Viimeisen kuukauden aikana olen törmännyt niin moneen ihmiseen, jotka ovat valitelleet tammikuun kestäneen ikuisesti. Kun taas itsestäni tuntuu, että tammikuu kiisi ohi ihan hujauksessa. Tuntuu, että ihan juuri me vaihdoimme vuotta auringon alla lämpimässä. Ihan juuri heräsin vuoden, ja tammikuun, ensimmäiseen päivään kello 6.42 aamulla juuri parahiksi nähdäkseni auringon nousevan vuorten takaa ja värjäävän koko maiseman kullan ja vaaleanpunaisen eri sävyillä. Ihan juuri istuin meidän hotellihuoneen terassilla  aivan hirvittävän kitkerä pikakahvi kädessäni ja tiesin, että tästä vuodesta tulee erityinen. Tiesin, että jotain isoa oli liikahtanut jo aiemmin, ja se hyvä itsessäni jatkaisi kasvamistaan.

Nyt yhtäkkiä koko Tammikuu on jo ohi.

Olen jostain syystä aina pitänyt tästä kuukaudesta. Ehkä osin siksi, että olen syntynyt tammikuussa. Tämä on minun kuukauteni. Mutta erityisesti siksi, että ajatuksissani  Tammikuu on ensimmäinen kevätkuukausi. Sen on kuukausi, jolloin valo alkaa hiljalleen lisääntyä ja päivät pidentyä. Tähänkin kuukauteen mahtui vaikka kuinka monta kaunista, aurinkoista päivää (täällä kotonakin).  Tämä on vuoden ensimmäinen kuukausi, joten se on tavallaan aina jonkin uuden alku. Olen lähes poikkeuksetta harvinaisen innoissani, inspiroitunut ja luottavainen tulevaa ajatellen juuri Tammikuussa.
Tämä oli hyvä kuukausi. Kiitos.

Kokosin tähän postauksen ”muutamia” mun lempikuvia Tammikuulta, sellaisia jotka mahdollisimman hyvin tiivistäisivät sen, mitä tämä kuukausi minulle oli.

 

 

En ole juurikaan puhunut täällä tuosta meidän parin viikon reissusta. Yhden postauksen, tämän jossa puhuin ihanasta joutilaisuudesta , kirjoitin reissusta, muutamia kuvia jaoin Instagramissa, mutta siinä kaikki. Reissu oli ihana, mutta monella tapaa todella yllättävä ja erilainen, kuin aiemmat matkani. Reissun ensimmäiset päivät kärsin kamalasta migreenistä, joka pakotti pysyttelemään vuoteessa. Tuosta toivuttuani meni vielä monta päivää, liki viikko ennen kuin aloin tuntea itseni rentoutuneeksi. Olin ollut ärtynyt ja negatiivinen jo kuukausia ennen matkaa, mutta ajattelin sen olevan ihan normaalia Suomessa kun koko ajan oli pimeää ja märkää, eikä öisinkään saanut nukuttua. Lomalla tajusin kuitenkin, ettei jatkuva ärtyneisyys ole normaalia, ei ainakaan minulle. Eikä etenkään lomalla.

Olin valitellut päänsärkyä eräälle ystävälle, joka kysyi että olinko ajatellut niiden voivan johtua e-pillereistä, joita söin. En ollut ajatellut, mutta silloin aloin tehdä niin. Laskeskelin yhteen migreenikohtausten ja epämääräisen ärsytyksen alkua, ja tajusin niiden alkaneen n.kuukausi pillereiden (Yaz) aloittamisen jälkeen. Lopetin pillerit heti laskutoimituksen tehtyäni, ja nyt – reilu kuukausi lopettamisen jälkeen en ole saanut ainoatakaan migreenikohtausta (niitä tuli pillereitä syödessäni n. 2-3 kuukaudessa). Olen tuntenut itseni taas omaksi, positiiviseksi itsekseni.
Näin jälkikäteen tietysti vähän harmittaa, etten ollut lopettanut pillereitä jo aiemmin, sillä olen varma että olisin nauttinut matkastakin huomattavasti enemmän ilman sitä jatkuvaa jäytävää ärtymystä, jolle ei ollut olemassa mitään järkevää syytä.

