Olen matkailijana vähän sellainen tee-se-itse – tyyppinen. Haluan etsiä lennot ja majoituksen ihan itse. Olen ollut pakettimatkalla kerran elämässäni, ensimmäisellä omalla matkallani, eikä sen jälkeen ole ollut tarvetta uusia kokemusta. Tuollakin pakettimatkalla tosin pyrimme tekemään kaiken niin itse, kuin se vaan oli mahdollista. Emme ottaneet matkatoimiston suosittelemaa veneretkeä, vaan tutustuimme kaupungilla tyyppeihin jotka veivät meidät retkelle omalla veneellään. Emme lähteneet matkatoimiston suosittelemalle ja järjestämälle retkelle Kairoon, vaan järjestimme matkan itse. Ok, meinasimme sitä järjestäessämme joutua melkoisiin hankaluksiin, mutta silti. Oli kaiken sen arvoista. Emme myöskään muistaakseni kertaakaan tuolla reissulla syöneet ravintolassa, vaan vain ja ainoastaan paikallisten kodeissa. Koen, että juuri tuolla tavoin saan matkasta eniten irti. En halua lentää kuuden tai 14 tunnin päähän vain maatakseni hotellin uima-altaalla. Haluan saada jotain muutakin. Haluan tietää edes vähän laidasta miltä tuntuu oikeasti elää siellä minne nyt kulloinkin matkustan.

Tein ensimmäisen pidemmän matkani kesken lukion, kahdeksantoistavuotiaana. Halusin heti lähteä kauas. Mennä sellaiseen paikkaan, joka ei olisi turisteista tukossa. Lähdin Ecuadoriin. Ensimmäiset yöt nukuimme kahden euron hostellissa, mutta jo muutaman päivän jälkeen päätimme että haluamme olla vielä enemmän sisällä paikallisten elämäntyylissä ja halusimme vuokrata talon. Kiertelimme rantaa ja sen huviloita ristiin rastiin niin kauan, että eteen sattui kyltti jossa luki Se Vende. Emme ostaneet, mutta vuokrasimme talon heti. Se oli yksi parhaista päätöksistä koko reissussa. Kun meillä oli oma asunto tuntuikin yhtäkkiä siltä ettemme vain olleet reissussa, vaan ihan oikeasti asumassa tuossa pienessä kylässä. Pian talon vuokraamisen jälkeen saimme myös töitä, ja valtavan kaveripiirin. Paikallistenkin mielestä olimme jotenkin heti enemmän he omassa asunnossamme, kuin hostelissa asuessamme. Aina aamusurffin jälkeen kylän pojat tulivat meille kokkaamaan aamiaista, Karambolat jälkiruoaksi pystyimme noukkimaan puusta, jonka oksat ojentelivat pulleina suoraan parvekkeemme ylle. Kutsuimme kavereita yökylään, päivälliselle, aamiaiselle ja illalliselle. Kaikki tämä tällaisenaan olisi jäänyt kokematta, jos olisimme asuneet koko reissun ns.valmiissa majoituksessa.

 

 

Tuon matkan jälkeen seuraavan pidemmän reissuni tein Kolumbiaan ja uudestaan Ecuadoriin. Osan reissusta majoituimme ystävämme Johnin sukulaisten luona Pereirassa. Johniin olimme tutustuneet muutamaa vuotta aiemmin Nycissä. Sattumalta kävi niin, että hän oli, ensimmäistä kertaa 15 vuoteen, käymässä Kolumbiassa (josta hänen perheensä on kotoisin) samaan aikaan kuin mekin, joten oli vähintäänkin loogista että meidät kutsuttiin hänen perheensä luo pitkälle vierailulle. Toisen osan, vähän reilu kuukauden, asuimme ystäväni tuttavan Emilion kotona Bogotassa hänen ollessaan toisaalla. Ecuadorissa taas meillä oli edellisen reissun jäljiltä jo niin paljon vanhoja ystäviä ja tuttavia, että asuimme ilmaiseksi heidän hostelleissaan.

Noiden reissujen jälkeen majoitus ei ole ollut asia, johon mielelläni satsaisin rahaa. Yleensä aina reissuja varatessa olen ottanut sen kaikkein halvimman hostellin/hotellin, sillä tiedän että tulisin kuitenkin viettämään vain yöni siellä. (Ok, Lontoossa 2011 meillä oli muistaakseni viiden tähden hotelli, mutta sekin vain siksi että olimme suunnitelleet menevämme kihloihin siellä 3-vuotispäivänämme. Roma tosin sitten kosikin mua jo kaksi päivää ennen tuota reissua, koska ei vaan millään ollut malttanut enää odottaa. Että vähän hukkaan menivät nekin hotellin viisi tähteä.)

