-Juuri äsken ovelle tuotu CocoVi:n tuotepaketti, joka sisälsi siemenien ja marjojen lisäksi mm.levykaupalla raakasuklaata ja laatikollisen luomulaatuisia pähkinäisiä valipäläpatukoita. Täydellinen ajoitus sillä meillä onkin ollut missiona lopettaa karkin (ja vaalean, ei todellakaan raaka- suklaan syönti)

-Täydelliset ginatricotin mustat farkut. Ovat pelastaneet viimeisen kuukauden aikana niin monelta asukriisiltä. Ovat ylhäältä istuvat, lahkeista leveähköt, vähän vajaamittaiset ja rispaantuneet ja niissä on tietysti korkea vyötärö.

– Rutiinit. Rakastan tehdä asioita sen kummempia suunnittelematta. Suunnitelmat tuntuvat usein itse asiassa tosi ahdistavilta. Harvoin sovin esimerkiksi treffejä ystävien kanssa etukäteen, vaan soitan ja kerron että haluaisin nähdä nyt. Enkä useinkaan suunnittele päivän kulkua juurikaan etukäteen, vaan teemme mitä kulloinkin juuri sinä päivänä mieli tekee. Mutta sen vapaan haahuilun rinnalle kaipaan myös rutiineja. Ja rakastan niitä. Iltarutiineihin kuuluu kasvojen puhdistus, joka on lähestulkoon jo riitti, sillä teen sen sellaisella pieteetillä ja hartaudella etten kovinkaan montaa muuta asiaa. Ja joka aamu teen saman 10minuutin kasvojumpan, jonka jälkeen painelen kasvojen akupisteitä noin viiden minuutin ajan.

– Terveys. Sairastin melken koko joulu- ja tammikuun, joten tuntuu aivan uskomattoman ihanalta kun on vihdoin ihan kunnossa, ja ollut sitä jo pidempään kuin kuukauden.

– Aurinko. Ei varmaan tarvi perustella mitenkään.

– Rohkeus. Että uskallan olla juuri niin paljon tai vähän kun oikeasti olen. Ainakin välillä..

– Alba, joka on yhtäkkiä alkanut pyytämään iltaisin anteeksi niitä asioita missä on toiminut väärin tai huonosti. Sellaisiakin, jotka ovat menneet minulta ohi.

– Se, että tänään on keskiviikko enkä ole menettänyt hermojani vielä kertaakaan, vaikka voin paljastaa että aika lähellä se on ollut useana aamuna kun kaikki heräämisestä päiväkotiin asti tehdään kiljumisen ja sätkimisen ja rimpuilun saattelemana (ok. Ei ihan joka aamu, ja ei oikeasti ihan kaikkea). Uhmaikä, ahh! Love u.

– Se, että saan WSOY:lta luettavaksi juuri minulle valittuja kirjoja heidän uutuuksistaan. Tänään sain käsiini J.S Monroen Löydä Minut- dekkarin, jonka pelkän takakannen lukeminen ahdisti ja pelotti. Tekisi mieli tarttua kirjaan heti, mutta kokemuksesta tiedän ettei kannata tehdä sitä ennen kuin on varma siitä, että meikäläisellä on aikuista seuraa 24h/vrk vähintään viikon kirjan lukemisen jälkeen, ja tietysti sen aikana. Nään painajaisia, alan pelätä pimeää (olen 30, ja kyllä) ja jokaista ääntä, vastaantulijoista nyt puhumattakaan.

– Ruoka. Ja erityisesti juuri äsken lounaaksi syömäni sitruunarisotto, joka oli niin hyvää että teki vähän mieli itkeä.

– Kaksi viikkoa sitten lahjaksi saatu kukkakimppu on edelleen hengissä ja voi hyvin. Eilen karsin kimpusta ne eniten pystyyn kuolleen näköiset yksilöt, ja nyt se näyttää taas ihan tuoreelta ja uudelta.

– Ystävät. Erityisen kiitollinen olo viime lauantai-illasta ja kolmen ystävyksen keskusteluista. Puhuimme mm parisuhteista ja ajattelimme kaikki aiheesta todella eri tavoin, mutta ymmärsimme silti toisiamme. Tässä muuten aihe, josta haluaisin ehdottomasti kirjottaa. Kiinnostaisiko?

