Processed with VSCO with f2 preset

Äitiys.

Suurin sana, jonka tiedän.
En ollut koskaan ennen omaa lasta ymmärtänyt edes laidasta kuinka paljon kaikkea tuo rooli pitää sisällään. Ihan järkyttävän määrän erilaisia tunteita, toiveita, pelkoja, odotuksia. Rooli, jonka edessä tuntee itsensä aivan uskomattoman pieneksi, mutta joka samaan aikaan saa minut tuntemaan itseni vähän isommaksi, vähän vahvemmaksi, vähän paremmaksi. Ei siksi, että kuvittelisin olevani jotenkin onnistunut äitinä, vaan ihan jo pelkästä siitä syystä että saan olla sitä. Tunnen itseni ihan valtavan etuoikeutetuksi, että todella saan. Minulle on annettu näin suuri ja hieno tehtävä. Saan katsella tuota pientä, pätevää tyyppiä ja miettiä että juuri minua hän kutsuu äidikseen. Se on jotain sellaista, mitä on sanoin hankala edes kuvailla. Se on ylpeyttä, palahduttavaa rakkautta, onnea ja kiitollisuutta, mutta se on myös järkyttävän usein epävarmuutta, huonommuuden tuntoa, pelkoa ja syyllisyyttä. Raivoa ja epätoivoakin joskus.

Processed with VSCO with f2 preset

Mutta silti, aivan jokaisen päivän iltana- niiden kaikkein hankalimpienkin, katselen tuota nukkuvaa pientä joka hakeutuu aina unissaankin ihan kiinni, ja mietin että tässä maailmassa ei kyllä ehkä kuitenkaan ole mitään suurempaa kuin tämä rakkaus. Tässä näin, minun ja sinun välissä Albaseni.

Processed with VSCO with f2 preset

Ah, miten hyvä lauantai.
Aamun ensimmäisistä ihan näihin illan viimeisiin. Ei tavallaan mitään ihmeellistä, ja juuri siksi niin hyvää. Ymmärrys siitä, kuinka vähän oikeasti tarvitsee siihen, että voi hyvin. Nauttii. Siitä mitä on, vaikka se ei olisikaan kaikki mitä tahtoisi. Mutta aina kuitenkin riittävästi, kunhan ymmärtää pysähtyä. Katsoa ja nähdä.

Tiesin jo ennen tänne maalle muuttoa, että tämä tulee tekemään niin hyvää. Niin minulle kuin Alballekin. Mutta ihan erityisesti minulle. En ole muistanut oikeasti pysähtyä suunnilleen vuoteen. Olen ymmärtänyt ajatuksen tasolla olevani väsynyt, stressaantunut ja vähän rikkikin. Mutta en ole silti, tai ehkä juuri siksi, uskaltanut pysähtyä. Painanut vain menemään. Tehnyt ja toiminut vaikka olen tiennyt, että pitäisi vain opetella olemaan. Hiljaa, yksin, rauhassa. Kuunnella itseään, kehoaan, omia ajatuksiaan ja ehkä toisinaan voisi olla ihan hyvä pysähtyä kuulemaan myös mitä kaikilla niillä ihmisillä siinä lähellä on sanottavaa. Sekin tekee usein hyvää. Alkuun ehkä vähän kipeää, mutta lopulta kuitenkin pelkästään hyvää.

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset

Nyt viimeiset kaksi viikkoa olen yrittänyt opetella vain olemaan. En ehkä hiljaa tai yksin, mutta kuitenkin. Hiljalleen alan taas muistaa millaista on olla rento. Siis niin, ettei pää ja sydän käy kierroksilla koko ajan. Niin ettei koko ajan ole sellainen olo, että pitäisi sitä, tuota ja aika paljon tätäkin. Niin ettei ole sellainen olo, että on jatkuvasti väärässä paikassa väärään aikaan tekemässä vääriä asioita niiden oikeiden sijaan. En ole oikeasti edes muistanut miltä tuntuu olla levollinen. En ehkä muista ihan tarkkaan vieläkään, mutta hetkittäin jo tuntuu vähän siltä. Että on levossa ja sovussa itsensä kanssa. Sen kanssa mitä on tapahtunut, ollut ja mennyt kaikkien näiden 29 vuoden ja kahdeksan kuukauden aikana. Tullut enemmän sinuiksi kaiken kanssa.

Processed with VSCO with f2 preset

Tuntuu kivalta.
Melko levolliseltakin juuri nyt.
Saunan jälkeen, ennen yöunia, ennen
huomista vähän toisenlaista äitienpäivää.

