04 marraskuun 2019 - 15:16

in Yleinen by
10 Likes

Yhden viikonlopun aikana ehti tapahtua paljon. Eikä ainoastaan hyviä asioita. Olin jo viikolla tuntenut itseni aika väsyneeksi (tai oikeastaan olen tuntenut itseni fyysisesti väsyneeksi jo pitkään, sillä nukun nykyään todella kehnosti) ja tänään aamulla se väsymys alkoi tuntua jo henkiseltäkin. Tuli heti heräämisen jälkeen sellainen omituinen pakottava tarve päästä hetkeksi pois kotoa. Lapsi oli menossa isälleen, ja töidenkin puolesta on aika väljää näin maanantaisin ja tiistaisin, joten päädyin hetken mielijohteesta varamaan miniminiloman ihan vain itselleni Tallinaan. Kaksi tuntia varauksen jälkeen istun jo laivassa. Tiedän, että tämä tulee tekemään niin hyvä. Jo nyt: vartin päässä Helsingistä olo on kevyempi, innostuneempi ja energisempi. Ja aivan tolkuttoman väsynyt. Fyysisesti. Silmiä on hankalaa pitää auki, tekee mieli heittäytyä pitkälleen tähän ravintolan puisevalle ”nahka”sohvalle. Ottaa torkut. Tällä hetkellä haaveilen kaikkein eniten tulevan majapaikkani (ainakin kuvissa siltä näyttäneestä) muhkeasta Matrin sängystä, peitoista ja tyynyistä. Ajattelin heti ensimmäiseksi nimittäin kaivautua puhtaisiin lakanoihin ja nukkua päiväunet. Jos vielä sinne päästessä tuntuu siltä. Aika usein ei enää tunnu, sitten kun siihen nukkumiseen olisi mahdollisuus.

Nuorempana matkustin paljon yksin, ja ylipäätään tein paljon asioita yksin. Nyt oivalsin, että vaikka vietänkin kosolti aikaa yksinäni, niin teen sitä oikeastaan vain kotona. Korkeintaan kävelyllä käyn kodin ulkopuolella. Silloinkin kuljen usein tutuksi tulleita, ja hyväksi havaittuja reittejä pitkin. En varsinaisesti vie koskaan itseäni syömään, rentoutumaan (muualle kuin sinne omalle sohvalle) tai uusiin paikkoihin. En hemmottele itseäni, vaikka jokainen meistä sellaista ansaitsisi.
En ole viimeisen vuoden aikana matkustanut Kannonkoskella sijaitsevaa mökkiä pidemmällä, joten senkin puolesta tuntuu ihan erityiseltä päästä hetkeksi pois omista rutiineista, johonkin muualle. Aina ei tarvitse lähteä kauas, eikä pitkäksi aikaa päästäkseen irralleen omasta arjestaan. Ihan tällaiset pienen, pienetkin asiat ja irtiotot tekevät hirveän hyvää.

 

Ajatus siitä, että saan seuraavat pari päivää tehdä kaiken omassa rytmissäni ja omien toiveideni mukaan, tuntuu niin herkulliselta. Ajattelin käydä ainakin hyvin syömässä, useammin kuin kerran. Yksin syöminenkään ei tunnu vieraassa paikassa ollenkaan niin jännittävältä tai reppanalta, kuin miltä se Helsingissä tuntuisi. Yövyn Telliskivessä, ja ajattelin syömisen lisäksi pääasiassa vain haahuilla; kuvata paljon, ihastella, käydä kahvilla, löytää vahingossa paikkoja, joihin en olisi osannut ilman vahinkoa löytää, käydä forografiskassa (kuulin, että nykyinen näyttely on mahtava) ja kiertää läpi nämä Idan vinkkaamat Vintage-kaupat. Huomenna aamulla ajattelin herätä aikaisin, käydä lenkillä tai pilateksessa asunnon lähellä sijaitsevalla jooogasalilla. Jos aamulla siis vielä siltä tuntuu. Toisaalta voin aivan yhtä hyvin vain nukkua pitkään, ja nauttia siitä ettei kukaan tarvitse minulta mitään.

in Yleinen by
10 Likes

31 lokakuun 2019 - 22:19

in lifestyle, Yleinen by
21 Likes

 

Kyselin pari päivää sitten instagramissa teiltä ehdotuksia, mistä kirjoittaa. Olen ollut niin hyvilläni jokaisesta viestistä, ehdotuksesta ja toiveesta, ettei sille ole tarpeeksi sanoja. Erityisen hyvilläni olen ollut siksi, että ne ehdotukset ovat olleet niin hyviä. Ihan jokainen oli sellainen, johon teki oikeasti mieli tarttua. Oli aiheita joista tuntuu helpolta kirjoittaa, mutta joukossa oli myös sellaisia joista puhuminen/kirjoittaminen tuntuu haastavalta ja vaikealta ja juuri siksi niin tarpeelliselta. Sekin ilahdutti, että niin moni toivoi minun tekevän asioita juuri niin kuin olen tehnyt asiat tähänkin asti: arkisesti ja itseni näköisesti. Ai niin, ja ilahduttavaa oli myös että kirjajuttuja toivottiin suunnilleen jokaisessa viestissä lisää. Ihanaa, sillä juuri niitä on tulossakin.

