, eikä pääntiekään ole niin syvä että tarvitsisi olla huolissaan. Tyädellinen kesävaate ihan kaikkeen siis.

    4. Maailman rakkain Anni ja minä.
    Annilla on ollut aika suuri vaikutus siihen, että olen viime vuoden jälkeen vielä järjissäni ja tolpillani. Kiitos, että olit ja olet.

En tiedä miksi, mutta kaikki ruoka näyttää mun mielestä niin paljon paremmalta silloin, kun siihen on koskettu. En juurikaan syty sellaisista täydellisesti asetelluista ja koskemattomista kattauksista, mutta heti kun lautaselta on maistettu ja pöydällä lojuu haarukoita tai lusikoita joilla on syöty – muuttuu homma mielenkiintoisemmaksi ja kauniimmaksi.
Miten teillä; kiinnostaako kuvissa täydellisyys tavallisuutta enemmän?

Nyt yritän olla välittämättä tuosta rappukäytävästä kantautuvasta järkyttävästä metelistä, joka hissiremontista aiheutuu ja alkaa työstämään valmiiksi yhtä isompaa tekstikokonaisuutta. Tuntuu niin kivalta, kun kirjoittaminen tuntuu taas kivalta.

Ihanaa tiistaita.
Onneksi tänään sataa, ei haittaa yhtään istua sisällä.
Seuraavaksi ajattelin tilata McDonaldsia kotiin. Ei haitta sekään.

Jos joskus oon ollut väsynyt niin nyt. Tuntuu, että ollaan tehty muuttoa tämä koko kesäkuu, mutta vasta eilen tuli valmista. Tai no, sillä tavalla valmista että kaikki tavarat ovat nyt yhdessä paikassa. Vanhan asunnon loppusiivous on ohjelmassa tänään, tai itse asiassa juuri nyt, mutta en osaa oikein tarttua toimeen joten kirjoitan mieluummin.

Tämä on jo kolmas muuttoni n.vuoden sisään, ja se on ihan liikaa. Tuntuu, että koko viime vuosi oikeastaan on ollut yhtä pakkaamista, purkamista ja asettumista. Nyt alkaa oksettaa ja heikottaa pelkästään ajatuskin muutosta. Kuulin maanantaina jostain, että ihmisen olisi hyvä toipua muutosta n.viisi vuotta. Itse olen toipunut n.viisi kuukautta. Ei ihme, että vähän väsyttää ja olo on levoton. Ei ole saanut olla kotona missään kovin pitkään yli vuoteen.

Tämä viikko on mennyt myös ihan naurettavilla yöunilla (2-4h/yö) sillä uusi asunto on huomattavasti meluisampi kuin edellinen, etenkin kun ikkunoita on kuumuuden vuoksi ihan pakko pitää auki. Päivisin tuo liikenteen meteli ei haittaa yhtään, mitta Öisin kun kaikki muut nukkuvat, ja talo on hiljanen niin tuntuu toisinaan siltä kuin se kolmosen ratikka kulkisi suoraan meidän eteisessä: yritä nyt siinä sitten nukahtaa. Mutta kaikkeen tottuu, sanotaan. Ja viime yö olikin jo vähän parempi, eikä ratikkojen kolina ja autojen hurina enää juurikaan edes häirinnyt. Melun lisäksi tuo asunto on myös älyttömän valoisa. Meillä oli edellisessä asunnossa pimennysverhot kaikissa ikkunnoissa ja asunnon sai siis aina iltaisin ihan pimeäksi, mikä tietysti helpottaa nukahtamista ja ihan erityisesti pidempään nukkumista. Uudessa asunnossa havahdun hereille viimeistään puoli viideltä, kun aurinko porottaa suoraan sisään ja sänkyyn.
Verhoasialle on siis asap tehtävä jotain, jos tahtoo tänä kesänä vielä joskus nukkua pidempään kuin kuuteen.

