Ei pitäisi koskaan antaa näppäinten pölyttyä pidempään kuin kaksi päivää. Sillä sen kahden päivän jälkeen käy niin, että aika alkaa triplata tahtiaan ja yhtäkkiä huomaakin kokonaisen kuukauden vierähtäneen. Ja sen jälkeen sitä pölyä on näppäimistöllä jo sellainen kerros, että homman aloittaminen vaatii muutakin, kuin itse homman aloittamisen. Nyt viimeisen viikon olen joka päivä päättänyt, että tänään aloitan. Kirjoitan. Ihan mitä tahansa, kunhan kirjoitan. Ja kuten näette: se on sujunut aivan todella hyvin. Tämän tekstin kirjoittamiseen meni vain seitsemän päivää. Helppoa on, kunhan vain osaa.
Ja noin, heti tuntuu vähän paremmalta kun sai sanottua, että tältä tekstiltä ei kannata odottaa suuria. Ei kannata odottaa oikeastaan yhtään mitään. Tämä on tällainen näppäimistönpuhdistus- teksti. Seuraava tulee ulos jo sitten helpommin, ja ehkä vähän järjellisempänä.

Toivon, etten ole ainoa kenestä tuntuu että kalenterista katoaa kuukausia. Tänään on lokakuun kolmas päivä, eikä minulla ole aavistustakaan mihin syyskuu meni? Elokuun lopustakin on vain  muutama hatara muistikuva. Toivon niin, että tämä lokakuu ei livahda ohi edellisten kuukausien tavoin. Ei haittaa yhtään sade ja pimeä, ja se ettei tässä kuussa (todennäköisesti) tapahdu yhtään mitään. Haluan että on tylsää ja tavallista. Mutta ennen kaikkea haluan, että aika matelee.

Liikkuvan ja harvinaisen sosiaalisen kesän jälkeen on tuntunut oikeastaan todella virkistävältä olla ihan vain kotona. Mutta olen alkanut kyseenalaistaa sanontaa, odottavan ja tylsistyneen pitkästä ajasta. Tuntui, että kesä kesti noin kymmenen kuukautta, vaikka tylsää tai mitään erityistä odotettavaa ei ollut missään vaiheessa. Kun taas toisaalta syyskuu, joka ollaan oltu lähinnä vain kotona ja lähipuistoissa (usein aika tylsistyneinä, sillä tylsyys on oikeastaan aika ihanaa), livahti ohi noin vartissa.
Alan kallistua sille kannalla, että mitä enemmän ajallaan tekee asioita, sitä pidemmältä se tuntuu. Myös sillä kuinka voimakkaita muisti- tai tunnejälkiä tehdyt asiat jättävät on valtava vaikutus siihen, kuinka hitaasti tai nopeasti aika tuntuu kulkevan. Jatkossa siis tartun hetkiin aiempaa suuremmalla tarmolla, enkä annan ajan lipua ihan näin varkain.

Tekemisestä ja muistojen luomisesta puheenollen; olen menossa tulevana viikonloppuna Sofin kanssa Superwood-festareille.
Ihailin viime vuonna ainakin Stellan ja Doritin stooreista sitä kaikkea upeaa, mitä Hotelli Rantapuiston alueelle oli festaria varten loihdittu. Tänä vuonna myös artistikattaus on ihan huikea. Erityisen suurella innolla odotan lauantain Pykärin keikkaa.
Saan kylmiä väreitä melkeen jo pelkästä ajatuksesta.
Ah. Ihanaa. Vuoden ensimmäinen, ja ainoa festari – odotan niin suurella innolla.

Viikonlopun juhlia ennen kuitenkin vielä yksi ihan tavallinen torstai ja ihan tavallinen perjantai, odotan innolla niitäkin.

Tajusin juuri, että asukuvia näkee täällä enää todella harvoin. Olen kirjoittanut blogia pian neljä vuotta, ja vaikka alkuun jaoin asuja suhteellisen usein, niin oikeastaan koskaan en ole kokenut niiden kuvaamista ja jakamista kovinkaan luontevaksi. Nykyään niiden kuvaaminen tuntuu vielä turhanpäiväisemmältä ja jotenkin nolommalta kuin aiemmin, sillä en missään tapauksessa halua luoda kenellekään tunnetta siitä, että pitäisi hankkia jotain uutta (ei tarvitse). Mutta, kaikesta tästä huolimatta pidän vaatteista, tykkään miettiä sitä mitä puen päälleni ja niin pinnalliselta, kuin se ehkä kuulostaakin, niin omaan olooni vaikuttaa myös se miltä minusta tuntuu vaateissani.

