Sen jälkeen, kun maaliskuussa kirjoitin täällä blogissa erosta olen tasaisin väliajoin saanut sähköposteja ja viestejä ihmisiltä, että selviääkö erosta ja jos, niin kuinka. Ja nyt muutaman viime kuun aikana olen saanut muutaman kerran toiveita, että kertoisin millaista yksinhuoltajan arki on, ja miltä elämä eron jälkeen ylipäätään tuntuu.

Heti alkuun paljastettakoon, etten todellakaan osaa kirjoittaa mitään selviytymisopasta eroon. Tiedän, että se menee jokaisen parin kohdalla omalla tavallaan. Ja aivan jokaisessa erossa on erilaisia vaiheita: toivottomia ja niitä vähemmän toivottomia ja sitten myös sellaisia tosi hyviä aikoja. Tunteet tulevat ja menevät. Kunhan keskinäinen kunnioitus yritetään muistaa edes suurimman osan ajasta, ja molemmat pitävät sovituista asioista kiinni- on ero varmasti ainakin vähän helpompi.

Nyt erosta on kulunut 15 kuukautta. Tiedän, että meidän eromme on luultavasti ollut sieltä helpoimmasta päästä. (Ja perustan tämän siis täysin niihin kokemuksiin mitä olen läheltä muilta kuullut). Asuimme yhdessä vielä neljä kuukautta eron jälkeenkin, eri huoneissa tosin. Emme ole juuri riidelleet, siis sillä tavalla isosti ja pitkään, vaan suurin osa asioista on sujunut melko mutkattomasti. Tietysti myös hankauksia on tullut, mutta niin kai ihmissuhteissa aina. Jaamme Alban huoltajuuden suunnilleen tasan ja näemme myös toisiamme aina silloin tällöin. Emme ole ainakaan toistaiseksi käyneet lastenvalvojalla tai muutenkaan käyttäneet ulkopuolista apua asioiden sopimiseen ja -jakamiseen. Voisi sanoa, että tämä on ollut, suurimmaksi osaksi, aika smooth sailing.

Se mihin on ollut kaikken suurin kasvaminen on ehdottomasti ollut se käsitys itsestä, jonka oli ehtinyt kaikkien niiden yhteisten vuosien aikana luoda. Olimme olleet yhdessä lähestulkoon vuosikymmenen. Olin ollut vaimo ja äiti. Se kaikki oli, ehkä yllättävänkin, suuri osa identiteettiäni, minua. Se määritti paljon sitä mitä olin, piirsi rajat minulle. Niiden sisällä olin kaikkea sitä, mitä niiden rajojen sisälle mahtui.
Eron myötä en enää ollutkaan vaimo, en kenenkään erityinen. Ja tuntui, että olin äitikin enää vain puoliksi.

Näin jälkeenpäin on helppoa sanoa ja nähdä, että alkuun olin todella hukassa. Oikeastaan ihan kaiken kanssa. Ne viikot, jotka vietin Alban kanssa olivat tunnetasolla helppoja, mutta fyysisesti raskaita ja väsyttäviä, olin lapsen kanssa yksin 24 vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa. Ja ne viikot kun en ollut Alban kanssa en oikein tiennyt, mitä olisin tehnyt. Kävin paljon ulkona, näin ystäviä. Olin koko ajan matkalla jonnekin tai jostakin. En uskaltanut pysähtyä, koska tiesin että putoaisin niin tehdessäni. Ajattelin varmaan, että minulla meni ihan kivasti, vaikka jossain vähän syvemmällä takuulla tiesin, ettei todellakaan mennyt.

Loppuvuosi oli aika synkkä. Voimat olivat niin vähissä, että sitä on vaikea edes selittää. Tavallaan uupuminen ei johtunut mitenkään suoranaisesti erosta, vaan siitä että oli pakko vihdoin kohdata ja nähdä itseni ja tilanteeni.

