image

Olen ollut enemmän ja vähemmän kipeänä nyt suunnilleen viikon. Eilen ehdin jo tuuletella, että selvisin tällä kertaa aika helpolla tämän flunssan kanssa. Vuosi sitten, kun edellisen kerran sairastin olin vaatimattomat 12 päivää kuumeessa. En poistunut tuolloin ulko-ovesta  kertaakaan yli kahteen kokonaiseen viikkoon. Pelkäsin vähän, että tuo sama kamala tauti olisi iskenyt taas, mutta keskiviikon ja torstain kuumeilun jälkeen olo on ollut jo himpun verran parempi ja eilen olin jo varma, että sairastelu olisi sitten siinä. Vaan ehei, tuo pirulainen vain odotteli parempaa ajankohtaa näyttääkseen todelliset kyntensä. Tänään, ensimmäisenä lomapäivänäni, olo on surkeampi kuin pitkään aikaan. Mutta ei hätää, tässähän on nyt kokonainen viikko aikaa sairastaa tämä tauti pois. Muita suunnitelmia mulla ei tälle lomalle olisi ollutkaan.

imageimageimage image

Materiaalia blogi varten ei ole viime päivinä tullut tallennettua ihan entiseen tapaan. Kun on viikon lähinnä pysytellyt kotona, vaakatasossa, niin luovuus ei ihan ole ollut kukkeimillaan. Toivotaan, että tämä tauti ymmärtää pian väistyä, ja energialevelit palaisivat entiselle tasolleen. Nyt oman materiaalin puutteessa tarjoilen teille kuvia ja fiiliksiä muutaman viikon takaa Mini at Tikau- liikkeen avajaisista, kun tästä taudista ei vielä ollut tietoakaan. Tuo viikko on jäänyt mieleeni ihan erityisen hyvänä. Samalle viikolle oli kalenterissa monta sellaista merkintää, joita todella jännitin etukäteen. Tiedättekö sen sellaisen melkein lamaannuttavan jännityksen, että tekisi mieli perua koko homma, tulla vaikka sairaaksi, jotta välttyisi pelkonsa kohtaamiselta? No tunsin juuri sitä sellaista, mutta niin vaan silti menin ja tein. Palkitsevinta koko hommassa oli se, että kun olin suoriutunut siitä viikon ensimmäisestä jännitysmomentista kunnialla, ei sitä jännitystä enää riittänytkään niille seuraaville. Yhtäkkiä tunsin vain sellaista ihmeellistä tyyneyttä ja rauhaa, tiesin että handlaan, handlaan hyvin. Tuo tunne oli yksi parhaista asioista, mitä tämä joulukuu on tarjoillut. Suosittelen kaikille muillekin; menkää ja tehkää juuri niitä asioita, joita eniten jännitätte.

image image

 

Tämä kuvien keskiviikko oli niin märkä ja pimeä, kuin vain suomen joulukuun puoliväli voi olla. Sateen piiskatessa vasten kasvoja ja korkojen liukastellessa märillä kaduilla oli ihan erityisen ihanaa astua sisään liikkeeseen, herkuista notkuvan pöydän ja kaikkien niiden kauniiden tavaroiden ja hymyilevien kasvojen keskelle. Tuli jotenkin kauhean lämmin olo. Ja katsokaan nyt tuota ponia! Tulin tuon pienen ratsun näkemisestä ja paikallaolosta aivan takuulla yhtä hyvälle tuulelle, kuin kaikki nuo pienimmätkin vieraat, joita ajatellen tuo poni oli ehkä paikalle tuotu. Siellä se pönötti jalkakäytävällä, keskellä Korkeavuorenkatua sateen vihmoessa, eikä ollut kummastakaan moksiskaan. Tekisi hyvää itsellenikin. Olla vähemmän moksis uusista asioista siis.

image image image

Nyt ajattelin kuitenkin toteuttaa pelkästään vanhoja tapoja; kääntää joululaulut soimaan vielä vähän kovempaa, nostaa piparkakkutaikinan huoneenlämpöön odottamaan kaulimista, sytyttää kynttilät ja kiehauttaa glögin. Tarkoituksena laskeutua joulun tunnelmaan. Toivotaan, että yritys onnistuu, tähän mennessä kun tuo fiilis on ollut vähän hakusessa. Huomenna lähdetään mun vanhempien luo joulun viettoon, tiedän että kuitenkin viimeistään siellä löydän sen.

