Processed with VSCO with f2 preset

Kesä oli kiva, mutta syksy on ehdottomasti kyllä mulle vuoden antoisinta aikaa.
Kesällä tuli elettyä vähän pellossa, mutta heti kun päivän keskilämpötila putoaa alle 15 niin alkaa tehdä mieli laittaa hommat järjestykseen. Juokseminen tuntuu taas hyvältä idealta, koti-ilta Alban, perheen tai ystävien kanssa huomattavasti paremmalta kuin ilta ulkona. On mukavaa pukeutua muuhunkin kuin mekkoon ja farkkutakkiin. Opiskelu tuntuu houkuttelevalta, lukeminen kiinnostaa, hyvät yöunet ja säännöllinen päivärytmi tuntuu huomattavasti paremmalta kuin kesäinen _tehdään milloin vaan mitä vaan_ -mentaliteetti.

Myös pukeutumisen suhteen syksy on vuoden hauskinta aikaa. Erityisen onnellinen olen siitä, että saan taas kaivaa kaikki takkini esiin.

Processed with VSCO with f2 preset collage

Kirpparikamoja lajitellessani laskin ihan huvikseni kuinka monta takkia omistan. Sain vastaukseksi: naurettavan monta. Minulla on enemmän takkeja kuin mitään muita yksittäisiä vaatekappaleita. Siis enemmän takkeja, kuin esimerkiksi kenkiä, t-paitoja tai (harmaita) neuleita. Ja silti, yksikään omistamistani takeista ei päätynyt sinne myytävien tavaroiden joukkoon. Sillä käytän oikeasti kaikkia takkejani. Kuten jo tiedätte, muuten vaatevalikoimani on aika pieni, mutta takilla koko asun ilmettä saa muutettua täysin.
Tekisi mieli pysytellä koko syksy ulkona, jotta saisin pukeutua ja näyttäytyä kaikissa takeissani mahdollisimman paljon.

Processed with VSCO with f2 preset

Näissä kuvissa ehdottomasti takeista tärkein: Minimumim pitkä kamelitakki. Tiedän, että mikäli tämä vain pysyy ehjänä tulen käyttämää tätä vielä kuusikymppisenäkin. Kohentaa ryhtiä, ja saa hupparinkin näyttämään salonkikelpoiselta. Inhoan sitä, kun joku sanoo etttä ”tällaisen ja tällaisen vaatteen tulisi löytyä jokaisen vaatekaapista” öö anteeksi, mutta ei kuuluisi. Ei ole olemassakaan sellaisia asioita, jotka tulisi löytyä jokaisen vaatekaapista. Niin paitsi tällainen camelcoat. Se on must. Paitsi ettei ole, ellei niin halua.

Ihanaa viikonloppua.

Mä pujahdan nyt mun keltaiseen collegepaitaan, jossa lukee ”happy when it rains” vaikka juuri nyt olenkin niin onnellinen, ettei sada. Tuo harmaus ei haittaa, pään sisällä paistaa aurinko niin että tarvis vähintään +50 suojakertoimen.

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset

Alban ollessa vielä ihan pieni ajattelin usein äärimmäisen suurella kunnioituksella vanhempia, jotka ovat lapsensa/lapsiensa kanssa yksin. Mietin, että kuinka he ikimaailmassa jaksavat. Muistan kuinka kiitollinen olin aina, kun puoliso tuli työpäivän jälkeen kotiin ja otti homman haltuun, niin että itse sain levätä, kerätä voimia. Muistan tarkkaan kuinka pitkiltä tuntuivat ne päivät, jolloin toinen ei tullutkaan töiden jälkeen suoraan kotiin. Puhumattkaan niistä päivistä, kun toinen oli poissa yhden kokonaisen. Ja ei, niitä sellaisia päiviä ei todellakaan ollut montaa.
Muistan ajatelleeni tuolloin, etten koskaan pärjäisi ja jaksaisi kaikkea yksin. Toisen apu tuntui aivan järjettömän tärkeältä ja isolta asiasta aivan kaikkien hyvinvoinnin ja onnen kannalta.

Alba ei ole päivähoidossa, joten ne viikot kun hän on minulla olemme yhdessä ihan koko ajan. Heräämme yhdessä aamuseitsemältä, hän nukahtaa viereeni iltakahdeksalta ja herää siitä taas seuraavana aamuna. Herätyksien välillä teemme yhdessä oikeastaan kaiken. Ja se tuntuu ihan valtavan suurelta luksukselta. Saada olla läsnä ja lähellä koko ajan. Etenkin nyt, kun siihen ei ole enää mahdollisuutta joka ikinen päivä, sillä lapsella on toinenkin, ihan yhtä tärkeä, koti.