Muutamien hassujen nukuttujen tuntien jälkeen olen vienyt lapsen päiväkotiin ja pyöräillyt vanhalle asunnolle pakkaamaan, parin tunnin pakkaamisen jälkeen olen pyöräillyt hakemaan pakua ja sen jälkeen roudannut kamoja uuteen kotiin sen verran kun olen lapsen päiväkotipäivän puitteissa ehtinyt. Roudaamisen jälkeen taas takaisin pyörän selkään ja hakemaan lasta päiväkodista. Ja sieltä puiston kautta takaisin kotiin purkamaan päivän aikana roudattuja tavaroita. Ja seuraavana päivänä taas sama uusiksi.

Voin kertoa, että eilen helpotus oli melkoinen, kun ajettiin pakua takaisin viimeisen muuttokuorman jälkeen. Ihan jopa niin helpottunut, että ajelin tyytyväisenä yksisuuntaista katua väärään suuntaan, enkä edes tajunnut sitä. En edes siinä vaiheessa kun vastaan ajanut taksi soitti torveaan minkä pystyi- ihmettelin vain että miten tämäkin katu on näin kapea ettei edes kaksi autoa mahdu vierekkäin kulkemaan. Onneksi pelkääjän paikalla istunut oli vähän enemmän kärryillä..

Mutta vaikka kesäkuu onkin ollut aika pää muuttolaatikoissa- tyyppinen, niin on tähän kuuhun mahtunut ihan älyttömästi ihania, hyviä ja täydellisen rentojakin hetkiä. Viime viikonloppu oli niistä ehkä ihanin. Perjantaina pyysin kaveria lounaalle, ja se lounas venyikin yllättäen yömyöhään. Rakastan sitä, kun tuollaista tapahtuu. Että on ihmisiä, joiden kanssa tuollainen on mahdollista: kenelläkään ei ole mitään ennalta sovittua menoa, ja kaikilla on niin mukavaa, ettei edes tajua ajan kulua, tai vaikka tajuaakin, niin ei tahdo illan vielä päättyvän. Tuon illan keskustelut hyrisyttävät aivoja vieläkin sellaisella hyvällä tavalla. Niin paljon uusia ajatuksia ja ideoita heräsi. Ihana ilta kaikkinensa. Eikä tämä kuvien lauantaikaan juuri huonommaksi jäänyt: grillattiin (tai siis Rami grillasi) tuolla Merihaan Leblonissa sellainen illallinen, etten ehkä vielä koskaan elämässä syönyt mitään yhtä hyvää. (Teen tuosta safkasta ja sen valmistuksesta vielä oman postauksensa, niin voitte kaikki saada osanne tuosta kulinaarisesta taivaasta. Luojalle kiitos ihmisistä, jotka osaavat laittaa ruokaa. Ja erityisesti siitä, että poikaystävä on yksi niistä ihmisistä.) Eikä sellainen ilta, joka sisältää ystäviä, hyvää ruokaa ja juomaa ja meren läheisyyden voi kai koskaan mennä pieleen. Juuri tällaisia kesäviikonloppuja toivon lisää.

Ah. On niin hyvä ja helpottunut olo nyt. Vaikka uudessa kodissa on vielä tavaroita raivattavana kokonaisen huoneellisen verran, niin silti tuntuu että ollaan jo voiton puolella. Ja itse asiassa tykkään tavaroiden järjestelystä- oikeastaan ihan todella paljon. Ensi viikolla koti saa luvan näyttää jo kodilta, mutta tällä viikolla ajattelin ottaa seuraavat päivät vähän iisimmin. Keskittyä olemaan Alban kanssa, nauttia tuosta auringosta ja sitä että tällä viikolla ns.tavallisia työpäiviä on vain muutama.

Ihanaa torstaita.
Nyt tartun luutuun ja laitan tämän vanhan kodin kiiltämään.

* Kaupallinen yhteistyö: Ellos 

Ennen kuin Alba syntyi ajattelin, etten koskaan pukisi lastani kuten itseäni, mutta toisin kävi. Tietysti. Olen niin ylpeä siitä, että olen tuon pienen äiti, että aika usein haluan meidän näyttävän edes ihan vähän toisiltamme. En ehkä vielä koskaan ole pukenut meitä tismalleen samoihin vaatteisiin samaan aikaan, mutta pidän siitä jos asumme sopivat yhteen, ja löytyy meiltä myös muutamia sellaisia vaatekappaleita, jotka me molemmat omistamme. Näytämme siis aika usein varmasti myös vieraiden silmiin siltä, että olemme äiti ja tytär. En tiedä miksi, mutta pidän siitä ajatuksesta; että muut näkevät heti keitä me toisillemme olemme.

