Kaupallisessa yhteistyössä Oatlyn kanssa

 

Ollessani lapsi kylmä maito oli suunnilleen parasta mitä tiesin. Join sitä janoon, nälkään, pullan ja leivän kanssa, jokaisella aterialla, kaakaojauheeseen sekoitettuna iltaisin, ja muroihin kaadettuna aamuisin. Join maitoa kotona, koulussa ja kavereilla.
Maito oli olennainen osa päivittäistä ruokavaliota. Ja miksi en olisi juonut? Maitohan oli terveellistä ja kaikin puolin hyväksi ihmiselle.

Maito vahvistaa luustoa. Se symboloi terveyttä, vahvuutta ja voimaa. Maidonjuontia ja sen tärkeyttä mainostettiin koulujen ja terveysasemien käytävillä julistein, ja se mainittiin varmasti aina, kun puhuttiin terveellisestä, monipuolisesta ja ravitsevasta ruokavaliosta. En muista että minkään toiseen elintarvikkeen tärkeyttä olisi omassa lapsuudessani korostettu samalla tavalla, kuin maidon.

Suomeen perustettiin maitopropagandatoimisto 1929. Tuolloin elettiin melko karuja aikoja, ja erityisesti lapset mutta myös osa aikuisista kaipasi lisää ravintoa ja energiaa. Tuohon tarkoitukseen ravintorikas lehmänmaito sopi loistavasti. Maitopropagandatoimiston tarkoituksena oli tarjota tietoa maitotuotteista, edistää niiden laatua, mutta ennen kaikkea: saada ihmiset juomaan enemmän maitoa. Myös Suomen valtio oli mukana tukemassa hanketta parhaansa mukaan.

Maitopropagandatoimistoa ei enää ole, mutta lehmänmaidolla on edelleen merkittävä jalansija kouluissa. Tukeakin se edelleen saa, nykyään sen tosin jakaa Suomen valtion sijaan EU, ja sitä kutsutaan koulumaitotueksi. Sitä maksetaan jopa 0,36€/l, mikä on aika merkittävä summa etenkin, kun otetaan huomioon kuinka tiukalla budjetilla koulut sinnittelevät saadakseen kasaan terveellisen kouluaterian. EU on myös mukana rahoittamassa erilaisia koulutushankkeita, joiden tarkoituksena on lisätä koululaisten tietämystä maidosta ja maidontuotannosta, joiden tarkoituksena taas on – noh, saada ihmiset juomaan enemmän maitoa.

Mutta onko kaikki se mitä me olemme maidosta oppineet, tai mitä edelleen lapsille ja nuorille opetetaan – ihan totta?

Viime viikolla n.250 000 kotitaloutta sai postin mukana Oatlyn tekemän Maitomyytit- kirjasen, joka nimensä mukaisesti pureutuu maidon ympärillä elävien myyttien todenperäisyyteen. Se mikä oli totta ja tarpeen vaikkapa kuusikymmentä vuotta sitten, ei välttämättä ole sitä enää tänä päivänä. Faktojen tarkastelu tulee tarpeeseen. Oatlyn, ja tämän kampanjan tarkoituksena onkin ensisijaisesti herättää keskustelua, ja siirtää maitokeskustelua faktapohjaisempaan suuntaan.

Maidon terveysvaikutuksista ja hyvää tekevistä ominaisuuksista puhutaan kyllä paljon, mutta se mistä ei puhuta ollenkaan tarpeeksi on maidon ilmastovaikutukset. Keskivertosuomalainen juo n.360litraa maitoa vuodessa, mikä on itse asiassa enemmän kuin missään muualla maailmassa. Suomen kokonaismaidonkulutus vastaa n.2,5 miljoonaa tonnia kasvihuonekaasuja joka vuosi. Helpommin ymmärrettävässä muodossa tuo vastaa 939 946 edestakaista lento Helsingistä Thaimaahan.
Mistä ihan vähäpätöisestä asiasta ei siis ole kysymys.

