Äiti 22 toukokuun 2019 - 16:52

Siitä lähtien, kun Alba on syntynyt – tai oikeastaan jo pitkään ennen sitä – mieluisin asia itsessäni on ollut se, että olen äiti (tai tulen olemaan äiti). Emme olleet ehtineet yrittää lasta kovin pitkään, vaan ns.ensimmäisellä tärppäsi. Oli uudenvuotenaatto. En olle koskaan ollut kovinkaan kärryillä kuukautiskierrostani, mutta silloin tuntui, että edellisistä kuukausista oli ikuisuus. Mutta raskaustestin tein, jotta tietäisin ostasimmeko skumppaa seuraavan päivän juhlintoihin vai emme.
Testi näytti, ettei kannattaisi.

Olin raskaudesta sekä innoissani, että hämilläni. Kaikki kävi niin nopeasti, etten ollut oikeastaan ehtinyt valmistautua raskaaksi tulemiseen, mikä toisaalta oli vain hyvä asia. Kerroin raskaudesta kaikille varmaan jo ennen viikko kahdeksan, ihan vain koska olin niin innoissani. Pari päivää tuon positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen menimme ystäväpariskunnan luo kylään, ja sovimme hississä ennen sisään astumista, ettei kerrota asiasta vielä. Lapsen isä kertoi raskaudesta ennen kuin ovi ole ehtinyt kunnolla edes aueta. Ja samaa linjaa noudattelin myös itse. Tammikuun alussa oli Venla- gaala, jossa Iholla-sarja oli ehdolla vuoden Realityksi. Olin silloin ehkä juuri juuri toisella kuulla, ja kerroin raskaudesta aivan kaikille: mm. Arman Alizadille, joka voitti tuon vuoden parhaan realityn pystin meidän nenämme edestä. Menin onnittelemaan, ja kerroin olevani jäinen siksi koska en ole juonut mitään koska olen raskaana. Hän kiitti onnitteluista, mutta ei onnitellut takaisin.  Sen jälkeen pidin Armanista vähän vähemmän. Sillä ajattelin, että kaikkien pitäisi ola minun raskaudestani suunnilleen yhtä innoissaan, kuin minäkin olin. Onnitella nyt vähintääkin.

Elin raskausaikana todella normaalia elämää. Kävin edelleen toisinaan ulkona tanssimassa ystävieni kanssa. Olin sosiaalisesti varmaan aktiivisempi, kuin olin ennen raskautta ollut. Olimme jatkuvasti menossa, ja se tuntui silloin jotenkin todella tärkeältä. Että minuahan ei yksi raskaus hidasta, tai muuta. Nyt se tuntuu vähän huvittavalta todistelulta, mutta se sallitatkoon.

Sitten kun Alba lopulta, liki 42 viikon odotuksen jälkeen, syntyi. Olin niin onnellinen ja jotenkin täysi, kuin voin kuvitella ihmisen koskaan olevan. Teki mieli huutaa koko maailmalle, että tajuatteko mitä minulle, meille on juuri tapahtunut. Katsokaa nyt tätä. Meillä on lapsi. Minä olen äiti. Tuo pieni ihminen on kasvanut minun sisälläni 41 viikkoa ja kolme päivää, ja minä olen synnyttänyt hänet tähän maailman ja silti hän on täysin minusta erillinen, kokonainen, ehjä ihminen.

Vauvakupla kesti pitkään. Alkuun Alba nukkui. Siis lähinnä vain nukkui. Yöt, päivät- kaikki, koko ajan. Missä vain, mihin aikaan tahansa. Ehkä kahden kuukauden jälkeen se kuitenkin muuttui. Pahimmillaan herätyksiä oli yhdessä yössä 17. Vuorokauden ajat, päivät, viikot sekottuivat toisiinsa, muuttuivat yhdeksi taikinaksi. Lapsi nukkui vain silloin kun minä liikuin. Kävelin rattaiden kanssa tuntikaupalla ympäri kaupunkia niin väsyneenä, etten oikeasti olisi jaksanut ottaa askeltakaan. Liikennevaloissakin vaunut täytyi pitää liikkeessä, tai lapsi heräsi. Silloin kun ulkona oli niin kamalaa, ettei sinne voinut mennä sillä rattaiden renkaat eivät olisi pyörineet loskassa, kävelin tuntikaupalla lapsi rintarepussa makuuhuoneesta keittiöön, ja sieltä olohuoneeseen. Heti, kun pysähdyin – lapsi heräsi.