Ajattelin tarttua ensimmäiseksi aiheeseen, joka oli hirmuisen hyvä, mutta myös helppo kirjoitettava.

Toive kuului näin:

”mua kiinnostais lukee semmosista sun arjen ”tukipilareista”, mitkä jutut pitää sut kasassa henkisesti sekä fyysisesti arjen kiireiden keskellä. mitkä on sulle tärkeitä juttuja just mielenterveyden kannalta ja/tai fyysisen kunnon.,.”

 

En ole ehkä koskaan varsinaisesti ajatellut, että minun on pakko saada tehdä sitä ja tätä, jotta pysyisin kasassa. Vaan olen ehkä enemmänkin pyrkinyt rakentamaan arkea ja elämää ylipäätään niin, että siellä olisi mahdollisimman paljon sellaisia asioita, joista tulee kiva olo, ja mahdollisimman vähän niitä, joista ei tule. Mutta tajusin, että ne kivat asiat ovat juuri niitä joiden avulla sitä pysyy kasassa, eikä leviä ympäriinsä.

 

Käveleminen

Mikään ei nollaa päätä ja energisoi samalla tavalla, kuin käveleminen, rauhassa. Kiireessä kävelyä en edes laske kävelyksi. Se on säntäilyä, ja eikä tee ainakaan mun mielelle mitään hyvää. Kun puhun kävelystä,  tarkoitan sellaista kävelyä, jolloin on aikaa pysähdellä, istua puiston penkille ja kuvaamaan. En ajattele sitä kävelyä liikuntana, enkä ole matkalla mihinkään. Kävelen vain, ja anna ajatusten kulkea. Aina, kun joku asia tuntuu hankalalta, pää sumuiselta, ärsyttää tai väsyttää, niin lähden kävelylle enkä koskaan tule takaisin, niin että asiat olisivat huonommin. Yleensä olen löytänyt ratkaisun ongelmaan, joku jumissa ollut teksti on kirjoittanut itse itsensä, tai olen puolihuomaamatta kuvannut taas seuraavat kolme postausta. Väsymys ja ärtymys on takuulla helittänyt ja aivan kaikki on vähän paremmin.

Riittävä uni

Nukun nykyään jostain syystä usein huonosti, todella huonosti. Heräilen jatkuvasti ja iltaisin nukahtaminenkin on hankalaa. Yritän siksi pitää huolen siitä, että viettäisin sängyssä vähintään 8-10h vuorokaudessa, jotta siitä ajasta olisin unessa vähintään 7-8h.  Olkoonkin, että se uni tulee pätkissä. Huomaan heti niin yleisessä vireystilassa, kun hermojen kireydessäkin sen jos olen nukkunut liian vähän tai huonosti. Kehno nukkuminen alkaa näkyä jo naamassakin, mutta yritän olla ajattelemetta sitä, sillä ahdistuisin siitä muuten. Riittävä uni ja levännyt olo on itselleni liki kaiken muun hyvän pohjan. Väsyneenä kaikki tuntuu niin paljon valjummalta ja keljummalta.

 

 

Lukeminen

Luen joka päivä, edes jotain, edes vähän. Äänikirjoista en ole saanut olenkaan samalla tavalla otetta, mutta onneksi useista kirjoista löytyy bookbeatista myös e-kirja versiot, joka tekee lukemisesta missä vain milloin vain todella paljon helpompaa. Lukeminen on mulle ennenkaikkea levähdyspaikka, vie hetkeksi ihan muualle.

Nyt kun olen lukenut aktiivisesti taas muutaman vuoden on vaikea ymmärtää, että meni monta vuotta etten lukenut juuri ollenkaan. Saan kirjoista niin paljon; voimaa, inspiraatiota, oivalluksia, uutta ajateltavaa ja kosolti erilaisia tuntemuksia.
Rikastun, yhdellä sanalla sanottuna. Lukeminen tarjoaa aina hetkeksi pääsyn toiseen maailmaan, ja mikä parasta sen toisen maailman voi täysin vapaasti itse valita. Maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja, että tulen levottomaksi kun alan ajatella sitä.

Podcastit

En ehdi lukea uutisia, artikkeleita ja kolumneja niin paljon kuin haluaisin. Tai, valitsen vapaalla ajallani luettavakseni jotain muuta. Lähinnä niitä kirjoja. Olenkin toisinan vähän pihalla ajankohtaisista asioista. Siksi rakastan kuunnella, kävellessä tietysti, kun minua viisaammat ja asioista enemmän ymmärtävät ihmiset keskustelevat ajankohtaisista uutisista ja aiheista. Tämän hetkinen suosikkini on ehdottomasti uutisraportti. Täydellinen paikkaamaan uutisvajettani, ja sitä vaikeutta mikä syntyy, kun ei tiedä asioista riittävästi, jotta voisi muodostaa kunnollisen mielipiteen. Tuntuu ihanalta, että joku toinen on minun puolestani ottanut selvää, paneutunut ja pureskellut ja kertoo sitten miten asiasta esimerkiksi voisi ajatella.