Tähän mennessä me tiedämme jo, että kasvipohjaiseen (tai edes kasvipohjaisempaan ruokavalioon siirtyminen on yksi merkittävimmistä ilmastoteoista minkä yksittäinen ihminen voi tehdä. Kasvipohjaisen ruokavalion trendi kasvaakin koko ajan. Mutta nyt jos esimerkiksi koululainen haluaisi juoda koulussa jotain muuta kuin maitoa – olisi vaihtoehtona vesi. Kasvava lapsi ja nuori kuitenkin tarvitsee hyviä rasvoja, kalsiumia ja D-vitamiinia. Niitä ei vedestä saa, mutta useimmista kasvipohjaisista juomista kyllä. Eikö olisi siis ihan järkevää, että ne olisivat kouluissa se mahdollinen vaihtoehto silloin, kun ei syystä tai toisesta halua juoda lehmänmaitoa? Nykyään siihen, että saisi koulussa valita juomakseen kasvipohjaisen juoman tarvitisisi jonkin sortin todistuksen, ja tällöin kyseessä olisi ”erityisruokavalio” mikä on tietysti vähän erikoista, kun valta-osalla syy valita kasvipohjainen tuote on ilmastossa, ei ruokarajoitteessa.

Kävimme reilu vuosi sitten lapsen kanssa ravitsemusterapeutilla. Alba on ollut aina varsin valikoiva syöjä, ja välillä on huolettanut että saakohan hän syömästään ruoasta kaiken tarvitsemansa. Olin ennen tuota käyntiä pitänyt kahden viikon ajan kirjaa lapsen syömisistä. Oikeastaan ainoa asia, mistä ravitsemusterapeutti oli lapsen ruokavalion suhteen huolissaan oli se, että käytämme lehmänmaidon sijaan kaurajuomaa. Sain pitkällisen luennon maidon hyvää tekevistä ominaisuuksista ja siitä, kuinka tärkeä se kasvavalle lapselle on. Minua muistutettiin siitä, kuinka tärkeää kalsium ja proteiini ovat. Tiesin, ja kerroinkin, että kalsiumia on siihen kaurajuomaan kyllä lisätty, ja proteiinia lapsi saa todennäköisesti riittävästi ilman sitä lehmänmaitoakin. Silti käynnin jälkeen jäi olo siitä, että olin jotenkin epäonnistunut täyttämään lapseni tarpeet ja laiminlyönyt jotain todella perustavanlaatuista. Ajattelin, että kyllähän tämä ihminen ravitsemuksen ammattilaisena tietää minua paremmin, mitä lapseni ravinnokseen tarvitsee.
Ette ehkä ylläty kun kerron, että menimme maitohyllyn kautta kotiin.

Edelleen törmään usein argumentteihin siitä, kuinka kaurajuomasta ei saa riittävästi proteiinia tai kalsiumia. Jälkimmäistä tuotteeseen on lisätty, mutta on totta että proteiinia se ei sisällä yhtä paljon kuin lehmänmaito. Proteiinia saa kuitenkin yllättävän monista ruoista (palkokasvit, kikherne, pavut ja linssit, kvinoa, pähkinät mm.). Kohtalaisen monipuolisesti syövän ihmisen on lähes mahdotonta saada ruokavaliostaan liian vähän proteiinia, joten siitä en olisi kovinkaan huolissani.

On kuitenkin selvää, etteivät nämä asiat ole koskaan mustavalkoisia. Harvoin mikään vaihtoehto on pelkästään ja yksiselitteisesti hyvä, tai vastaavasti huono. Omia valintojani juuri nyt ohjaa kaikkein voimakkaimmin ilmastolliset syyt. Pyrin tekemään arjessani mahdollisimman kestäviä valintoja. Suomalainen maito tuottaa 327% enemmän kasvihuonekaasuja kuin ruotsalainen kaurajuoma (kuljetukset mukaanluettuna) ja se on jo yksin on itselleni riittävä syy valita se kasvipohjainen vaihtoehto eläinperäiselle niin usein kuin se on mahdollista.