Nyt tuo aika tuntuu niin kovin lyhyeltä, mutta silloin kun sitä eli, tuntui kuin en olisi koskaan elämälläni koskaan mitään muuta tehnytkään kuin kävelyttänyt lasta uneen.

Ensimmäisen syntymäpäivänsä iltana lapsi nukahti ensimmäisille kokonaisille yöunilleen. Ja pian sen jälkeen niin alkoi tapahtua oikeastaan joka yö. Sen jälkeen kaikki muuttui, taas. Tuon ensimmäisen vuoden aikana en käynyt juuri koskaan missään, sillä olin sellaiseen ihan liian väsynyt. En halunnut ystäviä kylään, sillä lapsi huusi niin paljon, ettei seurustelusta olisi tullut oikein mitään, tai niin ainakin ajattelin. Olin paljon kotona, jos kävelyita ei lasketa. Paljon yksin. Todella yksin.

Ensimmäisen vuoden, ja niiden kokonaisten yöunien, jälkeen aloin taas tuntea itseni itsekseni, ja kaikki helpottui. Elämä alkoi palautua vanhoihin uomiinsa, vaikka samaan aikaan mikään ei kuitenkaan ollut kuten ennen. Eikä tule koskaan enää olemaankaan. Ja se on ihanaa.

Olen puhunut täälllä noin sata kertaa aiemminkin Auta Antti! – podcastista, ja puhun siitä taas. Podcastissa sen kuuntelijat siis esittävät Antille kysymyksiä, joihin hän vastaa. Yhdessä ensimmäisistä jaksoista Antilta oli kysytty tällainen, takuulla monia mietittyvä kysymys:

 ”Oon 32v nainen ja yritän päättää haluaisinko lapsia. Lapset on musta ihan hauskoja ja klaaraisin varmaan yöheräämiset jne. mutta en koe kutsumusta äitiyteen. Ongelma on, että inhoan kaikkia äitijuttuja. Tutut äidit on kaikki viikonloput jossain skidiristeilyillä, lasten teattereissa, hoplopeissa tai vähintään lapsen kaverisynttäreillä. Kaikki tää kuulostaa musta painajaismaiselta. Inhoan melua ja vieraiden ihmisten kanssa juttelua. Mies, jonka kanssa sen muksun varmaan tekisin on samanlainen ellei pahempi.Voiko näistä lähtökohdista yrittää tehdä lapsesta normaalia vai tulisko siitä joku kouluampuja?”

Muistan ensinnäkin ajatelleni usein itse ihan samoin. Ajattelin, etten ole sellainen kun äitien jotenkin kuuluisi olla. JA sitten lapsen saatuani tajusin, ettei ole olemassakaan mitään sellaista universaalia äitiyden roolia, jota kuuluisi toteuttaa. Jokainen on äiti lapselleen omana itsenään, sellaisilla tavoilla jotka tuntuvat itselle luontevilta. Nimimerkillä: olen käynyt lapsen kanssa yhden kerran hoplopissa, enkä koskaan kaverisynttäreillä tai skidiristeilyillä.

Antti oli pyytänyt tuota jaksoa varten äiti-ystäväänsä vastaamaan kysymykseen hänen puolestaan, ja olen kirjoittanut tuon jaksossa kommentoineen äidin kirjeen ylös sellaisena kuin se oli, ja jaan sen nyt tässä teille. Ehkä siellä on joku, joka ei ole sitä vielä kuullut ja jolle se tekee saman kuin minulle. Antaa anteeksi sen, ettei äitinä oleminen tunnu aina maailman suurimmalta siunaukselta (kirouskin on käynyt monesti mielessä) , mutta kertoo kuitenkin samalla sen, ettei sitä vaihtaisi koskaan mihinkään. Eikä koskaan tule mitään suurempaa, kuin se oma lapsi.

