IMG_1447

IMG_1352

IMG_1428
IMG_1426IMG_1409IMG_1393

Olen ollut ihan pienestä asti liikunnallisesti lahjakas. Peruskoulun alaluokilta asti olen kilpaillut oikeastaan kaikessa mistä vain kisoja järjestettiin; jalka- ja jääpalloa, salibandya, uintia, hiihtoa ja yleisurheilua. Kaikissa suhteellisen menestyksekkäästi. Yleisurheilua harrastin melko tosissanikin useamman vuoden, se jäi kun muutimme Torniosta tänne etelään. Olin 15-vuotias. Eikä tuolloin jäänyt pelkästään yleisurheilu, vaan aivan kaikki urheilu. Torniossa meillä oli tapana liikkua AINA pyörillä paikasta toiseen. Busseja kulki ehkä kuusi päivässä, nekin melkein kaikki koulukyytejä. Pyöräily oli siis oikeastaan ainoa vaihtoehto. Usein kyhäsimme pystyyn kaveriporukalla pelit milloin pesäpallosta milloin jalkapallosta, sählyvuorojakin oli. Siis niiden yleisurheilutreenien lisäksi.

Muuton myötä tuo kaikki jäi. Sain skootterin (voi kyllä) ja taitoin sillä kaikki matkat. Uudessa koulussani oikeastaan kukaan luokkakaverini ei pitänyt liikunnasta. Se oli tunti, josta lintsausprosentti oli kaikkein suurin. Pelasimmekin tunneilla lähinnä polttopalloa, koska kukaan ei suostunut tekemään mitään missä tulee hiki.  Se oli outoa. Epävarmana teininä halusin kuitenkin sulautua massaan, joten aloin uskotella itselleni ja muillekin etten pitänyt liikunnasta. Mitä pidempään uskottelin, sitä enemmän todeksi asia muuttui. Kunto heikkeni, en ollutkaan koulujenvälisissä kisoissa palkintopalleilla, en edes lähellä niitä. Urheilu ei enää ollutkaan mulle se juttu, josta voimaannuin vaan asia, joka suorastaan masensi ai jaahas nyt mä en osaa enää edes tätä.

Aina toisinaan mietin, että miten ihmeessä tuosta urheilullisesta nuoresta tytöstä tuli tällainen huonoryhtinen epäurheilija? Nyt kun mietin tuota nuorta, paljon urheilevaa tyyppiä, niin tajuan että en oikeastaan koskaan liikkunut yksinäni. En koskaan lenkkeilyt tai lähtenyt treenaamaan yksin. Kaikki liikkuminen on tapahtunut porukassa, yleensä valmennettuna tai ohjattuna. En ole koskaan osannut liikkua itsekseni, ja urheiluun on aina liittynyt paljon muutakin kuin se itse liikkuminen. Haluaisin urheilla niin, että se itse suorittaminen tapahtuisi vähän niinku siinä sivussa, eikä homma olisi ihan pelkkää sitä itseään.

Olinkin pakahtua innosta, kun keväällä kuulin tulleeni valituksi Adidaksen kesän yli kestävään juoksukouluun. Ajattelin, että no nyt kyllä, tästä tää nyt taas lähtee. Opettelen lenkkeilyn, seurassa ja ohjattuna, juuri niin kuin minulle parhaiten sopii. Neljän kuukauden porukassa juoksemisen jälkeen innostus ja kunto on taattu, ja jatkan juoksemista myös varsinaisen adidasheimon juoksukoulun päätyttyä.
Vaan kuinkas sitten kävikään?
Midnight Run oli meidän päätösmatkamme. Se juostiin elokuun lopulla, ja sen koommin en ole lenkkareita jalkaani kiskonut, tai olen kyllä, mutten juoksemista varten. En siis ole juossut yli kahteen kuukauteen. Tai tehnyt mitään muutakaan jota urheiluksi voisi kutsua. Aika säälittävää.

Olen kuitenkin päättänyt taas viritellä noita juoksuhommia uudestaan. Talveksi haluaisin lisäksi löytää jonkin uuden harrastuksen, sellaisen missä saisi tehdä porukalla ja tunnin jälkeen ehkä vähän oksettais. Haluaisin olla se oikeasti urheilullinen tyttö, joka edelleenkin kaikesta huolimatta kuvittelen olevani.

IMG_1453

College: Adidas
Housut: Adidas*
Kengät: Adidas Ultra Boost*
Kassi: Adidas*
Takki: BikBok

*saatu

Kuvat:  Janita Autio

Onnea kaikki isät. Erityisesti tietysti mun oma ja Roma, Alban isä. Roma-raukka sai tosin tyytyä tänään pelkkiin kaljupääkahveihin. Tiedän kuitenkin, että just tänään hän on tuntenut ihan erityistä kiitollisuutta siitä että saa olla isä, papa tuolle menevälle 1-vuotiaalle. Ja Alba taas on ihan älyttömän onnekas, että sillä on noin hieno isä.

