Miten erosta selviää? 10 elokuu 2020 - 14:30

Arki on alkanut.
Se tuntuu pelkästään ihanalta.
Olen sanonut usein, ja toistan taas:
pidän rutiineista.
Siitä, että samat asiat toistuvat päivästä toiseen suunnilleen samaan aikaan.
Kunhan niiden samana toistuvien asioiden välillä on tarpeeksi tilaa myös yllätyksille,
ja suunnittelematta tapahtuville asioille.
Juuri nyt arki on sitä.

Tämä kesä on ollut erikoinen.
Haikea, paikoin vähän vaikea, mutta myös uskomattoman ihana.
Opettavainen.
Tämä kesä on todellakin tuntunut.
Niin hyvässä kuin pahassakin.

Ihanaa tässä kesässä on kaiken muun hyvän lisäksi se,
(kirjoitan siitä hyvästä lisää myöhemmin, liittyy erityisesti niihin asioihin joita olen oppinut itsestäni)
että olen käynyt niin monia hyviä keskusteluja instagramin ykistyisviesteissä ihmisten kanssa, joita en ole koskaan tavannut.

Erityisesti kuukauden takainen kyselytunti instagramin puolella kirvoitti mahtavia keskusteluja.
Niistä keskusteluista osa ei ole vieläkään päättynyt.

En ehtinyt silloin vastaamaan stoorissa kaikkiin kysymyksiin.
Keräsin kuitenkin talteen sellaiset, joihin ajattelin haluavani myöhemmin vastata ihan kunnolla.
Sellaisia, joihin vastaaminen tuntui silloin liian aikaiselta,
tai kysymyksiä joiden tiimoilta heräsi niin paljon ajatuksia, että niiden änkeminen instagramiin olisi tuntunut
noh, änkemiseltä.
Osa on myös sellaisia, joita on esitetty tämän kesän aikana harvinaisen usein ja siksi haluan niihin nyt näin yleisesti vastata.

1. Haluatko vielä joskus parisuhteen?

Juuri nyt ajattelen, etten halua.
Olen ollut suhteissa melkein tauotta noin 13-vuotiaasta lähtien.
Ero ja yksin oleminen on herättänyt tosi vaikeita tunteita,
sellaisia että niitä on ollut itsessään vaikea kestää.
Ja juuri siksi yksin oleminen on se, mitä kaikkein eniten nyt tarvitsen.
Haluan keskittyä nyt ihan vain itseeni,
kaikkien näiden vaikeiden tunteiden ja niiden juurisyiden selvittämiseen.
Haluan oppia tuntemaan itseni täydeksi, riittäväksi ja onnelliseksi ihan vain minuna.

Mutta.
Pidätän oikeuden muuttaa mieltäni,
jos joskus vuosien itsetutkiskelun ja terapian jälkeen tielle osuu ihminen, jonka kanssa kaikki tuntuu oikealta.

Vielä aikoihin en kuitenkaan ole valmis tai halukas mihinkään pysyvämpään.

Uusi ihmisiä on kuitenkin ollut tosi hauskaa ja virkistävää tavata.

2. Miltä ajattelet sun elämän näyttävän viiden vuoden päästä?

Tää on itse asiassa yllättävän kipeä kysymys,
sillä en tiedä yhtään.
Viimeisten kuukausien aikana melkein kaikki se, mitä olen tulevaisuudelta odottanut 
on mennyt uusiksi.
Olen ajatellut viimeiset viisi vuotta, että haluaisin lisää lapsia
Haluaisin perheen.
Ne olivat tosi selkeitä ja kirkkaita haaveita, tulevaisuuden suunnitelmia.
Nyt oikeastaan mikään ei ole kovin varmaa.

Nyt en enää tiedä haluaisinko lisää lapsia.
Tai haluaisin kyllä, mutta tuntuu todella kaukaiselta ajatukselta että saisin lapsia jonkun toisen ihmisen kanssa.
Jos päätän hankkia lisää lapsia, niin nyt pidän todennäköisempänä sitä että hankkisin lapsen yksin.
Kaikki on vielä vähän sekaisin, joten juuri nyt en uskalla luottaa oikein mihinkään ajatuksiin/tunteisiin.
Aika näyttää.