Moni perustelee eläinperäisten tuotteiden käyttämistä myös sillä, etteivät kasvipohjaiset tuotteet maistu samalta kuin ne eläinperäiset. Monista varmasti tuntuu etteivät ne ole koostumukseltaan tai maultaan yhtä hyviä.
Itse uskon, että kysymys on kuitenkin enemmän tottumuksesta, kuin mistään absoluuttisesta totuudesta.
Vaikka elämäni ensimmäiset 20 vuotta rakastin maitoa ja kermaa. Käytin molempia siekailematta ja aivan kaiken kanssa, niin nykyään en oikeastaan pysty juomaan kumpaakaan sellaisenaan edes tilkkana kahvin seassa.
Asioihin tottuu, ja alkuun oudoilta tai vierailta tuntuvista asioista – voikin tulla uusi normaali.

Paljon keskustelua heräsikin niiden maanantaina instagramissa tekemieni julkaisujen jälkeen (palaan niihin tulleisiin kommentteihin tarkemmin ensi viikolla), mutta edelleen olisi mukavaa kuulla teidän ajatuksia aiheen tiimoilta? Vai herättääkö tämä maitomyytit-kampanja teissä niitä? Vai onko tämä kaikki tieto teille jo ihan tuttua kauraa (eh eh)?

Tuntuupa hassulta kirjoittaa tänne. Edellisestä kerrasta on liki kaksi kuukautta, joka on aivan takuulla pisin aika koskaan.

Tuona aikana olen kuitenkin ollut harvinaisen aktiivinen instagramissa, enkä ole saanut ainoatakaan kysymystä siitä milloin blogi taas päivittyy.

Aina toisinaan miettii, että onko tässä koko blogihommassa enää mitään mieltä. Tänne postauksen tekeminen vie huomattavasti enemmän aikaa ja on jotenkin suuremman kynnyksen takana kuin vaikkapa instagramiin storykimaran tekeminen. Täällä kommenteja saa harvakseltaa, instassa niitä tulee kymmeniä päivittäin. Oon sanonutkin usein, että vuorovaikutus ja kaikki ne keskustelut joita oon saanut, mulle tuntemattomien, ihmisten kanssa käydä ovat ehdottomasti parasta koko tässä hommassa.

Aina kuitenkin huomaan tulevani siihen lopputulemaan, että haluan kuitenkin yhä edelleen kirjoittaa myös tänne. Storyssa en osaa olla samalla tavalla auki kuin täällä. Siellä näen heti ketkä ovat juttuni nähneet, täällä voin elää illuusiossa että kukaan ei näitä edes lue.

 

 

Mitä kahdessa kuukaudessa on tapahtunut?

Ei juuri mitään, ja tavallaan kokonainen elämä. Olen ihan eri paikassa, kuin olin kaksi kuukautta sitten. Kesä oli ihana, mutta olin todellisissa vaikeuksissa yksin olemisen kanssa. En osannut sitä. Olen koko elämäni ollut jollekin jotakin, ja unohtanut olla jotain erityistä itselleni. Olin kadottanut paljon itsestäni suhteiden varrelle, ja sen kadotetun etsiminen on ollut oikeasti työlästä ja paikoin kivuliastakin.

Samaan aikaan kun halusin olla yksin – janosin sitä, että saisin olla jollekin toiselle se erityisin. Koin usein, etten ole tarpeeksi – ellen ole sitä ensin jollekin toiselle. Ja sehän on ihan täysin vinksahtanut ajatus.

Nyt, kahdeksan kuukautta eron jälkeen, alan olla sellaisessa tilassa että yksin oleminen tuntuu luonnolliselta, hyvältä ja oikealta. En haluaisi olla mitään yhtään kenellekään. Nautin vapaudesta ja kasvusta – itseeni tutustumisesta.

Tuntuu, että elämään on löytänyt niin paljon hyvää viimeisten kuukausien aikana. Nauran enemmän kuin aikoihin, olen huolettomampi, vapaampi, varmempi ja tasapainoisempi (uskon, että tähän vaikuttaa myös e-pillereiden lopettaminen – mutta siitä voisin kirjoittaa joskus ihan oman postauksensa).