image

 

Kuvista kiitos: Jarno Jussila / Mellakka Helsinki

image

En ole oikein koskaan ollut sellainen ostoskeskuksissa viihtyvä tyyppi. Enkä, vastoin kaikkia odotuksiani, heti muuttunut sellaiseksi lapsen saatuani. Kuitenkin Alban alettua kesän lopulla kävelemään, niin koti kävi aika usein ahtaaksi. Oman pihan ja lähipuistojen lisäksi aloin kaipaamaan vähän muitakin aktiviteetteja. Mielellään sellaisia, joista saisin ehkä itsekin jotain. Nyt näiden viimeisen neljän kuukauden aikana ollaankin sitten otettu vahinko takaisin ja viihdytty kauppakeskuksissa harva se päivä. Yleensä lähinnä Forumissa, ja sen kolmannessa kerroksessa. Sieltä löytyy ainakin näin äidin näkökulmasta aivan kaikki, mitä onnistuneeseen aamu- tai iltapäivään lapsen kanssa tarvitaan.

image

image

Ensin yleensä syödään tai kahvitellaan jossain kerroksen ravintoloista. 30 minuutin paikallaan istumisen jälkeen Alba on niin täynnä energiaa, että on kaikkien mielenterveyden kannalta pakollista  järkevää purkaa se  juoksemalla ympäri kerrosta vähintään yhtä pitkään, kuin aloillaan istumista on ollut. Yleensä Roma on meistä se, joka juoksee sitten Alban kintereillä ja minulle jää tuolloin aikaa kiertää kerroksen liikkeissä kaikessa rauhassa. Hyvä työnjako sanoisin.

image image image

Pitkään hoidin oikeastaan kaikki Alban vaatehankinnat netissä, mutta nyt tytön kasvaessa kokoja on huomattavasti hankalampi arvioida, ja mieluummin käyn hiplailemassa ja silmäilemässä tuotteita myymälässä. Tiedän sitten miltä materiaali tuntuu, ja miltä värit oikeasti näyttävät. Koonkin osaan parhaiten arvioida silmilläni, kokolapuista en niin perusta. Alba käyttää tälläkin hetkellä vaatteita joiden koot ovat kaikkea 6- ja 24kk:n väliltä, yritä siinä sitten arvioida se oikea koko.

Tuolla kolmannessa kerroksessa lastenvaateliikkeitä on ihan vieri vieressä, joten hintojen, kokojen, materiaalien ja valikoiman vertailu eri myymälöiden välillä ei juuri helpommaksi voisi tulla. Tänään en kuitenkaan jaksanut kiertää kaikkia liikkeittä, koska olin hakemassa vain muutamaa joululahjaa kummilapsille. Dpam: in myymälässä ( Du Pareil Au Même ) käyn kuitenkin lähes jokaisella Forum visiitilläni, niin tänäänkin. Liike on ehdottomasti yksi kerroksen lemppareistani Kippo:n, Hanko Sushin ja Granitin ohella. Pidän erityisesti siitä, että tuolla myytävät vaatteet on tehty oikeasti lapsille, ei pienille aikuisille. Vaatteissa on leikkisiä yksityiskohtia, hauskoja värejä, printtejä ja leikkauksia.

Tänä syksynä liikkeen ilme, tai noh- lähinnä tuo isompien, 3+ vuotiaiden lasten mallisto, on kuitenkin tuntunut vähän erilaiselta, jotenkin aikuisemmalta ja trendikkäämmältä, kuin se totuttu leikkisä Dpam. Mikäli joku muukin on pistänyt saman merkille, niin nyt tiedän kertoa että tulevan kevään mallisto tulee taas olemaan sitä tuttua Dpamia, kirkkaita värejä ja hauskoja kuvia. Mallisto alkaa saapua kauppoihin heti tammikuun alejen alettua, eli jo ihan pian. Jee!