Toivon kuitenkin, että seuraavien viiden vuoden aikana olen uskaltanut näyttää kirjoituksiani kustannustoimittajille.
Toivon olevani valmis pilatesohjaaja.
ja ennen kaikkea toivon olevani tyytyväinen elämääni,
itseeni.

3. Pelottaako vanheneminen?

Joo ja ei.
Ulkoisesti vanheneminen ei pelota.
Muutama päivä sitten eräs ystävä järkyttyi, kun kerroin etten ole oikeastaan koskaan käyttänyt silmänympärysvoidetta.
Kuulemma olisi pitänyt aloittaa jo kymmenen vuotta sitten ellei halua ryppyisiä silmänympäryksiä.
Mutta, mä ehkä haluan.
Mä tykkään siitä, että mun silmien ympärillä on ryppyjä.
Musta ne näyttää ihanilta.
Siltä, että oon elänyt.

Mutta,
ihan pieni ahdistus vanhenemisesta on kuitenkin hiipinyt mieleen.
Ehkä siksi, että elämäntilanne on muuttunut,
ja tulevaisuus täytyy hahmotella uudelleen.
Tunnen yhtäkkiä itseni todella paljon vanhemmaksi kuin esimerkiksi vuosi sitten.
Välillä pelottaa, että oon liian vanha jo moneen.
Koen, etten ole siellä missä haluaisin olla.
Tai missä kuvittelin tämän ikäisenä olevani.

Olen kuitenkin usein myös tosi tyytyväinen siihen millaista elämää olen saanut elää.
Tyytyväinen niihin valintoihin joita olen tehnyt, ja mihin ne ovat minut johtaneet.

4. Mitä mieltä olet kauneuskirurgiasta/täyteaineista yms.?

Tää on aika iso aihe, josta on vaikea sanoa kovin lyhytsanaisesti mitään.
Alkuun haluan sanoa, että jokainen tehköön itselleen ihan mitä haluaa.
Se mitä joku toinen tekee omalle ulkonäölleen ei juurikaan kiinnosta.

Mutta.

Se mikä kiinnostaa: luonnollisuus, ja se miltä ikä ja elämä ihmisten kasvoilla näyttää,
ei niinkään se miltä botox ja täyteaineet kasvoilla näyttävät.

En usko, että itse koskaan tulen korjailemaan ulkonäköäni meikkiä enempää.

Joskus tuntuu surulliselta se, kuinka yleisiä erilaiset kausentoimenpiteet ovat
ja se kuinka kriittisesti me peilikuviamme tarkkailemme.
Etsimällä siitä virheitä, joita voisi korjata.

Enkä ole näiden asioiden yläpuolella itsekään.

On asioita, joihin en ole tyytyväinen tai joista poden epävarmuutta,
jotka todella mielelläni vaihtaisin toisiin, jos voisin.
Mutta korjailua enemmän kiinnostaa se, että oppisin pitämään itsestäni sellaisena kun olen.
Hyväksymään ulkonäössäni myös ne asiat, jotka eivät vastaa toiveitani.

Uskon, että se on kestävämpi tie.

Ihoni esimerkiksi on tällä hetkellä (7,5kk e-pillereiden lopettamisesta) hirveässä kunnossa.
Tiedän, että sen saisi kuriin aloittamalla pillerit uudestaan.
En kuitenkaan tee niin, sillä huomattavasti ihon kuntoa tärkeämpää on nyt se, että pää voi hyvin.
Pillereiden kanssa niin ei valitettavasti ollut.
Olen lopettanut pillerit kolmesti aiemminkin,
ja aloittanut ne aina uudestaan juuri tässä kohtaa, sillä en ole kestänyt sitä miltä iho näyttää ja tuntuu.

Nyt se tuntuu ihan toisarvoiselta asialta sen rinnalla,
kuinka hyvältä kaikki muut asiat tuntuvat.

5. Miten erosta selviää?

En ole vielä siellä, että voisin antaa kovin kattavaa vastausta.
Koska en ehkä vielä ole selvinnyt itsekään.
Tosin nyt on jo huomattavasti enemmän niitä päiviä, jolloin olen onnellinen.
Iloinen uudesta elämäntilanteesta, ja kaikesta uudesta.
Mutta edelleen aina toisinaan suru vaanii jossain hiljaisessa hetkessä,
ja vie hetkeksi mukanaan.
Ei kuitenkaan enää sellaisella voimalla kuin aiemmin,
eikä ollenkaan niin syvälle.
Mutta vie kuitenkin.