Olen viimeiset vuodet uskotellut itselleni olevani ihminen, joka viihtyy lähinnä kotona ja jonka sosiaaliset voimavarat hupenevat hetkessä – ja nyt alan tajuta, etten todellakaan ole sellainen. Voimaannun kohtaamisista, ystävistä, aktiivisuudesta, menemisestä ja tulemisesta. Olen ihan pienestä saakka ollut sellainen: jatkuvasti ihmisten ympäröimänä, menossa johonkin tai tulossa jostain. Nauttinut olostani kaikkein eniten juuri niin – olin vain piilottanut sen osan itsestäni johonkin, sillä se tuntui tarpeelliselta tietyissä suhteissa tai elämänvaiheissa.

Nyt tuntuu siltä, kuin olisin palannut takaisin kotiin (kornia, tiedän). Löytänyt taas itseni luo. Ja hitto vie, että se tuntuu hyvältä.

Edelleen on hetkiä ja päiviä, jolloin yksinäisyys tuntuu hankalalta, mutta sellaisia päiviä on aina ollut – suhteessakin. Enkä enää muserru niiden tunteiden painon alla.

Tällä hetkellä elämässä on paljon keveyttä, iloa, luottamusta ja rakkautta.

Ja sitä naurua.

Sen paluusta oon ollut ehkä kaikkein onnellisin.

 

Jenni kirjoitti noin kuukausi sitten postauksen otsikolla Elämäni ihanin kesä.
Silloin tunsin ensimmäistä kertaa ihan kevyesti, että ehkä minun kesänikin on lopulta juuri tuollainen.
Kaikkien aikojen.
Ja nyt voin sanoa, että juuri sitä se on ollut.
En olisi vielä kesäkuussa uskonut sanovani näin, mutta olen niin hyvilläni kaikesta tapahtuneesta ja olleesta, etten muuttaisi mitään vaikka saisin.
En yksiäkään itkuja, ahdistuksesta unettomia öitä, raastavaa ikävää – en ottaisi pois mitään. Sillä juuri sen kaiken läpikäyminen on tuonut tähän: rauhaan ja tyyneyteen, sellaiseen sopuun itseni kanssa, mistä olen aiemmin vain haaveillut.

Ero on pakottanut kohtaamaan kipeitä alueita itsessään, sietämään niitä ja pyrkimään kohti muutosta.
On tuntunut ihanalta huomata, että tilanteet jotka vielä muutama kuukausi sitten saivat aivan tolaltaan, eivät juuri enää aiheuta reaktiota.
Näen ja tunnen, että olen kulkenut pitkälle siitä, mistä lähdin.

On tuntunut älyttömän hyvältä uskaltaa olla rehellinen kaikesta siitä, mitä on tuntenut. Se on tuonut elämään niin voimakkaan tunteen siitä, etten todellakaan ole yksin – että se on kantanut monesti niiden kaikkein hankalampien aikojen yli.

On tuntunut helpottavalta kuulla muilta, että mikään tunne ei ole lopullinen.
Mikään tilanne ei ole lopullinen. Kaikki muuttuu. Aivan kaikki.
Siihen on kannattanut luottaa, sillä jo hetken olen elänyt sitä todeksi.

Mieli on kevyt.
Kun katson, katson eteeni ja näen mahdollisuuksia.
En vilkuile enää taakse ja näe vain sitä mikä on menetetty.
Mieli on samaan aikaa tyyni,  ja ihan hurjan innostunut.

Olen alkanut kyseenalaistaa monia asioita.
Ajatuksia, toimintamalleja.
Haaveita ja toiveitakin.
Alkanut oikeasti miettiä mitkä ajatukset ja toiveet ovat omiani, ja mikä tulee ulkoa.
Kyseenalaistamisen myötä olen vapautunut niin monesta.
Koko elämä tuntuu juuri nyt silkalta vapauden ilottelulta.

Tästä ihan totta tuli kuin tulikin kaikkien aikojen kesä.
Ihanin koskaan.
Kiitos ihmisille, joiden kanssa olen saanut tämän kesän jakaa.