image

Pienempien (tuollaisten Alban kokoisten) tyttöjen ja poikien mallisto näyttää kuitenkin mielestäni ihan siltä, miltä Dpam yleensäkin on näyttänyt. Hyvältä, raikkaalta, lapsilta ja edukseen erottuvalta. Keräsin liikkeestä sovituskoppiin omia suosikkejani, ja niitä tuotteita, jotka mielestäni edustavat hyvin liikkeen tyyliä. Alba ”sai” leikkiä mallinukkea, ja myönnetäköön että tuo pieni ikiliikkuja ei ollut järin innoissaan tästä roolista. Vuoroin hän juoksi äitiä karkuun minkä pienillä jaloillaan pääsi, vuoroin heittäytyä veteläksi mytyksi lattialle, jotta vaatteiden pukeminen ja riisuminen olisi mahdollisimman hankalaa. Muutaman asukokonaisuuden jälkeen luovutettiin ja päästettiin pieni piinasta.

Ja vaikka nyt kuvasinkin lähinnä näitä pikkuruisia vaatteita, niin tuolta liikkeestä löytyy kyllä vaatteita aivan sinne 158cm:iin saakka.

image

image

Kauppakeskusvierailun lopuksi on aina päästävä katsomaan mommit, eli muumit tuonne kerroksen Hattivatti- hoitohuoneeseen. Ystäväpiirissämme ei ole juuri yhtään Alban ikäistä lasta, joten on mahtavaa että tuolta puuhahuoneesta löytää lähes aina sitä kaivattua oman ikäistä leikkiseuraa. Vanhemmatkin saavat yleensä hetken hengähtää ja juoda naapurista haetun kahvin kaikessa rauhassa, sillä uudet, yhtä pienet ihmiset kiinnostavat 95% todennäköisyydellä enemmän kuin omat vanhemmat.

 

Noin vaan sinne hujahti taas yksikin sunnuntainen aamupäivä. Kotiin tullessa pieni on niin väsynyt, että nukkuu tyytyväisenä kolmen tunnin päiväunet. Kaikki voittaa siis.

 

Maanantaisen Maria Hintikka Live Show:n ja bloginaapurini Karoliinan tämän postauksen innoittamana halusin itsekin tarttua tähän aiheeseen. Vähän toisenlaisesta kulmasta ehkä. En ole täysipäiväinen kotiäiti, enkä täysipäiväinen työntekijä. Enkä todellakaan ole mikään uratykki. Minulla ei ole koko ajan sata rautaa tulessa, korkeintaan kolme ja silloinkin olen vähän helisemässä niiden kanssa. Siltikin rohkenen ajattelen, että minulla on kaikki. Kaikki se, mitä minä olen halunnut ja tavoitellut. Minulla on mahtava, rakastava aviomies, jonka seurassa viihdyn paremmin kuin kenenkään muun. Meillä on ihana, terve lapsi, joka tekee minut joka ikinen päivä niin onnelliseksi että pelkään pakahtuvani. Asumme mukavalla alueella ja meillä on kiva koti. Ympärillämme on paljon välittäviä, mahtavia tyyppejä – vanhempia, isovanhempia, siskoja ja veljiä, ystäviä ja kavereita. Meillä on työt, joissa viihdymme sekä riittävästi toimeentuloa ja terveyttä. Mitään tämän enempää en ole oikeastaan koskaan osannut edes toivoa. ( No okei, kahdensadan neliön asunnosta jugendtalossa Punavuoressa, talviasunnosta Italiassa, lottovoitosta ja omasta kokista haaveillen myös).

Kuitenkin aina toisinaan ystävien valmistuessa ammatteihin tunnen huonommuutta siitä, etten ole lukion jälkeen opiskellut vielä mitään. Mutta toisaalta taas, mikäli olisin heti lukion jälkeen lähtenyt opiskelemaan en todennäköisesti olisi päässyt matkustamaan samalla mittakaavalla kuin nyt vain töitä tehdessäni olen. Työkokemukseni ei takuulla olisi näin kirjava ja moninainen kuin se nyt. Rahaa ei ehkä olisi ollut kaikkeen siihen, mihin sitä nyt on viimeisten kymmenen vuoden ajan ollut. Mikäli saisin kulkea ajassa taaksepäin ja tehdä toisenlaisia valintoja, en todennäköisesti kuitenkaan muuttaisi mitään. Juuri näin on hyvä. Tiedän kuitenkin, että haluan vielä opiskella. Olen aina tiennyt. En vain aiemmin vielä tiennyt, että mitä. Nyt tiedän.