Isä, joka ottaa mukaansa oikeastaan kaikkeen mitä tekee. Isä joka jaksaa väsymättä leikkiä milloin lentokonetta, milloin liukumäkeä tai trampoliinia. Isä, joka halaa, pussaa ja puhuu aivan kaikesta. Vieläpä kahdella eri kielellä. Isä, jonka mielikuvitus ja kärsivällisyys tuntuu olevan ihan loputon. Isä, joka muistaa monta kertaa päivässä kertoa kuinka ylpeä, kiitollinen ja onnekas on. Isä, joka arvostaa ja osaa kehua myös itseään. Ja ennen kaikkea Roma on isä, joka rakastaa täysin ehdoitta. Olet lapseni hyvässä seurassa.

 

Kuvat: Janita Autio

Ihan ei lähtenytkään tämä viikonloppu liikkeelle sellaisissa merkeissä, kuin olin ajatellut. Eilen jouduin soittamaan hätäkeskukseen, elämäni ensimmäistä kertaa. Kamalinta tilanteessa oli se, etten soittanut apua itselleni vaan tuolle kaikkein kalleimmalle, perheen pienelle. Viime yö vietettiin lastenklinikalla tarkkailussa. Se huoli, jota omasta lapsestaan voi tuntea, on kyllä käsittämättömän megalomaaninen. Vieläkin sydän on ihan uuvuksissa siitä kaikesta syrjällään olosta.

Processed with VSCOcam with t1 preset

Kaikki vaikuttaisi kuitenkin nyt olevan kunnossa, ja Alba on taas oma touhukas, hyväntuulinen itsensä. Eilinen kuitenkin säikäytti ja pysäytti. Nyt puristan pienen vielä vähän tiukemmin ja useammin rintaa vasten. Muistan olla kiitollisempi ja vaalia yhteisiä hetkiä vieläkin enemmän. Ihan hanurista, että tällaisia juttuja täytyy tapahtua, jotta muistaisi kirkkaammin mikä täällä nyt olikaan sitä tärkeintä ja arvokkainta.

Leppoisaa launtaita teille. Liityn nyt Roman ja Alban seuraan tuonne olohuoneeseen. Aivan takuulla halaan ja kerron kuinka paljon rakastan.

_MG_2112
Perjantai, aah! Tälläkään viikolla ei  ole yhtään sellainen fiilis, että perjantai olisi tullut hetkeäkään liian aikaisin. Parasta tässä tulevassa viikonlopussa on se ettei sen varalle ole , huomista tyttöjen iltaa lukuunottamatta, mitään suunnitelmia. Odotuksia ehkä, mutta nekin varsin maltillisia. Jos yhtenä aamuna saisi nukkua yhdeksään, toisena istua valmiiksi katettuun aamiaspöytään niin kaikki odotukset olisi ylitetty. Ihan erityisiä ovat nämä perjantait, jolloin Roma pääsee töistä jo kahdelta. Alba on yleensä silloin vielä päiväunillaan, saadaan olla hetki ihan vain me kaksi. Päivä tuntuu muutenkin pidemmältä, eikä kumpikaan meistä ole heti säntäilemässä menoihinsa. Istutaan keittiön pöydän ääreen, keitetään kahvit,  joskus saatetaan jopa ihan käydä sellaista oikeaa keskustelua. Sen sijaan siis, että pläräisimme puhelimiamme, tai puhuisimme vain siitä mitä ja miten Alba on milloinkin tehnyt tai sanonut.

_MG_2178

Takki: Second Hand
Farkut: Vans (ikivanhat)
Neule: Topshop
Kengät: NewLook

Perjantai on yleensä myös viikon ainoa päivä, kun ehdimme ulkoilla ihan kunnolla, koko perhe yhdessä. Se on kuulkaas suurta luksusta se. Tänään ehdittiin napata asusta muutamat kuvatkin ennen pimeän laskeutumista. Myönnettäköön, että ihan joka päivä en pukeudu näin leikkipuistoon. Tänään on kuitenkin suunnitelmissa poistua kotoa vähän ihmisten ilmoille, ja siksi tällainen ihan kreisi panostus; treenitrikoot vaihdettu farkkuihin, adidaksen ultra boostit tennareihin ja tuulitakki turkikseen.

_MG_2118
Muikea perjantaimuija siinä niin, vaan mikäs tässä muikistellessa kun kameran takana on tällainen aika rakas tyyppi, joka ihan uskomattoman kärsivällisesti jaksoi kuunnella ja toteuttaa mun toiveita vielä yhdestä kuvasta :

_MG_2126
Pian ajattelin sulkea koneen ja puhelimen loppupäiväksi ja yrittää olla enemmän läsnä ja kiinni tässä oikeassa hetkessä. Naurettavan usein jämähdän selailemaan puhelimesta milloin mitäkin, enkä enää näe tai kuule mitä ympärillä tapahtuu. Olen nyt viime aikoina ihan tietoisesti yrittänyt vähentää turhaa kännykän hiplaamista, kotiin tullessa nostan puhelimen kirjahyllyn päälle, jotten jokaisena toimettomana hetkenä heti tarttuisi siihen. Tuo kikka toimikin alkuun aika hyvin, mutta nyt jo kyllästyttää olla varvistelemassa puhelinta sieltä hyllyn päältä kolmen minuutin välein. Täytynee siis kehitellä jotain järeämpää.

Nyt kuitenkin kaadan itselleni tilkan valkkaria ja käyn tosissani tämän perjantain kimppuun. lIhanaa, rentouttavaa viikonloppua te kaikki. Nautitaan!