IMG_3346

Kysyin (turhan pitkäksi venähtäneen) blogiloman jälkeen teiltä mistä tahtoisitte minun kirjoittavan, tai mitä kuvaavan. Ehdottomasti eniten toivottiin lisää asuja. Se ehkä hieman yllätti, sillä ajattelin jokaisen jo unohtaneen että minäkin tosiaan pukeudun koska edellisistä asukuvista on niin järjettömän pitkä aika. En uskalla edes alkaa laskea kuinka pitkä. Nyt tässä kesän aikana on kyllä ymmärtänyt kuinka paljon helpompaa aivan todella moni asia oli silloin kun taloudessa oli kaksi aikuista; toinen joka pukeutui, ja toinen joka jaksoi kuvata ne pukimet mm.siis. Keksisin äkkiseltään kyllä liudan muitakin asioita, jotka olivat helpompia silloin. Kuten esimerkiksi se, että joku kävi _aina_ ruokakaupassa minun puolestani. Ei varmaan mennä kovin paljon metsään jos sanon, että jouduin sinne liki yhdeksän vuoden suhteemme aikana itse noin.kerran kuukaudessa. Ja se on aika vähän se. Nykyään tosin olen alkanut jo pitää tästä lähes päivittäisestä rutiinista, ihan vain ja ainoastaan siksi kuinka etevä lapsen-kanssa-kaupassa-kävijä minusta on kehkeytynyt. En edes muista milloin viimeksi olisin ärsyyntynyt tai turhautunut kauppareissulla, tai Alba olisi vinkunut tai halunnut jotain, mitä en olisi hänelle ostamassa. Kaikkeen siis tottuu. Jopa kaupassa käymiseen, vaikka pidin sitä sulana mahdottomuutena vielä vuosi sitten.

Mutta se siitä.

68696223-EB4C-4A36-AF1D-4C07416D2731BA2B3BBE-89AB-4507-A1C1-CEC939A3954A

Asuja tahdon itsekin kuvata teille ja ihan vain itsellenikin ehdottomasti enemmän. Tuntui jotenkin mukavalta huomata myös se, että useammassa kuin yhdessä kommentissa mainittiin ja tiedettiin se, ettei meikäläisen vaatekaapin sisältö ole erityisen mittava, mutta silti koettiin että asuni ja erityisesti niiden yhdisteleminen kiinnostavat. Lämmittää tuo tuollainen.
Kiinnostus pukeutumiseen oli koko kesän aika vähäistä, ja jos vain pystyin en useimmiten pukeutunut heh. Mutta aina syksyn ja viileyden tullen se alkaa taas kiinnostaa ihan uudella tavalla. Tänään kaivelin vintiltä neuleita, pitkiä housuja, takkeja ja nilkkureita ja sen sijaan, että olisin innostunut siitä kaikesta mitä näin, tulikin tunne että haluan kaikesta siitä eroon. Haluan myydä kaiken. En edes valehtele, kun sanon, että aivan kaiken miinus kahdet farkut, kahdet housut ja kolme takkia. Muuten kaikki saa mennä. Sellainen olo, että uuteen kotiin muuttaessamme haluan oikeasti aloittaa aivan kaiken mahdollisen jotenkin alusta. Puhtaalta pöydältä, niinku sanotaan.
Tuntuu vapauttavalta se, että eron yhteydessä luovuin kaikista huonekaluista ja tavaroista, säästin vain ne muutamat kaikkein tärkeimmät. En varmaan koskaan sitten teinivuosien ole omistanut näin vähän kuin nyt, ja tuntenut silti olevani aivan järjettömän hyväosainen, rikas ja onnellinen.

IMG_3343IMG_3345

College: Makia *
Paita: Zara
Housut: Bik Bok
Kengät: Vans

Eli, pysykäähän kuulolla jos mun vanhat vaatteet kiinnostavat. Kerron myyntipaikasta ja -tavasta heti kun keksin sen.

Pst. Tuo kuvien ihana Makia :n poolo on tämän syksyn mallistoa ja löytyy kaupoista nyt!