 

*kaupallinen yhteistyö yhdessä Perlage: n kanssa

image image Ihana toukokuu.
Kesän ja kaiken sen mukana tulevan hyvän ja kauniin alku. Juuri nyt eletään sitä minun mielestäni vuoden parasta aikaa. Kaikki kutkuttava, uusi on alkaimaisillaan. Vuoden parhaimmat viisi kuukautta ovat kaikki vielä edessä. Luonto on vielä osin talviunilla, mutta päivä päivältä valo ja vihreä lisääntyvät. Silmuja siellä täällä, versoja tuolla. Pian kukkivat jo omenapuut ja ruoho on niin vihreää, että se tuntuu melkein epätodelliselta. Mutta vielä ei olla siellä, vaan tässä- kaiken sen äärellä.

Toukokuu on aina ollut minulle se kuukausi josta ainakin henkinen kesä alkaa. Tänäkin vuonna. Vaikka rakeita ja lunta on saatu melko todennäköisesti enemmän kuin lämpöä ja aurinkoa. Mutta silti, sieltä se kesä on joka vuosi kuitenkin tullut. Ehkä lyhyempänä tai viileämpänä kuin edellinen, mutta tullut kuitenkin. Ja siihen luotan kyllä tänäkin vuonna.

image collage image

Toukokuu on myös kuukausista se, jolloin tuntuu olevan eniten syytä juhlaan. Ensin on vappu, ja melkein heti perään äitienpäivä, helatorstai ja usein koulujen päättyminenkin osuu toukokuun loppuun. Sitten on tietysti grillikauden avajaiset, kesän alottajaiset, ensimmäiset puistoilut ja muut sellaiset vuotuiset tärkeät virstanpylväät, joita on ehdottomasti juhlistettava. Eikä melkein mikään tee juhlasta juhlaa niin kuin hyvä kuohuviini.
Nyt tulevana sunnuntaina, äitienpäivänä, tiedän että haluan omalle aamiastarjottimelleni tätä Perlagen Sgàjo proseccoa. Toivon todella, että haaveeni tulee huomatuksi. Tuo prosecco on sekä luomu- että vegaanisertifioitu, ja sopii näin ollen varsin hyvin myös tiedostavamman kuluttajan lasiin. Tuon Sgàjo proseccon takana oleva yhtiö, Perlage on perustettu seitsemän Nardin veljeksen toimesta vuonna 1985, ja on edelleen perheen omistuksessa. Luonnon kunnioittaminen, sen hyvinvoinnin vaaliminen ja luonnonmukaisen viljelyn periaatteet ovat olleet heidän tekemisensä lähtökohdat ihan alusta lähtien, mikä on tietysti ihan valtavan hienoa. Perlage onkin ollut yksi ensimmäisiä Italialaisia luomuviinitiloja (jota he ovat siis olleet aivan toimintansa alusta saakka). Koko heidän tuotannollaan on luomun lisäksi siis myös vegaanisertifikaatti.

image image

Olen ehkä muutamaan otteeseen maininnutkin olevani aika kaikkiruokainen aivan kaiken suhteen. Harvoin olen syönyt tai juonut mitään, mikä olisi ollut mielestäni ihan kamalaa. Mutta sitäkin useammin saanut jotain sellaista joka on ollut ihan valtavan hyvää. Ja niin oli muuten tämäkin. Kaikki seurueemme viisi täysi-ikäistä jäsentä olivat kanssani samaa mieltä; ihan poikkeuksellisen maukas kuohuviini. Siis sellainen joka ihan oikeasti maistui; maku viipyili suussa vielä senkin jälkeen, kun neste oli hulahtanut kurkusta alas. Sellainen ihana, raikas, hedelmäinen jälkimaku; tuntuva, muttei todellakaan liian voimakas. Kevyt ja tyylikäs olivat sanoja, jotka kuulin useammastakin suusta, ja juuri niillä olisin ehkä itsekin tuota proseccoa kuvannut.

Tämä hedelmäinen Sgàjo on juuri sellainen, jonka tulen aivan takuulla pakkaamaan mukaan kesän picniceille. Tätä jääkylmänä lasissa, meren rannassa, kallioille levitetyilla vilteillä hyvää ruokaa ja niiden ympärillä kaikki rakkaimmat, ilta-auringon lämpö ja kultainen hehku. Juuri nyt en voisi kuvitella mitään parempaa. Ihanaa, että kaikki nuo illat ovat vielä edessä. Okei. Jokunen myös jo takana.
Onneksi.

image

Ennen niitä ilta-auringon lämmössä nautittuja kuohuviinilasillisia nostan kuitenkin maljan hyvin mahdollisesti räntäsateessa ja pakkasessa ihan jokaiselle äidille. Minulle ja sinulle. Meille kaikille. Vitsit, miten hienoa ja haastavaa työtä teemmekään. Sitä ja tätä kaikkea on todellakin syytä juhlia.

