Processed with VSCO with f2 preset

Apua, mikä kaukokaipuu. Aurinko-ikävä. Loman tarve. Olen ollut nyt ihan ennätyspitkään ihan vain Suomessa. Edellisestä kunnon reissusta on aikaa niin paljon, että sen joutuu laskemaan lukuisina kuukausina. Niin ei ole ollut viimeisen 10 vuoden aikana koskaan aiemmin. Ennenkuulumatonta. Normaalisti olen tehnyt vuoden aikana useamman kunnon reissun. Matkustaminen on ollut se asia, johon olen oikeastaan kaikki rahani laittanut. Todella mielelläni vieläpä. Ja juuri niin olen ajatellut tehdä aina jatkossakin. Haluan näyttää Alballe kaiken sen, minkä minä olen jo nähnyt ja sen lisäksi haluan nähdä hänen kanssaan niin paljon kaikkea sellaista, mikä on minullekin vielä täysin uutta ja vierasta.

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset

Ehkä siis ihan syystäkin on sellainen olo, että pian olisi taas mentävä. Kaipaan sitä matkaa edeltävää kutkuttavaa odotusta, kaipaan uusia maisemia, vieraita kieliä, uusia makuja, – ravintoloita, – katuja, – ihmisiä, aurinkoa ja merta, johon voisi pulahtaa uimaan tammikuussakin ilman hypotermian uhkaa. Ihan erityisesti kaipaan sitä rennompaa ja onnelisempaa minää, joka minusta aina reissussa kuoriutuu. Unohdan AINA reissussa puhelimen (paitsi tietysti silloin kun ympärillä on niin paljon kaikkea kaunista, ettei sitä mitenkään voi olla ikuistamatta kameran rullalle), kaikki ne huolet ja stressin aiheet, joita täällä kotona pyörittelee mielessään jatkuvasti – ja elän jotenkin noin potenssiin tuhat enemmän vain sitä hetkeä. Sitä iltaa. Reissussa aika tuntuu jotenkin toisenlaiselta kuin kotona. Siellä maanantain jälkeen ei tule tiistai, eikä sen jälkeen keskiviikko. On vain hetkiä toisensa perään, aika rakentuu vain niistä, yksittäisistä sellaisista. En tiedä osaanko selittää sitä oikein, mutta matkoilla olen aina jotenkin enemmän elossa. Mikä on tietysti vähän surullista, sillä olen kuitenkin 95% ajasta jossain muualla kuin reissussa. Pitäisi varmaan alkaa opetella pääsemään siihen samaan mielentilaan myös ihan täällä kotona. Voisin näin äkkiseltään veikata, että elämänlaatu saattaisi parantua noin kaksisataa prosenttia.

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset

Seuraava matka häämöttää onneksi jo näköpiirissä. Tammikuussa kun täytän 30, olen ajatellut olla jossain ihan muualla kuin Suomessa. Tai siis krhm, häämöttää ja häämöttää. Asiasta on puhuttu, mutta mitään konkreettisia toimenpiteitä ei ole vielä asian eteen tehty. Minulla on vähän paha tapaa elää suunnitelmia ja toiveita niin kuin ne olisivat jo aivan varmuudella tapahtumassa. Saatan puhua jostain tietystä asiasta niin kuin se olisi oikeastaan jo melkein tapahtunut, vaikka todellisuudessa kaikki olisi vielä vasta ihan suunnitteluasteella. Uskon niiden tapahtumiseen on niin vahva, että ajattelen sen olevan jotenkin sallittua. Ja aika usein asiat menevät juuri niin kuin olen suunnitellutkin, mutta eivät todellakaan aina. Joten sen lisäksi, että alan harjoitella sitä mentaliteettia, että elän tässä ja nyt kaikella mitä minussa on, hankkiudun myös eroon siitä tavasta elää suunnitelmia totuuksina jo ennakkoon.
Elämänlaatu parantuukon niiden myötä 250%.