Yksi isoimmista ja pelottavimmista asioista eron kynnyksellä olikin se, kuinka jaksaisin ja osaisin lapsen kanssa yksin (siis sen lisäksi että kuinka kestäisin olla hänestä erossa). Mutta niin vaan kaikkeen näköjään tottuu. Sellaiseenkin mihin ei ehkä ensin uskonut. Ja nyt en oikeastaan enää edes saa kiinni niistä tunteista, kuinka paljon toisen apua tarvitsi. Tiedän jo, että pärjään vallan hyvin yksinkin. Ja mikä tärkeintä, jaksan. Ja nautin. Voimaannun. Tästä kaikesta.

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset

Ja oikeastaan, en edes ajattele olevani yksin. Vaan kaksin. Minä ja hän, Trishinin tytöt.

IMG_3346

Kysyin (turhan pitkäksi venähtäneen) blogiloman jälkeen teiltä mistä tahtoisitte minun kirjoittavan, tai mitä kuvaavan. Ehdottomasti eniten toivottiin lisää asuja. Se ehkä hieman yllätti, sillä ajattelin jokaisen jo unohtaneen että minäkin tosiaan pukeudun koska edellisistä asukuvista on niin järjettömän pitkä aika. En uskalla edes alkaa laskea kuinka pitkä. Nyt tässä kesän aikana on kyllä ymmärtänyt kuinka paljon helpompaa aivan todella moni asia oli silloin kun taloudessa oli kaksi aikuista; toinen joka pukeutui, ja toinen joka jaksoi kuvata ne pukimet mm.siis. Keksisin äkkiseltään kyllä liudan muitakin asioita, jotka olivat helpompia silloin. Kuten esimerkiksi se, että joku kävi _aina_ ruokakaupassa minun puolestani. Ei varmaan mennä kovin paljon metsään jos sanon, että jouduin sinne liki yhdeksän vuoden suhteemme aikana itse noin.kerran kuukaudessa. Ja se on aika vähän se. Nykyään tosin olen alkanut jo pitää tästä lähes päivittäisestä rutiinista, ihan vain ja ainoastaan siksi kuinka etevä lapsen-kanssa-kaupassa-kävijä minusta on kehkeytynyt. En edes muista milloin viimeksi olisin ärsyyntynyt tai turhautunut kauppareissulla, tai Alba olisi vinkunut tai halunnut jotain, mitä en olisi hänelle ostamassa. Kaikkeen siis tottuu. Jopa kaupassa käymiseen, vaikka pidin sitä sulana mahdottomuutena vielä vuosi sitten.

Mutta se siitä.

68696223-EB4C-4A36-AF1D-4C07416D2731BA2B3BBE-89AB-4507-A1C1-CEC939A3954A

Asuja tahdon itsekin kuvata teille ja ihan vain itsellenikin ehdottomasti enemmän. Tuntui jotenkin mukavalta huomata myös se, että useammassa kuin yhdessä kommentissa mainittiin ja tiedettiin se, ettei meikäläisen vaatekaapin sisältö ole erityisen mittava, mutta silti koettiin että asuni ja erityisesti niiden yhdisteleminen kiinnostavat. Lämmittää tuo tuollainen.
Kiinnostus pukeutumiseen oli koko kesän aika vähäistä, ja jos vain pystyin en useimmiten pukeutunut heh. Mutta aina syksyn ja viileyden tullen se alkaa taas kiinnostaa ihan uudella tavalla. Tänään kaivelin vintiltä neuleita, pitkiä housuja, takkeja ja nilkkureita ja sen sijaan, että olisin innostunut siitä kaikesta mitä näin, tulikin tunne että haluan kaikesta siitä eroon. Haluan myydä kaiken. En edes valehtele, kun sanon, että aivan kaiken miinus kahdet farkut, kahdet housut ja kolme takkia. Muuten kaikki saa mennä. Sellainen olo, että uuteen kotiin muuttaessamme haluan oikeasti aloittaa aivan kaiken mahdollisen jotenkin alusta. Puhtaalta pöydältä, niinku sanotaan.
Tuntuu vapauttavalta se, että eron yhteydessä luovuin kaikista huonekaluista ja tavaroista, säästin vain ne muutamat kaikkein tärkeimmät. En varmaan koskaan sitten teinivuosien ole omistanut näin vähän kuin nyt, ja tuntenut silti olevani aivan järjettömän hyväosainen, rikas ja onnellinen.