Instagramissa tykkään selailla asukuvia ja pidän niistä myös blogeissa. Nykyään enää todella harvoin niitä tulee sellainen tunne, että pitäisi hankkia sitä ja tätä, tai että kokisin oman vaatekaappini jotenkin todella tylsäksi sen takia mitä näen muiden pukevan päälleen. Tunnen tyylini, ja pidän siitä mitä vaatekaapistani löytyy. Asukuvista haen ehkä inspiraatioita siihen, kuinka voisin yhdistellä niitä jo olemassa olevia juttuja uusilla tavoilla.

En edes muista milloin viimeksi olisin ostanut uutena jotain. Ehkä nämä adidaksen tennarit heinäkuun alussa? Jos haluan välttämättä hankkia jotain, yritän aina ensin löytää sen käytettynä ja noin 93% kerroista niin tapahtuukin. Usein päälläni on noin 50- 100% käytettynä/kierrätettyinä hankittuja asioita.

Tämä kuvien ylisuuri pellavainen jakku on ehkä paras kirppislöytö hetkeen. Ostin sen Punavuoren Patinasta 4€:lla joskus heinäkuun alussa ja olen sen jälkeen käyttänyt sitä enemmän kuin varmaan mitään muuta yksittäistä vaatetta. Tuntuu, että sen alle voi pukea ihan mitä tahansa ja näyttää kivalta ja skarpilta. Tähän mennessä olen pukenut sen kaveriksi mm.:

  • farkut ja valkoisen t-paidan.
    (Asun ilme muuttuu heti, kun tennareiden sijaan jalkoihin pukee mustat sirot sandaletit.)
  • spagettiolkaimisen silkkimekon
  • Lyhyen topin ja vihreät cargo-housut
  • mustat pillifarkut ja mustan topin
  • valkoisen liehuvan pellavamekon
  • lyhyen kermanvärisen silkkitopin ja luonnonvalkoisen minimittaisen vakosamettihameen
  • mustat treenitrikoot ja -rintsikat suunnilleen joka kerta treeneihin mennessäni

Eikä vieläkään kyllästytä.

Olen itse asiassa hankkinut nyt kesän aikana kirppareilta kolme liki täydellistä jakkua, joille jokaiselle on jo nyt kertynyt niin paljon käyttöä että tajusin juuri etten taida juuri muihin yläosiin enää edes pukeutua. Mutta miksi pitäisikään, jos tuntee tyylinsä ja tietää mistä tykkää. Paras neuvo minkä osaan antaa onkin se, että opetelkaa tuntemaan oma tyylinne, omat mieltymyksenne ja se millaisissa vaatteissa tunnette olonne kotoisaksi. Mitä paremmin olette perillä siitä, sitä vähemmän tulee tehtyä niitä hutiostoksia, tai oikeastaan sitä vähemmän tulee ostettua ylipäätään mitään, sillä sen vaatekaapin tukipilarit säilyvät vuodesta toiseen todennäköisesti ihan samoina, jolloin ei ole tarvetta päivittää sitä jatkuvasti jollain uusilla, alati vaihtuvilla kauden trendeillä. Niin ilmasto, kuin lompakkokin kiittävät.


Melkein huvittaa, kuinka suuren numeron olen tehnyt siitä että olen ollut viikon (siis seitsemän päivää) ilman instagramia. Kerroin sen Instagramissa ennen kuin poistin sovelluksen puhelimestani. Kerroin siitä blogissa, ja nyt vielä paaston jälkeen tietysti raportoin täällä tohkeissani siitä mitä tapahtuu kun ei käytä tuota sovellusta viikkoon.  Mutta, kuten ehkä kaikesta tästä vouhottamisesta arvata saattaa, oli tämä paasto oli minulle iso juttu. Ja isoista jutuista kuuluu tietysti tehdä iso numero.