Arki on alkanut.
Se tuntuu pelkästään ihanalta.
Olen sanonut usein, ja toistan taas:
pidän rutiineista.
Siitä, että samat asiat toistuvat päivästä toiseen suunnilleen samaan aikaan.
Kunhan niiden samana toistuvien asioiden välillä on tarpeeksi tilaa myös yllätyksille,
ja suunnittelematta tapahtuville asioille.
Juuri nyt arki on sitä.

Tämä kesä on ollut erikoinen.
Haikea, paikoin vähän vaikea, mutta myös uskomattoman ihana.
Opettavainen.
Tämä kesä on todellakin tuntunut.
Niin hyvässä kuin pahassakin.

Ihanaa tässä kesässä on kaiken muun hyvän lisäksi se,
(kirjoitan siitä hyvästä lisää myöhemmin, liittyy erityisesti niihin asioihin joita olen oppinut itsestäni)
että olen käynyt niin monia hyviä keskusteluja instagramin ykistyisviesteissä ihmisten kanssa, joita en ole koskaan tavannut.

Erityisesti kuukauden takainen kyselytunti instagramin puolella kirvoitti mahtavia keskusteluja.
Niistä keskusteluista osa ei ole vieläkään päättynyt.

En ehtinyt silloin vastaamaan stoorissa kaikkiin kysymyksiin.
Keräsin kuitenkin talteen sellaiset, joihin ajattelin haluavani myöhemmin vastata ihan kunnolla.
Sellaisia, joihin vastaaminen tuntui silloin liian aikaiselta,
tai kysymyksiä joiden tiimoilta heräsi niin paljon ajatuksia, että niiden änkeminen instagramiin olisi tuntunut
noh, änkemiseltä.
Osa on myös sellaisia, joita on esitetty tämän kesän aikana harvinaisen usein ja siksi haluan niihin nyt näin yleisesti vastata.

1. Haluatko vielä joskus parisuhteen?

Juuri nyt ajattelen, etten halua.
Olen ollut suhteissa melkein tauotta noin 13-vuotiaasta lähtien.
Ero ja yksin oleminen on herättänyt tosi vaikeita tunteita,
sellaisia että niitä on ollut itsessään vaikea kestää.
Ja juuri siksi yksin oleminen on se, mitä kaikkein eniten nyt tarvitsen.
Haluan keskittyä nyt ihan vain itseeni,
kaikkien näiden vaikeiden tunteiden ja niiden juurisyiden selvittämiseen.
Haluan oppia tuntemaan itseni täydeksi, riittäväksi ja onnelliseksi ihan vain minuna.

Mutta.
Pidätän oikeuden muuttaa mieltäni,
jos joskus vuosien itsetutkiskelun ja terapian jälkeen tielle osuu ihminen, jonka kanssa kaikki tuntuu oikealta.

Vielä aikoihin en kuitenkaan ole valmis tai halukas mihinkään pysyvämpään.

Uusi ihmisiä on kuitenkin ollut tosi hauskaa ja virkistävää tavata.

2. Miltä ajattelet sun elämän näyttävän viiden vuoden päästä?

Tää on itse asiassa yllättävän kipeä kysymys,
sillä en tiedä yhtään.
Viimeisten kuukausien aikana melkein kaikki se, mitä olen tulevaisuudelta odottanut 
on mennyt uusiksi.
Olen ajatellut viimeiset viisi vuotta, että haluaisin lisää lapsia
Haluaisin perheen.
Ne olivat tosi selkeitä ja kirkkaita haaveita, tulevaisuuden suunnitelmia.
Nyt oikeastaan mikään ei ole kovin varmaa.

Nyt en enää tiedä haluaisinko lisää lapsia.
Tai haluaisin kyllä, mutta tuntuu todella kaukaiselta ajatukselta että saisin lapsia jonkun toisen ihmisen kanssa.
Jos päätän hankkia lisää lapsia, niin nyt pidän todennäköisempänä sitä että hankkisin lapsen yksin.
Kaikki on vielä vähän sekaisin, joten juuri nyt en uskalla luottaa oikein mihinkään ajatuksiin/tunteisiin.
Aika näyttää.

