Kello 0n 06.05 ja tulin juuri vajaa 30min aamulenkiltä.
Tätä ei ole tapahtunut ihan hetkeen. Noin viiteen vuoteen tarkemmin sanottuna.
Moni teistä on varmasti jo kuullut 5AM clubista. Itse kuulin siitä ensimmäisen kerran Yksillä- podcastin tässä jaksossa. Pähkinänkuoressa 5 AM club tarkoittaa sitä, että herää kello 5. Aamun ensimmäisen tunnin aikana tehdään ensin 20min jotain sykettä nostattavaa (mielellään myös sellaista, että hiki nousee pintaan), sen jälkeen rauhoitutaan 20min, joka voi tarkoittaa esimerkiksi kirjoittamista tai meditointia, tai muuta tietoista läsnäoloa harjoittavaa. Tunnin viimeinen 20 minuuttia käytetään jonkin uuden asian harjoitteluun. Tämän rutiinin noudattamisella vakuutetaan olevan lukuisia hyötyjä; elämänhallinan – ja elämänlaadun parantuminen, tehokkuus, tyytyväisyys jne.

En ole kuitenkaan itse ihan vakuuttunut. Olen lukenut tuon idean ”isän” (vaikka tokikaan tämä herää aiemmin aamulla, niin saate enemmän aikaiseksi ei ole mitenkään uusi ajatus) Robin Sharman kirjan The 5 AM club,  enkä pitänyt sitä juuri minään. Sanonkin tässä ja nyt, että jos luet tässä kuussa vain yhden kirjan, älä missään nimessä lue tätä. Lue mieluummin vaikka punainen myrsky, tai mustarastas tai Elena Ferranten Amelian rakkaus. Sharman kirjassa oli sivuja noin kymmenen kertaa enemmän kuin asiaa. Ja ärsyynnyn ihan suunnattomasti sellaisista kirjoista, joissa asia olisi voitu tiivistää noin kaksisataa sivua lyhyempään muotoon, mutta kirjaa tehtäessä on ajateltu että mitä pidempi sen parempi. Tuntuu ihan lukijan ajan epäkunnioittamiselta sellainen.
Sharman kirjassa painotetaan useaan otteeseen sitä, kuinka juuri tuo kello 5 on se maaginen aika herätä. Itse ajattelen, että hyvinvoinnin kannalta olennaista on se, kuinka käytät päivän tuntisi, eikä niinkään se heräätkö viideltä, kuudelta vai vaikka kymmeneltä. Olennaista on myös se, että nukut riittävästi; vähintään seitsemän- mutta mielellään kahdeksan tuntia.

Mutta, koska kuitenkin herään yleensä aina vähän ennen kuutta (ilman herätyskelloa) ja menen useimmiten nukkumaankin jo ennen kymmentä, ajattelin että ehkä tätä voisi kokeilla. Päätin eilen illalla, että nousen viideltä jos satun ilman herätyskelloa heräämään silloin. Ja kuinkas kävikään: heräsin kello 05.02, tosin siihen, että poikaystävä huitaisi nukkuessaan vahingossa puhelimeni yöpöydältä lattialle. Olin juuri muutamaa viikkoa aiemmin käynyt vaihtamassa puhelimeeni uuden näytön, ja paniikki siitä että näyttö olisi taas kärsinyt- keri minut nanosekunnissa unesta hereille. Näyttö oli ehjä, ja minä täydellisen hereillä. Kiskoin siis sen kummempia ajattelematta lenkkivaatteet niskaan ja hiivin rappuun, ja ulos.

Juokseminen kulki kokonaiset 7 minuuttia. Tai oikeastaan se ei kulkenut yhtään missään vaiheessa, mutta jaksoin sitä kokonaiset 7 minuuttia. Jalat tuntuivat aivan järjettömän raskailta (saattoi olla se sipsipussi, jonka söin viimeisenä illalla..) ja keuhkoja poltteli. Ei tuntunut hyvältä lyhyemmin sanottuna. Mutta koska pidän siitä olosta, jonka saan siitä, että vaadin itseltäni sellaisiakin asioita mitkä eivät tule helposti ja kivuttomasti – niin jatkoin treeniä vielä noin 20 minuuttia juoksemalla portaita. Jossain siellä puolivälin ja viimeisten nousujen välissä homma alkoi sujua, ja huomasin nauttivani siitä mitä tein. Nautin myös siitä, että koko kaupunki tuntui vielä nukkuvan, vaikka itse olin jo täysin hereillä.