image

Heti lukion jälkeen hain lukemaan poliittista historiaa. Se tuntui tuolloin täysin itsestään selvältä jatkumolta sille, että historia ja yhteiskuntaoppi olivat minulle lukiossa ne aineet, joista pidin ja joissa pärjäsin kaikkein parhaiten. Toisesta kirjoitin Laudaturin, toisesta Eximian. Tuolloin en kuitenkaan pääsyt sisään (olemattomalla valmistautumisella pääsykokeisiin voi mahdollisesti olla jotain tekemistä asian kanssa), enkä tällä hetkellä juuri voisi olla enempää hyvilläni asiasta. Vaikka ajattelenkin, että opiskelu ei koskaan ole turhaa tai hukkaan heitettyä aikaa, niin nykyiset ammatilliset haaveeni eivät juuri voisi olla kauempana poliittisen historian kentästä. Näillä kaikilla vuosilla, kun en ole opiskellut uskon olevan huomattavasti enemmän hyötyä tulevaisuutta ajatellen kuin poliittisen historian opinnoilla olisi ollut. Tuttava- ja perhepiirissäni on myös monia, jotka ovat lähteneet opiskelemaan heti lukion jälkeen ja nyt valmistuttuaan ja muutaman vuoden alan töitä tehtyään ovat vakuuttuneita siitä, että ovat valinneet väärin, väärän alan. Haluavatkin jotain ihan muuta. Nyt monenlaisia töitä tehneenä, eri aloja ja satoja ihmisiä tavanneena uskon olevani huomattavasti selvemmillä vesillä noiden ammatinvalinta kysymysten kanssa, kuin olin sillon 20-vuotiaana kirjoitusten jälkeen.

image

Sitä paitsi oma äitini lähti aikoinaan yliopistoon seitsemän lapsen ja 15 kotona vietetyn vuoden jälkeen. Silti hän on ehtinyt saavuttaa urallaan älyttömästi. Hän on väitellyt tohtoriksi, tehnyt useita tutkimuksia, kirjoittanut ja toimittanut kirjoja,  saanut merkittäviä palkintoja töistään ja vieläkin hänellä on työvuosia jäljellä vähintään kymmenen. Tässä siis nyt yritän taas todistella itselleni ja kaikille teille muille, että on ihan ok olla 27- vuotias, jonka suurin meriitti opintojen osalta on lukio. Ehkä seuraan äitini jalanjälkiä, niin tässähän on vielä kuusi lasta ja melkein kymmenen vuotta aikaa miettiä mitä sitä elämällään haluaisikaan tehdä.

Olen vakuuttunut, että moni ajattelee etten oikeastaan ole saavuttanut yhtään mitään, koska en ole kouluttautunut enkä erityisen merkittävässä asemassa työelämässä. Tapaan usein ihmisiä, joiden ensimmäinen kysymys heti oman nimensä kertomisen jälkeen on ”mitä sä teetkään työksesi?” tai ”mitä kaikkea sä siis ootkaan opiskellut?”. Hämmennyn joka kerta. Ehkä siksi, ettei minulla tulisi koskaan mieleenkään kysyä kumpaakaan kysymystä. Voi olla, että jollain tasolla aihe on itselleni vähän arka, sillä kummallakaan saralla ei ole mitään merkittävää kerrottavaa. Rehellisesti kuitenkin ajattelen, niin ettei minua vain yksinkertaisesti kiinnosta. Koen, että se mitä ihminen tekee työkseen tai opiskelee ei kerro ihmisestä oikeastaan mitään oleellista. Se kertoo aivan takuulla jotain, mutta ei edes yhtä sadasosaa kaikesta. 

image

Karoliinakin kirjoitti, että jos lähtee tavoittelemaan sitä omaa kaikkeaan, niin ei takuulla voi toteuttaa jokaista rooliaan 100%. Itse koen eniten vajaavaisuutta ystävänä, ruoanlaittajana ja omasta hyvinvoinnistani huolehtijana. Vähiten taas roolistani äitinä, puolisona ja työntekijänä. Ehkä eniten siksi, että nuo viimeksi mainitut kolme asiaa ovat niitä joihin tällä hetkellä koen tärkeimmäksi kaikkein eniten panostaa. Muita rooleja ja asioita suoritan vähän löyhemmin rantein, usein vähän sinne päin.

