Hei taas. Liian pitkästä aikaa.

Blogi palaa tänään (suunnitelemattomalta ja vähän tahattomaltakin) kesälomalta takaisin arkeen ja säännöllisempään päivitystahtiin.
Viiden kuukauden mittaiseksi venynyt juurettomuus, jatkuva paikasta toiseen sinkoilu, muiden nurkissa elostelu ja tavaroiden vähintään viikottainen purkaminen ja pakkaminen eri paikoissa on vaatinut veronsa. Ihan näin suoraan sanottuna ei ole ollut mitään kirjoitettavaa. Ei yhtään mitään. Pää on täyttymyt pelkistä käytännönasioista ja -järjestelyistä; Aikatauluja siitä milloin lähdetään ja mihin mennään, mitä pakataan mukaan, missä välissä pestään pyykit, ja missä vietän joka toisen viikon.

Nyt tämän juurettomuuden ja väliaikaisuuden loppu alkaa kuitenkin häämöttää, ja aivoista on vapautunut tilaa ajatella ja prosessoida kaikkea muutakin. Yhtäkkiä tuntuu, että olisi sanottavaa ja kerrottavaa vähän kaikesta. Haluaisi puhua sellaisistakin asioista, mistä ei aiemmin olisi uskaltanut tai tahtonut.

IMG_3357

Tämän kesäloman aikana olen miettinyt tätä blogia paljon. Pohtinut ihan tosissani, että onko minusta edes tähän. Tai, että tahdonko edes. Epäröinyt ja epäillyt. Mutta. Nyt tiedän, että tahdon todellakin tehdä juuri tätä. Mutta jotenkin toisella tavalla. Uudella otteella. Tavallaan tuntuu, että tahtoisin tämän blogin olevan vähän vähemmän sitä miltä minä näytän, ja vähän enemmän sitä mitä minä näen. Haluaisin tavallaan piilottaa itseäni tästä tekemisestä, mutta sitten taas toisaalta tahtoisin antaa enemmän. Olla aidompi, rehellisempi ja rohkeampi. Kertoa ja näyttää muutakin kuin sitä, mikä täällä on kaunista ja kivaa. Etenkin nyt, kun siihen kaikkeen kamalaan on saanut vähän etäisyyttä, eikä se ole enää tässä lähellä koko ajan. Oikeastaan todella satunnaisesti enää. Niin siitäkin kertominen tuntuisi helpolta, melkein luontevalta.IMG_3358IMG_3386

Mutta nyt, se minusta! Haluaisin ehdottomasti kuulla myös teitä. Millaisista jutuista te pidätte kaikkein eniten? Vai pidättekö jutuista ollenkaan, vai ovatko kuvat niitä joita kaikkein mieluiten katselette? Mitä tahtoisitte tänne enemmän? Mitä taas vähemmän?

Pst. Tämä kun tuntuu niin monia kiinnostavan, niin kerron vielä ettei ei, me emme ole Roman kanssa palanneet yhteen. Olemme ystäviä ja yhdessä vanhempia Alballe ja näemme luonnollisesti toisiamme aina toisinaan. Kerron samalla myös, etten tapaile ketään muutakaan enkä edes yritä. Sanoinkin sen jo täällä, ja olen edelleen samaa mieltä, juuri nyt on hyvä ja tarpeen opetella olemaan yksi.

Ihanaa syyskuuta.
Kuullaan pian lisää.

Processed with VSCO with f2 presetcollage

collage4Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset collage3Processed with VSCO with f2 preset

Voihan Hanko. Melkeen nolottaa kirjoittaa tämä tähän ihan tälleen avoimesti kaikkien luettavaksi, mutta kirjoitan silti: en ollut koskaan ennen eilistä käynyt Hangossa. Siis koskaan. Milloinkaan. Enkä ollut edes ajatellut, että sinne pitäisi joskus päästä. Siis ennen kuin eilen. Sain aamulla siskolta viestin, että lähdemmekö Alban kanssa hänen ja lastensa seuraksi päiväksi Hankoon. Ja kuten kuvista näkyy, niin lähdimme. Ja mikä päivä. Tuntui ehkä kolmatta kertaa tänä kesänä ihan oikeasti siltä miltä Heinäkuussa kuuluukin: kesältä. Elimme päivän jäätelöllä ja pizzalla. Niin ja tietysti sillä auringolla, koska tottahan toki se porotti lähes pilvettömältä taivaalta koko päivän.