*saatu

Processed with VSCO with f2 preset

Instagramissa (@sannitrishin ) olenkin tästä jo maininnut, mutta multakin löytyy nykään Microblading– kulmat. Ja voin kertoa heti näin alkuun, etten voisi olla tyytyväisempi päätökseeni ottaa nämä. Ovat helpottaneet kaikkea tekemistä ja olemista n.24% ja tehneet niistä huonoistakin naamapäivistä huomattavan paljon siedettävimpiä (ja harvinaisempia!)

En ole oikeastaan koskaan ollut se tyyppi, joka käyttäisi meikkaamisen enemmän kuin 15 minuuttia päivästä. Ehkä pitäisi, mutta en osaisi. Synnyin ja kasvoin yhteisössä, jossa meikkaamista ei todellakaan katsottu hyvällä. Ja en varmaan edes valehtele kovin paljon, jos sanon että aloin meikata (lue käyttää meikkivoidetta) ehkä joskus 18-19 vuotiaana, ja ihan pelkän meikkivoiteen turvin mentiin varmaan jonnekin reilusti päälle kahdenkympin. Vieläkään en välttämättä jaksa sutia ripsiväriä ripsiin viikon jokaisena päivänä, mutta melkein kuitenkin.

Sanomattakin siis selvää, että arvostan meikissä eniten sitä että siihen menee mahdollisimman vähän aikaa ja sitä, että lopputulos olisi mahdollisimman lähellä sitä miltä ihan oikeastikin näytän.

Kulmistani olen kuitenkin aina pitänyt huolen silloinkin, kun ei ole huvittanut tehdä mitään muuta. Olen syntymälahjana saanut melko hyvät kulmakarvat, joihin olen ollut varsin tyytyväinen. Hormonitoiminnan muutokset ja aurinko ovat kuitenkin aina tehneet vähän tehtäviään, ja erityisesti aina juuri kesäisin kulmakarvat ovat vaalentuneet suunnilleen siinä missä hiuksetkin. Ja olo on tuntunut usein aika valjulta. Koen, että kulmat luovat jotenkin kasvoille raamit, antavat selkeämmän ilmeen ja korostavat muita piirteitä. Joten kun niitä ei ole kasvoilta juuri erottanut, niin niille on todellakin aina (ihan erityisesti siis juuri kesäisin) tarvinnut näyttää kynää ja sutia. Kulmien laittaminen onkin ollut laittautumisessani ehdottomasti se aikaa vievin osuus.

Processed with VSCO with f2 preset

Olinkin todella innoissani, kun Nilufer Asikainen otti minuun kesän loppupuolella yhteyttä ja kysyi haluaisinko testata microbladingia. Todellakin halusin. Ja voi kuinka tyytyväinen olenkaan näihin ollut. Meikkaamaton naamakin näyttää ihan järkyttävän paljon skarpimmalta näiden kulmien kanssa. Kulmakynät, ja – vahat on saanut unohtaa ja meikkaaminen on nopeutunut entisestään. Ihanaa, että kasvoilla on edes yksi asia joka on aina hyvin. Tapahtui mitä tahansa.

Ja ihan erityisen hyvilläni olen kyllä siitäkin, että menin juuri Niluferille nämä laittamaan. Hän tekee kaiken sellaisella tinkimättömyydellä ja tarkkuudella, että itseni kaltaisella hötkyilijällä oli ihan kärsivällisyyden kanssa tekemistä. Mutta siinä hoitopöydällä maatessa tuli kyllä sellainen turvallinen olo, että tässä ollaan nyt kyllä hyvissä käsissä. Ja lopputuloksen nähtyäni olin vielä entistä vakuuttuneempi. Tuo nainen kyllä osaa asiansa, ja paljon muutakin. Ja on lisäksi vielä ihan mielettömän hauska tyyppi. Suosittelen ehdottomasti: niin mircobladingia kuin Niluferiakin. Ja tuo nainen osaa näiden kulmien teon lisäksi läjäpäin kaikkea muutakin. Täältä löydätte lisää infoa hänestä ja tekemisistään.

Nyt toivotan kaikille leppoisaa sunnuntaita,
ja hyviä kulmakarvapäiviä.

Pus!