Nyt kun elämä on jo muutaman kuukauden pysytellyt uomissaan ja alkanut näyttää minun elämältäni, sellaiselta kun monilta osin tahdonkin sen olevan, niin uskallan ehkä sanoa muutaman sanan siitä, millaista yksinhuoltajan arki on, ja miltä se tuntuu.

En takuulla koskaan kuvitellut jääväni lapsen kanssa yksin. Ajattelin aina pysyväni avioliitossa hamaan loppuun asti. Ajattelin, että lapsillani tulisi aina olemaan yksi koti, ja siellä molemmat vanhemmat. Yllätys, yllätys. Kukaan tuskin kuvittelee olevansa se, jonka avioliitto päätyy eroon.

Arki on suurimmaksi osaksi aika ihanaa. Kivaa, helppoa ja mukavaa. Kun on yksin lapsen kanssa on pakko olla koko ajan eri tavalla läsnä ja valveutunut. Tai ainakin minä olen, verrattuna entiseen. Ei voi edes hetkeksi luovuttaa vastuuta toiselle aikuiselle, vaan se on jatkuvasti vain minulla. Alkuun se tuntui melkoisen raskaalta, tietysti. Sitä oli niin tottunut toisen apuun, yhdessä tekemiseen ja kaiken jakamiseen, että uuteen oli melkoinen sopeutuminen. Mutta on tässä ehdottomasti puolensakin, olen löytänyt itsestäni sellaisen määrän voimaa, ettei minulla aiemmin ollut siitä mitään käsitystä. Tietysti ihanalta tuntuu myös se, että me kaksi, äiti ja tytär, saamme todella paljon aikaa ihan vain toisillemme. Yhteys välillämme vahvistuu koko ajan. Meillä on ne meidän kahden ihan omat jutut ja tavat toimia. Alba saa reilusti minun aikaani ja minä hänen.

Eniten siitä perhe-elämästä kaipaa sitä tunnetta, että kaiken voi jakaa toisen kanssa. Kasvatukselliset kysymykset, onnen ja ylpeyden, huolenaiheet ja väsymyksen. Nyt niiden asioiden kanssa on aika yksin. Mutta siihenkin alkaa hiljalleen tottua. Aika usein sitä silti pelkää, että, mitä jos kasvattaakin lapsen ihan väärin ja vinoon, kun kukaan toinen, lapsesta yhtä paljon välittävä, aikuinen ei ole jatkuvasti vieressä kertomassa jos ja kun toimin jossain väärin tietämättömyyttäni ja tahtomattani. Epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteet ovat myös huomattavan paljon voimakkaammin arjessa läsnä, kuin olivat ennen eroa. Poden edelleen kroonista huonoa omatuntoa siitä, että lapseni joutuu elämään jatkuvassa ikävässä, ja että arki jakaantu kahteen eri osoitteeseen, joissa vietetään erilaista elämää. Ja toisaalta, on tämä myös melkoista ikävässä kärvistelyä itsellenikin. Tiedän, että näihin tunteisiin ei kannattaisi ripustautua, vaan antaa niiden mennä. Tiedän tekeväni tässä uudessa elämäntilanteessa parhaani, eikä enempää voi keneltäkään vaatia. Ja tiedän, että niin takuulla tehdän lapsen toisessakin kodissa.

Siinä missä arki vielä puoli vuotta sitten tuntui selviytymistaistelulta, tuntuu se nykään varsin kivalta. Sellaiselta, että uuteen päivään on aina mukava herätä. (Paitsi silloin kun sen joutuu tekemään kello 4.50, jotta ehtii viedä lapsen päiväkotiin ennen kello seitsemän alkavaa työvuoroa.) Aika usein viikon päätteeksi taputan kuitenkin itseäni selkään, ja olen ylpeä siitä kuinka olen jaksanut. Olen ylpeä siitä millaiseksi meidän elämämme on muotoutunut, ainakin suurimmilta osin. Tunnen itseni koko ajan vahvemmaksi ja pystyvämmäksi, mutta samaan aikaan tiedostan enenevissä määrin asioita, joiden eteen on tehtävä vielä aivan valtavasti töitä.