Ihana päivä. Sellainen, ettei yksikään ikävä ajatus tavoittanut. Tänne on ehdottomasti päästävä tänä kesänä vielä uudestaan. Yksin tai ystävien kanssa. Ehkä molempia. Seuraavalla kerralla menen vain päivän sijaan ainakin kolmeksi.

Nyt ravistelen vaatteista ja hiuksista eilisen hiekat ja alan valmistautua viikonloppuun. Vanhemmat lähtivät viikonlopuksi reissuun, joten KÄTY! (kuinka ihanaa, että voi vielä melkein kolmekymppisenä sanoa näin ja tarkoittaa omia vanhempiaan eikä esimerkiksi miestä ja lapsiaan…). Ajattelin kutsua kaikki parhaat ystävät kylään ja viettää lisää niitä eilisen kaltaisia täydellisiä kesäpäiviä.

Ihanaa viikonloppua sullekin!

Processed with VSCO with f2 preset

Tänään on tuntunut aika tahmealta vähän kaikki. Alban nukahdettua oli pakko päästä lenkille. Koko päivän jatkunut harmaus vaihtui yhtäkkiä kesken lenkin sellaiseen seesteiseen, lämpimään sineen ja kirkkauteen. Niin olon kuin säänkin osalta. Oli aivan järkyttävän kaunista. Tai niinhän täällä maalla oikeastaan aina on, mutta äsken ihan erityisesti. Kumpuilevat, tuulessa hiljalleen huojuvat kirkkaankeltaisina hohtavat rypsipellot, laskeva ilta-aurinko ja se sellainen sateen jälkeinen raikkaus. Yhtäkkiä siitä päivän tahmeudesta ei ollut jälkeäkään. Päästin hiljalleen irti kaikista niistä päivän aikana päässä pyörineistä ikävistä ajatuksista. Yksi kerrallaan. Yhtäkkiä mieli alkoikin syöttää tilalle asioita, jotka ovat aivan valtavan hyvin, sellaisia joista ei ehkä aina edes ymmärrä olla kiitollinen ellei erikseen itseään muistuta. Ja siinä niin peltojen keskellä juostessani tämä Parasta Juuri nyt – kirjoitti itse itsensä. Kas tässä kaikki (tai itseasiassa ehkä 1/10 niistä) joka on hyvää juuri nyt.

Processed with VSCO with f2 preset9B77978B-3BAF-4F58-807E-C6CF0A3B5A7AProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetIMG_1268

Ystävät

Joista yksi vastaa puhelimeen aina silloinkin kun kukaan muu ei ole vielä edes herännyt. Yksi, joka majoittaa kokonaiseksi viikoksi toiseen asuntoonsa, jotta saisin olla kerrankin ihan vain itsekseni ja kertoo vielä etten oikeasti ole yksin, vaikka siltä saattaisi joskus tuntuakin. Yksi, jonka näkeminen tuntuu aina siltä kuin tulisi kotiin. Yksi, joka saa aina nauramaan, inspiroitumaan ja jonka kanssa aamuneljä tuntuu aikaiselta. Yksi, joka saa minut tuntemaan itseni paremmaksi tyypiksi kuin oikeastaan edes olen. Yksi, joka silittää tukkaa ja kertoo että me yhdessä pystymme ihan mihin vain, kunhan vain ryhdymme. Tai ystävä, jonka kanssa lähetetään n.175 ääniviestiä päivässä, vaikka koskaan ei oikeastaan edes ole mitään asiaa. Ja yksi, joka on niin täynnä elämää ja valoa, että voimaannun viikoiksi hänen seurastaan. Kaikki te. Ihan jokainen teistä. En ihan rehellisesti tiedä missä olisin ilman teitä. Tai varmaan olisin juuri tässä, mutta en todellakaan tuntisi näin.