Tässä kuitenkin muutamia asioita, jotka ovat helpottaneet omaa prosessiani:

Luotta siihen, että siitä selviää.

Uskalla kohdata kaikki ne vaikeat tunteet mitä tilanne herättää.

Katkaise yhteys entiseen kumppaniin.
Voi tuntua helpolta nojautua surussa siihen henkilöön, joka on kaikkein tutuin.
Mutta se on surkea ajatus.
Rämmin suossa niin kauan kun pidimme yhteyttä,
ja näimme toisiamme.
Kaikki muuttuu helpommaksi heti, kun yhteydenpito harvenee/loppuu.
Kannattaa myös lakata seuraamasta entistä kumppania somessa,
ehkä jopa tämän ystäviä.
Voi kuulostaa lapselliselta, mutta helpottaa asian yli pääsemistä ja unohtamista huomattavasti,
kun toinen ei yllättäen ja pyytämättä hypi silmille puhelimen näytöltä.

Mene ja tee. 

Itke. Puhu.

Älä jää yksin.

Haaveile. 

Liikuta kehoasi. Hikoile. Tanssi. 

Kokeile jotain uutta.
Jotta se aukko, jonka toinen ihminen poistuessaan jättää ei tuntuisi niin suurelta
kannattaa elämään päästää tilalle jotain uutta.
Jotain josta nautit, saat voimaa, energiaa ja iloa.

Tee itsellesi ihania asioita.

Kuuntele musiikkia, josta tulee hyvä mieli. 

Tee asioita, jotka tekevät onnelliseksi. 
Tämän neuvon sain niin monelta, ja se tuntui alkuun todella rasittavalta,
sillä pahimman surun keskellä sellaisia asioita ei oikein tuntunut olevan.
Paras lääke silloin oli ystävien seura, ja se että sovimme etukäteen että erosta ei puhuta sanaakaan.
Tuntui helpottavalta saada päiviin sellaisia tunteja, jolloin ei ajatellut koko asiaa.
Tai ei ainakaan puhunut siitä.
Huomasin, että maailma pyörii radallaan.
Tietyt asiat ovat  ehkä muuttuneet,
mutta tosi moni asia on kuitenkin pysynyt ihan ennallaan.

Pidä kirkkaana mielessä se, miksi ero tapahtui.
On tosi helppoa hairahtua muistelemaan vain kaikkea suhteessa ollutta hyvää,
kaivata sitä.
Mutta kannattaa oikeasti muistuttaa itseään myös niistä asioista, jotka suhteessa oli pielessä.
Olen yrittänyt luottaa siihen, että tiesin mitä tein kun halusin erota.
Olin miettinyt asian valmiiksi, se ei ollut mikään päähänpisto, vaan pitkän harkinnan tulos.
Ja aina niinä hetkinä kun toista on kaivannut kaikkein kipeimmin,
ja olisi tehnyt mieli perua koko ero –
olen muistuttanut itseäni siitä, että asiaa ei tarvitse enää miettiä.
Menneisyyden minäni on tehnyt sen työn ja päätöksen jo puolestani.
Ero oli tarpeellinen, oikea ja hyvä ratkaisu.
Jossittelulle ei kannata antaa sijaa.

Tapaa uusia ihmisiä
En missään tapauksessa suosittele ryntäämään uuteen suhteeseen heti edellisen päätyttyä.
En ajattele, että paras tapa päästä yli jostakin on tavata joku toinen.
Meidän erosta on nyt pian kuusi kuukautta,
ja meni varmaan viisi ennen kuin edes huvitti puhua kenellekään.
Nyt uusien ihmisten tapaaminen tuntuu hauskalta, virkistävältä.
mutta ei kuitenkaan siltä että varsinaisesti tarvitsisin sitä.

Luota siihen, että parempaa on luvassa

sillä se on aika varmaa.