Miten teillä? Mikä on teille kaikki? Ja oletteko lähteneet tavoittelemaan sitä/ saavuttaneet sen? Mistä tunnette elämässänne eniten ylpeyttä, mistä taas vähiten?

Kuvituksena näitä samoja Janitan ottamia kuvia, joita olen jo jakanut kaikkialla niin usein kuin vain olen kehdannut. En vain voi mitään sille, että rakastan näitä. Meitä näissä kuvissa. Näissä kuvissa on minun kaikkeni.

image

Oikeastaan joka vuosi syksyn taittuessa hiljalleen talveen iskee jostain aivan pakottava tarve tehdä hiuksille jotain. Yleensä olen muuttanut sekä väriä, että pituutta ja katunut sitten ainakin sitä väriä viimeistään seuraavaana päivänä. Nyt olen tässä viimeisen vuoden kasvattanut hiljalleen omaa väriäni takaisin, ja tykästynyt siihen. Olin itse asiassa nytkin tukkaani erittäin tyytyväinen. Pidin sekä sen pituudesta että väristä, mutta silti- kaipasin muutosta. Hiuksia ei oltu leikattu melkein vuoteen, joten etenkin latva alkoi olla aika heikossa hapessa. Pituudesta otettiinkin sitten ihan reilusti, mutta tällä kertaa olin vähän viisaampi ja jätin värit purkkeihin. Hiusten sekaan kampaajani Sofi laittoi vapaalla kädellä kuitenkin muutamia vaaleita, väriä kirkastavia raitoja, jotka näyttävät niin luonnollisilta etten melkein itsekään usko niiden tulleen kampaajan kädestä.

Olen perinyt vanhemmiltani paksun, taipuisan ja kestävän tukan, joka ei kovin vähästä säikähdä. Kuitenkin aina etenkin hiuksia vaalennettaessa/raidoittaessa on se kärsinyt käsittelystä selvästi. Nyt raidoituksen yhteydessä hiukseni saivat Olaplex-käsittelyn, ja hiukset eivät ole kyllä ottaneet vähääkään hittiä tuosta vaalennuksesta, vaan tuntuvat ihanan pehmeiltä ja hyväkuntoisilta. Tuo Olaplex estää siis hiusten rikkisiltoja katkeamasta käsittelyn yhteydessä samalla kun korjaa myös niitä jo aiemmin katkenneita. Mahtava keksintö sanon minä. Mahdollistaa myös niiden radikaalimpien värinvaihdoisten tekemisen yhdellä kertaa ilman, että hiukset siitä juuri kärsisivät.

imageimage

 

En ehkä vielä koskaan ole ollut näin tyytyväinen hiuksiin heti kampaajan jälkeen. Muutokseen totuttelu aina vienyt vähän aikaa, usein väri tai pituus ei olekaan ollut ihan se, mitä toivoin tai olenkin muuten vain muuttanut mieltäni heti siinä vaiheessa kun kampaaja on saanut tukkani kuivaksi. Nyt kuitenkin olin heti ihan fiiliksissä, ja koko ajan tykkään tästä lyhyestä, freesimmästä tukasta vaan enemmän. Pää tuntuu omalta ja näyttää minulta.

Tiedän kuinka hankalaa on löytää hyvä kampaaja, ja siksi haluankin kertoa teille kaikille tyypistä, joka on tämän uuden tukan takana. Sofi on todella ammattitaitoinen ja kuuntelee asiakkaan toiveita hyvin tarkkaan, haluaa olla varma, että asiakkaan ja kampaajan näkemys toivotusta lopputuloksesta varmasti vastaa toisiaan. Mikäli tykkäätte tällaisista luonnollisista lopputuloksista, hyvistä tyypeistä ja siitä että kampaaja kaataa teille vielä yhden kupin kahvia, jottei teidän tarvitsisi syödä niitä teille kannettuja suklaita kuivin suin, niin vilpittömästi kyllä suosittelen Sofia, Folk Helsinki: stä

pst. tukka on kuvattu 15min suihkun ja raivokkaan pää alaspäin kuivaamisen jälkeen. Sen olisi ehkä voinut vaikka harjata ennen näitä kuvia, vaikka toisaalta, mitä luonnollisempi sen parempi sanon minä.