Olihan matkalla tietysti  nyt vaikka  kuinka monta ihanaa hetkeä, retkeä, iltaa, seikkailua ja kokonaisia päiviäkin, jolloin kaikki oli hyvin, eikä mikään harmittanut.

 

 

Usein matkalta kotiin palaaminen tuntuu melkein yhtä hyvältä, kuin matkalle lähteminen. Tällä kertaa se tuntui vielä paremmalta. Oli ihanaa palata kotiin, omaan sänkyyn ja omiin rutiineihin. Ja ennen kaikkea tietysti, oli ihanaa palata Alban luo.
Helsinki oli aurinkoinen monta päivää meidän kotiinpaluun jälkeen. Rytmi oli jetlagin ansioista sellainen, että iltaisin uni tuli kahdeksalta ja herätys ennen kuutta. Päivät tuntuivat pitkiltä, ja olin täynnä ihan uutta energiaa. Jos ei oteta huomioon siitä, että noin viikko kotiinpaluun jälkeen en meinannut päästä sängystä ylös vielä kahdeksaltakaan. Aamuisin väsytti niin vietävästi. Mutta onneksi vain aamuisin. Päivisin olin, ja olen edelleen tarmoa täynnä.

 

 

Jos saatiinkiin nauttia auringosta monena päivänä, niin sanoisin että valtaosan tammikuusta taisi kuitenkin sataa. Vietettiin paljon aikaa kotona, mutta nähtiin myös poikkeuksellisen paljon ystäviä ja perhettä. Yksi kuukauden parhaista päivistä oli se kun sain kaksi (raskaana olevaa), harvinaisen rakasta ystävää kylään. Syötiin avokadopastaa, Gateaun laskiaspullia ja – Grand Blancia. Vietettiin kokonainen sunnuntai tuossa sohvannurkassa. Puhuttiin lapsista, vanhemmuudesta, peloista ja toiveista. Voimaannun tällaisesta olemisesta ihan hirveästi.
Nuo molemmat naiset ovat olleet elämässäni jo yli vuosikymmenen. Tuntevat ja tietävät liki kaiken, ja ovat siinä silti, tai ehkä juuri siksi. On ihanaa saada olla juuri se kuka on, ja tulla hyväksytyksi juuri sellaisena.

Huomenna, sunnuntaina, nähdään ja syödään taas tällä kokoonpanolla, ja saadaan lisäksi mukaan yksi ihana Turkulainen.
Elämä tuntuu hyvältä, ja kaikki mahdolliselta juuri tässä seurassa. Siihen aion jatkossakin kiinnittää huomiota, että vietän mahdollisimman paljon aikaa sellaisten ihmisten seurassa, joista saan voimaa ja joiden seurassa olen itse parhaimmillani.

 

 

Tämä oli myös yksi Tammikuun Suurista tapahtumista;  sisko sai toisen lapsensa. Tätä pientä poikaa oltiin hartaasti odotettu jo kuukausia, ja viimein hän on täällä. Oli uskomatonta saada pitää sylissä tällaista kahdeksan päivän ikäistä elämää. Olin unohtanut, että voivat olla näin pieniä.
Vastasyntyneissä on jotain maagista. Aika pysähtyy. Myös kodeissa joissa on pieni vauva, on aina ihan erityinen tunnelma;  liikuttava, uusi, jännittävä, ja jotenkin ihan hirveän rakkaudellinen.

Alba on toivonut jo pitkään sisarusta, eikä tämän pienen kohtaaminen helpottanut tilannetta ollenkaan – päinvastoin.
Kysyin Albalta vähän aikaa sitten, että eikö hän olisi ollenkaan mustasukkainen, jos meillä olisi nyt pieni vauva ja lähes kaikki minun aikani menisi tuon pienen hoivaamiseen; syöttämiseen, sylissä pitämiseen, nukuttamiseen ja valvomiseen.

”no ei tietenkään. Mähän hoitaisin sitä sun kanssa”

Kuului vastaus. Ja tajusin, että se menisi kyllä varmaan juuri niin.
Alba haluaa olla aina osallistua kaikkeen. Olipa kyse sitten siivoamisesta, tiskaamisesta, ruoan laittamisesta, kaupassa käymisestä tai työsähköpostin kirjoittamisesta – hän haluaa olla osallisena.