Kesän aikana kuulin useammin kuin kymmenen kertaa, että olen laihtunut. Tai, että näytän vähän huonovointiselta. Olenko varmasti ihan kunnossa. Kuulin myös, kuinka pieni pyöreys tekisi minullekin vain hyvää. Kerran yksi uusi tuttava, joka oli tiennyt minut aiemmin somen kautta, sanoi, ettei olisi uskonut minun olevan tyyppi, joka tavoittelee laihuutta. Nuo kommentit tuntuvat ihan absurdeilta. Kahdestakin syystä. Toinen niistä se, että moni teistä takuulla yllättyisi jos tietäisi kuinka paljon teen töitä sen eteen etten olisi pelkkää luuta ja nahkaa. Syön järkyttävän suuria annoksia (aina suunnilleen yhtä suuria kuin miespuoliset, reilusti suuremmat, ystäväni), monta kertaa päivässä. Syön sekä proteiini- että hilihydraattiravintolisiä. Rakastan pizzaa, kunnon burgereita, suklaata, sipsejä ja viiniä enkä todellakaan laskeskele kaloreita. Paitsi toisinaan. Ja silloinkin tuuletan ja hurraan, jos olen onnistunut syömään päivänä aikana niitä esimerkiksi yli 4000. Yritän liikkua niin, että se kuluttaisi mahdollisimman vähän. Välttelen pitkäkestoista ja hidastempoista liikuntaa laihtumisen pelossa. Ja tankkaan aina niin ennen kuin jälkeen treenien.

Mutta samalla olen myös tyyppi, joka reagoi kehollaan vahvasti kaikkeen tapahtuvaan. Sanomattakin selvää, että tämä vuosi on ollut monella tapaa aika poikkeuksellinen. Tunteet ovat vaihdelleet ylitsevuotavasta onnesta sinne ihan synkimpiin surun syövereihin. Olen ollut vuoden aikana ihastunut, rakastunut ja sydän särkyneenä. Olen stressanut ja vähän ehkä pelännytkin tulevaa, samalla kun olen odottanut sitä kutkuttavalla innolla. Olen nukkunut suunnilleen yhtä huonosti kuin Alban ensimmäisenä vauvavuotena, joka tarkoittaa noin 17 herätystä yhden yön aikana. Kaikki se on vaikuttanut takuulla myös ulkoiseen olemukseen, tai siihen kuinka hyvinvoiva ja jaksava olen ollut. Tiedän laihtuneeni vuoden aikana useita kiloja. Mutta en todellakaan tieten tahtoen. Päinvastoin.

75B9A187-61E1-429B-9A27-D869450DFB9A

Toinen syy, jonka vuoksi nuo kommentit tuntuvat erikoisilta on se, etten ihan ymmärrä miksi laihuus on sellainen asia jonka koetaan olevan vapaa kritisoitavaksi ja kommentoitavaksi. Tuntuu olevan ihan ok sanoa, että tuo tuollainen laihuus ei kyllä enää edes ole kaunista, tai että sun kasvoille kyllä sopisi sellainen pieni pyöreys. Voisin kuvitella, että aika harva sanoisi samaa kenellekään liikakilojen kanssa kamppailevalle. Jostain syystä ajatellaan ja oletetaan, että laihuus on aina sellainen asia, jota kohti on tarkoituksella ja tahtoen pyritty. Mutta kun niin ei todellakaan aina ole. Toivoisinkin kaikilta hienotunteisuutta kaikkeen ulkonäköön liittyvään, sillä koskaan et voi tietää mitä sen kaiken takana mahdollisesti on. Tiedän kyllä, että todennäköisesti ihmisten kommentit ovat olleet täysin viattomia ja pahaatarkoittamattomia. Tiedän, että laihuuden ajatellaan olevan usein jotenkin positiivisempaa kuin lihavuuden ja sen vuoksi, sitä pidetään jotenkin hyväksyttävämpänä kommentoida. Ja se tuntuu aika karsealta. Samoin kuin ylipäätään se, kuinka järkyttävän suurta arvoa kaikelle ulkoiselle nykyään annetaan, mutta siitä onkin tulossa ihan oman postauksensa myöhemmin.