Tuon pienen treenin jälkeen tulin kotiin, ja istahdin tähän keittiönpöydän ääreen kirjoittamaan tätä. Ajatus kulkee kirkkaasti ja olo on muutenkin harvinaisen hyvä. Tuntuu ihanalta, että tiedän että vielä tämän seuraavankin tunnin saan olla ihan vain itselleni, sillä Alba ei herää oikeastaan koskaan ennen seitsemää. Laitan kohta kahvin tippumaan, käyn pikaisessa suihkussa, laittaudun, kirjoitan vielä vähän lisää jos suinkin ehdin ja odotan, että saan seuraa aamiaispöytään.

Vaikka olo onkin juuri nyt energinen, mutta samaan aikaan rauhallinen, niin en kuitenkaan usko, että tulen jatkossa asentamaan herätyskelloa soimaan viideltä. Mutta sen muistan taas, että sillä miten aamun ensimmäisen tunnin tai tunnit käyttää on ihan todella iso merkitys. Vaikka normaalistikin herään jo kuudelta, niin haluatteko kuulla, kuinka sen tunnin useimmiten vietän? Selaamalla somea sängyssä, peiton alla. Kun kello on seitsemän ja lapsen sängystä alkaa kuulua iloista höpöttelyä, niin minä olen ihan valmis nukahtamaan uudestaan. Ei ollenkaan hyvä tapa aloittaa päivä se sellainen.
Eli: vaikka en heräisikään jatkossa viideltä, niin sen tiedän että päivän ensimmäistä tuntia en enää tuhlaa puhelimeeni, vaan itseeni. Erityisen hyvilläni olen siitä, että tajusin tänään, että on aivan mahdollista mahduttaa jokaisen päivään pieni treeni, vaikka olisikin valtaosan päivästä yksin lapsen kanssa. Tärkeä oivallus, johon ei mennyt kuin viisi vuotta ja 1,5 kuukautta.

Nyt sitä kahvia.

Ihanaa perjantaita!
Me ollaan syyslomalla, eikä suunnitelmissa ole mitään muuta kuin Linnanmäen valokarnevaalit illalla, ja nekin säävarauksella.
Täydellistä sanoisin.

 

Hiustyyppi?

Edestä suora ja liukas, takaa karheampi ja melko laineikas.

Missä käyt kampaajalla? Kuinka usein?

Oon käynyt jo melkein viisi vuotta Folk Helsinki:ssä Sofilla. Enkä varmaan koskaan oo ollut niin tyytyväinen hiuksiini kuin näiden vuosien aikana. Pidän siitä, että hiukset näyttävät huolettoman huolitelluilta. Vähän siltä kuin niille ei edes olisi tehty mitään, mutta väri on freesi ja leikkaus huolella tehty. Sofilta saan aina juuri sitä mitä haluankin. Kaiken muun hyvän lisäksi Sofista on näiden vuosien varrella tullut yksi mun parhaista ystävistä, eikä mene varmaan päivääkään ettei puhuttaisi, eikä viikkoa ettei nähtäisi.

Mitä hiuksillesi tehtiin viimeksi kampaajalla?

Viimeksi itse asiassa vain leikattiin.  Kesän jäljiltä olin yllättävänkin tyytyväinen hiusten väriin. Edellisen kerran hiusten värille on tehty mitään (= vaaleita raitoja vapaalla kädellä)  tammikuun puolessa välissä.  Nyt edellisellä käynnillä elokuun lopulla hiuksiin leikattiin nk. Blunt cut, joka tarkoittaa sitä että hiukset leikataan varsin tasapituisiksi.