 

 

Nykyään varaan majoituksen reissuille oikeastaan aina Airbnb:n kautta. Rakastan elää reissussa sellaista ”tavallista” elämää. Käydä hakemassa aamiaistarpeet markkinoilta ja marketeista ja kokata ne omassa keittiössä, rakastan sitä että naapurit tervehtivät omalla kielellään ja ehkä jopa hetken kuvittelevat meidän olevan samaa maata kuin hekin. Rakastan sitä, että saan hetken kuvitella kuuluvani johonkin toiseen paikkaan, maahan ja aikaan.

Muistan kuinka moni sanoi, että alan varmasti ymmärtää pakettimatkojen ja all inclusive- lomien päälle lapsen saatuani. Itsekin ajattelin niin takuulla käyvän. Vaan eipäs käynytkään. Yhä edelleen Albankin kanssa matkatessa haluan räätälöidä matkani ihan itse. Vähintäänkin asua ja syödä kuten paikalliset.

Pidätän kuitenkin oikeuden muuttaa mieleni heti kun riittävän halpa ja houkutteleva pakettimatka sattuu eteen. Siihen asti aion kuitenkin varata seuraavankin matkan majoituksen Airbnb:stä ja syödä reissussa ainakin yhden aterian paikallisten luona.

Nyt mua kiinostaakin kuulla, että mitä te haluatte matkoiltanne? Tai miksi ylipäätään matkustatte, tai miksi ette?

_MG_4929

Nyt vasta ehdin ajatuksella lukemaan ja vastaamaan kommentteihin, joita olitte jättäneet tuohon muutaman päivän takaiseen kehu- postaukseen, ja voi itku kuinka hyvälle tuulelle tulin niitä lukiessani, onnelliseksi suorastaan. Vähän ehkä liikutuinkin, itkupilli kun olen. Ihania, ja niin vilpittömiä kehuja – toivottavasti ne kaikki ovat löytäneet jo saajiensa korviin.

Ihan ylipäätään haluan sanoa, että oon ollut niin hyvilläni kommenteista, viesteistä, meileistä ja snäpeistä, joita oon teiltä saanut. Kiitos niistä jokaisesta. Ehdottomasti parasta mitä tämä bloggaaminen on tuonut mukanaan on kyllä se vuorovaikutus mulle uusien, ihanien tyyppien kanssa. Nyt puhutaan paljon siitä, kuinka kommentointi blogeissa on vähentynyt. Mulla ei tietenkään ole mitään aiempaa vertailupohjaa, sillä olen pitänyt blogia vasta muutaman kuukauden, mutta sen voin sanoa että olen ollut todella positiivisesti yllättynyt, kuinka aktiivisia kommentoijia te olette olleet. Toivottavasti jaksatte olla sitä jatkossakin. Ette ehkä aavistakaan kuinka arvokkaita ja tärkeitä kommenttinne ovat.

 

Nyt suljen koneen ja lähdetään myöhäiselle aamiaiselle tuohon naapuriin.

Ihana sunnuntai, tuo viikon paras päivä.
Aivan erityisen hyvän tästä sunnuntaista tekee se, että huomenna ei olekaan maanantai vaan lomapäivä, ensimmäinen seitsemästä.

 

 

Täytän huomenna 28. Se tuntuu samaan aikaan paljolta ja vähältä. Numerona se on vielä pieni, mutta kun musta tuntuu että olen edelleen se sama tyttö kuin olin joskus 17-vuotiaana, niin se tuntuukin yhtäkkiä aika suurelta. Ei kuitenkaan missään tapauksessa pahalta. Uskoisin, että 28-vuotiaana on ihan yhtä kivaa kuin kaksikymmentäseitsemän- vuotiaanakin, ellei kivempaankin.

Vielä reilu kuukausi sitten suunnittelin järjestäväni huomiselle megalomaaniset juhlat, jonne olisin kutsunut aivan kaikki tuntemani ihmiset, joiden seurassa viihdyn. Tiedättekö sen kun on lokeroinut ihmisiä tiettyihin laatikoihin; on lapsuuden ystävät, sisarukset, miehen ystävät, töiden kautta saadut ystävät, iholla- perhe, vanhat koulukaverit jne.ja jokaisen laatikon ystäviä näkee aina erikseen. Siis niin, että vaikka lapsuuden ystävät ja työkaverit eivät ole koskaan tavanneet toisiaan. No, ajattelin että olisi aika hienoa rikkoa tällainen rajoittunut ajattelumalli ja yhdistää kaikki ystävät yhteen ja samaan isoon laatikkoon. Sitä paitsi, tiedä millaisia uusia ystävyyksiä saattaisikaan näiden kaikkien mun mielestä ihan uskomattoman hienojen ihmisten välille syntyä.