Toivon kuitenkin, että seuraavien viiden vuoden aikana olen uskaltanut näyttää kirjoituksiani kustannustoimittajille.
Toivon olevani valmis pilatesohjaaja.
ja ennen kaikkea toivon olevani tyytyväinen elämääni,
itseeni.

3. Pelottaako vanheneminen?

Joo ja ei.
Ulkoisesti vanheneminen ei pelota.
Muutama päivä sitten eräs ystävä järkyttyi, kun kerroin etten ole oikeastaan koskaan käyttänyt silmänympärysvoidetta.
Kuulemma olisi pitänyt aloittaa jo kymmenen vuotta sitten ellei halua ryppyisiä silmänympäryksiä.
Mutta, mä ehkä haluan.
Mä tykkään siitä, että mun silmien ympärillä on ryppyjä.
Musta ne näyttää ihanilta.
Siltä, että oon elänyt.

Mutta,
ihan pieni ahdistus vanhenemisesta on kuitenkin hiipinyt mieleen.
Ehkä siksi, että elämäntilanne on muuttunut,
ja tulevaisuus täytyy hahmotella uudelleen.
Tunnen yhtäkkiä itseni todella paljon vanhemmaksi kuin esimerkiksi vuosi sitten.
Välillä pelottaa, että oon liian vanha jo moneen.
Koen, etten ole siellä missä haluaisin olla.
Tai missä kuvittelin tämän ikäisenä olevani.

Olen kuitenkin usein myös tosi tyytyväinen siihen millaista elämää olen saanut elää.
Tyytyväinen niihin valintoihin joita olen tehnyt, ja mihin ne ovat minut johtaneet.

4. Mitä mieltä olet kauneuskirurgiasta/täyteaineista yms.?

Tää on aika iso aihe, josta on vaikea sanoa kovin lyhytsanaisesti mitään.
Alkuun haluan sanoa, että jokainen tehköön itselleen ihan mitä haluaa.
Se mitä joku toinen tekee omalle ulkonäölleen ei juurikaan kiinnosta.

Mutta.

Se mikä kiinnostaa: luonnollisuus, ja se miltä ikä ja elämä ihmisten kasvoilla näyttää,
ei niinkään se miltä botox ja täyteaineet kasvoilla näyttävät.

En usko, että itse koskaan tulen korjailemaan ulkonäköäni meikkiä enempää.

Joskus tuntuu surulliselta se, kuinka yleisiä erilaiset kausentoimenpiteet ovat
ja se kuinka kriittisesti me peilikuviamme tarkkailemme.
Etsimällä siitä virheitä, joita voisi korjata.

Enkä ole näiden asioiden yläpuolella itsekään.

On asioita, joihin en ole tyytyväinen tai joista poden epävarmuutta,
jotka todella mielelläni vaihtaisin toisiin, jos voisin.
Mutta korjailua enemmän kiinnostaa se, että oppisin pitämään itsestäni sellaisena kun olen.
Hyväksymään ulkonäössäni myös ne asiat, jotka eivät vastaa toiveitani.

Uskon, että se on kestävämpi tie.

Ihoni esimerkiksi on tällä hetkellä (7,5kk e-pillereiden lopettamisesta) hirveässä kunnossa.
Tiedän, että sen saisi kuriin aloittamalla pillerit uudestaan.
En kuitenkaan tee niin, sillä huomattavasti ihon kuntoa tärkeämpää on nyt se, että pää voi hyvin.
Pillereiden kanssa niin ei valitettavasti ollut.
Olen lopettanut pillerit kolmesti aiemminkin,
ja aloittanut ne aina uudestaan juuri tässä kohtaa, sillä en ole kestänyt sitä miltä iho näyttää ja tuntuu.

Nyt se tuntuu ihan toisarvoiselta asialta sen rinnalla,
kuinka hyvältä kaikki muut asiat tuntuvat.

5. Miten erosta selviää?

En ole vielä siellä, että voisin antaa kovin kattavaa vastausta.
Koska en ehkä vielä ole selvinnyt itsekään.
Tosin nyt on jo huomattavasti enemmän niitä päiviä, jolloin olen onnellinen.
Iloinen uudesta elämäntilanteesta, ja kaikesta uudesta.
Mutta edelleen aina toisinaan suru vaanii jossain hiljaisessa hetkessä,
ja vie hetkeksi mukanaan.
Ei kuitenkaan enää sellaisella voimalla kuin aiemmin,
eikä ollenkaan niin syvälle.
Mutta vie kuitenkin.