 

Tukkajumalasi?
Mitään varsinaisia hiusidoleita mulla ei kyllä oo, mutta Annikalla nyt on ihan mielettömän upeat hiukset, samoin Sabinalla.
Katukuvassa huomaan kuitenkin kaikkein useimmin kiinnittäväni huomion tummiin ja sellaisiin noin polkkamittaisiin hiuksiin.

Suosikkikampaus?
Mä pidän hiuksia useimmiten ihan vaan auki, niin ettei niille ole tehty yhtään mitään.
Mutta jos hiustenpesusta on mennyt useampi päivä, niin silloin mun hiukset on useimmiten niskassa nutturalla.

Kuinka usein peset hiukset – aamulla vai illalla?

Riippuu tosi paljon siitä millainen viikko mulla on.  On viikkoja, jolloin pesen hiukset joka aamu – ihan vain siksi, että oloni on huomattavasti skarpimpi aina kun hiukset on juuri pesty, ja sitten on viikkoja jolloin kaksi-kolmea pesua riittää ihan mainiosti.
Ja tosiaan pesen hiukset oikeastaan aina aamuisin. Iltaisin saisi odotella hiusten kuivumista varmaan kolme tuntia, jos toiveena on ettei yö tekisi pyörteitä sellaisiin paikkoihin mihin niitä ei todellakaan haluaisi.

 

Vakio hätäkampaus?
Korkea ponnari, niin että kaikki hiukset on vedetty taakse, tai sitten tuo jo aiemmin mainittu niskanuttura.

Millaisia hiustuotteita käytät- uusin lemppari ja ikisuosikki?
Pääasiassa hiustenhoitotuotteeni koostuvat shampoosta (John Masters Organics Lavender Rosemary shampoo) ja hoitoaineesta ( John Masters Organics citrus & neroli ) Mutta aina toisinaan, jos muistan niin sivelen latvoihin tätä Sebastianin Dark öljyä (tosin tätäkin lähinnä vain sen taivaallisen tuoksun vuoksi) tai John Masters Organicsin silottavaa hiusseerumia.

Mikä hiustuote ei nappaa?
Mitkään lakat ja muotovaahdot, yäähh. Enkä kyllä pidä kuivashampooistakaan. Kaikki suihkutettava ja sellainen hiuksiin jätettävä tahma vähän ällöttää, ja saa kasvojen ihonkin kaiken lisäksi kutisemaan.

Jäätävin hiuslookkisi?
Varmaan se minipieni-permanenttikihara polkkamittaisessa tukassa vuodelta 2006.

Syötkö ravinnelisää hiuksille?
En

 

Käytätkö/oletko joskus käyttänyt hiuslisäkkeitä?
En oikeastaan. Sain joskus testiin pari pakettia sellaisia klipsilisäkkeitä ja kävin ihan kampaajalla asti laittattamassa ne päähäni, sillä itse en osannut. Pidin niitä tasan sen yhden päivän (tai oikeammin muutaman tunnin) ja totesin, että eivät ole minua varten. Olen oikeastaan aina pitänyt hiuslisäkeittä – ja tuuhennoksia vähän jotenkin epäsiisteinä.

Hiuskatastrofi?
Ehkä juuri tuo aiemmin mainitsemani pikkupermanentti. Kihara tehtiin todella tiukaksi ja pieneksi ja siihen kun lisää varsin nopeasti kasvavan tukan voitte ehkä kuvitella miltä näytin noin kaksi kuukautta permanentin jälkeen. Pidin hiuksiani kiinni noin vuoden, eivätkä ne silti näyttäneet oikeastaan koskaan kivalta. Olin niin onnellinen kun vuoden jälkeen oma hius oli kasvanut niin paljon, että sen ällöttävän hamppuuntuneen kiharan sai leikata kokonaan pois.

Millä suoristat/ ja tai kiharrat?
En oikeastaan laita hiuksiani juurikaan. Kihartaa en osaa, ja suoristamiseen on harvoin aikaa. Ihan nyt viime aikoina, ja tämän uuden leikkauksen myötä on kuitenkin tehnyt mieli oikoa noita takatukan laineita vähän siistimmiksi. Suoristusraudan olen saanut vuosia, vuosia sitten lahjaksi eikä minulla ole hajuakaan sen merkistä tai mallista. Mutta veikkaisin, että halpa on ollut. Surkea se ainakin on.