Haikeuden sävyttämä ehkä 30 kesäkuu 2020 - 16:00

Ihan ensimmäiseksi,
kiitos.
Jokainen viesti, kommentti ja myötätuntoinen ajatus edelliseen postaukseen liittyen,
on otettu täällä kiitollisena vastaan.
On tuntunut ihan hirveän hyvältä nähdä taas niin kirkkaasti se,
että me ihmiset ollaan toisiamme kohtaan pääsääntöisesti tosi hyviä.
Tahdotaan toisillemme hyvää.

Pari viimeistä päivää on tuntunut siltä, että pahin on takana.
Ihan samalta on tuntunut tosin aiemminkin.
Eikä pahin ollut takana.
Mutta ehkä suru onkin sellainen.
Elää,
aaltoilee,
muuttaa muotoaan
pysyttelee välillä poissa, jättää tilaa muille tunteille.
Palatakseen taas sopivaksi katsomallaan hetkellä
muistuttamaan itsestään ja siitä mitä on saanut kokea.

Ja se on ihan okei.

Ei ole ollenkaan sellainen olo, että olisi kiire mihinkään.
Ehjäksi,
valmiiksi.
Unohtaneeksi.

Parisuhde, ja erityisesti siis se toinen osapuoli, toi meidän arkeen ihan valtavasti iloa ja naurua.
Sen poissaolo on tuntunut.
Ja sitä on ollut välillä vaikea kestää.

Ikään kuin arkeen olisi ilmestynyt tyhjyyttään ammottava valtava kuilu, jonka äärellä tuntui siltä että en ikinä voisi itse täyttää sitä.

Nyt,
ihan muutamina viime päivinä on alkanut tuntua siltä,
että se toisen jättämä tyhjiö ei ole enää niin ammottava.
Tuntuu, että hiljalleen alan osata täyttää, ainakin osan siitä.
Olen alkanut liikkua sellaisella tavalla joka tuntuu mukavalta.
Padelia ja pilatesta.
Pieniä (ja salaisuus  piilee nimenomaan tuossa pieni- sanassa) juoksulenkkejä,
ehkä päiväkodille ja ehkä takaisin kotiin.
Olen uinut melkein joka päivä.
Olemme aina tanssineet. Alban kanssa kotona paljon, mutta nyt teen sitä usein myös  ihan yksin.

Olen kirjoittanut enemmän,
kuvannut enemmän.
Olen alkanut säästää rahaa.
Katsella meille ihan (varovaisesti vasta) omaa kotia.
Olen alkanut laittaa enemmän ruokaa
ja
miettiä, mitä minä oikeasti tältä minun elämältäni haluaisin.

Olen nähnyt ystäviä.
Lauantaina vietimme Sofin kanssa Täydellistä Kesäpäivää.
Söimme pizzaa Suomenlinnassa,
joimme olutta kuumiksi paahtuneilla kallioilla.
Tapasimme lisää ystäviä,
kävimme Siltasen ja Holidayn terasseilla.
Vielä yhdeltä yöllä oli kuuma.
Ihan kuin olisimme olleet jossain muualla kuin Helsingissä.

Sunnuntaina vähän kärvistelin lauantain oluita ja sitä yhtä GT:tä.
Mutta vain sen verran, ettei se vähentänyt edellisen illan hohtoa ollenkaan.

Eilenkin koti oli täynnä ystäviä.
Juhlimme yhtä rakasta, pian äidiksi tulevaa ystävää.
Tuntuu että ihan juuri olin koko ystäväporukan ainoa äiti.
Ja nyt, ihan yhtäkkiä valtaosa on äitejä, tai tulossa äideksi.
Koko ajan tunnen itseni vähemmän ja vähemmän yksinäiseksi äitiydessäni,
vaikka tismalleen samaa elämäntilannetta ei kukaan ystävistäni jaakaan.
(mistä olen siis pelkästään hyvilläni)

Tämän viikon jälkeen jäämme neljäksi pitkäksi viikoksi kesälomalle.
Suunnitelmia noiden viikkojen varalle on tasan kolme:

1.Mökki
(Alban suurin unelma juuri nyt on päästä mummon kanssa uimaan ja papan kanssa kalaan. Hyviä unelmia sanon minä)

2.Muutama päivä Naantalissa Alban kanssa kahdestaan.
Ihan kuten viime kesänäkin.

3.Viikonloppu Hangossa ystävien kanssa.