Skål!

Processed with VSCO with a5 preset

Processed with VSCO with a5 preset

Terveisiä täältä, ei uuden kodin mutta uuden huoneen, työpisteeltä.
Kerroin jo aiemmin, että tulimme Alban kanssa nyt ainakin hetkeksi tänne vanhemmilleni asumaan. Vielä en tiedä, kuinka väliaikainen tämä ratkaisu on tai mihin me lopulta asetumme, mutta juuri nyt tuntuu hyvältä olla täällä. Apua ja seuraa on koko ajan lähellä ja saatavilla. Ruokaa ei tarvitse laittaa eikä syödä yksin. Rakas sisko ja tämän ihana perhe asuvat kahden minuutin automatkan päässä. Tilaa täällä on niin paljon, että omaa rauhaa saa kyllä aina halutessaan aivan jokainen meistä.

Lapsen kanssa tuntuu ihan erityisen ihanalta se, että ulos omalla, valtavalle pihalle pääsee suoraan ovesta. Sinne ei tarvitse mennä hissillä, eikä ovea tarvitse lukita lähtiessään. On helppoa palata sisään lisäämään tai vähentämään vaatteita, tai hakemaan unohtuneita leluja tai eväitä. Huomaan, että täällä tulee ulkoiltua huomattavasti enemmän, kuin mitä meillä kaupungissa tuli, koska se lähteminen siellä oli projekti aina jo itsessään. Täällä ulos voi vain mennä, ilman sen kummempia suunnitelmia. Ei tarvitse aina raahautua sinne vähän ankeaan lähipuistoon norkoilemaan, vaan voi puuhastella kaikkea tässä omalla pihalla. Juosta kilpaa, pelata jalkapalloa, heitellä frisbeetä. lotrata vedellä, haravoida ja kiipeillä. Sellaista tekemistä, joka on hauskaa niin äidille kuin lapsellekin. Täällä ollaan grillailtu useampana iltana, juotu aamukahvit ulkona melkein jokaisena päivänä. Tehty kaikkea sellaista, jonka linkitän vahvasti kesään. Täällä se tuntuu jotenkin voimakkaammin kuin kaupungissa, enkä oikein edes tiedä miksi.

Ja tietysti ihan erityisen ihanaa täällä asumisessa on se, että Alba saa viettää sitä niin tärkeää aikaa isovanhempiensa, serkkujensa ja sisarusteni kanssa. Täällä me kaksi , minä ja Alba, saamme olla yhdessä koko ajan, ja se tuntuu tietysti ihan valtavan suurelta etuoikeudelta, vaikka välillä luonnollisesti vähän hermoille käykin. Uhmaikäinen, kovatahtoinen pian kolmivuotias – voitte varmasti kuvitella.

Processed with VSCO with a5 preset Processed with VSCO with a5 preset

Luonnollisesti tämä kaikki vaatii kuitenkin vähän totuttelua. Voin myöntää, että tuntuu ajoittain aika hassulta koko elämä. Tämä kaikki mitä on tapahtunut, ja tapahtuu koko ajan. Uudet asiat, rutiinit, käsitys itsestä ja siitä millaisena kuvitteli oman elämänsä. Kaikkea sitä rakennetaan tässä koko ajan uudelleen. Hiljalleen. Ja se tuntuu hyvältä tehdä juuri täällä. Täällä on sellainen olo, että on ihan ok olla väsynyt, on ihan ok ettei juuri nyt ehkä pärjäisi yksin niin hyvin kuin tahtoisi, on ihan ok myöntää kaipaavansa apua ja ihan ok myöntää olevansa vähän hukassa kaiken kanssa. Mutta samaan aikaan tunnen kuinka voimat lisääntyvät päivä päivältä. Ihan niin kuin valokin.

Kaikki on oikeastaan aika hyvin.
Nyt ja tässä.

Pian saan Albankin kotiin viikonlopun reissulta, enkä muista milloin viimeksi olisin odottanut tai kaivannut mitään niin paljon kuin nyt tuota pientä. Tähän ikävään tulee varmasti olemaan se suurin tottuminen. Enkä oikein tiedä tottuuko siihen edes koskaan. Tietääkö joku?