Näin tapahtui kun ei avannut instagramia kokonaiseen viikkoon:

  • Menin aiemmin nukkumaan iltaisin.
    Sänkyyn menen yleensä aina kymmenen ja yhdentoista välillä, mutta usein saatoin jäädä selailemaan puhelimella milloin mitäkin (yleensä sitä instagramia) niin pitkäksi toviksi, että kello olikin yhtäkkiä yksi. Puhelimen pois laittamisen jälkeen unta sai usein odotella pitkäänkin. Viime viikolla en oikeastaan edes koskenut puhelimeen sen jälkeen, kun menin sänkyyn. Nukahdin nopeammin, nukuin enemmän ja ainakin Sleep Cycle-sovelluksen mukaan myös laadullisesti paremmin.

 

  • Facebookin käyttö lisääntyi eksponentiaalisesti
    Olin niin tottunut siihen, että otan puhelimen käteen tuon tuostakin valmiina selailemaan. Kun puhelimessa ei enää ollut instagramia, tyydytin sen selailu-tarpeensitten facebookissa, jota en normaalisti koskaan edes käytä. Luin kaikkien päivitykset mahdolliset jaetut artikkelit ja uutiset ja katsoin mitä kummallisempia minulle ehdotettuja videoita. Keskiviikko-iltana tajusin, että koko paasto menee ihan hukkaan jos vain siirrän tuon instagramiin selailuun käytetyn ajan jonkin toisen sovelluksen selaamiseen, joten poistin puhelimesta tuolloin myös facebookin.

 

  • Ehti katsoa ennätysajassa kokonaisen tuotantokauden jotain sarjaa
    Tässä tapauksessa 16, n.45 minuutin mittaista, jaksoa All Americania kahdessa päivässä. Kuulostaa järjettömältä ja sitä se onkin. Puolustuksekseni kerrottakoon, että olin vapaalla nuo kaksi päivää ilman pakollisia tehtäviä, joten aikaa oli. Ja halusin katsoa sarjan ns. pois alta, jotta voisin sen jälkeen taas keskittyä olennaiseen eli siihen mihin käytän sen ajan, jonka ennen käytin instagramiin.

 

  • Ruotsin kielen taito koheni huomattavasti
    Kävelen paljon. Kaikkein mieluiten taitan paikasta toiseen siirtymiset jalan, ja joka päivä askelia kertyy helposti vähintään se 10 000. En tiedä miksi en ole aiemmin älynnyt kuunnella podcasteja kävellessäni (ehkä siksi, että puhelin on pidetty koko ajan valmiudessa ottamaan valokuvia matkan varrelta), mutta viime viikolla laitoin kuulokkeet korville ja jakson pyörimään oikeastaan aina kävellessäni. Olen jo hetken kuunnellut pelkästään ruotsalaisia podcasteja ja puheohjelmia ja viime viikolla kuuntelin niitä vielä noin triplasti tavallista enemmän. Oli ihanaa huomata, että jossain vaiheessa en enää edes ajatellut kuuntelevani ns.vieraalla kielellä, vaan kuuntelu muuttui samalla tavalla helpoksi ja miellyttäväksi kuin omalla äidinkielellä käytävän keskustelun seuraaminen.

 

 