Onneksi jaksoin uskoa, että kaikki menee lopulta hyvin, sillä juuri niin kävi. Tietysti.

-Juuri äsken ovelle tuotu CocoVi:n tuotepaketti, joka sisälsi siemenien ja marjojen lisäksi mm.levykaupalla raakasuklaata ja laatikollisen luomulaatuisia pähkinäisiä valipäläpatukoita. Täydellinen ajoitus sillä meillä onkin ollut missiona lopettaa karkin (ja vaalean, ei todellakaan raaka- suklaan syönti)

-Täydelliset ginatricotin mustat farkut. Ovat pelastaneet viimeisen kuukauden aikana niin monelta asukriisiltä. Ovat ylhäältä istuvat, lahkeista leveähköt, vähän vajaamittaiset ja rispaantuneet ja niissä on tietysti korkea vyötärö.

– Rutiinit. Rakastan tehdä asioita sen kummempia suunnittelematta. Suunnitelmat tuntuvat usein itse asiassa tosi ahdistavilta. Harvoin sovin esimerkiksi treffejä ystävien kanssa etukäteen, vaan soitan ja kerron että haluaisin nähdä nyt. Enkä useinkaan suunnittele päivän kulkua juurikaan etukäteen, vaan teemme mitä kulloinkin juuri sinä päivänä mieli tekee. Mutta sen vapaan haahuilun rinnalle kaipaan myös rutiineja. Ja rakastan niitä. Iltarutiineihin kuuluu kasvojen puhdistus, joka on lähestulkoon jo riitti, sillä teen sen sellaisella pieteetillä ja hartaudella etten kovinkaan montaa muuta asiaa. Ja joka aamu teen saman 10minuutin kasvojumpan, jonka jälkeen painelen kasvojen akupisteitä noin viiden minuutin ajan.

– Terveys. Sairastin melken koko joulu- ja tammikuun, joten tuntuu aivan uskomattoman ihanalta kun on vihdoin ihan kunnossa, ja ollut sitä jo pidempään kuin kuukauden.

– Aurinko. Ei varmaan tarvi perustella mitenkään.

– Rohkeus. Että uskallan olla juuri niin paljon tai vähän kun oikeasti olen. Ainakin välillä..

– Alba, joka on yhtäkkiä alkanut pyytämään iltaisin anteeksi niitä asioita missä on toiminut väärin tai huonosti. Sellaisiakin, jotka ovat menneet minulta ohi.

– Se, että tänään on keskiviikko enkä ole menettänyt hermojani vielä kertaakaan, vaikka voin paljastaa että aika lähellä se on ollut useana aamuna kun kaikki heräämisestä päiväkotiin asti tehdään kiljumisen ja sätkimisen ja rimpuilun saattelemana (ok. Ei ihan joka aamu, ja ei oikeasti ihan kaikkea). Uhmaikä, ahh! Love u.

– Se, että saan WSOY:lta luettavaksi juuri minulle valittuja kirjoja heidän uutuuksistaan. Tänään sain käsiini J.S Monroen Löydä Minut- dekkarin, jonka pelkän takakannen lukeminen ahdisti ja pelotti. Tekisi mieli tarttua kirjaan heti, mutta kokemuksesta tiedän ettei kannata tehdä sitä ennen kuin on varma siitä, että meikäläisellä on aikuista seuraa 24h/vrk vähintään viikon kirjan lukemisen jälkeen, ja tietysti sen aikana. Nään painajaisia, alan pelätä pimeää (olen 30, ja kyllä) ja jokaista ääntä, vastaantulijoista nyt puhumattakaan.