”Vanhemmuutta on aivan turha suunnitella, koska kaikki menee kuitenkin päin helvettiä. Kysyjän dispositiosta jo huomaa, että hän ei ole niitä, jotka onnistuvat uskottelemaan itselleen, että kestovaippailu ja sormiruokailu ja kantoliinailu ja muut –ilut olisivat tarpeeksi tyydyttämään ihmisyyttä hänessä, vaan on varmasti niitä ihmisiä, jotka tuntevat näiden asioiden tyhjyyden kuminan sydänalassaan ja eläisivät jatkuvan eksistentiaalisen kriisin kourissa. Tässäkö tämä elämä oli? Näidenkö olisi tarkoitus olla niitä elämän parhaita vuosia? Millaista sanoinkuvaamatonta paskaa ne muut vuodet sitten ovat? Vanhemmuus on loppujenlopuksi vain sarja tapahtumia joiden tarkoitus on osoittaa sulle sun kyvyttömyytesi vanhempana. Plus muun muassa tää sä passiivin käyttö on yksi esimerkki siitä miten vanhemmuus voi turmella aivosolukkoa. Kukaan ei tätä osaa, mutta kaikki luulevat että muut osaavat. Kaikesta tulee huono omatunto. Jos tämän asian kanssa eläminen on ihan ok niin siitä vain porsimaan. Vanhemmuuden suurin salaisuus on se, että siinä vain villisti improtaan menemään täysin fiilispohjalta vaan kokeillaan jospa mä nyt sitten tekisin vaikka näin. Jotkut tekevät sitten huonoja kokeiluja. Esim. lasten rokottamatta jättäminen ja toiset sitten parempia kokeiluja esim. lasten rokottaminen. Mutta pointti on se, että kaikki vain haparoivat pimeässä yrittäen löytää fikkaria. Aivan jokainen vanhempi lähtee esikoisen kanssa sairaalasta epäuskoisena siitä, että antavatko ne tämän nyt minulle mukaan? Mitä hittoa?! Olettavatko ne että minä nyt tiedän mitä tälle pitää tehdä? Tämähän on vähän niinku oikea ihminen. Minähän pilaan tämän.

Hoplopia ja lapsi-synttäreitä minäkin pelkäsin mutta nykyään koen ne oikein kivoina asioina. Koska niiden ajan mun ei itse tarvitse viihdyttää silkohapsia. Leikkiminen on aivan poskettoman tylsää. Lapset rakastavat toistoa ja ovat banaalisen tarkkoja itsekeksimistään täysin mielivaltaisista  säännöistä. Se johtaa siihen, että leikkiminen on tylsän lisäksi myös täynnä sudenkuoppia, koska jos erehdyt ottamaan jonkun esineen käteesi väärässä kohdassa niin kaikki muut esineet lentävät kohta seinään.

Toiset äidit ovat internetseissä kamalinta mitä on, mutta livenä ne voivat olla tosi hyvä asia olla olemassa, kunhan hankkii ne äitikaverit jo ennen äitiyttä, ettei sitten tarvitse lähteä leikkipuistosta niitä naaraamaan. Yksi mun leikkipuistossa löytämäni äitikaveri on 23-vuotias lähihoitaja ja niin mukava kuin hän tavallaan onkin, niin sellainen tarjonta siellä saattaa olla; ohuehko. Kaikki äidit (isätkin varmaan) kuitenkin hassahtavat kaikista varoituksista huolimatta viimeistään sitten raskausaikana suunnittelemaan sitä millainen äiti minä olen. Ja miten minä sitten en tee tätä tai tuota asiaa. Se on kovin inhimillistä, mutta täysin typerää. Kuten monet inhimilliset asiat ovat. Kaikki kivat periaatteet täysimetyksestä ja ruutuajoista lentävät huutonaurun kera vuorotellen roskiin jossain vaiheessa, joten mitä vähemmän niitä erehtyy etukäteen laatimaan sen parempi psyykelle.