Suunnitelmia on siis ehkä 1,5 viikolle.
Loput 2,5 viikkoa ajattelin tehdä juuri sitä mikä kulloinkin sattuu huvittamaan.
Uin mahdollisimman usein, pyöräilen mahdollisimman paljon.
Ja jaan mahdollisimman monta hetkeä  muiden ihmisten kanssa.

Ihanaa tässä kaikessa uuteen opettelussa ja vanhasta luopumisessa on ollut se,
että ensimmäistä kertaa koskaan en ole halunnut jäädä surun kanssa yksin.
Olen oikeastaan aina ollut sellainen,

etten juuri puhu ongelmista tai vaikeista asioista muille.
Käsittelen asiat yksinäni, ja palaan ihmisten seuraan sitten kun on taas hyvä olla.

Nyt en ole tehnyt niin.
Olen puhunut, puhunut ja puhunut.
Mennyt ja tehnyt vaikka olo ei aina olisikaan ollut se paras mahdollinen.
Ja aivan jokainen kerta se on kannattanut.

Ja kas näin,
alan tajuata etten ole minkään sellaisen asian, piirteen tai tavan vanki,
jota olen uskotellut itselleni olevani.
Olen joustava.
mukautuva
ja alati muuttuva.
Voin muuttaa ja murtaa huonoksi todettuja kaavoja,
toimia jatkossa ihan toisin.
Minun ei tarvitse olla se joka olen aina ollut.
Voin ja saan uudistua ja muuttua.
Sen oivaltaminen on ollut tosi vapauttavaa.

Mahdollisuudet aivan kaikkeen on olemassa.

Tästä tulee hyvä kesä.
Haikeuden sävyttämä ehkä,
mutta kuitenkin todella hyvä. 

Jokainen hetki luo välille aikaa 26 kesäkuu 2020 - 13:00

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä tekstiä jo aika monta viikkoa.
Kirjoittanut.
Pyyhkinyt kaiken.
Ja aloittanut taas alusta.
Ajatellut, että ehkä jos en vain koskaan sano asiasta mitään se ei ole ihan niin todellista.

Nyt tuntuu kuitenkin, että tämä on pakko sanoa.
Sanottava, jotta saan olla rauhassa asian kanssa.
En oikeastaan ole valmis, vielä vähemmän halukas, julkaisemaan tätä tekstiä.
Mutta teen sen silti.

En halua herätä enää yhteenkään aamuun, niin että saan taas eteeni yhden
”oletteko eronneet?” kysymyksen.
Sitä on kyselty minulta nyt aika tarkalleen vuoden melkein joka ikinen päivä.
Se on aika pitkä aika.
Huomattavasti pidempi kuin se aika, minkä me itse olemme eroa miettineet.

Mutta.

Kyllä.
Me olemme eronneet.

Eropäätös on tehty itse asiassa jo helmikuussa.
Sen jälkeen meni kuitenkin monta kuukautta niin ettei mikään oikeastaan muuttunut.
Asuimme vielä muutaman kuukauden yhdessä,
ja jatkoimme elämää ihan samaan tapaan kuin ennen eroakin.
Erilleen muuttamisen jälkeenkin teimme yhdessä asioita ja soittelimme toisillemme iltaisin.
Kumpikaan meistä ei ollut vielä valmis siihen, että mikään muuttuisi.

Se oli kuitenkin vain vääjäämättömän pitkittämistä.

Nyt tämä viimeinen reilu kuukausi on ollut ihan konkreettista erossa oloa.
Emme ole enää nähneet, emmekä juuri edes puhuneet.
Toisesta luopuminen on tehnyt niin kipeää.
Tällaiseen kipuun en todellakaan ollut varautunut.
Aamuisin ja päivisin tunnen itseni vahvaksi ja toiveikkaaksi, onnelliseksikin usein.
Mutta usein sillä samalla sekunnilla, kun lapsi nukahtaa –
suru hyökyy päälle niin vimmaisella voimalla,
että usein vain makaan sängyssä ja puristan kaksin käsin patjan reunoja,
jotta en putoaisi.

Illat ovat olleet lähes poikkeuksetta sellaisia,
 että itken niin pitkään kunnes nukahdan.
Usein kaksi, joskus kolmekin tuntia.
Ja silloin ainoa ihminen kenen kanssa haluaisin puhua,
on se, jonka kanssa en voi puhua.