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset

Miksi sinä matkustat? Tai et matkusta? Tämä aihe kiinnostaa ihan älyttömästi, sillä jo ihan lähipiiristäni löytyy ihmisiä, joita matkustaminen ei kiehdo yhtään, ja haluaisin ymmärtää paremmin, että miksi hitossa ei. Kertokaa!

pst.kuvien laadusta nöyrimmät pahoittelut. Nämä ovat kaikki muutaman vuoden takaiselta Miamin reissulta ja otettu kaikki puhelimella, koska olin liian laiska raahatakseni järkkäriä matkalle mukaani. Mutta tuo sininen taivas, aurinko ja meri tulivat varmasti selväksi näidenkin kuvien välityksellä. D- vitamiinia silmille, olkaatte hyvät!

58E2E187-DA82-45F8-B8E3-8E6F0AFEE23C

Lauantait ovat lähes poikkeuksetta sellaisia vähän katkeransuloisia. Näillä viikoilla, kun olen saanut olla Alban kanssa koko viikon leijailee lauantain päällä sellainen kevyt haikeus: haikeus siitä, että huomenna alkaa taas se viikon mittainen kausi, jolloin Alba asuu pääasiallisesti jossain muualla kuin minun kanssani. Haikeutta ja huonoa omatuntoa koko tästä tilanteesta, siitä miten tähän on ylipäätään päädytty. Samaan aikaan tämä lauantai on usein jotenkin erityisen ihana. Kaikki ovat vapaalla, kenelläkään ei ole kiire minnekään, ja tästä viimeisestä yhteisestä päivästä tekee mieli ottaa kaikki ilo irti. Siitä haluaa tehdä mahdollisimman hyvän. Vaikka pitkä viikko väsyttääkin, niin lauantaisin en varmaan koskaan ole edes pienesti ärähtänyt Alballe.
Ja toisaalta taas, myönnettävä on, tuntuu ihanalta ja vapauttavalta ajatus siitä, että edessä on viikko jolloin saa tehdä kaikkia niitä asioita, joille harvemmin on aikaa lapsen kanssa. Nyt tänään, lauantaina, en vielä tunne sydämessäni sitä ikävää mitä tunnen ihan viimeistään sunnuntai-iltana nukkumaan mennessä.

Olemme täällä vanhempieni luona tänään ihan kahden ja kaikki nämä neliöt ovat vain meille kahdelle. Aamulla keitimme puurot, toivon että voisin sanoa meidän kuunnelleen kauneimpia joululauluja tai muuta sellaista vaan ehei, olemma kuunnelleet repeatilla ihahaata nyt pian kolme tuntia (väliin saa toisinaan soittaa myös muumien tunnarin, peppi pitkätossun tai popsi popsi porkkanan) eikä tämä suinkaan ole viikon ensimmäinen päivä kun niin tapahtuu. Aamupuron jälkeen luimme kirjan (tämän hetken suosikkeja ovat jostain kumman syystä vuodenajoista ja hyönteisistä kertovat tietokirjat, joista molempia olen lukenut viimeisen kolmen kuukauden aikana noin sataseitsemäntoista kertaa ja osaisin varmaan unissanikin vastata kuinka monta hämähäkkilajia maailmasta löytyy, tai kertoa että hämähäkit kyllä kutovat seittejä mutta lukit puolestaan eivät, tai milloin ilmatieteellisesti kevät vaihtuu kesään, ja syksy talveen. Just hit me!), ja tarkistimme onko eilen rakentamamme lumiukko vielä hengissä.

982A39F1-0B8B-419D-A37B-D9FBEC4A9675 ED2986BB-EB02-4431-8D5B-AF9FBB2F34FA

Voin kertoa, että aina toisinaan sitä todellakin osaa arvostaa niitä pieniä, tavallisia asioita, kuten sitä että ylipäätään voi mennä ulos ja rakentaa sen lumiukon. Alba on ollut sairaana viimeiset kolme viikkoa, minä itse viimeiset kaksi, eikä olla päästy kunnolla ulos viikkoihin. Voin kertoa, että jos en ole ollut vähän sekaisin jo aiemmin, niin ihan viimeistään nyt olen. Huolesta, kaikesta tästä niistämisestä ja sen raittiin ilman puutteesta. Toivotaan, että viimeistään huominen toisi terveyden tullessaan.