 

 

Olen tosi hyvilläni koska luulen vihdoin löytäneeni ne itselleni kaikkein mieluisimmat tavat liikkua. Kaksi lajia, jotka ovat varsin erilaisia keskenään. Juuri siksi ne ruokkivat niitä varsin erilaisia puolia minussa. Olen ”melko” kilpailuhenkinen,  mitä tulee liikkumiseen ja olen aina rakastanut erilaisia pallopelejä.  Padel on lajina täydellinen täyttämään tuon pallopelien tyhjiön elämässäni. Saan kilpailla, saan juosta ja lyödä. Pelata yhteen jonkun toisen kanssa, ja kun samalla voi pitää hauskaa ystävien kanssa niin ettei oikeastaan koskaan edes ajattele liikkuvansa – en tiedä voiko sen voittanutta urheilumuotoa edes olla?

Mutta toisaalta, kaipaan liikkumiselta myös hiljentymistä ja itseeni kääntymistä. En ole koskaan oppinut pitämään esimerkiksi juoksemista, joten pilateksesta on löytynyt se tila ja mahdollisuus kääntyä kohti omia ajatuksiaan (tai vaihtoehtoisesti mahdollisuus olla ajattelematta mitään muuta, kuin sitä kuinka helvetin hankalalta joku niin viattomalta näyttävä liike voi tuntua).

Yleensä en pidä asioista joissa olen huono, tai jopa surkea – ja sitä olen oikeastaan molemmissa, ja pidän niistä silti. Pilates haastaa sellaisella hiljaisella tavalla.  Olen surkeassa kunnossa. Lihakseni ovat kireät kuin viulunkieli, ja keskivartalon lihaksisto liki olematon. Monet liikkeista tuntuvat to-della haastavilta ja joudun ajattelemaan yhden liikkeen aikana noin seitsemää eri lihasta kehossani, jotta liike tulee tehtyä puhtaasti ja oikein.  Ja juuri se on kaikkein parasta; itseni haastaminen ja uuden oppiminen.

 

 

 

Kuukausi päättyi mun syntymäpäiviin, joka oli muuten ehkä paras syntymäpäiväni koskaan. Mutta se ei oikeastaan ole mikään ihme, sillä olin päättänyt jo etukäteen että teen kaikkeni, jotta päivästä tulisi mahdollisimman erityinen. Olen varma, että vaikka mitään kovin ihmeellistä ei olisi edes tapahtunut, päivä olisi silti tuntunut paremmalta kuin moni muu syntymäpäivistä aiemmin. Ensimmäistä kertaa tunsin itseni sankariksi. Tunsin tosi voimakasta kiitollisuutta ihan jo ylipäätään siitä, että olen elossa.
Mutta, se että poikaystävä oli selkäni takana järjestänyt ystävät ravintola Muruun illalliselle (jonne oltiin menossa ihan vain kahdestaan syömään) kruunasi kyllä tuon päivän. Oli ihanaa saada aloittaa uusi luku, 32., rakkaiden seurassa nauttien hyvästä ruoasta. Illallisen jälkeen menimme vielä pelaamaan lautapelejä, ja olin nukkumaan mennessä koko päivästä niin hyvilläni että sisälmyksissä kihelmöi.

Tammikuu oli hyvä, olkoon Helmikuu ja loppuvuosi vähintään yhtä hyviä.

 

Tekisi mieli pahoitella viime aikojen (krhm koko viimeisen vuoden) verkkaista postaustahtia, mutta en kuitenkaan pahoittele, koska en ole siitä oikeastaan yhtään pahoillaan. Olen tarvinnut taukoa täältä. On ollut enemmän kuin tarpeellista pysähtyä, tehdä vähän vähemmän ja ajatella vähän enemmän. On ollut tarpeellista tehdä kaikkea muuta. Valehtelisin jos sanoisin ettei koko blogin lopettaminen olisi käynyt mielessä liki viikottain. Olen vakavasti harkinnut ihan kokonaan somesta katoamista, sillä aloin huomata liiankin konkreettisesti sen negatiiviset vaikutukset itseeni ja elämääni. Tai niin ainakin kuvittelin. Aika pian tajusin kuitenkin, ettei vika ole tämän blogin kirjoittamisessa, tai instagramin selailussa, vaan minussa itsessäni.