– Ruoka. Ja erityisesti juuri äsken lounaaksi syömäni sitruunarisotto, joka oli niin hyvää että teki vähän mieli itkeä.

– Kaksi viikkoa sitten lahjaksi saatu kukkakimppu on edelleen hengissä ja voi hyvin. Eilen karsin kimpusta ne eniten pystyyn kuolleen näköiset yksilöt, ja nyt se näyttää taas ihan tuoreelta ja uudelta.

– Ystävät. Erityisen kiitollinen olo viime lauantai-illasta ja kolmen ystävyksen keskusteluista. Puhuimme mm parisuhteista ja ajattelimme kaikki aiheesta todella eri tavoin, mutta ymmärsimme silti toisiamme. Tässä muuten aihe, josta haluaisin ehdottomasti kirjottaa. Kiinnostaisiko?

– Tulevaisuus. Se, että se alkaa hiljalleen kirkastua. Niin paljon kaikkea hyvää ja ihanaa ja mielenkiintoista ja kivaa mihin haluaisin (ja tiedän voivani) ryhtyä. Erityisen hyvältä tuntuu se, että ympärillä on joukko ihmisiä, joiden kanssa tiedän voivani tehdä ihan mitä vain.

– Koti. Aina vaan. Sain ripustettua juuri taulut seinälle. Istun tässä keittiön, valkoiseksi maalatun, pöydän ääressä. Ikkunoista näen sinisen, pilvettömän taivaan. Koti on siisti. Astian- ja pyykinpesukone hurisee. Tuoreita kukkia on jokaisella ikkunalaudalla, ja viherkasvienkin määrä triplaantunut viimeisten viikkojen aikana.

– Oma aika. Juuri nyt. Tiedän, että seuraavat viisi tuntia ovat ihan vain minulle itselleni ja tälle näppäimistölle.


jacket: bik bok / polo: soaked in luxury (kaverilta  salaa lainattu…) / jeans: bik bok

Kiitollinen olo myös tyypistä, joka otti nämä kuvat. Ihan jo pelkästään siksi, että on olemassa, mutta myös siksi että pitää valokuvauksesta melkein yhtä paljon, kuin minä.

Kuvat: Rami Karhapää

Mietin tässä juuri, että kuinkahan monta postausta voin kuvittaa näillä meidän kodin kuvilla. Neljäänkymmeneen neliöön kun ei ihan hirveän montaa erilaista nurkkausta mahdu. Tämä taitaa nyt olla ehkä neljäs postaus täältä ja edelleenkään en ole esitellyt mielestäni tästä asunnosta juuri mitään. Tällä hetkellä mulla on käytössäni ainoastaan 50mm linssi ja se ei todellakaan ole se ideaalein vaihtoehto näin pientä tilaa kuvatessa. Täytyy yrittää muistaa ottaa vanhemmilta seuraavalla kerralla mukaani myös tuo vähän laajempi 35mm ja yrittää sillä saada ikuistettua tätä kaunista kotia vähän paremmin.

Viimeisten kolmen viikon aikana en ole ehtinyt olemaan itsekseni oikeastaan tuntia pidempään. Kaikki minut tuntevat varmaan jo tietävät, että kaipaan aina tasaisin väliajoin aikaa ihan vain itselleni. Sellaista aikaa, jolta en odota mitään tai jonka varalle en ole suunnitellut mitään – tiedättehän sellaista aitoa joutinoloa. Sellaista, joka tapahtuu silloin kun koti on siisti, pyykkikori tyhjä ja vatsa täysi, työt on tehty ja viesteihin vastattu. Eilen olin pitkästä aikaa vapaalla ihan kokonaisen päivän. Vaikka olisin hyvin voinut venyä pitkään sängyssä, tavata ystäviä ja notkua kaupungilla ja kahviloissa – päätin, että tänään on se päivä kun en tee yhtään mitään, kenenkään kanssa. Tänään on se päivä, kun olen olemassa vain itselleni. Koska tiedättekö- aika usein käy niin, että kun menee ja tulee koko ajan ei oikeastaan koskaan ehdi pysähtyä kuuntelemaan millaisia ajatuksia pää pyörittää, tai mitä keho kertoo.