– Tulevaisuus. Se, että se alkaa hiljalleen kirkastua. Niin paljon kaikkea hyvää ja ihanaa ja mielenkiintoista ja kivaa mihin haluaisin (ja tiedän voivani) ryhtyä. Erityisen hyvältä tuntuu se, että ympärillä on joukko ihmisiä, joiden kanssa tiedän voivani tehdä ihan mitä vain.

– Koti. Aina vaan. Sain ripustettua juuri taulut seinälle. Istun tässä keittiön, valkoiseksi maalatun, pöydän ääressä. Ikkunoista näen sinisen, pilvettömän taivaan. Koti on siisti. Astian- ja pyykinpesukone hurisee. Tuoreita kukkia on jokaisella ikkunalaudalla, ja viherkasvienkin määrä triplaantunut viimeisten viikkojen aikana.

– Oma aika. Juuri nyt. Tiedän, että seuraavat viisi tuntia ovat ihan vain minulle itselleni ja tälle näppäimistölle.


jacket: bik bok / polo: soaked in luxury (kaverilta  salaa lainattu…) / jeans: bik bok

Kiitollinen olo myös tyypistä, joka otti nämä kuvat. Ihan jo pelkästään siksi, että on olemassa, mutta myös siksi että pitää valokuvauksesta melkein yhtä paljon, kuin minä.

Kuvat: Rami Karhapää

Mietin tässä juuri, että kuinkahan monta postausta voin kuvittaa näillä meidän kodin kuvilla. Neljäänkymmeneen neliöön kun ei ihan hirveän montaa erilaista nurkkausta mahdu. Tämä taitaa nyt olla ehkä neljäs postaus täältä ja edelleenkään en ole esitellyt mielestäni tästä asunnosta juuri mitään. Tällä hetkellä mulla on käytössäni ainoastaan 50mm linssi ja se ei todellakaan ole se ideaalein vaihtoehto näin pientä tilaa kuvatessa. Täytyy yrittää muistaa ottaa vanhemmilta seuraavalla kerralla mukaani myös tuo vähän laajempi 35mm ja yrittää sillä saada ikuistettua tätä kaunista kotia vähän paremmin.

Viimeisten kolmen viikon aikana en ole ehtinyt olemaan itsekseni oikeastaan tuntia pidempään. Kaikki minut tuntevat varmaan jo tietävät, että kaipaan aina tasaisin väliajoin aikaa ihan vain itselleni. Sellaista aikaa, jolta en odota mitään tai jonka varalle en ole suunnitellut mitään – tiedättehän sellaista aitoa joutinoloa. Sellaista, joka tapahtuu silloin kun koti on siisti, pyykkikori tyhjä ja vatsa täysi, työt on tehty ja viesteihin vastattu. Eilen olin pitkästä aikaa vapaalla ihan kokonaisen päivän. Vaikka olisin hyvin voinut venyä pitkään sängyssä, tavata ystäviä ja notkua kaupungilla ja kahviloissa – päätin, että tänään on se päivä kun en tee yhtään mitään, kenenkään kanssa. Tänään on se päivä, kun olen olemassa vain itselleni. Koska tiedättekö- aika usein käy niin, että kun menee ja tulee koko ajan ei oikeastaan koskaan ehdi pysähtyä kuuntelemaan millaisia ajatuksia pää pyörittää, tai mitä keho kertoo.

Eilinen pysähdys teki niin hyvää. Ensin siivosin asunnon lattiasta kattoon, pesin neljä koneellista pyykkiä (olenko ainoa, joka rakastaa sitä? Kuskaan poikaystävänkin vaatteet aina tänne pestäväksi ihan vain koska pidän pyykkäämisestä niin paljon), höyrytin kasvot ja kävin suihkussa. Kaikki tuo vain, jotta voisin sitten vain olla. Ja sitä tein. Ajattelin, kuulostelin ja tunnustelin. Sen jälkeen kirjoitin kaiken ylös.