Ihanaa lauantaita.
Sulle ja meille.

AC715E3F-00C3-406F-8B82-6CE541B796EA

Lukisin kyllä, mutta ei ole aikaa.
Olen sanonut tuon lauseen noin tuhat kertaa viimeisten kolmen vuoden aikana. Ja ihan todella se on tuntunut juuri siltä. Ei sellaista totaalista luppoaikaa ole ollut, jolloin olisi ollut täydellinen aika ottaa se kirja käteen ja alkaa lukea. Aloin tuossa muutama kuukausi sitten vähän miettiä ja kyseenalaistaa asioita, joihin kuitenkin tuntui aika riittävän vallan mainiosti. On aikaa selata somea tunteja(!) päivässä, katsella koiravideoita iltaisin vähintään sen tunnin, silittämiseen, imuroimiseen ja kasvojen pesemiseen ja rasvaamiseenkin käytän viikostani varmaan useamman tunnin. Joten, aikaa sille lukemisellekin on kunhan sitä vain järjestää.
Oli toinenkin mutta.
En tiennyt, mitä lukisin. Kaipasin sitä, että joku kertoisi että hei Sanni, voisin kuvitella että nämä kirjat saattaisivat olla sellaisia joista voisit pitää, ja sitten kun sen vähäisen vapaa-ajan on siihen lukemiseen käyttänyt, niin se suositeltu kirja olisi sitten juuri niin lukemisen arvoinen kuin olin toivonutkin.

Ja juuri niin kävi.

840FCB3D-FA39-4456-8517-968B1C0B8DE6

Bonnier Booksin Mari Niemisen ansiosta nyt yöpöydällä ja laukun pohjalla kulkee useampikin kirja, joiden lukeminen tuntuu melkein liian hyvältä, sellaiselta ettei niiden maailmasta malttaisi välillä edes lähteä.
Tuntuu niin vapauttavalta ajatella välillä jotain muutakin kuin omia asioitaan, ja ajatuksiaan. Nyt kun aktiivisempaa lukemista on takana muutama kuukausi, niin tuntuu että oma maailma on taas hitusen suurempi, ajatukset vähän laajempia, ideoita ja insipiraatioita aivan kaikkeen taas vähän enemmän.

FCCCAD8E-C5CD-49B9-BEA0-06A49553D23C

Kaverin vinkkinä multa sulle, jos lukeminen yhtään houkuttaa (tai vaikka ei houkuttaisikaan), niin järjestä sille aikaa. Silloin tällöin, pienissä pätkissä- edes vähän. Lupaan, ettet kadu. Olen itsekin vasta nyt oppinut sen, ettei kirjoja tarvitse ahmia yhdeltä istumalta, eikä se silti vaikuta lukukokemukseen oikeastaan ollenkaan, ellei niiden kertojen väliin ja viikkojen ja viikkojen tauko, jolloin se todennäköisesti jo vähän vaikuttaa.

Ja jos et tiedä mitä lukisit, niin tässä kaksi suositusta: Elena Ferranten Napoli-sarja (luen itse nyt sarjan toista osaa, kuvassa ensimmäinen kirja, ja tuo toinen osa on ainakin tähän mennessä ollut vielä edeltäjäänsäkin koukuttavampi ja intensiivisempi) ja toisena tuo Hanya Yanagiharan Pieni Elämä. Kirja on aika massiivinen ihan noin fyysisestikin, mutta myös muuten. Koskettava, erikoinen mutta helppolukuinen.