Processed with VSCO with f2 preset

Uudet hiukset
jotka tuntuvat niin omilta ja näyttävät minulta, että suurin osa kavereista ei edes huomannut että niille on tehty mitään, vaikka todellisuudessa hiuksista lähti varmaan puolet. Hiusten lisäksi hymyilyttää myös se ihminen, joka näitä hiuksia laittaa.

Processed with VSCO with f2 preset

Iltakylvyt Alban kanssa
Sen lisäksi, että tuon tunnin kylvyn ajan saan hetken hengähtää, niin rakastan sitä tyyppiä joka tuosta lapsesta aina kylvyssä kuoriutuu; hän tanssii, laulaa, näyttelee ja ihan siis todella esiintyy. Venäjäksi tietysti. Ymmärrän sanan sieltä, toisen täältä mutta kokonaisuus jäi aika valjuksi, vaan ei sen väliä. Se draaman määrä välittyy ilman sisällön ymmärtämistäkin. (tässä kontekstissa tuo kuva näyttää ehkä vähän turhankin dramaattiselta. Kerrotakoot siis, että tuo ei ole siis verta, ei edes tekoverta, vaan vaaleanpunaista saippuaa. Ihan niin dramaattisiksi eivät nämä kylpyhetket ole äityneet)

Processed with VSCO with f2 preset

Tämä Samsøe Samsøe:n mekko, jota olen käyttänyt noin 17 kertaa tämän yhden kuukauden aikana.

Alepa-pyörät. Yksi parhaista asioista Helsingissä juuri nyt. Vaikka joka kerta vähän kiroankin sitä, että joudun aina etsimään sitä pyöräparkkia niin pitkään, että kävellen olisin ollut perillä suunnilleen samassa ajassa. Ja ehkä vähän myös sitä, että se pyörän kori on niin surkea, että olen hävittänyt tiputtamalla tänä kesänä jo yhden lempipaidoistani sekä yhden (rumahkon) takin.

FFF6EEC4-BEA4-48C1-9DEA-D5DAA59965F7Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset

Nämä satumaisen kauniit illat. Ja aamuyöt.
Ne auringonlaskut, joihin kiteytyy kaikki päivän aikana tapahtunut. Niitä, joita on katsellut silloin, kun on tuntunut siltä, että on yksin koko maailmassa, vaikka tasan tarkkaan tietää, ettei todellakaan ole, ja ne yöksi vaihtuvat illat jotka on saanut jakaa seurassa, sylissä ja tietäen olevansa turvassa. Kävipä miten tahansa. Tai ne aamuyöt jolloin on tanssinut itsensä hikeen, nauranut niin ettei ole ihan varma onko se sittenkin itkua. Kävellyt kotiin aamukuudelta, koska ei ole tahtonut päivän ihan vielä päättyvän.

Kesä mummolassa.
Vaikka kotiin palaaminen näin aikuisiällä (erityisesti lapsen kanssa) on ollut monella tapaa kaikkea muuta kuin helppoa ja mutkatonta, niin se on ollut tosi monella tavalla kuitenkin myös aivan valtavan ihanaa. Huoletonta, idyllistä ja kivaa. Pihaa riittää vaikka kolmeksi jalkapallokentäksi, on uima-allas johon huuhtoa päivän pölyt ja murheet (ja jonka reunalla tylsistyä kuoliaaksi, kun Alba jaksaisi heilutella ihan vaan varpaitaan vedessä väsymättä ihan vaikka aamusta iltaan, jos saisi), sauna pellon laidalla, joka lämpeää melkein joka ilta. Äiti ja isä. Kesän kotona asuva pikkuveli. Sisko perheineen ihan vieressä. Koirat. Kesähuone. Lenkkimaisemat. Kaikki tämä on tehnyt myös hyvää, vaikka sietämistä on myös puolin ja toisin ollut.