En muista, että olisin koskaan tuntenut näin voimakasta surua.
Mutta lohdullista tässä on se, että tunnen nimenomaan pelkästään puhdasta surua.
En ole ollenkaan ahdistunut, toivoton tai alakuloinen.
Ainoastaan surullinen, ja sekin on aikatauluttanut itsensä elämääni juuri sellaisiin hetkiin,
kun minulla on aikaa, tilaa ja mahdollisuus surra.

Suru on jotenkin paljon suoraviivaisempi tunne, kuin esimerkiksi ahdistus.
Ahdistus valtaa alaa, ja täyttää koko mielen.
Ahdistuksen rinnalla on vaikea pitää yllä mitään muita tunteita,
se hukuttaa kaiken alleen ja kääri ne mähmäiseen huntuunsa.
Surun rinnalla taas on helppoa kuljettaa myös muita tunteita; iloa ja toivoa.
Onneakin.

Olen tuntenut juuri niin paljon tai vähän, kuin miltä on kulloinkin tuntunut.
En ole yrittänyt pitää itseäni kiireisenä.
En ole yrittänyt hukuttaa ajatuksia tai tunteita tekemiseen.
En ole esittänyt, että kaikki on hyvin.
Koska kaikki ei ole hyvin.
Mutta kaikki ei ole myöskään huonosti.

Usein viimeistään pahimman surun kouristuksen
(hullua muuten kuinka kehollinen tunne suru on.
Ihan kuin valtava koura puristaisi koko rintakehää pieneen myttyyn.
Keuhkot kutistuvat pienen omenan kokoisiksi, eikä ilma kulje vaikka sitä kuinka haukkoisi.
Samaan aikaan vatsasta tuulee läpi)
hellitettyä olen voinut ajatella, kuinka mahtavaa on että olen saanut tuntea niin suurta rakkautta ja intohimoa,
jakaa elämääni sellaisen ihmisen kanssa, jonka menettäminen sattuu näin saatanasti.
Anteeksi.
Mutta mikään muu sana ei nyt ole riittävä.

Nyt kun on uskaltanut pysähtyä kaikkien tunteidensa äärelle,
kun on uskaltanut antautua surulle,
puhua siitä,
näyttää sen,
olla sen kanssa-
kaikki muutkin tunteet ovat voimistuneet.
Ne hyvätkin.
Ilo on jotenkin puhtaampaa,
toivo kirkkaampaa.

Tuntuu, että energia virtaa vapaasti, missään ei ole patoja.
Ja se tuntuu ihan hirveän hyvältä.

Kyllä tämä vielä tästä.
Tiedän, ettei ihan vielä.
Ei ehkä vielä pitkään aikaan,
mutta joskus.

Juuri nyt ajattelen usein näitä Eeva Kilven sanoja:

”Jokainen hetki luo välille aikaa,
joka on ainoa parantaja,
ja jokainen hetki voi tuoda uuden mahdollisuuden,
joka muuttaa kaiken.”

Lohdullista.
Yksinkertaista,
ja niin totta.

Vain muutama viikko sitten olin kirjoittanut puhelimen muistiin näin:

”Haluaisin vaan nukkua.
Vaikka syksyyn asti.
Tai siihen saakka, kunnes herätessä ei enää sattuisi.
En jaksaisi kulkea läpi näiden surun sävyttämien päivien”

Ja nyt, vain vähän myöhemmin, ei tunnu enää ollenkaan noin kamalalta.
En enää haluaisi vain nukkua.
Haluan todellakin herätä aamuisin.
Eivätkä päivät enää tunnu surun sävyttämiltä – ainoastaan illat.

Koko ajan on siis helpompaa.

Muutama asia vielä, jotta kenenkään ei tarvitse kysyä tai spekuloida:

Eroon ei liity pienintäkään draamaa, ainoastaan ajatuksia ja toiveita tulevasta jotka ovat keskenään niin erilaisia, ettei niiden yhteensovittaminen olisi ollut mahdollista.

Rami ja Alba näkevät toisiaan jatkossakin.
Heistä ehti näiden kolmen vuoden aikana tulla toisilleen tosi tärkeät,
eikä sen tarvitse muuttua vaikka meidän aikuisten suhde päättyikin.