Tuo ajatus on edelleen tosi hieno, mutta silti en voisi nyt olla tyytyväisempi etten noita juhlia sitten kuitenkaan alkanut häärätä. Just nyt tekee nimittäin mieli kutsua kylään ihan vain muutama vanha ystävä, korkata pullo viiniä ja huutaa kilpaa Aliaksessa.
Roma on kuitenkin kuulemma järjestänyt huomisillalle jonkin yllätyksen, joten lautapelit oli kaiveltava kaapista jo tänään.

Aika hyvä olla just nyt just tässä. Keittiönpöydän ääressä ja koko elämässä.

Olen tässä nyt muutamien viime viikkojen aikana miettinyt kehuja ja niiden voimaa, ja sitä miksi niitä kuitenkin jaetaan jotenkin säästellen. Lapsuudenkodissani kehuja ei viljelty kovin heppoisin perustein. Niitä kuuli harvakseltaan ja ne piti todella ansaita. Varmasti kukin meistä mietti kivoja ja positiivisia ajatuksia toinen toisistamme mutta aika harvoin niitä osattiin kuitenkaan sanoa ääneen. Kavereidenkin kesken oli nuorempana enemmän normaalia piikitellä kuin kehua, silti tiesin aina että tykkäämme kyllä toisistamme.

Viimeisten vuosien aikana kehuminen ja niiden kuuleminen on suunnilleen satakertaistunut verrattuna aiempaan. Eläminen ihmisen kanssa, jonka lapsuudenkodissa kehuja suorastaan kilvan jaetaan, on vaikuttanut tähän ehkä hieman. Heillä ei takuulla yksikään positiivinen ajatus jää sanomatta ääneen. (Toisaalta niin siellä tehdään myös niiden ei niin mairittelevien ajatusten kanssa).
Alkuun tämä tuntui vähän oudolta. En oikein osannut ottaa kehuja tosissani, kun niitä ropisi ihan solkenaan. Saati sitten, että olisin osannut itse niitä antaa. Meni varmaan vuosi, ehkä kaksi todennäköisesti jopa kolme ennen kuin tuo kehumisen kulttuuri alkoi voida vähän paksummin omassakin elämässäni. Nykyään kehun jo aika helposti ja usein, niin tuttuja kuin tuntemattomiakin. Ja voi mikä ihana positiivisuuden vire ja kierre niiden hyvin ajatusten jakamisesta syntyykään. Kehu kun ei ilahduta pelkästään saajaansa, vaan myös antaja saa siitä kepeän mielen.

En oikein tiedä miksi, mutta muistan kuinka joskus nuorempana saatoin ihailla vaikkapa nyt jonkun tyypin ulkonäköä, mutta en todellakaan halunnut kertoa ajatuksestani tälle, sillä kyllähän tämä jo itsekin tietää olevansa kaunis, eikä siis mielestäni tarvinnut tätä kehuaToisinaan taas ajattelin kehumalla jotenkin pienentäväni itseni. Erikoinen ajatus, eikö? Silti huomaan, että näin ajattelee itse asiassa moni muukin. Kehuin esimerkiksi tuossa taannoin erään juuri tapaamani ihmisen hauskuutta johon hän kommentoi tyyliin ”älä nyt, oothan sä itekki hauska”. Tuli olo, että hänen päässään tuo kehu kääntyikin muotoon sinä hauska, minä tylsä. Tätä tapahtuu itse asiassa aika usein. Ikään kuin kehumalla muiden ominaisuuksia sitä jotenkin automaattisesti kyseenalaistaisi niitä samoja ominaisuuksia itsessään. Jakaako joku saman ajatuksen, vai olenko ihan yksin tämän kanssa?

Kehotankin nyt tässä näin niin itseäni kuin kaikkia teitäkin kehumaan enemmän ja vilpittömämmin. Voin luvata, että huomaatte kyllä niiden positiivisen vaikutuksen elämässänne hyvin pian. On melkein uskomatonta kuinka suuri voima positiivisella palautteella voi olla, joten käytetään sitä voimaa. Säästelemättä ja surutta. Niiden kehujen jakelemisen lisäksi kiinnittäkääpä vielä ihan erityistä huomiota siihen kuinka puhutte muista ihmisistä silloin kun he eivät ole läsnä. Se kuinka käyttäydymme sosiaalisissa tilanteissa kertoo meistä varmasti paljon, mutta se mitä ajattelemme ja kuinka muista puhumme silloin kun he eivät ole kuulemassa, kertoo meistä mielestäni vielä enemmän.

pst. olisi ihanaa jos jättäisitte kommentin, jossa kehuisitte yhtä, tai miksei useampaakin, teille merkityksellistä ihmistä.