IMG_3343IMG_3345

College: Makia *
Paita: Zara
Housut: Bik Bok
Kengät: Vans

Eli, pysykäähän kuulolla jos mun vanhat vaatteet kiinnostavat. Kerron myyntipaikasta ja -tavasta heti kun keksin sen.

Pst. Tuo kuvien ihana Makia :n poolo on tämän syksyn mallistoa ja löytyy kaupoista nyt!

*saatu

Processed with VSCO with f2 preset

Instagramissa (@sannitrishin ) olenkin tästä jo maininnut, mutta multakin löytyy nykään Microblading– kulmat. Ja voin kertoa heti näin alkuun, etten voisi olla tyytyväisempi päätökseeni ottaa nämä. Ovat helpottaneet kaikkea tekemistä ja olemista n.24% ja tehneet niistä huonoistakin naamapäivistä huomattavan paljon siedettävimpiä (ja harvinaisempia!)

En ole oikeastaan koskaan ollut se tyyppi, joka käyttäisi meikkaamisen enemmän kuin 15 minuuttia päivästä. Ehkä pitäisi, mutta en osaisi. Synnyin ja kasvoin yhteisössä, jossa meikkaamista ei todellakaan katsottu hyvällä. Ja en varmaan edes valehtele kovin paljon, jos sanon että aloin meikata (lue käyttää meikkivoidetta) ehkä joskus 18-19 vuotiaana, ja ihan pelkän meikkivoiteen turvin mentiin varmaan jonnekin reilusti päälle kahdenkympin. Vieläkään en välttämättä jaksa sutia ripsiväriä ripsiin viikon jokaisena päivänä, mutta melkein kuitenkin.

Sanomattakin siis selvää, että arvostan meikissä eniten sitä että siihen menee mahdollisimman vähän aikaa ja sitä, että lopputulos olisi mahdollisimman lähellä sitä miltä ihan oikeastikin näytän.

Kulmistani olen kuitenkin aina pitänyt huolen silloinkin, kun ei ole huvittanut tehdä mitään muuta. Olen syntymälahjana saanut melko hyvät kulmakarvat, joihin olen ollut varsin tyytyväinen. Hormonitoiminnan muutokset ja aurinko ovat kuitenkin aina tehneet vähän tehtäviään, ja erityisesti aina juuri kesäisin kulmakarvat ovat vaalentuneet suunnilleen siinä missä hiuksetkin. Ja olo on tuntunut usein aika valjulta. Koen, että kulmat luovat jotenkin kasvoille raamit, antavat selkeämmän ilmeen ja korostavat muita piirteitä. Joten kun niitä ei ole kasvoilta juuri erottanut, niin niille on todellakin aina (ihan erityisesti siis juuri kesäisin) tarvinnut näyttää kynää ja sutia. Kulmien laittaminen onkin ollut laittautumisessani ehdottomasti se aikaa vievin osuus.

Processed with VSCO with f2 preset

Olinkin todella innoissani, kun Nilufer Asikainen otti minuun kesän loppupuolella yhteyttä ja kysyi haluaisinko testata microbladingia. Todellakin halusin. Ja voi kuinka tyytyväinen olenkaan näihin ollut. Meikkaamaton naamakin näyttää ihan järkyttävän paljon skarpimmalta näiden kulmien kanssa. Kulmakynät, ja – vahat on saanut unohtaa ja meikkaaminen on nopeutunut entisestään. Ihanaa, että kasvoilla on edes yksi asia joka on aina hyvin. Tapahtui mitä tahansa.

Ja ihan erityisen hyvilläni olen kyllä siitäkin, että menin juuri Niluferille nämä laittamaan. Hän tekee kaiken sellaisella tinkimättömyydellä ja tarkkuudella, että itseni kaltaisella hötkyilijällä oli ihan kärsivällisyyden kanssa tekemistä. Mutta siinä hoitopöydällä maatessa tuli kyllä sellainen turvallinen olo, että tässä ollaan nyt kyllä hyvissä käsissä. Ja lopputuloksen nähtyäni olin vielä entistä vakuuttuneempi. Tuo nainen kyllä osaa asiansa, ja paljon muutakin. Ja on lisäksi vielä ihan mielettömän hauska tyyppi. Suosittelen ehdottomasti: niin mircobladingia kuin Niluferiakin. Ja tuo nainen osaa näiden kulmien teon lisäksi läjäpäin kaikkea muutakin. Täältä löydätte lisää infoa hänestä ja tekemisistään.

Nyt toivotan kaikille leppoisaa sunnuntaita,
ja hyviä kulmakarvapäiviä.

Pus!