Offline- aika

Tämä on mulle varmaan yksi tärkeimmistä yksittäisistä asioista, jotka vaikuttavat hyvinvointiin ja jaksamiseen.
Jos kukaan ei valvo, tai ei ole mitään mitä pitäisi tehdä tai saada aikaiseksi eikä kukaan tarvitse minua mihinkään saatan helposti istua puhelin kourassa useamman tunnin. Lukea, selailla, muokata kuvia, suunnitella, selailla taas vähän lisää jne. Sellaisen session jälkeen ei ole koskaan kovinkaan elävä olo. Saatan olla inspiroitunut jostain asiasta, tai tiedän miten haluan muuttaa olohuoneen järjestystä tmv. mutta en kyllä koe olevani kovinkaan elossa. Päinvastoin. Siksi olenkin asettanut itelleni erilaisia rajoituksia puhelimeeni, jotka kertovat milloin olisi hyvä lopettaa, jos en itse ole sitä ymmärtänyt tehdä.
Erityisen toimiva on ollut forest- sovellus, jossa istutetaan puu, jonka saa lunastettua vain jos kykenee olemaan koskematta puhelimeensa tietyn, itse valitsemansa, ajan. Jos yritän tarttua puhelimeen tuon ajan sisällä, kysyy sovellus että oletko toisissasi, meinaatko luovuttaa? Aika usein silloin tajuaa, että se mitä oli puhelimelleen menossa tekemään ei olekaan lopulta kovin tärkeää.

Tuo puhelimeton aika on yleensä sitä, jolloin keskityn töihin kaikkein parhaiten, saan siivottua kodin tai ne jo ikuisuuden pullistelleet kaapit. Aika jolloin leikin lapsen kanssa niin että olen ihan oikeasti läsnä enkä viiden minuutin välein tarkistamassa puhelimelta ihan nopeasti yhtä juttua. Se aika, jolloin tunnen kaikkein eniten eläväni. Ja mikä parasta, sitä offline-aikaa on elämässäni koko ajan enenevissä määrin.

Pilates

Olen pienestä pitäen harrastanut joukkueurheilua, tai ryhmässä liikkumista; pelasin jääpalloa, jalkapalloa ja harrastin vuosia yleisurheilua. En ole oikein koskaan oppinut liikkumaan itsekseni. Nyt meni monta vuotta niin, etten omistanut salikorttia, enkä käynyt ryhmäliikuntatunneilla mikä tarkoitti sitä etten liikkunut juuri ollenkaan, ellei satunnaisia kotitreenejä lasketa.

Viime keväänä aloin käydä säännöllisesti Bay Helsinki:n reformer pilateksessa. Olen täydellisen hurahtanut. Pitkään aikaan mikään ei ole tuntunut niin omalta ja hyvältä. Rakastan sitä, etten koskaan tunnille mennessä tiedä, mitä siellä tulee tapahtumaan. Ja siksi minun ei tarvitse koskaan tehdä mitään muuta kuin mennä paikalla, ja loppu hoituu vähän kuin itsestään. Joku toinen kertoo mitä tehdään, ja missä sen tulisi tuntua, ja kuinka saan sen tuntumaan siellä missä pitäisikin. Se, että saan liikkua jonkun toisen opastamana tuntuu niin suurelta luksukselta, ja koen että tällä tavoin liikkuminen on huomattavasti rentouttavampaa (ainakin minulle) kuin sellainen liikunta, josta olen vastuussa itse. Jossa itse suunnittelen millaisen treenin teen, ja missä sen teen. Kuinka pitkään liikun, ja mitä kohtaa kehossa haluan erityisesti liikuttaa.

Toisen ohjaaman tunnin aikana en taas ajattele mitään muuta, kuin sitä mitä teen juuri sillä hetkellä. Pilateksessa liikeradat ovat usein pieniä ja näyttävät varsin vaatimattomilta, mutta vaativat oikeasti monen eri asian ajattelua ja tekemistä samaan aikaan. En silloin ehdi ajatella mitään muuta. En odottavia töitä, tulevaa kauppareissua, maksamattomia laskuja tai siivotonta kotia. Keskityin vain hengittämään ja tekemään mahdollisimman puhtaita liikeratoja. Olo on aina tunnin jälkeen sekä raukea, että energinen. Pää tyhjentynyt. Tässä on yksi sellainen asia, josta en takuulla luovu. Olkoonkin, että maksan tästä harrastuksesta itseni kipeäksi, eikä minulla olisi oikeasti varaa sellaiseen.

 

 

Ystävät.