Nyt haluan vain rauhaa tämän asian käsittelyyn.

Toivon, että kunnioitatte sitä.

Keltainen toukokuu 08 kesäkuu 2020 - 12:00

Niin paljon tapahtumia, mutta harvinaisen vähän sanoja.
Koko kevät on ollut poikkeuksellinen.
Uuden opettelua, monesta vanhasta luopumista.
On tehnyt hyvää.
Tuntuu, että kaikki turha on karissut maalis- ja huhtikuun varrelle.
Peruuntunteista töistä, satunnaisesta väsymyksestä ja surusta huolimatta tämä kevät on tuntunut tarpeelliselta.
Hyvältä ja onnelliselta suurimman osan ajasta.
Meistä on Alban kanssa hioutunut vertaansa vailla oleva tiimi, eikä vanhemmuus ole varmaan koskaan väsyttänyt yhtä vähän kuin viime kuukausina.
Mikä tuntuu, ehkä nurinkuriselta kun ajattelee että oltiin yhdessä kaiken aikaa ja omaa aikaa oli vähemmän kuin vuosiin.
Usein tuntuukin, että saan itsestäni kaikkein eniten irti tilanteissa jotka ovat jollain tapaa äärimmäisiä.
Hoidan työnikin aina parhaiten pienen paineen (ja itse aiheutetun kiireen, jota viime tipaksikin kutsutaan) alla.

Nyt on kuitenkin tuntunut ihanalta ja kaivatulta vaihtelulta tavallisempaan arkeen palaaminen.
(totta puhuakseni se poikkeuksellinen arki alkoi jo tuntua täysin normaalilta ja tähän ”enitseen normaaliin” on ollut totutteleminen)
Alba aloitti päivähoidossa muutama viikko sitten, ja on ollut siitä niin onnellinen.
Itse olen joka aamu niin hyvilläni siitä, että päiväkodille pääsee nykyään potkulaudan kanssa vartissa.
Se tuntuu ihan pöyristyttävältä luksukselta sen jälkeen kun on kaksi vuotta käyttänyt päiväkotimatkoihin melkein neljä tuntia jokaisesta arkipäivästään.
(4 x 50 min/ päivä – tätä kun niin moni joskus hämmästeli)

Uusi koti tuntuu edelleen ihanalta, mutta Kallioon on vielä vähän totutteleminen.
Täälläkin on kaunista ja ihanaa, mutta kaipaan edelleen aika usein Punavuoreen.
Kaipaan sieltä ihmisiä (monta ystävää asui meidän kanssa samalla kadulla), omia kantapaikkoja, lähikauppaa, ja merta.
Punavuori tuntui kodilta, täällä tuntuu vielä siltä kuin olisin vieraisilla.

En ole varma kuvittelenko, mutta onko tämä kevät ollut jotenkin poikkeuksellisen kaunis?
Vai onko nyt vain ollut enemmän aikaa huomata se?
Pyrin kävelemään joka päivä vähintään 10 000 askelta, ja usein noihin askeleisiin tuhlaantuu tunteja, sillä ympärillä  on koko ajan jotain jonka haluan ikuistaa myös kameran rullalle.

Kesä on vasta aluillaan, mutta jostain syystä tuntuu kuin se olisi jo pitkällä.
Juhannukseenkin on vielä muutama viikko, ja usein tuntuu että siitähän se kesä virallisesti vasta alkaa.
Yleensä juhannuksen suunnitelmat ovat olleet auki vielä aattona, mutta nyt nekin on jo lyöty lukkoon.
Mennään muutaman ystäväpariskunnan + lasten (4kpl) kanssa maalle.
En oikeasti malta odottaa.
Saunomista, uintia, paljon hyvää ruokaa (menua on alettu sitäkin suunnitella jo nyt) ja lasten riemua ainakin luvassa.

On ihan sellainen tunne, että tästä on tulossa kesien kesä.
Mutta sellainen tunne mulla on ollut ihan jokaisen kesän edessä.
Useimmiten se tunne on tosin osoittautunut ihan oikeaksi.
Toivottavasti niin käy tänäkin vuonna.

ps. En oo koskaan muuten tajunnut sitä aikakoneen kappaletta keltaisesta toukokuusta, sillä toukokuu on ehdottomasti sininen. Ei todellakaan keltainen.