Jos sitten ei puhuta vanhemmuuden suunnittelemisesta vaan lisääntymisen suunnittelemisesta, niin siihen sanon hieman vakavammin, että se on sekä mahdotonta, että järkevää. Mahdotonta se on siksi, ettei se välttämättä tapahdu ihan sormia napsauttamalla vaan on yksi niistä asioista maailmassa, jota ei voi itse päättä tapahtuvaksi silloin kun haluaa. Tämän täydellisen kontrolloimattomuuden kohtaaminen ja sisäistäminen voi olla aika vaikea paikka, joka vetää nöyräksi ja surkeaksi jopa kaikkein pystyvimmät ja reippaimmat toimitusjohtajafitnessmallit.
Järkevää se on siksi, että mitä aikaisemmin siihen päättää ryhtyä sitä enemmän ovia jättää itselleen auki. Esimerkiksi mahdollisesti tarvittavien hoitojen tai jopa adoption suhteen.

Kouluampujiksi ei kasvateta vaan kouluampujiksi kasvetaan. Eli kaikki suhteellisen normaalit vanhemmat tekevät varmasti parhaansa, ja toivovat ettei lapsesta tulisi kouluampujaa. Mutta joistain silti tulee ja se on loppujenlopuksi täysin riippumatonta siitä mitä vanhemmat ovat tehneet tai jättäneet tekemättä. Ainoa eroa kouluampujien vanhemmissa ja muissa vanhemmissa on se, että kouluampujien äidit valvovat loppuelämänsä miettien mikä niistä heidän virheistään johti siihen, että näin tapahtui kun taas muut vanhemmat valvovat loppuelämänsä miettien että kävipäs heillä tuuri että kaikista niistä heidän vanhempina tekemistään virheistä huolimatta lapsesta ei kasvanut kouluampujaa. Sen tajuaminen että lapsi on oma yksilönsä, johon tavallinen rakastava vanhempi pystyy vain rajallisen määrän vaikuttamaan on asia, jonka jokainen vanhempi  jossain vaiheessa joutuu kohtaamaan.

Oikein kivasti taas tämäkin osui ajoitukseltaan tämä kysymys, kun olen koko viikon hoivannut noroisia yrjökasoja ja sitten niiden tervehdyttyä taas huomannut, että ai niinoikeastaan ne olivat kivempia noroisina yrjökasoina kun terveinä ne ovat kiukkuisia ja riitelevät ja vaativat leikkimään, mikä on ihan kauheaa. Ja sitten oon taas vähän itkenyt, että miten paska äiti mä olen ku pidän lapsistani enemmän sairaina. Mutta tässä se vanhemmuus varmaan pähkinänkuoressa onkin: ei siinä logiikalla ole mitään osaa. Siksi terveiseni tälle kysyjäpololle ovatkin, että jos edes mietit sitä, niin anna mennä. Kun mietittiin yritetäänkö toista, käytiin pitkä keskustelu siitä, että ei saatana sittenkö taas tulee synnytyksen jälkeinen masennus ja ehkä keskenmenopettymykset ja sitten ei ainakaan ole koskaan enää vapaa-aikaa ja heipparallaa parisuhde ja ei vittu miten typerää on aloittaa alusta ja siirtää taas x-vuodella eteenpäin sitä hetkeä, jolloin ollaan taas vapaita edes käymään vessassa yksin, mutta silti ainoa argumentti joka siinä keskustelussa merkitsi mitään oli tämä: entä jos me 60-vuotiaina kadutaan ettei yritetty. Se oli ainoa argumentti asian puolesta, ja silti se voitti. Ja hetkeäkään en ole katunut. Se siinä on että sitä ei kadu. Vaikka järki sanoo, että tää on täysin mielipuolista niin kun se oma räkänokka katsoo sua silmiin, niin sitä ei kadu hetkeäkään. Niin yksinkertaista se on. Eli jos ei ole vakaumusta ja tietoa siitä, että ei lapsia halua, mikä on todella jees päätös sekin, vaan tuntee edes vähän kaipausta siihen hommaan, ja jos siihen on vielä mahdollisuuskin, lisääntymispartneri ja muu rekvisiitta, niin väitän että harva sitä katuu, kun taas jos ei edes yritä koska pelottaa, niin sen päätöksen kanssa eläminen loppuelämän ajan voi olla aika raskasta.”