Avioeron jälkeen olen ollut aika hukassa, joka on takuulla välittynyt myös tänne. Enkä ole oikein tiennyt mihin suuntaan olisin halunnut lähteä blogiani viemään. En ollut enää se perheidylliä elävä ihminen. Moni tuli kertomaan kommenttiboksissa, viesteillä tai sähköpostilla, ettei halua enää eron jälkeen lukea blogiani, koska en ollutkaan heidän mielestä se ihminen, joka olin antanut ymmärtää olevani. Sain viestejä siitä, kuinka kaikki kirjoitukseni, jossa puhuin onnestani, ja hyvästä avioliittosta ja kivasta perhe-elämästä olivatkin valhetta. Sillä ei kai nyt liitoista yksikään, joka eroon päättyy, ole koskaan, missään vaiheessa ollut onnellinen. Eikä eroon päättyvässä liitossa ole tietenkäänollut koskaanyhtään hyvää, ihanaa ja onnellista hetkeä, jaksoa, kuukautta tai vaikka vuotta. Tietenkään.
Vaikka halusin ajatella etteivät nuo kommentit satuttaneet, tai vaikuttaneet, niin kyllähän ne vaikuttivat. Eniten siksi koska ajattelin vähän niin itsekin. En enää tiennyt kuka olin. En tiennyt mitä halusin, enkä tiennyt yhtään mitä olisin tehnyt elämälläni. En ollut varma mistään suunnasta. Koin järkyttävää huonommuutta suhteessa kaikkiin. Olin huono ihminen, koska olin eronnut. Olin huono äiti, koska en ollut lapseni kanssa kuukauden jokaisena päivänä. Olin huono työntekijä, koska olin yksinhuoltajaäiti. Olin huono ystävä, sillä en jaksanut olla kiinnostunut kenenkään muun asioista, sillä omissani tuntui olevan ihan riittämiin tekemistä. Enkä todellakaan ollut hyvä bloggaaja, sillä en nauttinut kirjoittamisesta yhtään.

Tuntui, että kaikki elämän osa-alueet olivat ihan sekaisin. Koin, etten saanut voimaa oikein mistään. Olin jatkuvasti väsynyt, epävarma ja tulevaisuus pelotti. Laiminlöin vastuitani useammin, kuin olisin saanut ja olin niin väsynyt, etten jaksanut hakea tai edes pyytää apua, vaikka todellakin olisi pitänyt.


Takki, neule ja housut: Bik Bok

Selailin eilen illalla läpi blogiani ihan sieltä ensimmäisistä postauksista asti, sillä blogini on ihan pian muuttamassa (siitä lisää vähän myöhemmin), ja pysähdyin lukemaan postauksia blogin ensimmäisen vuoden ajalta. En ole varma saako näin sanoa, mutta sanon silti: ihailin niiden tekstien kirjoittajaa. Muistin miltä minusta on tuntunut silloin, muistin miltä kirjoittaminen on tuntunut silloin – ja se kaikki todellakin näkyi niissä teksteissä. Huomasi heti, että nuo tekstit olivat syntyneet helposti, pakottamatta ja yrittämättä. Ne olivat hauskoja, nokkelia, selkeitä, monipuolisia ja niissä oli helposti seurattava punainen lanka. Niistä huomasi, että ne oli kirjoittanut ihminen jolla oli hauskaa sitä tehdessään.

Heittäydyin täysipäiväiseksi bloggaajaksi reilu puoli vuotta aloittamisen jälkeen. Arkistoja selailemalla voi osoittaa aika tarkasti sen kohdan, jolloin niin tapahtui, sillä se on suunnilleen sama päivämäärä kuin se, jonka jälkeen postaustahti hidastui ja kirjoitusten laatu heikkeni, huomattavasti.