Kun tekee töitä yksin, ja viettää sen lisäksi todella paljon aikaa kahdestaan lapsen kanssa, tuntuu aivan järjettömän tärkeältä viettää sen kaiken vastapainoksi myös paljon aikaa muiden, aikuisten, kanssa. Näen ystäviäni usein, mutta en niin usein kun tahtoisin. Luulen, että kärsin tällä hetkellä ehkä elämäntilanteestakin johtuen poikkeuksellisen voimakkaasta tarpeesta jakaa tätä kaikkea toisten ihmisten kanssa.  Erityisesti nyt kun lapsi kasvaa, ja tielle osuu koko ajan kinkkisempiä kasvatuksellisia haasteita, tarvitsen läjäpäin vertaistukea ja ehkä vähän myös vakuutteluja siitä, että en yksinäni ole vahingossa ja tietämättömyyttäni pilaamassa kaikkea sitä hienoa, mitä tuossa pienessä ihmisessä on.

Ystävissä ihaninta on se, ettei niiden seurassa tarvitse olla yhtään mitään. Ei tarvitse olla se johdonmukainen, hermonsa alati hillitsevä aikuinen, vaan voi aivan vapaasti olla halutessaan täydellisen epäjohdonmukainen, asiaton tyyppi, jonka puheissa ei ole pienintäkään järkeä.

Kosketus

Halaaminen, sylissä oleminen ja – pitäminen, silitykset, pieni käsi omassani.
En tiedä tuleeko mistään muusta yksittäisestä asiasta niin huojentunut ja turvallinen olo kuin tiukasta halauksesta silloin kun sitä eniten tarvitsee ja kaikkein vähiten osaa pyytää. En tiedä olisinko kasassa ilman kaikkia niitä sellaisia halauksia, kevyitä, ohimennen sipaisuita, sylissä pitämisiä, silittelyitä, seksiä, kainalossa nukkumista, suudelmia ja pusuja. Todennäköisesti en. Ai niin, enkä varsinkaan ilman niitä taivaallisia hartiahierontoja, joita poikaystäväni antaa. Enkä edes liioittele. Rami hieroo ihan oikeasti paremmin, kuin yksikään hieroja, jolla olen käynyt, ja voin kertoa että olen käynyt useammalla kuin viidellä.

Pienten kauniiden hetkien luominen sinne tänne

Joku voi pitää tätä pinnallisena, ja sitä se ehkä onkin, mutta koen oman jaksamisen kannalta tärkeäksi sen, että teen ja näen kauneutta ympärilläni. Sytytän aamuisin kynttilät keittiöön ja olohuoneeseen, laitan musiikin soimaan taustalle ja katan pöydän nätisti. Pääni pysyy huomattavasti paremmin kasassa kun pidän kodin siistinä. Ahdistun kaaoksesta ja kun tiedän sen, niin voin myös välttää sen. Pyrin pitämään kaapit ojennuksessa, ja keittiön tasot puhtaina. Meillä on lähes aina tuoreita kukkia. Vaihdan tavaroiden paikkoja, ja kasaan niistä erilaisia asetelmia hyllyille ja tasoille. Haluan, että meillä on kotona nättiä. Kuulostaa ehkä pieneltä, mutta kun näkee ympärillään kivoja asioita, vaikuttaa se ainakin minun fiilikseeni. Tai ei se nätteys sitä ainakaan huononna. Toisin kuin sotku ja epämääräiset kasat saattavat tehdä.

Toisaalta olen myös sellainen, että näen kaunista oikeastaan kaikkialla, ehkä sellaisissakin paikoissa missä ihan kaikki eivät. Kuvaan paljon, jatkuvasti, ja ehkä siksikin kiinnitän niin paljon huomiota ympäristööni; etsin aina jotain mielenkiintoista kuvattavaa. Tai oikeastaan, se löytää aina minut enkä minä sitä. Ja koen, että kyky nähdä pieniä, kauniita asioita ja hetkiä vaikuttaa ihan hirveästi myös siihen, millaisena arjen ja oman elämäni koen.

Yksin oleminen.

Viihdyn hyvin (niiden omien) ihmisten seurassa, voimaannun. Mutta toisaalta, kaipaan ja tarvitsen paljon myös omaa tilaa ja aikaa. Alan hiipua, jos en saa olla riittävästi itsekseni.

Yksin ollessani saatan tehdä ihan mitä tahansa; käydä viinillä, kävelyllä, laulaa ja tanssia mielipuolisesti, siivota (todella usein siivoan, mikä on kieltämättä aikaa laimeaa), lukea, venytellä, tai kuten viime aikoina yhä useammin: pelata peliä nimeltä 2048. Älkää kysykö, älkääkä varsinkaan kokeilko. En jaksa edes laskea kuinka monta kertaa tämänkin postauksen kirjoittaminen on keskeytynyt sen takia, että on ollut ihan pakko pelata pari ruudullista.