Olette varmasti jo huomanneet, mutta viime aikoina kiejoittaminen on ollut todella vaikeaa. Ei yksinkertaisesti ole ollut mitään sanottavaa. Muutamankin kelvollisen rivin raapustaminen on tuntunut tuskaiselta. Joten usein se on jäänyt kokonaan tekemättä. Yhtäkkiä eilisen joutilaisuuden aikana pääsin pitkästä aikaa takaisin kiinni siihen tunteeseen, joka syntyy kun ajatus juoksee niin ettei meinaa sormien kanssa pysyä niiden perässä. Yhtäkkiä, melkein puolen vuoden tauon jälkeen muostin taas kuinka ihanaa kirjoittaminen on, ja kuinka hyvää se tekeekään.

Pidän siis tulevaisuudessa tarkemmin huolta siitä, että järjestän riittävästi aikaa ei millekkään, koska se on selvästi hyvinvoinnin kannalta todella ollennaista. Eikä sen aina tarvitsee olla yhtä kokonaista päivää, se voi olla tunteja siellä – toisia täällä. Sellaiseen meillä jokaisella on varmasti mahdollisuus. Ja yritän myös välttää sitä, että jatkossa odottaisin siltä joutenololta jotain. Silloin voi syntyä jotain suurta, tai olla syntymättä- molemmat ihan yhtä hyviä.

Joutilasta lauantaita jokaiselle.

Pus!

Perjantai ja aurinko. Ihan äkkiseltään en keksi kovin montaa toimivampaa comboa. Etenkään kun edessä on täysin vapaa viikonloppu. Seuraava kalenteriin kirjattu meno on maanantaina kello kymmenen. Suunnitelmissa on lähinnä vain päämärätöntä haahuilua kaupungissa toivottavasti auringonpaisteessa, pitkälle iltapäivään venytettyjä aamiaisia, ystäviä, sarjoja sängyssä myslin ja hillon kanssa (mikä nerokas yhdistelmä, ja jota kokeilin ensimmäisen kerran vasta nyt kolmekymmentä vuotiaana!), muutaman tulevan kamppiksen kuvaaminen, ehkä muutama lasi viiniä, kirppikselle menevien vaatteiden läpikäyminen ja hinnoittelu (ensi viikolla vien järkyttävän määrän vaatteita, kenkiä ja asusteita myyntiin- pysykää kuulolla), lauta- tai korttipelejä ja sunnuntaina haluan ehdottomasti Early Birdiin aamiaselle. Edellisestä kerrasta on jo kaksi viikkoa ja ikävöin ihan todella sitä samettisen pehmeää munafoamia ja niitä grillattuja juustoleipiä.

Mitä suunnitelmia sulla on viikonlopulle? Tai elämälle? Tai ihan mille vaan.

Ihanaa perjantaita!

pst. Tuolla sivupalkissa on nyt menossa lukijatutkimus. Olisi ihanaa jos jaksaisitte käydä osallistumassa. Vastaajien kesken arvotaan kaksi 100€: n Iittalan lahjakorttia.

PB109953

Meistä varmasti jokainen haluaisi voida hyvin ja olla onnellinen. Meistä jokainen tahtoisi mennä iltaisin nukkumaan levollisena ja herätä aamuisin innokkaana ja hyväntuulisena – levänneenä. Mutta silti voisin melkein väittää, että meistä aika harva tekee kuitenkaan päivän aikana kaiken voitavansa jotta niin tapahtuisi. Me laimin lyömme velvollisuuksiamme, toimimme usein väärin tai huonosti, sanomme asiat toisin kuin tahtoisimme, hoidamme joitain asioita vähän vasemmalla kädellä, tai joskus jätämme jopa kokonaan hoitamatta, venytämme asioita usein viime tippaan vaikka tiedämme varsin hyvin, että jos hoitaisimme kaiken alta pois, heti kun vain voimme – voisimme takulla paljon paremmin. Ei tarvitisisi stressata tekemättömistä töistä, tai yrittää pitää mielessään kaikkea mikä täytyy vielä hoitaa, jos kaiken hoitaisi aina heti.