Hiusvinkki?

• Lämpökösittelyt minimiin.
• Vaihda puuvillainen tyynyliina satiiniseen
• Alä hankaa hiuksia kuivaksi pyyhkeellä
• Luonnoliset hoitotuotteet
• Erityisesti talvella sivele vähän hiusöljyä kosteisiin hiuksiin estämään hiuksia sähköistymästä.

Ei pitäisi koskaan antaa näppäinten pölyttyä pidempään kuin kaksi päivää. Sillä sen kahden päivän jälkeen käy niin, että aika alkaa triplata tahtiaan ja yhtäkkiä huomaakin kokonaisen kuukauden vierähtäneen. Ja sen jälkeen sitä pölyä on näppäimistöllä jo sellainen kerros, että homman aloittaminen vaatii muutakin, kuin itse homman aloittamisen. Nyt viimeisen viikon olen joka päivä päättänyt, että tänään aloitan. Kirjoitan. Ihan mitä tahansa, kunhan kirjoitan. Ja kuten näette: se on sujunut aivan todella hyvin. Tämän tekstin kirjoittamiseen meni vain seitsemän päivää. Helppoa on, kunhan vain osaa.
Ja noin, heti tuntuu vähän paremmalta kun sai sanottua, että tältä tekstiltä ei kannata odottaa suuria. Ei kannata odottaa oikeastaan yhtään mitään. Tämä on tällainen näppäimistönpuhdistus- teksti. Seuraava tulee ulos jo sitten helpommin, ja ehkä vähän järjellisempänä.

Toivon, etten ole ainoa kenestä tuntuu että kalenterista katoaa kuukausia. Tänään on lokakuun kolmas päivä, eikä minulla ole aavistustakaan mihin syyskuu meni? Elokuun lopustakin on vain  muutama hatara muistikuva. Toivon niin, että tämä lokakuu ei livahda ohi edellisten kuukausien tavoin. Ei haittaa yhtään sade ja pimeä, ja se ettei tässä kuussa (todennäköisesti) tapahdu yhtään mitään. Haluan että on tylsää ja tavallista. Mutta ennen kaikkea haluan, että aika matelee.

Liikkuvan ja harvinaisen sosiaalisen kesän jälkeen on tuntunut oikeastaan todella virkistävältä olla ihan vain kotona. Mutta olen alkanut kyseenalaistaa sanontaa, odottavan ja tylsistyneen pitkästä ajasta. Tuntui, että kesä kesti noin kymmenen kuukautta, vaikka tylsää tai mitään erityistä odotettavaa ei ollut missään vaiheessa. Kun taas toisaalta syyskuu, joka ollaan oltu lähinnä vain kotona ja lähipuistoissa (usein aika tylsistyneinä, sillä tylsyys on oikeastaan aika ihanaa), livahti ohi noin vartissa.
Alan kallistua sille kannalla, että mitä enemmän ajallaan tekee asioita, sitä pidemmältä se tuntuu. Myös sillä kuinka voimakkaita muisti- tai tunnejälkiä tehdyt asiat jättävät on valtava vaikutus siihen, kuinka hitaasti tai nopeasti aika tuntuu kulkevan. Jatkossa siis tartun hetkiin aiempaa suuremmalla tarmolla, enkä annan ajan lipua ihan näin varkain.

Tekemisestä ja muistojen luomisesta puheenollen; olen menossa tulevana viikonloppuna Sofin kanssa Superwood-festareille.
Ihailin viime vuonna ainakin Stellan ja Doritin stooreista sitä kaikkea upeaa, mitä Hotelli Rantapuiston alueelle oli festaria varten loihdittu. Tänä vuonna myös artistikattaus on ihan huikea. Erityisen suurella innolla odotan lauantain Pykärin keikkaa.
Saan kylmiä väreitä melkeen jo pelkästä ajatuksesta.
Ah. Ihanaa. Vuoden ensimmäinen, ja ainoa festari – odotan niin suurella innolla.

Viikonlopun juhlia ennen kuitenkin vielä yksi ihan tavallinen torstai ja ihan tavallinen perjantai, odotan innolla niitäkin.