Niin omissa, kuin Albankin vaatteissa suosin erityisesti hyviä materiaaleja, sellaisia jotka tuntuvat päällä ylellisiltä, mutta kestävät käyttöä, pesua, kiipeilyä, leikkejä ja likaa. Ja tämä Elloksen ihanan boheemi Mother & Child – mallisto on juuri sitä. Kaikki malliston vaatteet sointuvat toisiinsa, ovat täynnä kauniita yksityiskohtia: kirjailuja, leikkauksia ja tupsuja. Ja vaatteiden materiaalit ovat pääasiassa 100% luonnonkuituja, mikä takaa sen toivomani ylellisyyden tunnun ja laadukkuuden. Vaatteissa on helppo ja hyvä olla, mistään ei kiristä, purista tai hankaa. Vaatteet hengittävät ja antavat hengittää. Ja onnistuvat sen kaiken lomassa vielä näyttämäänkin hyvältä.

Tämän Mother & Child – malliston vaatteet ja niiden värimaailma veivät ajatukset heti laukkaamaan kukkapelloille, meren rantaan ja leikkimään piiloa korkeaan heinäpeltoon. Mutta mikä parasta: näen meidät näihin pukeutuneena myös kaupungissa: kahviloissa, puistoissa, pyöräretkillä ja leikkipuistoissa. Ehdottomasti parhaita vaatteita kesäisin ovatkin ne, joihin pukeutuneena on valmis ihan mihin tahansa; voi olla ensin päivän rannalla ja sen jälkeen voi ilman vaatteiden vaihtoa jatkaa oikeastaan ihan mihin tahansa. Ja juuri sitä kesältä eniten toivon: päiviä, joissa tapahtumat vaihtuvat toisiin ihan vahingossa- seuraavat toisiaan, ihmiset ja paikat vaihtuvat mutta tunnelma säilyy, eikä tarvitse ajatella mitään muuta kuin sitä, että pitäisiköhän kohta taas syödä jotain tai lisätä vähän aurinkorasvaa.

Rakastan helpoutta ihan kaikessa, sitä kun asiat tapahtuvat mahdollisimman vähällä työmäärällä. Sanomattakin selvää, että hoidan ostokseni kaikkein mieluiten istumalla tässä keittiönpöydän ääressä. Erityisen kivaa on se, jos yhdestä ja samasta paikasta voi ostaa niin vaatteet, huonekalut, elektroniikan kuin kodin tekstiilitkin. Ellokselta olen ostanut kaikkea edellämainittua, useammin kuin kerran. Heidän valikoimansa on mielestäni ihan älyttömän kattava, monipuolinen ja laadukas. Esimerkiksi uuteen kotiin tekisi mieli tilata kuta kuinkin koko sisustus heiltä. Tilaaminen ja toimitukset ovat nekin aina hoituneet sujuvasti ja nopeasti: paketit ovat lähestulkoon poikkeuksetta lähteneet heiltä liikkeelle heti tilauksesta seuraavana päivänä. Ihanan helppoa ja vaivatonta, samaa mitä toivon koko elämältä ja ihan erityisesti tietysti tältä tulevalta kesältä.


Tämä kesä tuntuu monella tapaa jotenkin meidän kahden ensimmäiseltä. Alba alkaa oikeasti olla jo iso. Siis sellaisella pienellä tavalla iso. On vielä niin pieni, että kiipeää kymmeniä kertoja päivässä syliin, niin pieni että jaksan kävellä lapsi sylissä pidemmänkin matkan, niin pieni että tarvitsee äitiä vielä moneen, mutta kuitenkin jo niin iso että ymmärtää monet asiat minua paremmin. Niin iso, että haluaa tietää enemmän, kuin oikeastaan vielä tahtoisin tai osaisin kertoa. Niin iso, että keskustelut tuntuvat jo keskustelulta ja melkein kaikki tekeminen yhteiseltä kivalta.