Processed with VSCO with f2 presetE417B399-CE52-40D4-99F6-442CBFF28053Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset

Se, että uskalsin myöntää itselleni olevani oikeasti aika hiton rikki ja väsynyt kaikesta mitä viimeisen vuoden aikana on tapahtunut. Sekä se, että hain ja saan apua. Olisi ehkä pitänyt tehdä tämä jo n.kymmenen vuotta sitten, mutta kaikella aikansa ja paikkansa.

Se, että kolmen kuukauden muiden nurkissa norkoilu tulee toivottavasti hyvin pian päätökseensä. Se on asia, joka tekee nyt onnellisemmaksi kuin melkein mikään muu.
Helsinki on ihan pian taas koti. Tai ihanaa, että ylipäätään pian on koti. Mitä luksusta.

Edelliset Parasta Juuri Nyt – jutut täällätäällä ja täällä

1C9A2C49-A54C-40E2-823E-4FD4C8068D85

Olen kuvitellut koko elämäni olevani ihminen joka viihtyy ja pärjää hyvin yksin. Ja kyllä, niin viihdynkin. Aina silloin kun olen itse saanut määrittää sen yksinäisyyden rajat; päättää milloin ja missä se tapahtuu, ja kuinka pitkään se kestää. Oikeastaan vasta eron jälkeen tajusin, että olen ollut suhteessa oikeastaan enemmän ja vähemmän aina jostain 14-vuotiaasta asti. Tuosta tähän päivään on mahtunut korkeintaan neljä kuukautta niin, etten olisi ollut suhteessa. Siis kokonaisten 15 vuoden aikana. Se on aika vähän. Nyt eron jälkeen huomasin millaisia tunteita ”oikea” yksin oleminen herätti. Tunsin itseni jotenkin puolikkaaksi. Paljon pienemmäksi ja jotenkin vähäpätöisemmäksi, kuin suhteessa ollessani. Silloin tiesin, että on se joku jolle minä olen erityisempi kuin kukaan muu. Oli joku, joka oikeasti tunsi ja tiesi minusta kaiken ja tahtoi silti olla siinä. Oli joku jolle minä olen enemmän kuin yksikään muu. Ja kun sitä toista ei enää ollut, en oikein tiennytkään mitä olin. Tajusin, että olin määrittänyt itseäni ja olemistani aivan järkyttävän paljon jonkun toisen ihmisen kautta. Tunsin olevani jotain vasta, kun olin sitä jollekin toiselle. Mutta mitä olin ja olen itselleni, ihan vain yksinäni. En kovinkaan paljon. Tai siltä se tuntui. Tuntuu toisinaan edelleen.

DAA842FE-4C05-47F9-8A8B-AC59C07CD825

Huomasin, että yksin oleminen pelotti. Ensimmäiset kuukaudet olivat kamalia, juuri siksi että tajusin etten todellakaan osaa olla yksin. Tarvin ja kaipasin aivan järkyttävän paljon sitä, että joku kertoisi että riitän. Enemmänkin. Silloin tajusin myös sen, etten todellakaan tahdo asian olevan niin. Haluan oppia viihtymään itsekseni. Haluan olla sellaisessa tilanteessa, jossa en kaipaa mitään. Haluan tuntea itseni vähintäänkin riittäväksi näin, yksin. Haluan etten tarvitse toista täydentämään tai tukemaan sitä mitä olen. Tai tekemään minusta kokonaista, mitenkään enempää. Kun pääsen sinne minne olen matkalla, tiedän että jos joskus tapaan jonkun joka saa tuntemaan jotain erityistä, niin se kaikki tuntuu vielä huomattavasti hienommalta, suuremmalta, puhtaammalta. Mutta juuri nyt, on oikeasti melkein hyvä olla yksin. Ihan aidosti. En muuttaisi oikeastaan mitään.

Paitsi jotain. Tietysti.