 

 

Toivon, että tämä oli edes vähän sitä mitä haluttiin. Ja samalla, olisi hirveän mielenkiintoista kuulla että millaiset asiat pitävät teitä kasassa? Onko mitään samaa, ja erityisesti kiinnostaa se, jos ne asiat ovat ihan jotain muuta.

in lifestyle, Yleinen by
21 Likes

28 lokakuun 2019 - 15:00

in food, lifestyle by
22 Likes

 

Edellisestä Viikon parhaat- koosteesta on jo hetki, joten ajattelin että nyt voisi olla sopiva aika kasata yhteen vähän viime kuukausien parhaita juttuja. Näitä parhaita asioita olisi kyllä enemmänkin, mutta yritän pitää tämän suhteellisen lyhyenä, ja jatkaa tätä sarjaa taas niin, että jokaisen kuukauden lopussa kasaan sen kuluneen kuukauden huippukohdat.

Kirja:

Mustarastas

Kirjan takakannesta:
Vuoden 1989 elokuussa 17- vuotias Juha lähtee kavereidensa kanssa risteilylle. Takaisin palaa vain keltainen reppu ja loputon suru. Epätietoisuus veljen kohtalosta saa pikkusiskon vielä aikuisenakin kysymään: Mitä tapahtui? Ja mitä veljelle vielä sanoisi jos voisi?
Mustarastas on sydämeenkäyvä kertomus menetyksestä, luopumisesta ja lohdusta.,.

Luin kirjan yhdeltä istumalta Alban iltakylvyn aikana. Istuin ja luin ja itkin ja luin. En yksinkertaisesti kyennyt lopettamaan. Kumpaakaan; itkemistä enkä lukemista. Kaiken sen kauniin kirjaan taidokkaasti kirjoitetun lisäksi tämä on myös ihan pelkästään katsottavana kaunis. Sellainen kirja, jonka mielellään jättää esille.

”Siitä miten toiseen huoneeseen kuului kun äiti laski keittiössä hanasta vettä, ja mä mietin että kaikki sellaiset olivat kadonneet, kaikki sinun sellaiset äänet, sisään astumisen ääni, takin naulakkoon riisumisen ääni, lattian narina kun kävelit sen poikki, kolahdukset, rapinat, murojen kippoon kaatamisen kohina,.,”

”Ei missään ollut mitään jäkeä ja ainoa mitä mä todella muistan on se, ettö tosi paljon en muista. Liian paljon en muista, voisitpa sä muistaa mun kanssa. Kertoisit mulle asioita, jotka mä olen unohtanut tai kertoisit muistoja toisin.”

 

Kauneudenhoitotuote:

Bybi beauty bakuchiol booster – retinoli booster

Ehkä kolme kuukautta sitten en ollut vielä koskaan edes kuullut retinolista, ja nyt tuntuu että joka toisessa ihonhoitoa käsittelevässä artikkellissa on mainittu tuo ihmeaine.  Retinolin noin niinku yleisesti luvataan nuorentavan ihoa, ja lisäämään ihon kimmoisuutta. Ennen tätä Bybin ihme-seerumiksi tituleerattua boosteria ehdin kokeilemaan The Originalsin retinolia, joka todellakin teki juuri sen mitä lupasikin: nuorensi. Tunsin itseni teini-ikäiseksi, sillä sain ehkä neljän käyttökerran jälkeen kasvoni täyteen epäpuhtauksia. Vaikka kuulin, että niin voi usein käydä alkuun, niin halusin kuitenkin kokeilla sen seerumin sijaan jotain toista. Päädyin lukuisten ihmisten suositusten kautta Bybiin, ja onneksi tein niin. Tämä tuote  Ennen tätä Bybin retinol boosteria ehdin kokeilemaan.

Ruoka:

Muu- kasvispihvit

Sain muutama viikko sitten kotiovelle toimitettuna hampurilastarvikkeet sämpylöitä, täytteitä ja kastiketta myöten. En tiedä juuri mitään parempaa kuin se, että joku toimittaa ruokaa suoraan kotiovelle. Kukkalähetykset menevät tähän samaan kategoriaan.
Teimme hampurilaisia heti samana iltana, mutta myös seuraavana. Ja tiedättekö; tuo ruokalähetyksen päätähtena olivat nämä Poutun Muu Kasvispihvit, jotka olivat niin naurettavan hyviä ettei siinä ole oikeastaan edes mitään järkeä. Jos en olisi tiennyt, en olisi oikeasti erottanut pihviä hampurilaisessa kasvispihviksi. Siinä oli sellainen ihana grillatun lihan maku,  enkä tajua miten se sinne oli saatu, olen vain tyytyväinen että se siellä oli. Nyt tiedän, että voin syödä jatkossakin hampurilaisia, joissa on todella hyvä pihvi, ilman että sin pihvin tarvitsee olla lihaa.

Elokuva:

Krames vs Kramer
Löysin tämän elokuvan Eevan Uusi Muusa – blogista.
En edes yritä kuvailla elokuvaa, sillä Eeva teki sen jo niin hyvin.
Sanon vain, että yksi ihanimmista elokuvista, jonka olen kuunaan katsonut.