  • Puhelimen rullalle tallentui n.15x vähemmän kuvia
    Parina ensimmäisenä päivänä ajattelin monessa hetkessä ja paikassa että tämä olisi kiva jakaa. Mutta koska en voinut jakaa, niin en myöskään ottanut kuvaa/videota, mikä nyt näin jälkeenpäin ajateltuna on vähän harmi. Erityisesti harmittaa se, että Albasta oli viime viikolta vain ihan muutama video, vaikka niitä normaalisti on kymmenittäin. Ehkä suurin syy kuvien ja videoiden vähyyteen oli se, että puhelin oli harvoin lähellä. Se oli helppo jättää töiden jälkeen laukun pohjalle, tai ulos lähtiessä kokonaan kotiin.
    Tuli myös mietittyä sitä miksi haluaisi jakaa juuri sen tietyn tilanteen muille ihmisille. Onko sen jakamisen tarpeen takana se, että haluaisi muiden näkevän sinun elämäsi sellaisena, kuin se parhaimpina hetkinä on, vai onko se sitä että haluaisi näyttää että elämä voi olla myös tällaista. Koska kaikkihan tietävät, että elämä ja arki rakentuvat pääosin niistä aivan tavallista, ehkä vähän tylsistäkin, hetkistä.
    Huomasin että erityisesti teki mieli jakaa a)hetkiä Alban kanssa ja b)mitä ruokaa söimme.
    Esimerkiksi perjantaina teimme itse pizzaa, ihan tomaattikastiketta myöten (tuli niin hyvää! Piti sisällään mm.uunissa paahdettuja tomaatteja, paprikaa, chiliä ja salottisipulia) ja ne eivät pelkästään maistuneet hyviltä vaan näyttivät aivan järjettömän kauniilta. Sen lisäksi meillä oli vielä hauskaa niitä tehdessämme. Mutta ehkä se oli erityisen hauskaa ja ihanaa juuri siksi, etten keskittynyt kuvaamaan ja jakamaan sitä mihinkään, vaan olin aidosti mukana. Tai noh, istuin tuolilla kuohuviniilasi kädessä ja katsoin kun toinen teki, mutta olin kuitenkin paikalla olemisen lisäksi myös aidosti läsnä.

 

  • Kirjoitin todella paljon
    Todennäköisesti siksi, että muutaman päivän jälkeen ajatukset eivät katkeilleetkaan enää n.10 minuutin välein mennäkseen tarkistamaan puhelimelta milloin minkäkin asian. Ajattelin enemmän ja jotenkin kokonaisemmin. Kirjoittaminen tuntui helpolta ja ideoita tuntui tulvivan mieleen aina edellisen ehdyttyä. Kirjoittamisen helpputeen liittyy tosin varmasti myös aamusivut, jotka ovat laskeneet kirjoittamisen rimaa niin alas, ettei sen alemmaksi voi juuri päästä.

 

  • Vastasin viesteihin ja sähköposteihin ja tarjouspyyntöihin ennätysnopeasti eli heti tai viimeistään samana päivänä.
    Huomasin tuon viikon aikana kuinka usein moni asia on minulta tavallisesti jäänyt joko puolitiehen tai kokonaan hoitamatta, sillä aivoihin on tullut äkillinen impulssi joka on kehottanut avaamaan instagramin. Ja sen jälkeen en olekaan enää muistanut mitä olin ennen sitä ollut tekemässä. Nyt kun sellaisia käskyjä ei enää tullut, tartuin toimeen aina heti. Sain hoidettua huomattavasti enemmän asioita lyhyemmässä ajassa, kuin aiemmin.

 

  • Olin huomattavasti energisempi (ja hauskempi)
    Ajattelin ennen tätä paastoa, ettei instagram noin niinku itsessään vaikuta olooni negatiivisesti. Olin siitä oikeastaan ihan varma. Ajattelin sitä vain aikasyöppönä. Huomasin kuitenkin heti kokeilun päätyttyä, että se todellakin vaikuttaa olooni. Instagramin selaaminen on passiivista puuhaa; istut tai puolimakaat sohvalla ja liikuttelet sormeasi puhelimen sinisessä valossa. Se sellainen tekee passiiviseksi ja saa olon jotenkin nuutuneeksi. Ilman instagramia en yhtäkkiä kesken kodin siivoamisen tai ruoanlaittamisen pujahtanut sohvan nurkkaan puhelin kädessä. Energiaa tuntui olevan paljon tavallista enemmän. Treenasin useammin, kävelin enemmän, koti oli siistimpi ja Alballa oli aivan takuulla hauskempi ja parempi äiti, kuin monilla muilla viikoilla.

 

  • Huomasin, kuinka häiritsevän paljon muut ihmiset ovat puhelimillaan
    Tajusin, etten viettäisi puhelimellani juurikaan aikaa, ellen käyttäisi instagramia. En katso puhelimelta videoita, luen vain muutamia blogeja, en selaa iltalehteä tai -sanomia, enkä edes pelaa pelejä. Nyt kun puhelimessa ei ollut mitään someja, niin huomasin että puhelimelle oli varsin harvoin mitään asiaa. Ellei pitänyt vastata viesteihin tai puheluihin, eli tehdä sitä mitä puhelimella kuuluukin. Kuviakaan ei tullut otettua entiseen tapaan, eikä niiden editoimiseen mennyt tietenkään aikaa entiseen tapaan. Kun itse ei viettänyt puhelimella aikaa juurikaan, huomasi häiritsevän selvästi sen, kuinka paljon muut ihmiset viettivät. Tajusin kuinka turhauttavaa on yrittää käydä keskustelua ihmisen kanssa, joka on kuitenkin jossain ihan muualla kuin siellä missä hänen pitäisi olla. Tajusin myös, etten todellakaan halua olla sellainen ihminen. En vaikka tämä viikon mittainen paasto jo päättyikin.