Tässä kuitenkin muutamia asioita, jotka ovat helpottaneet omaa prosessiani:

Luotta siihen, että siitä selviää.

Uskalla kohdata kaikki ne vaikeat tunteet mitä tilanne herättää.

Katkaise yhteys entiseen kumppaniin.
Voi tuntua helpolta nojautua surussa siihen henkilöön, joka on kaikkein tutuin.
Mutta se on surkea ajatus.
Rämmin suossa niin kauan kun pidimme yhteyttä,
ja näimme toisiamme.
Kaikki muuttuu helpommaksi heti, kun yhteydenpito harvenee/loppuu.
Kannattaa myös lakata seuraamasta entistä kumppania somessa,
ehkä jopa tämän ystäviä.
Voi kuulostaa lapselliselta, mutta helpottaa asian yli pääsemistä ja unohtamista huomattavasti,
kun toinen ei yllättäen ja pyytämättä hypi silmille puhelimen näytöltä.

Mene ja tee. 

Itke. Puhu.

Älä jää yksin.

Haaveile. 

Liikuta kehoasi. Hikoile. Tanssi. 

Kokeile jotain uutta.
Jotta se aukko, jonka toinen ihminen poistuessaan jättää ei tuntuisi niin suurelta
kannattaa elämään päästää tilalle jotain uutta.
Jotain josta nautit, saat voimaa, energiaa ja iloa.

Tee itsellesi ihania asioita.

Kuuntele musiikkia, josta tulee hyvä mieli. 

Tee asioita, jotka tekevät onnelliseksi. 
Tämän neuvon sain niin monelta, ja se tuntui alkuun todella rasittavalta,
sillä pahimman surun keskellä sellaisia asioita ei oikein tuntunut olevan.
Paras lääke silloin oli ystävien seura, ja se että sovimme etukäteen että erosta ei puhuta sanaakaan.
Tuntui helpottavalta saada päiviin sellaisia tunteja, jolloin ei ajatellut koko asiaa.
Tai ei ainakaan puhunut siitä.
Huomasin, että maailma pyörii radallaan.
Tietyt asiat ovat  ehkä muuttuneet,
mutta tosi moni asia on kuitenkin pysynyt ihan ennallaan.

Pidä kirkkaana mielessä se, miksi ero tapahtui.
On tosi helppoa hairahtua muistelemaan vain kaikkea suhteessa ollutta hyvää,
kaivata sitä.
Mutta kannattaa oikeasti muistuttaa itseään myös niistä asioista, jotka suhteessa oli pielessä.
Olen yrittänyt luottaa siihen, että tiesin mitä tein kun halusin erota.
Olin miettinyt asian valmiiksi, se ei ollut mikään päähänpisto, vaan pitkän harkinnan tulos.
Ja aina niinä hetkinä kun toista on kaivannut kaikkein kipeimmin,
ja olisi tehnyt mieli perua koko ero –
olen muistuttanut itseäni siitä, että asiaa ei tarvitse enää miettiä.
Menneisyyden minäni on tehnyt sen työn ja päätöksen jo puolestani.
Ero oli tarpeellinen, oikea ja hyvä ratkaisu.
Jossittelulle ei kannata antaa sijaa.

Tapaa uusia ihmisiä
En missään tapauksessa suosittele ryntäämään uuteen suhteeseen heti edellisen päätyttyä.
En ajattele, että paras tapa päästä yli jostakin on tavata joku toinen.
Meidän erosta on nyt pian kuusi kuukautta,
ja meni varmaan viisi ennen kuin edes huvitti puhua kenellekään.
Nyt uusien ihmisten tapaaminen tuntuu hauskalta, virkistävältä.
mutta ei kuitenkaan siltä että varsinaisesti tarvitsisin sitä.

Luota siihen, että parempaa on luvassa

sillä se on aika varmaa.