Aika usein ennenkin olen sanonut, etten mistään itsessäni ja elämässäni ole niin ylpeä kuin tuosta pienestä ja äitiydestäni. Aina toisinaan, kun katselen Albaa touhuissaan mietin, että miten on mahdollista että kahdesta vajaavaisesta, kaikin tavoin tosi keskinkertaisesta tyypistä on voinut tulla jotain näin järjettömän hienoa. Hän osaa jo nyt, kolmevuotiaana, niin monta asiaa ja taitoa paremmin kuin minä. Meistä kahdesta hän on se, jolla on paljon annettavaa ja opetettavaa. Olemme monessa asiassa ihan toistemme vastakohtia, mutta toisaalta Alba on muutamissa asioissa niin samanlainen kuin minä, melkein pelottavan samanlainen. Aika usein hänen ollessaan ihan pikkuriikkinen, ajattelin että jos jotain voisin toivoa, tahtoisin ettei hänestä kasvaisi yhtä herkkää kuin minusta. Mutta toisin näyttäisi käyvän siinäkin. Erona se, etten enää ajattele sen herkkyyden olevan pelkästään negatiivinen asia, oikeastaan päinvastoin. Tuon lapsen touhuja ja tekemisiä katsomalla olen tajunnut, että hän kyllä pärjää. Hän osaa jo nyt näyttää ja sanoittaa tunteensa ja tahtonsa niin paljon paremmin, kuin minä. Hän osaa olla herkkyytensä kanssa, ja siitä haluan ehdottomasti oppia. Niin haluan itsekin osata olla. Haluaisin oppia valjastamaan tuon herkkyyden palvelemaan sitä mitä olen, eikä päinvastoin.

Äitinä sitä haluaisi suojella niin monelta, ihan kaikelta oikeastaan, mutta samaan aikaan tietää ettei voi. Sitä voi vain yrittää tarjota mahdollisimman hyvät eväät siihen, että se pieni ihminen pärjää ihan itse. Kaikkein haastavimmalta tuntuukin vanhemmuudessa aina toisinaan se, että miten sitä osaisi olla tukena, lähellä ja kiinni pitämässä, mutta kuitenkin niin että antaisi toisen kulkea riittävän vapaasti omaa polkuaan. Niin, että antaisi toisen vapaasti kasvaa juuri siksi, joksi tämä tahtoo tulla, antaa toisen kävellä juuri ne kivet ja karikot, jotka tämän täytyy ollakseen se ihminen, joka jo on. Aika usein sitä haluaisi tehdä toisen tien niin sileäksi ja kivettömäksi kuin suinkin mahdollista, oikeastaan aika usein tekisi vain mieli kantaa sylissä ja halauksessa koko matka. Mutta samaan aikaan tietää, että tärkeintä on antaa toisen kulkea itse, kasvattaa pienen luottamusta itseensä ja omiin kykyihinsä. Ja samalla kasvattaa sitä omaansakin. Ja nyt kun mietin omaa elämääni, ja taivaltani tänne asti, olen kyllä järjettömän kiitollinen, ettei kukaan ole tieltäni niitä kiviä keräillyt, vaan olen ihan rauhassa saanut kompuroida niihin, ja nousta ylös niiden kompurointien jälkeen. Yritän tehdä saman hänelle, vaikka se aina välillä niin järjettömän vaikealta tuntuukin.

ps. En tiedä onko ihan okei sanoa näin, mutta tulen ihan järkyttävän onnelliseksi näitä kuvia katsomalla. Alba oli jotenkin ihan erityisen onnellinen tuona iltapäivänä. Poimi isot kimput kukkia sekä minulle, että kuvaaja-Annille, juoksi aina kesken kuvien halaamaan Annia ja halusi kuiskutella tämän korvaan milloin mitäkin salaisuuksia. Iltapäivän kääntyessä iltaan sanoi, ettei haluaisi tämän päivän loppuvan. Eikä ihme, en halunnut minäkään.

Tässä vielä suorat linkit meidän päällä oleviin malliston vaatteisiin:

Mun valkoiset housut täältä ja musta toppi täältä.

Alban sininen mekko täältä, ja  roosan värinen kirjailtu mekko täältä ja melkein samanlainen roosa mekko mun päällä on täältä.