Podcast:

Two of a kind:
Vaikka olenkin viime aikoina kaivannut vähän asiapitoisempaa kuunneltavaa (ja kiitos teidän vinkkien, sellaista löytänytkin), niin tämä on sellainen podcast, jota jaksan kuunnella aina vaan. Mahdollisesti syynä on se, että rakastan ruotsin kieltä. Ja toiseksi siksi, että samaistun niin voimakkaasti podcastin toiseen puhujaan Michaelaan. Ja pidän siitä, kuinka avoimesti hän puhuu ahdistuksestaan, lapsiperheen arjen haasteista, mielenterveysongelmista mm.

Löydöt:

Parin viime kuukauden aikana olen tehnyt huomattavan monta hyvää löytöä. Sellaisia, joita olen metsästänyt sillä tavalla sivusilmällä jo pitkään, osaa jo vuosia, osaa kuukausia.

–  löysin kaivarin kanuunasta alkukesästä täydellisen, pitkän ja juuri oikean hiekan sävyisen trenssin. Takki on valmistettu todennäköisesti joskus 50-luvulla, mutta oli kuitenkin liki alkuperäisessä kunnossa; ryhdikäs, siisti, eikä mistään (paitsi laadusta) voi nähdä, että se takki on ollut täällä melkein 40 vuotta ennen minua. Käytin sitä elo- ja syyskuussa varmaan joka päivä. Nyt suren vähän sitä, että sille alkaa olla jo liian kylmä. Mutta, seuraavina neljänäkymmenenä loppukesänä ja syksynä sitten taas.

–  naapurini muutti muutama viikko sitten Australiaan ja laittoi sitä ennen liki koko omaisuutensa myyntiin. Bongasin häneltä ihanan kolmijalkaisen, mutta siron, jalkalampun jollaista olin kaivannut meidän olohuoneen nurkkaan, sohvan viereen, siitä asti kun muutimme tähän asuntoon. En kuitenkaan ole löytänyt mistään juuri sitä oikeaa, joten olen jäänyt odottelemaan. Nyt meillä sitten on sellainen. Maksoi 20€. Tekee minut niin onnelliseksi joka ilta. Tuo koko olohuoneeseen ihan uuden tunnelman.

– Mustareunainen, pyöreä suuri peili
Pyöreitä peilejä näkee lehtien sivuilla nykyään jatkuvasti. En ole itsekään voinut välttyä niiltä, ja siltä että olen alkanut ajatella, että meidän olohuoneen kirjahyllymme suorastaan huutaa sellaista nojaamaan kanteensa. Muutama viikko sitten menimme Rediin hakemaan Alballe talvikenkiä, ja Reiman liike oli niin ihana, ettei tämä malttanut poistua sieltä millään. Sillä välin kun Alba jäi purkaamaan energiaansa liikkeen leikkipaikalle, menin piipahtamaan viereiseen Jyskiin. Kysyin, ihan muuten vain, myyjältä että onkohan heillä valikoimassaan pyöreitä suuria peilejä. Hämmästyksekseni tämä kertoi, että juuri tulleessa kuormassa oli tullut myös juuri niitä peilejä, jotka olivat olleet jo monta kuukautta loppu liki kaikkialta. Myyjä kertoi myös, että peileissä oli sillä hetkellä alennus, ja sen saisi omakseen 35€. Mikä onni, sillä olin valmistautunut maksamaan peilistä noin 90€.

– Meillä on ollut makuuhuoneessa tähän saakka futon, jonka alla sellainen japanilaishenkinen todella matalla, massiivipuinen,  sängynkehikko joka nostaa patjan ehkä 10cm lattian yläpuolella. Rakastan futonia, enkä haluaisi vaihtaa patjaa mihinkään, mutta tässä kuukausien varrella olen alkanut vihata lattianrajassa nukkumista. Olen alkanut kaivata sellaisia asioita kun sängynlaidalla istuminen, ja sitä että sängyn alle pääsee imurilla ilman hirvittävää äheltämistä ja ryömimistä.
Olin jo päättänyt hankkia meille erään tietyn, Ikean,  sängynrungon, kun sellainen tupsahti eteeni facebookin kierrätysryhmässä 70%  edullisemmin kuin mitä olin jo ollut valmis siitä maksamaan.
Nyt koko makuuhuone tuntuu raikkaamalta, siistimmältä ja jotenkin uudelta. Ihanaa kun voi taas heilutella jalkojaan sängyn laitojen yli.

 

Tapahtuma:

Ystävien raskausuutiset:

Sain hetki sitten kuulla että kaksi hyvää ystävääni on raskaana, molemmat odottavat ensimmäistä lastaan. Olin, ja olen edelleen, uutisista ihan naurettavan onnellinen. En pelkästään siksi, että lapsen saaminen on ihanaa, suunnilleen parasta mitä voi tapahtua. Vaan myös puhtaasti itsekkäistä syistä: saan ympärilleni lisää ihmisiä, jotka ovat myös äitejä. Enemmän ihmisiä, joille voin täysin siekailematta puhua lapsestani, synnyttämisestä, raskaudesta ja kaikesta siitä ihanasta (ja myös vaikeasta) mitä tähän kaikkeen liittyy. I-hanaa! Syntykää jo.