7BE6E7BB-B2BB-424E-A90C-30E0FCDE3035A8C984DC-E181-4D20-80B9-678F4B324FD8

Ette uskokaan kuinka monta vuotta elämästäni olen toivonut olevani jotain muuta kuin tämän kokoinen. Nyt alan hiljalleen olla sinut sen kanssa, että olen mitä olen, vaikka edelleenkin aika usein toivoisin saavani jostain ne 10 kaipaamani lisäkiloa. Mutta siihen asti ja aivan takuulla kyllä senkin jälkeen ihailen niitä kauniita, pyöreämpi, kasvoja ja vartaloita (erityisesti niitä pyllyjä) muilla.

Pst. Tiedän, että on myös ihmisiä jotka ajattelevat että mitä, eihän tuo nyt edes ole erityisen laiha. En tiedä sinun määritteitäsi laihalle, mutta meikäläinen on noin 10 kiloa sen oman laihani alapuolella.

Hei taas. Liian pitkästä aikaa.

Blogi palaa tänään (suunnitelemattomalta ja vähän tahattomaltakin) kesälomalta takaisin arkeen ja säännöllisempään päivitystahtiin.
Viiden kuukauden mittaiseksi venynyt juurettomuus, jatkuva paikasta toiseen sinkoilu, muiden nurkissa elostelu ja tavaroiden vähintään viikottainen purkaminen ja pakkaminen eri paikoissa on vaatinut veronsa. Ihan näin suoraan sanottuna ei ole ollut mitään kirjoitettavaa. Ei yhtään mitään. Pää on täyttymyt pelkistä käytännönasioista ja -järjestelyistä; Aikatauluja siitä milloin lähdetään ja mihin mennään, mitä pakataan mukaan, missä välissä pestään pyykit, ja missä vietän joka toisen viikon.

Nyt tämän juurettomuuden ja väliaikaisuuden loppu alkaa kuitenkin häämöttää, ja aivoista on vapautunut tilaa ajatella ja prosessoida kaikkea muutakin. Yhtäkkiä tuntuu, että olisi sanottavaa ja kerrottavaa vähän kaikesta. Haluaisi puhua sellaisistakin asioista, mistä ei aiemmin olisi uskaltanut tai tahtonut.

IMG_3357

Tämän kesäloman aikana olen miettinyt tätä blogia paljon. Pohtinut ihan tosissani, että onko minusta edes tähän. Tai, että tahdonko edes. Epäröinyt ja epäillyt. Mutta. Nyt tiedän, että tahdon todellakin tehdä juuri tätä. Mutta jotenkin toisella tavalla. Uudella otteella. Tavallaan tuntuu, että tahtoisin tämän blogin olevan vähän vähemmän sitä miltä minä näytän, ja vähän enemmän sitä mitä minä näen. Haluaisin tavallaan piilottaa itseäni tästä tekemisestä, mutta sitten taas toisaalta tahtoisin antaa enemmän. Olla aidompi, rehellisempi ja rohkeampi. Kertoa ja näyttää muutakin kuin sitä, mikä täällä on kaunista ja kivaa. Etenkin nyt, kun siihen kaikkeen kamalaan on saanut vähän etäisyyttä, eikä se ole enää tässä lähellä koko ajan. Oikeastaan todella satunnaisesti enää. Niin siitäkin kertominen tuntuisi helpolta, melkein luontevalta.IMG_3358IMG_3386

Mutta nyt, se minusta! Haluaisin ehdottomasti kuulla myös teitä. Millaisista jutuista te pidätte kaikkein eniten? Vai pidättekö jutuista ollenkaan, vai ovatko kuvat niitä joita kaikkein mieluiten katselette? Mitä tahtoisitte tänne enemmän? Mitä taas vähemmän?

Pst. Tämä kun tuntuu niin monia kiinnostavan, niin kerron vielä ettei ei, me emme ole Roman kanssa palanneet yhteen. Olemme ystäviä ja yhdessä vanhempia Alballe ja näemme luonnollisesti toisiamme aina toisinaan. Kerron samalla myös, etten tapaile ketään muutakaan enkä edes yritä. Sanoinkin sen jo täällä, ja olen edelleen samaa mieltä, juuri nyt on hyvä ja tarpeen opetella olemaan yksi.

Ihanaa syyskuuta.
Kuullaan pian lisää.