Eilinen pysähdys teki niin hyvää. Ensin siivosin asunnon lattiasta kattoon, pesin neljä koneellista pyykkiä (olenko ainoa, joka rakastaa sitä? Kuskaan poikaystävänkin vaatteet aina tänne pestäväksi ihan vain koska pidän pyykkäämisestä niin paljon), höyrytin kasvot ja kävin suihkussa. Kaikki tuo vain, jotta voisin sitten vain olla. Ja sitä tein. Ajattelin, kuulostelin ja tunnustelin. Sen jälkeen kirjoitin kaiken ylös.

Olette varmasti jo huomanneet, mutta viime aikoina kiejoittaminen on ollut todella vaikeaa. Ei yksinkertaisesti ole ollut mitään sanottavaa. Muutamankin kelvollisen rivin raapustaminen on tuntunut tuskaiselta. Joten usein se on jäänyt kokonaan tekemättä. Yhtäkkiä eilisen joutilaisuuden aikana pääsin pitkästä aikaa takaisin kiinni siihen tunteeseen, joka syntyy kun ajatus juoksee niin ettei meinaa sormien kanssa pysyä niiden perässä. Yhtäkkiä, melkein puolen vuoden tauon jälkeen muostin taas kuinka ihanaa kirjoittaminen on, ja kuinka hyvää se tekeekään.

Pidän siis tulevaisuudessa tarkemmin huolta siitä, että järjestän riittävästi aikaa ei millekkään, koska se on selvästi hyvinvoinnin kannalta todella ollennaista. Eikä sen aina tarvitsee olla yhtä kokonaista päivää, se voi olla tunteja siellä – toisia täällä. Sellaiseen meillä jokaisella on varmasti mahdollisuus. Ja yritän myös välttää sitä, että jatkossa odottaisin siltä joutenololta jotain. Silloin voi syntyä jotain suurta, tai olla syntymättä- molemmat ihan yhtä hyviä.

Joutilasta lauantaita jokaiselle.

Pus!

Perjantai ja aurinko. Ihan äkkiseltään en keksi kovin montaa toimivampaa comboa. Etenkään kun edessä on täysin vapaa viikonloppu. Seuraava kalenteriin kirjattu meno on maanantaina kello kymmenen. Suunnitelmissa on lähinnä vain päämärätöntä haahuilua kaupungissa toivottavasti auringonpaisteessa, pitkälle iltapäivään venytettyjä aamiaisia, ystäviä, sarjoja sängyssä myslin ja hillon kanssa (mikä nerokas yhdistelmä, ja jota kokeilin ensimmäisen kerran vasta nyt kolmekymmentä vuotiaana!), muutaman tulevan kamppiksen kuvaaminen, ehkä muutama lasi viiniä, kirppikselle menevien vaatteiden läpikäyminen ja hinnoittelu (ensi viikolla vien järkyttävän määrän vaatteita, kenkiä ja asusteita myyntiin- pysykää kuulolla), lauta- tai korttipelejä ja sunnuntaina haluan ehdottomasti Early Birdiin aamiaselle. Edellisestä kerrasta on jo kaksi viikkoa ja ikävöin ihan todella sitä samettisen pehmeää munafoamia ja niitä grillattuja juustoleipiä.

Mitä suunnitelmia sulla on viikonlopulle? Tai elämälle? Tai ihan mille vaan.

Ihanaa perjantaita!

pst. Tuolla sivupalkissa on nyt menossa lukijatutkimus. Olisi ihanaa jos jaksaisitte käydä osallistumassa. Vastaajien kesken arvotaan kaksi 100€: n Iittalan lahjakorttia.