Processed with VSCO with f2 preset

Tämän viikonlopun illat ajattelin pyhittää tuolla viimeksimainitulle, laittaa puhelimen lentokonetilaan ja unohtaa sen keittiöön siinä vaiheessa kun olen menossa sänkyyn. Sillä kyllähän te tiedätte, kuinka siinä käy jos puhelin on siinä n.3cm päässä tyynystä. Viiden minuutin (tai toisinaan ihan viidentoista sekunnin) välein tulee mieleen jotain, joka on pakko tarkistaa googlesta/whats app-viesteistä, facebookin messengeristä, instagramista tai ihan vain kameran rullalta.. Silloin ei lukemisesta tule yhtään mitään, jos samaan aikaan mietit kuinka edullisesti voisit lentä Milanoon, tai milloinhan viime vuonna alkoi kevät, tai olikohan kaveri jo kuunnellut sen seitsemän minuutin ääniviestin, jossa ei oikeashaan ollut edes mitään järkeä. Yritä nyt siinä sitten keskittyä.

Unohdetaan siis hetkeksi ne hiton puhelimet ja luetaan. Katsotaan kuinka käy. Tiedän, että hyvin.

 

*kirjat saatu

IMG_2102

Pitkin vuotta olen pysähtynyt hämmästelemään ja tuntemaan kiitollisuutta kuinka mielettömiä ihmisiä, ystäviä ja tuttuja, mun elämässä on. Ihan erityisesti tänä vuonna olen saanut tuntea sen kuinka järkyttävän suuri voima noissa suhteissa muihin ihmisiin on. Niin hyvässä kuin pahassakin, mutta ihan erityisesti siinä hyvässä.

Olen tuntenut itseni liki koko vuoden aika uupuneeksi, saamattomaksi, enkä ollenkaan normaaliksi itsekseni. En todellakaan uskalla edes ajatella missä olisin nyt, jos elämässäni ei olisi kaikkia heitä, jotka ovat kannatelleet ja nostaneet silloin, kun sitä on eniten tarvinnut. Olleet siinä myös silloin, kun kuvittelin etten oikeastaan tarvitse mitään. Tai oikeastaan, tajuan vasta nyt näin jälkikäteen kuinka loppu olen ollut, sillä se että ympärilläni on koko ajan ollut perhettä ja ystäviä on saanut tämän vuoden tuntumaan niin usein aivan järkyttävän hyvältä- unohtamaan kaiken sen, mikä on vielä pielessä tai kesken.

46BAAE90-831C-4042-A16A-46187DA81939

Ei ole sanoja kertomaan kuinka kiitollinen olen ollut niistä kaikista viesteistä, puheluista, lounaista, pitkistä illoista, yökyläilyistä, halauksista ja kuulevista korvista- mitä olen vuoden varrella kohdannut. Puhumattakaan ystävistä, joiden nurkissa olen saanut asua, ja kainalossa nukkua. Tai kuinka hyvilläni olen ollut sekä niistä vanhoista ystävistä (jotka tietävät aivan kaiken, ja potkivat eteenpäin, patistelevat hoitamaan asioita ja puhuvat suoraan- silloinkin kun olisi ehkä kaivannut sokerikuorrutettua höttöä. Mutta kyllähän me tiedämme, ettei sellainen tee oikeasti hyvää kenellekään) ja sitten niistä tuoreemmista ystävistä, joiden kanssa on voinut hetkeksi unohtaa aivan kaiken tapahtuneen ja keskittyä vain siihen, mitä oli siinä ja silloin. Olen tarvinnut noita molempia. Ja tuntenut itseni niin onnekkaaksi kun juuri niitä olen saanut.

0984D75F-6DB3-45F2-AFD8-4A54467A3D9D3B098D09-3B61-4B95-A0B7-A7149BF7FA1E

Olen ehkä joskus täällä maininnutkin, mutta meillä oli Roman kanssa todella tiivis yhteinen kaveriporukka, jonka yhtä vahvoja osia olimme me molemmat. Voin myöntää nyt ja tässä jännitäneeni, kuinka sen kaiken käy, kun me eroamme. Vaikka olemmekin hyvissä väleissä, meillä on pitkä yhteinen historia ja mikä suurinta: meillä on yhteinen lapsi, niin silti tuntui ainakin tuolloin alkuun, että voisi olla liikaa törmätä toiseen jatkuvasti sellaisessa kontektissa, jossa me olimme liki yhdeksän vuotta olleet aina yhdessä- parina. Ja sanomattakin selvää, että ero luonnollisesti vaikutti siihen millä tavalla vietämme aikaa tuon ystäväporukan kanssa, mutta onnekseni voin sanoa ettei tuo ero kuitenkaan oikeasti ole vaikuttanut niihin yksittäisiin ihmissuhteisiin oikeastaan millään tavalla, vaikka sitä sellaista koko kaveriporukan kesken tapahtuvaa olemista onkin nykyään ihan huomattavan vähän.