Meni kuitenkin yllättävän pitkään huomata, ettei kokopäiväinen bloggaaminen todellakaan ole minua varten. Tarvin sen ympärille ja lisäksi aika paljon muutakin. Tajusin, että kaipaan muitakin töitä. Kaipasin ympärilleni muita ihmisiä, Kaipasin rutiineja, aikatauluja ja ryhtiä. Tiedän, että moni yksinään työskentelevä osaa järjestää ne itselleen, mutta minä en todellakaan ole yksi heistä. Nyt kun päivät täyttyvät taas niistä samoista asioista, kuin sillon bloggauksen aloittaessani; neljänä päivänä viikossa blogiin liittymättömistä töistä, lapsesta, ystävistä, liikkumisesta jne. niin huomaan, että kaipaan taas kirjoittamista ihan uudella tavalla, oikeastaan tarvitsen sitä. Tajuan, että tarvitsen tämän blogihomman ympärille niin paljon kaikkea muutakin voidakseni tehdä tätä hyvin.

Olen huomannut, että olen tehokkaimmillan ja luovimmillani silloin, kun olen aloittanut tekemisen jo heti aamusta: noussut varhain, nakutellut ensimmäiset sanat ruudulle heti heräämisen jälkeen, laittanut aamiaisen valmiiksi ennen kuin Alba on herännyt, vienyt lapsen päiväkotiin ja kiirehttinyt siitä töihin, ja töiden jälkeen hakemaan lapsen, laittanut päivällisen heti kotiin tultuamme, enkä vasta muutaman tunnin päästä. Ulkoillut lapsen kanssa, ja tuollaisten päivien jälkeen on aina lapsen nukahdettua tuntunut siltä, että on saatava kirjoittaa. Se ei ole todellakaan tuntunut pakolta tai velvollisuudelta vaan henkirei’ältä. Huomaan, että tekeminen sopii minulle, vaikka olen viimeiset kaksi vuotta uskotellut itselleni ihan jotain muuta. Enkä nyt tarkoita tekemisellä sellaista väkisin suorittamista, vaan sitä tunnetta, joka syntyy siitä että asiat etenevät, ja jotain tapahtuu – pakottamatta.

Ja nyt tapahtuu bloginkin osalta ihan konkreettisesti jotain. Asiat etenevät juuri siihen suuntaan, kun olen toivonutkin.

Nimittäin..

Huomenna on viimeinen päiväni Bablerilla, Bella-blogeissa. Minä muutan, tai siis tämä blogi muuttaa. Ihan pian löydätte minut Indiedaysinalta, osoitteesta www.sannitrishin.com . Olen niin innoissani tästä muutosta ja muutoksesta, etteivät sormet meinaa osua näppäimistölle. Tuntuu kutkuttavalta, vatsassa on perhosia melkein samalla tavalla, kuin juuri ihastuneena. Juuri tällaista ihan konkreettista uudelleen aloittamista olen kaivannutkin kaiken tämän asioiden oikeille paikoille niksahtelun jälkeen. Ja vaikka olen viihtynyt kaikki nämä vuodet todella hyvin tällä Bella-blogeissa ja Bablerilla, niin en voi väittää etteikö uusi blogikoti tuntuisi vielä entistäkin paremmalta. En malta odottaa mitä kaikkea uutta (ainakin kasan uusia huippukivoja ja taitavia ihmisiä) tämä alku tuo mukanaan.

Tuo uusi sivu ei ole vielä ihan valmis, vaan viimeisiä yksityiskohtia hiotaan vielä, mutta ihan pian pääsette tekin jo näkemään miltä uudessa kodissa näyttää. Vinkkaan instagramin stooreissa ja takuulla myös facebookissa heti, kun on valmista. Ja toivon todella, että te kaikki ihanat tulette jatkossakin kyläilemään.

Vielä huomenna blogi kuitenkin päivittyy syksyisten asujen muodossa  ihan normaalisti täällä Bellojen puolella, mutta sitä seuraavat postaukset tulevatkin sitten jos uudesta kodista.

Nähdään.