Olen miettinyt paljon sitä, millainen merkitys itsekurilla on hyvinvointiimme. Kuinka paljon se, mitä vaadimme itseltämme vaikuttaa siihen kuinka hyvin voimme. Moni teistä tietää, että olen todella mukavuuden- ja helppoudenhaluinen. Sanon usein, että olen tyytynyt menemään sieltä missä aita on matalin, ja vielä mieluummin sieltä. missä aitaa ei ole ollenkaan. Onko se mukavuudenhaluisiin saanut minut voimaan hyvin? Hetkittäin ehkä joo. Pizza on maistunut hyvältä juuri siinä hetkessä, kodin siivoamatta jättäminen on säästänyt aikaa jollekin sellaiselle nopealle hetken hekumalle. Mutta ei, se ei ole saanut minua voimaan hyvin, sillä tavalla kestävästi kauaskantoisesti hyvin. Päinvastoin. Olen jatkuvasti tyytymätön itseeni, siihen kuinka hoidan asioita tai mitä vaadin itseltäni. Noin kuutena iltana viikossa menen nukkumaan niin, että tiedän hyödyntäneeni potentiaalistani noin 12%, jos sitäkään. Pyörin sängyssä levottomana, sillä tiedän että moni asia jäi taas odottamaan sitä kuuluista huomista, moni sähköposti ja tekstiviesti odottaa edelleen vastaustaan, eikä töitäkään tullut tehtyä siten, kuten olisin ne oikeasti halunnut ja todellakin voinut ja osannut hoitaa.

Vielä joku aika sitten ajattelin, että se on vain sellaista armollisuutta itseään kohtaan, antaa vähän (tässä tapauksessa noin kolmetoista kilometriä) siimaa itselleen silloin, kun on vähän hankalaa. Mutta ei, nyt alan ymmärtää että erityisesti tällaisessa tilanteessa, kun moni asia on kesken ja vähän heikosti, täytyisi kiinnittää erityisen paljon huomiota siihen, että vaati itseltään enemmän, vaatii juuri niin paljon kuin tietää oikeasti pystyvänsä tekemään. Ehkä vähän enemmänkin. Koska se sellainen on uskomista itseensä, potentiaalinsa hyödyntämistä, itsensä kunnioitusta ja rakastamista. Ja juuri sitä, mitä vähän rempallaan oleva mieli kaipaa.

PB109936

Jotta, muistaisin tämän tein itselleni muistilistan asioista, joihin sorrun toistuvasti, vaikka tiedän niistä seuraavan ahdistusta, stressiä ja huonoja yöunia. Tällaisia ovat mm.laskujen maksaminen ajoissa, keittiön siivoaminen heti kokkaamisen jälkeen, vaatekaapin siistinä pitäminen, viesteihin vastaaminen heti ne luettuaan, töiden hoitaminen aikataulussa, kalenteriin katsominen (sillä välttyisi esimerkiksi siltä, ettei bookkaa itseään kolmeen paikkaan samaan aikaan), kauppareissujen suunnitteleminen niin, ettei siellä tarvitse käydä joka päivä, pahimpina päivinä jopa useammin. Ja viimeisenä OPETTELE HYVÄ IHMINEN SANOMAAN EI.

Olen juuri se tyyppi joka sanoo kaikkeen aina heti kyllä, vaikka ei todellakaan vielä sillä hetkellä tiedä haluaako tai edes aikooko toteuttaa sitä, mihin on juuri vastanut kyllä. Voitte siis vain kuvitella, kuinka usein en olekaan siellä missä minun kuuluisi olla koska en muista lupautuneeni mihinkään, tai kuinka usein lähetän viestejä tai soitan puheluita, joissa perun jotain jo sovittuja asioita. Liian usein. Rakkaat ystävät, tässä julkinen anteeksipyyntö jokaiselle teille. Lupaan parantaa tapani, ja sanoa jatkossa kaikkeen ei ja yllättää sittenkin ilmestymällä paikalle. Tästä ikävästä toimintavasta esimerkkinä se, että olin salaa vähän haaveillut, myönnettäköön se tässä nyt, yllätyskolmekymppisistä. Sanoin tästä yhdelle ystävälleni muutama viikko syntymäpäivien jälkeen, johon tämä sanoi että olivat kyllä vähän yllätystä suunnitelleet, mutta tajunneet sitten että oli olemassa huomattavan suuri riski, etten koskaan ede saapuisi paikalle. Ymmärrän. Ja siinä hetkessä tajusin, että juuri niin kävi syntymäpäivänäni vuosi sitten. Sain yllätyssynttärit, joihin en vain itse koskaan mennyt. Jos siis ikinä tahdon saada yllätyksiä täytyy todellakin opetella tuosta tavasta pois. Ja sanomattakin selvää, että todellakin tahdon niitä.