Vaikka tiistaina taas latasin tuon sovelluksen puhelimeeni, niin huomaan että käytän sitä ihan eri tavalla kuin aiemmin. Kirjaudun sisään enää muutaman kerran päivässä entisen kymmenien kertojen sijaan. Totta puhuen odotan jo nyt vähän sitä syyskuun instagramitonta viikkoa. Ja sitä, että opin käyttämään puhelintani kuin normaali ihminen ja vähemmän niin kuin addikti.

Nämä toisenlaisen viikon aamut alkavat yleensä niin, että aamusivujen kirjoittamisen jälkeen pujahdan urheiluvaatteisiin (okei, pujahtaminen on tässä yhteydessä täysin väärä sana, sillä ainakaan minun omistamiini urheiluvaatteisiin ei todellakaan pujahdeta. Niihin survoudutaan. Hampaat irvessä) ja loikin portaat alas kadulle. Kävelen yleensä ensin Johanneksen kirkolle, sieltä Korkeavuorenkadulle, josta jatkan Tähtitornin- tai Vuorimiehenkadun kautta rantaan. Kävelen useimmiten tunnin, joskus, kuten eilen, yli kaksikin. Polvet eivät tällä hetkellä kestä juoksua oikeastaan ollenkaan, mutta kävelyyn ne pystyvät onneksi ihan mainiosti. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin todennäköisesti valitsisin kävelyn vaikka voisinkin juosta. Tuntuu, että juostessa en kuule mitään muuta kuin oman läähätykseni, ja ajatukset pyörivät lähinnä sen ympärillä kuinka kauan täytyy vielä jaksaa, tai saako seuraavan tolpan luona jo pysähtyä. Kävellessä taas; ajatukset alkavat rullata. Kun ei tarvitse miettiä ollenkaan sitä mitä tekee, niin koko pääkopan kapasiteetti on mahdollista käyttää muuhun.

En ole varma pystyisinkö edes kirjoittamaan ilman noita kävelylenkkejä. Tuskin.

Eilinen aamu oli poikkeuksellisen kaunis. Oli lämmin, mutta ei kuitenkaan liian kuuma. Aurinko paistoi, muttei paahtanut. Ihmisiä oli liikkeellä vain vähän, kuten useimpina sunnuntai-aamuina. Kävelin reilussa kahdessa tunnissa vain joitain kilometrejä. Vauhti ei todellakaan ole pääasia. Söin aamiaisen vieraiden ihmisten sisäpihalla, pysähdyin useampaan otteeseen istumaan rantaan ja mietin kuinka suurta luksusta on, että on mahdollisuus tällaiseen. Lähteä kävelylle koska vain, ja viipyä siellä niin pitkään kuin huvittaa. Asioista nauttii ihan eri tavalla, silloin kun niihin ei ole aina mahdollisuutta.

On oikeastaan yhdentekevää millainen olo on kävelylle lähtiessä, palatessa se on aina varmasti parempi. Kerällä olleet ajatukset ovat suoristuneet ja mieliala on korkeammalla. Olo on energinen ja takuulla inspiroituneempi kuin kävelylle lähtiessä.

Jos edellisessä postauksessani kerroin kaksi asiaa, joilla on negatiivinen vaikutus elämääni, niin nyt kerron kaksi asiaa joilla on todella positiivinen vaikutus. Ensimmäinen niistä on edestä avattavat urheilurintsikat (Hallelujah ja ylistys sille, kuka tämän nerokkuuden on keksinyt! ja vähän myös sille ihanalle siellä, joka kertoi että näitä tällaisia on olemassa) ja sen toisen asian te varmasti tämän ylistyksen perusteella jo arvaattekin.

Ihanaa uutta viikkoa!