Kiitos sinulle tuntematon äiti, joka sanoitit sen, mitä olen itse lukuisia kertoja yrittänyt siinä onnistumatta.

Edelleen, viiden vuoden jälkeen aika usein tuntuu, että paras asia minussa on se, että olen Alban äiti.

Tai ainakin se on asia, josta itsessäni olen kaikkein ylpein.

Viime viikolla 20 toukokuun 2019 - 13:35

Tuli kesä. Ei mikään kevät, vaan ihan täysi kesä. Alkuviikosta olimme Alban kanssa puistossa molemmat vielä kevyttoppatakeissa ja niiden päälle vedetyissä kuoritakeissa, mutta siitä jo muutaman päivän päästä t-paidassa tuli kuuma. Ihan käsittämätöntä. Ja käsittämättömän ihanaa.

Olimme päivän mummolassa. Olin koko viikon ollut ihan poikkeuksellisen energinen. Päiväunet eivät olleet käyneet edes mielessä. Mutta lauantaina aamupäivällä, heti kun olimme kurvanneet tuttuun pihaan,  tuntui yhtäkkiä siltä, kuin koko viikon univelka ja väsymys, jota en ollut aiemmin tuntenut, olisi laskettu silmäluomille ja sydämelle samaan aikaan. Olin niin uuvuksissa, etten pystynyt oikein mihinkään. Pötköttelin ja olin vain.  Mikä oli ihanaa ja varmasti tarpeellistakin. Kun on paljon lapsen kanssa yksin, otan kyllä yleensä kaiken ilon irti siitä, jos on joku toinen joka voi olla lapselle seurana.

Tuo kuva Albasta ja tämän (toistaiseksi) nuorimmasta serkusta on niin liikuttava. Siskoni, jolle lähetin tuon kuvan kertoi palan nousseen kurkkuun tuosta kuvasta: kaksi niin pientä, niin suuressa maailmassa. Äitiyshuurut, tiedättehän. Pala on ainakin mun kurkussa ollut holleilla siitä lähtien, kun Alba syntyi. Ei vaadita kovinkaan paljoa, että se nousee kurkkuun ja kyyneleet kihoaa silmiin. Usein riittää ihan vain sellainen lämmin katse, tai vilpittömästi lausuttu kiitos.

Alballe on muuten nyt alkanut selkeästi kehittyä sellainen vaihe, että hän haluaa itsenäistyä – tehdä asioita itse, erillään minusta. Bussissa hän mielellään istuu eri puolella, kuin minä. Haluaa kävellä kotiin vähän minun edelläni. Menee vähän kauemmas, kuin aiemmin olisi uskaltanut. Haluaa hoitaa kaupassa asioinnin, ja ravintolassa tilaamisen itse. Samaan aikaan se tuntuu sekä ihan hurjan ihanalta, että vähän pelottavalta. En tiedä missä välissä tuo kaikki kasvu on tapahtunut?

Varmaan öisin, kun minä olen nukkunut.