Tietysti myös tämä muuttunut elämäntilanne on vaikuttanut ystävyyssuhteisiin: on lähentynyt niiden ihmisten kanssa, jotka jakavat samaa. On tuntunut helpolta ja turvalliselta se, ettei ihan kaikkea tarvitse selittää auki, ja toinen ymmärtää silti. Ja kaikkein eniten olen ehkä kaivannut viime aikoina sitä tunnetta, etten ole tässä tilanteessani yksin, vaikka aika usein siltä tuntuukin.

F4CCC440-3065-4BBB-91C3-711B90691A3A

Tuntuu kutkuttavalta astella uuteen vuoteen, sillä tiedän että se tulee aivan miljoonan prosentin todennäköisyydellä olemaan parempi kuin tämä mennyt vuosi. Tiedän, että elämässäni on sellaisia ihmisiä, jotka saavat minut päivittäin nauramaan, tuntemaan itseni arvokkaaksi ja luottamaan siihen että kaikki menee lopulta aivan hyvin, ehkä paremminkin.

Kiitos kaikki te siinä vieressä.
Rakastan niin, että vähän sattuu.

Ja kulinaristikissat; voidaanko pliis pian pitää viikonlopun mittainen mökkiretriitti vain me kymmenen? Niin, että kaava olisi sama kuin edelliselläkin reissulla: jokainen itkee vuorotellen hankalia suhteita (perhe- tai pari- tai äiti- tai mitätahansasuhteita), sen jälkeen soitetaan 16 kertaa putkeen Anna Naklabin Supergirl ja voimaannutaan niin, että tuskin pysytään nahoissamme. Sen jälkeen pidetään vuorotellen musiikkiesityksiä koreografioineen, asuineen kaikkineen, jonka jälkeen pidetään tietysti mökkiolympialaiset, jotka tietysti häviän ja jotka Ruusa tietysti voittaa. Kaiken sen välissä syödään niin hyvin, että järki on lähteä. Vähän viiniäkin saattaa kuulua asiaan. Samoin kuin sauna ja palju. Ja se, että joku urpo juoksee laituria pitkin uimaan ottamatta ensin selvää, kuinka syvää siellä laiturin päässä on. Ei nimittäin ollut.

Sitten lähdetään kotiin. Niin että kotimatka autolla kestää mielellään enemmän kuin viisi tuntia, niin että ehtii kaikessa rauhassa laulaa läpi Tauskit ja muut Suomi-musiikin kuninkaat.

E3B8D5CA-AF4B-420E-9501-E1F33879919E

Loppuun vielä kuva, joka on kuvana kaikkea muuta kuin laadukas, mutta joka saa jokaisella katselukerralla jotain lämmintä läikähtämään tuolla jossain. Tämä kuva on otettu vahingossa Frank Oceanin keikalla Flow:n sunnuntaina. Olin ollut enemmän ja vähemmän sydän särkyneenä tuota edeltävät pari viikkoa, mutta jotenkin kummasti tuon päivän ja ihan erityisesti tuon keikan aikana koin jotain sellaista joka eheytti niin sielun kuin sydämmenkin; pyyteetöntä rakkautta. Välittämistä. Läsnäoloa. Todellista ystävyyttä.

Olin katsomassa tuota keikkaa kolmen rakkaan ihmisen kanssa, ja tässä kuvassa näistä ihmisistä jokainen pitää minusta kiinni jotenkin. Niin etten ollut edes tajunnut sitä ennen kuin näin tämän kuvan. Olivat vain siinä, ja pitelivät kiinni. Ihan niin kuin ovat tehneet viimeiset vuodet. Kiitos.

Ei muuta.