Olin aloittanut tämän postauksen kirjoittamisen jo sunnuntai-aamuna, ja jatkanut sitä aina vähän jokaisena päivänä. Tänään luin tekstin läpi ja mietin, että kuka hittolainen tämän tekstin on oikein kirjottanut. Pähkinänkuoreen tiivistettynä: kaikki oli, tai vähintäänkin tuntui olevan pielessä. Lapsen kanssa oli ihan uudenlaisia haasteita, hermoja oli menetetty suuntaan ja toiseen useammin, kuin viimeisen kuukauden aikana yhteensä, epävarmuus omasta tekemisestä ja ihan vaan olemisesta vaivasi, uusi koti ei tuntunutkaan kodilta, ruoka ei maistunut hyvältä, peilikuva ei miellyttänyt, oli yksinäinen olo, hiukset oli huonosti, tiskitkin tiskaamatta, vaatteet likaisia eikä mikään kiinnostanut. Sen pituinen se. Tai ei todellakaan. Tuota valitusta jatkui monta näytöllistä. Vaikka tiedän, että välillä tekee todella hyvää antaa itselleen lupa valittamiseen, välillä tekee hyvää jopa ihan vähän kieriskellä kaikissa niissä ikävissä tunteissa ja oloissa, ottaa niistä kaikki irti – ja päästää sen jälkeen kevyemmin ne menemään. Mutta silti, toisinaan tekee hyvää olla vain ihan hiljaa. Antaa tunteiden tulla ja mennä, mutta yrittää samalla ihan tietoisesti olla takertumatta niihin. Tällä viikolla tein juuri sen virheen, että surkean maanantain jälkeen ajattelin, että jaahas, taas yksi tällainen paska viikko sen sijaan, että olisin ajatellut sen olevan vain yksi vähän kehnompi päivä, tai tapahtuma tai hetki tai tunti. Ja uskoakseni tuon ajatuksen vuoksi myös seuraavat päivät noudattelivat ihan samaa linjaa kuin tuo maanantai.

Tänään aamulla kuitenkin ihan vain simppelisti päätin, että tästä päivästä tulee hyvä koska teen siitä sellaisen. Teen asioita, joista nautin, tulen hyvälle tuulelle tai innostun. Ja tuo päätöksen voima on kantanut. Tänään minulla on työpäivä, mutta ei varsinaisesti mitään aikatauluja, joten tuntuu ihan vapaalta. Vein lapsen päiväkotiin, kävin ystävän luona kahvilla, pyöräilin Punavuoresta Merihakaan poikaystävän kanssa, ja nyt odottelen tässä meren rannassa läppäri sylissä aamiasta (hampurilainen + ranskalaiset tietysti) saapuvaksi.

Eräs ihminen sanoi minulle muutama viikko sitten, että kysy itseltäsi joka aamu kuinka voisin ilahduttaa sinua tänään? Ja vaikka alkuun ehkä vähän hymähtelin tuolle kommentille ja sen kliseisyydelle, niin nyt ajattelen että siinä oikeastaan kiteytyy oikeastaan aika moni hyvinvoinnin kannalta oleellinen asia. Tee itsellesi hyvää, vaadi itsellesi hyvää – et ansaitse mitään vähempää.

Huomaan, että erityisesti niinä päivinä kun olen aamusta iltaan lapsen kanssa – unohdan ajatella itseäni, unohdan tehdä asioita, joista minä nautin – mietin vain sitä, mistä tuo toinen pitäisi ja mikä olisi hänelle hyvää. Ja se sellainen itsensä unohtaminen ei kyllä tee yhtään kenellekään yhtään hyvää. Huomaan usein olevani kireä kuin viulun kieli, marttyyri sisälläni nostelee päätään päivänä aikana useammin kuin mihin yhden käden sormet riittävät, ja tietysti tuo pieni viisas ihminen aistii sen, ja vastaa siihen samanlaisilla tunteilla kuin mitä itse tarjoilen. Yritänkin tällä hetkellä opetella pois tuosta näennäisestä epäitsekkyydestä, joka oikeastaan onkin itsekästä. Itselleen on suotava ihan se sama kaikki hyvä, minkä soisi kaikille rakkaimilleenkin.