Yhteiset karokehetket:
Olemme jokin aika sitten alkaneet iltaisin pitää kotona karaokea. Jokainen saa valita vuorollaan biisin, jonka haluaa laulaa ja muiden on mukisematta hyväksyttävä se. On ollut ihanaa saada itse laulaa. Ja kuulla muiden laulavan. On ollut hienoa nähdä erityisesti poikaystävän kehitys, ja Alban into (aina omien kappaleiden kohdalla) ja alati lisääntyvä rohkeus antaa vain mennä. Olen myös vihdoin alkanut löytää omalle äänelleni sopivia biisejä, jotka pystyn laulamaan alusta loppuun ilman äänen rikkoutumista. Poikaystävä kehotti selvittämään oman äänialani, ja sain tietää olevani kontrabasso, ja minulle on huomattavsti helpompaa ja mieluisampaa laulaa suhteellisen matalalta, ja sellaisia kappaleita jotka eivät edes nouse kovin korkealle.

Toivon, että tämä tapa vain jatkaa kulkuaan. Kuka tietää, ehkä jossain vaiheessa voimme laulaa niin, että poikaystävä säestää pianolla kun me kaksi laulamme.

Teksti:

Heli Laaksosen runokirjasta Aurinko Porkkana Vesi

En oikeen osaa edes avata syytä sille, miksi tämä runo tuli niin lähelle. Mutta se vain tuli. Ja liikutti jotain.

Runo Ittel

Aurink lämmittä mustarasta rinna
ja see nosta nokkas valo kohre.
Ei varo
ei sirist
ei kysy mitä maksa.

An mun olla samalaine.
Käännä uus leht ko vanh o katottu.
An muista laulupuun paik
an lakat murhettumast
an otta valo vasta.

Oivallus:

Olen ihmisenä vähän sellainen, että pyörittelen päässäni paljon niitä kaikkein kamalimpia vaihtoehtoja. Pidän siitä, että olen realisti ja pystyn arvioimaan asioita monilta eri kanteilta, enkä ryntää tyhmänrohkeasti mihinkään, vaan suhtauduun liki kaikkeen alkuun vähän kriittisesti, ja vasta asiaa huolella tarkisteltuani osaan sanoa mitä olen mieltä. Mutta; tämä jatkuva pahimman pelkääminen on alkanut väsyttää. Nyt olen ihan todella alkanut tiedostaa sen, kuinka paljon tuollainen negatiivissävytteinen ajattelutapa vaikuttaa kaikkeen; eikä vähiten ympärilläni oleviin ihmisiin. En tiedä olenko varsinaisesti oivaltanut mitään yhtä, selkeää kikkaa, tuon ajattelutavan muuttamamiseen, mutta sen vahva tiedostaminen ja jatkuvat yritys muuttaa ajatustensa kehiä on tehnyt jo suhteellisen lyhyessä ajassa sen, että nuo hirveimmät skenaarioit eivät pyöri päässäni enää kovin pitkään, vaan pystyn kuittamaan ne tyylillä ”aahh katos taas näitä ajatuksia” annan niiden tulla, mutta hyvin nopeasti myös mennä.

 

in food, lifestyle by
22 Likes

25 lokakuun 2019 - 15:00

in lifestyle by
51 Likes

Siitä on hetki, kun olen viimeksi kirjoittanu tänne mistään oikeasta. Tai kirjoittanut mitään sellaista, millä ajattelisin olevan jokin arvo, tai tarkoitus. Ei ole jostain syystä huvittanut. Olen saanut viime aikoina muutamia todella ikäviä viestejä, joiden vuoksi ei ole huvittanut tehdä oikein mitään, mikä tulisi näkyväksi myös muille. En ole halunnut altistaa itseäni arvostelulle ja kritiikille, kun on tuntunut siltä, ettei juuri nyt kestäisi sitä. Mutta nyt koen olevani taas enemmän voimissani, enkä enää ihan niin herkillä kuin viime kuukausina olen ollut.

En muista kuinka paljon tai vähän olen täällä puhunut omasta kehonkuvastani, mutta sen tiedän etten sitä varmaan ainakaan ihan rehellisesti ole tehnyt. Olen ajatellut, ja varmasti sanonutkin, usein olevani tyytyväinen siihen miltä näytän. Ja on tietysti hetkiä, jolloin se pitää paikkaansa, mutta kerron tässä ja nyt, että huomattavasti enemmän on niitä hetkiä, kun en näe peilistä mitään muuta kuin virheitä. Ajattelen lukuisia kertoja päivässä itsestäni niin rumia asioita, että tiedän ettei kukaan toinen pystyisi edes yrittäessään keksimään minusta mitään niin rumaa.