Tajusin juuri, että asukuvia näkee täällä enää todella harvoin. Olen kirjoittanut blogia pian neljä vuotta, ja vaikka alkuun jaoin asuja suhteellisen usein, niin oikeastaan koskaan en ole kokenut niiden kuvaamista ja jakamista kovinkaan luontevaksi. Nykyään niiden kuvaaminen tuntuu vielä turhanpäiväisemmältä ja jotenkin nolommalta kuin aiemmin, sillä en missään tapauksessa halua luoda kenellekään tunnetta siitä, että pitäisi hankkia jotain uutta (ei tarvitse). Mutta, kaikesta tästä huolimatta pidän vaatteista, tykkään miettiä sitä mitä puen päälleni ja niin pinnalliselta, kuin se ehkä kuulostaakin, niin omaan olooni vaikuttaa myös se miltä minusta tuntuu vaateissani.

Instagramissa tykkään selailla asukuvia ja pidän niistä myös blogeissa. Nykyään enää todella harvoin niitä tulee sellainen tunne, että pitäisi hankkia sitä ja tätä, tai että kokisin oman vaatekaappini jotenkin todella tylsäksi sen takia mitä näen muiden pukevan päälleen. Tunnen tyylini, ja pidän siitä mitä vaatekaapistani löytyy. Asukuvista haen ehkä inspiraatioita siihen, kuinka voisin yhdistellä niitä jo olemassa olevia juttuja uusilla tavoilla.

En edes muista milloin viimeksi olisin ostanut uutena jotain. Ehkä nämä adidaksen tennarit heinäkuun alussa? Jos haluan välttämättä hankkia jotain, yritän aina ensin löytää sen käytettynä ja noin 93% kerroista niin tapahtuukin. Usein päälläni on noin 50- 100% käytettynä/kierrätettyinä hankittuja asioita.

Tämä kuvien ylisuuri pellavainen jakku on ehkä paras kirppislöytö hetkeen. Ostin sen Punavuoren Patinasta 4€:lla joskus heinäkuun alussa ja olen sen jälkeen käyttänyt sitä enemmän kuin varmaan mitään muuta yksittäistä vaatetta. Tuntuu, että sen alle voi pukea ihan mitä tahansa ja näyttää kivalta ja skarpilta. Tähän mennessä olen pukenut sen kaveriksi mm.:

  • farkut ja valkoisen t-paidan.
    (Asun ilme muuttuu heti, kun tennareiden sijaan jalkoihin pukee mustat sirot sandaletit.)
  • spagettiolkaimisen silkkimekon
  • Lyhyen topin ja vihreät cargo-housut
  • mustat pillifarkut ja mustan topin
  • valkoisen liehuvan pellavamekon
  • lyhyen kermanvärisen silkkitopin ja luonnonvalkoisen minimittaisen vakosamettihameen
  • mustat treenitrikoot ja -rintsikat suunnilleen joka kerta treeneihin mennessäni

Eikä vieläkään kyllästytä.

Olen itse asiassa hankkinut nyt kesän aikana kirppareilta kolme liki täydellistä jakkua, joille jokaiselle on jo nyt kertynyt niin paljon käyttöä että tajusin juuri etten taida juuri muihin yläosiin enää edes pukeutua. Mutta miksi pitäisikään, jos tuntee tyylinsä ja tietää mistä tykkää. Paras neuvo minkä osaan antaa onkin se, että opetelkaa tuntemaan oma tyylinne, omat mieltymyksenne ja se millaisissa vaatteissa tunnette olonne kotoisaksi. Mitä paremmin olette perillä siitä, sitä vähemmän tulee tehtyä niitä hutiostoksia, tai oikeastaan sitä vähemmän tulee ostettua ylipäätään mitään, sillä sen vaatekaapin tukipilarit säilyvät vuodesta toiseen todennäköisesti ihan samoina, jolloin ei ole tarvetta päivittää sitä jatkuvasti jollain uusilla, alati vaihtuvilla kauden trendeillä. Niin ilmasto, kuin lompakkokin kiittävät.