Käyn nykyisin enää aika harvoin missään pr-tapahtumissa. Lähinnä siksi, että olen yleensä töissä päivisin, jolloin suurin osa tapahtumista pidetään, mutta myös siksi että vapaa-aikaa on nykyään aika vähän, ja olen tullut todella tarkaksi sen suhteen kuinka haluan aikani käyttää. Viime viikolla oli kuitenkin kaksikin ihan poikkeuksille ihanaa tapahtumaa, joihin osallistumista ei tarvinnut kyllä hetkeäkään miettiä – eikä katua. Toinen tapahtumista oli New Nordicin järjestämä Herbal School. Tapahtuma pidettiin Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa (joka on muuten ihan älyttömän upea paikka, tiedoksi kaikille heille jotka eivät ole siellä vielä koskaan käyneet). Tapahtuman tarkoituksena oli kasvattaa tietämystämme kasvien hyvinvointia lisäävistä- tai niitä tukevista käyttötavoista. Lisäksi koulutukseen kuului workshop, jossa valmistimme itse luonnonkosmetiikka. Päivä huipentui vielä yhteiseen kasvisillalliseen Yes Yes Yes – ravintolassa, jossa en vielä ennen viime viikkoa ollut koskaan käynyt kunnolla syömässä. Ruoka oli pääosin todella hyvää, mutta palvelu todella hidasta. Jouduin aikataulusyistä mm.skippamaan koko aterian parhaan osuuden, eli jälkiruoan ja se jos mikä on tietysti todella surullista. Onneksi seura oli ihanaa, ja skumppa kylmää.

Ehkä joku teistä muistaakin, mutta olen käynyt nyt muutamia kertoja Bay Helsingissä Reformer Pilateksessa. Viime viikkoina en ole kuitenkaan harmikseni saanut mahdutettua itseäni niille haluamilleni tunneille (tunnin kapasiteetti on vain kahdeksan henkilöä, ja siinä piileekin ehkä juuri tuon tunnin mahtavuus: opetus tuntuu todella henkilökohtaiselta, kun ohjaajalla on aikaa ja mahdollisuus korjata virheasentoja tms.) joten olen tyytynyt lähijoogasalin tavallisiin Pilates-tunteihin. Ei siis tarvinnut kahta kertaa miettiä, kun sähköpostiin kilahti kutsu Bay Helsingin reformer-tunnille, ja tunnin jälkeen olisi vielä tarjolla Palms and Berries Acai-bowleja, joihin en vielä Suomessa ollutkaan aiemmin missään törmännyt. Viime viikon perjantai alkoi siis parhaalla mahdollisella tavalla; hikoilulla ja järjettömän hyvällä aamiaisella.
Tuolla Bay Helsingissä tunnelma on jotenkin todella kiva. Sinne mennessä on aina sellainen kotoisa olo. Ihmiset tervehtivät toisiaan. Kaikilla on hyvä olla, tai tietävät että viimeistään tunnin jälkeen on hyvä olla. Miljöö on ihana, ja Kanavanranta aivan valtavan kaunis. Erityisesti sateella ja kesäisin.

Viime viikko oli oikeastaan ihan kaikelta osin todella ihana, ainoa mikä jäi harmittamaan oli se että missasin lauantaina Karri Koiran ja Ruudolfin keikan Leblonissa. Ehkä tiesittekin jo, mutta rakastan heitä molempia. Eikä tässä maailmassa kovinkaan moni biisi tunnu samalla tavalla kesältä ja vapaudelta, kuin Leijonakuningaslaulu tai Mammat Riivaa.
Tuon pienen miinuksen kanssa annan viime viikolle arvosanaksi 9-.

Toivotaan, että tästä viikosta tulee edes melkein yhtä hyvä.
Huomenna on Alban päiväkodin kevätjuhla ja perjantaina aamulla lähden kahden rakkaimman ystäväni kanssa reissuun kokonaiseksi neljäksi päiväksi. Tiistain ja perjantain väliinkin mahtua kaikkea kivaa aina terassin avajaisista, pilatekseen ja pyöräilytreffeihin ystävän kanssa. Lisäksi tällä viikolla olisi tarkoitus taas aloittaa aamukuuden juoksulenkit, ja pulahtaa lenkkien jälkeen uimaan Eiran rannassa. Tämä tulkoon virallisesti kesän ensimmäinen viikko. Säätiedotusta kun katsoo niin näyttää juuri siltä, kuin Suomen kesän kuuluukin: sadetta ja pilviä, mutta kuitenkin yli 20 astetta.

Hyvää viikkoa mulle ja sulle.