Olen ihan nuoresta asti saanut kuulla laihuudestani, muodottomuudestani ja suurista hampaistani. En muista kuitenkaan niiden koskaan erityisemmin hetkauttaneen minua sillä tavalla, että sanat olisivat satuttaneet. Vaan ajattelin niiden olevan vain totuus minusta. Olin laiha, eikä minulla ollut niin rintoja, kuin peppuakaan. Hampaatkin olivat pienessä suussa kohtuuttoman suuret. Mutta nyt myöhemmin olen oivaltanut sen, etten koskaan nähnyt itseäni mitenkään muuten kuin noiden asioiden kautta. Kun katsoin peiliin näin vain suuret hampaat ja muodottoman vartalon. En koskaan ole juuri murehtinut sitä miltä näytän, mutta en oikeastaan koskaan ole myöskään katsonut itseäni hyvällä, arvostaen. Olen tavallaan ollut sinut sen kanssa mitä olen, mutta en ole koskaan osannut ajatella omasta vartalostani mitään kaunista. Saattekohan yhtään kiinni mitä tarkoitan?

Olen hävennyt olematonta takapuoltani niin kauan kuin muistan. Olen pukeutunut aina niin, ettei sen muodottomuus näkyisi: pitkiin paitoihin ja löysiin mekkoihin. Ja vaikka haluaisin sanoa jotain ihan muuta, niin se ei ole ihan päästänyt otteestaan vieläkään, vaikka enää en annakaan sen vaikuttaa siihen kuinka pukeudun.

Muistan, että Alban syntymän jälkeen en varmaan vuoteen miettinyt sitä miltä näytän. Olin hirvittävän ylpeä siitä, että olin kantanut sisälläni yhdeksän kuukautta kokonaista, toista elämää. Olin hirvittävän ylpeä siitä, kuinka voimakkaaksi tunsin itseni synnyttäessäni, en hetkeäkään epäillyt ettenkö pystyisi siihen. Olin hirveän ylpeä siitä, että vain minä ja rintani, pystyivät pitämään hengissä pientä, uutta elämää kokonaiset kuusi kuukautta. Se tuntuu ihan uskomattomalta edelleen. Mutta, jossain vaiheessa unohdin kaiken tuon. Unohdin sen, että sietäisin olla hirvittävän kiitollinen siitä, että kehoni toimii kuten kuuluukin. Voin juosta, kävellä, mennä kyykkyyn, kurotella, hyppiä, kantaa hartioilla ja ottaa syliin. Voin tuntea kipua, kylmyyttä, lämpöä, kosketuksen ja nautintoa. Aloin yhtäkkiä nähdä vartalossani vain sen, mikä siinä oli ”vialla”. Todellisuudessahan vikaa ei tietenkään ollut missään muualla, kuin siinä kuinka minä katsoin sitä.

Rintani muuttuivat raskauden aikana terhakasta b-kupista, valtavaan eikä ollenkaan niin terhakkaan D-kuppiin. Voitte varmasti kuvitella mitä sellainen todella yhtäkkinen, liki räjähtävä kasvu tekee rintojen ohuelle iholle. Imetin Albaa liki 1,5 vuotiaaksi, mutta viimeiset puoli vuotta enää vain toisesta rinnasta (älkää kysykö miksi, sillä en todellakaan tiedä). Sanomattakin selvää, etteivät rintani kaiken tuon jälkeen näytä enää samalta, kuin miltä ne ennen raskautta näyttivät. Synnytyksen jälkeen meni vuosia etten riisunut rintsikoita, muulloin kuin suihkuun mennessäni. En edes seksiä harrasteassani tai nukkuessani. Minun oli vaikea hyväksyä sitä miltä ne näyttivät, ja ajattelin että muille se olisi vielä vaikeampaa.

Niin typerältä, kuin se ehkä kuulostaakin niin poikaystävälläni on ollut hirvittävän suuri rooli siinä, että olen alkanut ajatella itsestäni lempeämmin ja kauniimpia asioita. Se, millaisena hän minut näkee, ja muistaa myös päivä toisensa jälkeen sen näyttää ja kertoa, on saanut minut tajuamaan että on ihan todella mahdollista ajatella minusta sellaisia asioita, nähdä minut sellaisena; enemmän kuin riittävänä.

Ja yhtäkkiä tänään. Pitkän kävelylenkin jälkeen seisoin alasti peilin edessä ja osasin yhtäkkiä katsoa itseäni hirvittävän armollisesti,hyväksyvästi lämmöllä melkein. Ensimmäistä kertaa vuosin näin oikeasti peilissä kauniin ihmisen, ja kauniin vartalon.  En näytä ollenkaan toiselta kuin eilen tai viikko sitten. Mutta ensimmäistä kertaa näin itseni ehkä niin, kuin muut minut näkevät; ei vain virheideni kautta, vaan ihan todella sellaisena kuin olen.

Kunpa tämä armollisuus olisi pysyvää.

 

”Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.”

Eeva Kilpi

pst. Halusin vielä muistuttaa, että aivan kaikenlaisisissa vartaloissa voi oikeasti tuntea epävarmuutta, ja potea huonommuutta suhteessa muihin. Kyse kun ei ole oikeasti siitä, miltä näytämme vaan siitä, kuinka itseämme katsomme. Eikä silloin ole väliä sillä kuinka suuri, pieni, muodokas tai muodoton se vartalo on. Se vinouma on muualla, kuin siellä vartalossamme.

in lifestyle by
51 Likes