Tänään ilahdutan itseäni tunnin padelilla tuossa viereisellä kentällä heti kun ensimmäinen työhomma on hoidettu. Olen kokeillut tuota peliä vasta kerran, ja silloinkin nelinpeliksi tarkoitettua kahdestaan poikaystävän kanssa, ja olen oikeastaan vielä aika surkea. Lyönnit lähtevät ihan liian kovaa, ihan liian korkealla enkä tuota seinienkään käyttöä ole vielä ihan oivaltanut, mutta siitä huolimatta olen jo ihan koukussa. Rakastan sulkapalloa, ja olen siinä oikeastaan aika hyvä, ja padel tuntuu vielä sitäkin paremmalta. Ehkä juuri siksi, että tiedän tulevani tässä lajissa myös aika hyväksi, vaikka itse sanonkin. Ihanalta tuntuu myös se, että tätä voi tehdä ulkona ja yhdessä hyvien tyyppien kanssa, ja se liikkuminen tulee ihan siinä sivussa, melkein täysin huomaamatta. Mutta sitä liikuntaa kyllä ihan todella siis tulee: olin ensimmäisen treenin jälkeen ihan hiestä märkä ja lihaksia (erityisesti pakaroita ja lyöntikättä) särki treeniä seuraavina päivinä ihan älyttömästi. Ah, tuntuu niin ihanalta kun tietää, että se oma (ja yhteinen) laji on nyt ehkä vihdoinkin löytynyt.

Nämä kuvat on itse asiassa napattu muutama tunti sen ensimmäisen padel- kokeilun jälkeen, ja näkeehän sen naamastakin että jotain hyvää ja ihanaa on juuri tapahtunut. Vaikka voi tuo ilme kyllä johtua siitä kameran takana seisoneesta tyypistäkin, joka itse asiassa alkaa olla kuvaajana jo aika hyvä, vai mitä sanotte?

* Kaupallinen yhteistyö: Ellos 

Ennen kuin Alba syntyi ajattelin, etten koskaan pukisi lastani kuten itseäni, mutta toisin kävi. Tietysti. Olen niin ylpeä siitä, että olen tuon pienen äiti, että aika usein haluan meidän näyttävän edes ihan vähän toisiltamme. En ehkä vielä koskaan ole pukenut meitä tismalleen samoihin vaatteisiin samaan aikaan, mutta pidän siitä jos asumme sopivat yhteen, ja löytyy meiltä myös muutamia sellaisia vaatekappaleita, jotka me molemmat omistamme. Näytämme siis aika usein varmasti myös vieraiden silmiin siltä, että olemme äiti ja tytär. En tiedä miksi, mutta pidän siitä ajatuksesta; että muut näkevät heti keitä me toisillemme olemme.

Niin omissa, kuin Albankin vaatteissa suosin erityisesti hyviä materiaaleja, sellaisia jotka tuntuvat päällä ylellisiltä, mutta kestävät käyttöä, pesua, kiipeilyä, leikkejä ja likaa. Ja tämä Elloksen ihanan boheemi Mother & Child – mallisto on juuri sitä. Kaikki malliston vaatteet sointuvat toisiinsa, ovat täynnä kauniita yksityiskohtia: kirjailuja, leikkauksia ja tupsuja. Ja vaatteiden materiaalit ovat pääasiassa 100% luonnonkuituja, mikä takaa sen toivomani ylellisyyden tunnun ja laadukkuuden. Vaatteissa on helppo ja hyvä olla, mistään ei kiristä, purista tai hankaa. Vaatteet hengittävät ja antavat hengittää. Ja onnistuvat sen kaiken lomassa vielä näyttämäänkin hyvältä.

Tämän Mother & Child – malliston vaatteet ja niiden värimaailma veivät ajatukset heti laukkaamaan kukkapelloille, meren rantaan ja leikkimään piiloa korkeaan heinäpeltoon. Mutta mikä parasta: näen meidät näihin pukeutuneena myös kaupungissa: kahviloissa, puistoissa, pyöräretkillä ja leikkipuistoissa. Ehdottomasti parhaita vaatteita kesäisin ovatkin ne, joihin pukeutuneena on valmis ihan mihin tahansa; voi olla ensin päivän rannalla ja sen jälkeen voi ilman vaatteiden vaihtoa jatkaa oikeastaan ihan mihin tahansa. Ja juuri sitä kesältä eniten toivon: päiviä, joissa tapahtumat vaihtuvat toisiin ihan vahingossa- seuraavat toisiaan, ihmiset ja paikat vaihtuvat mutta tunnelma säilyy, eikä tarvitse ajatella mitään muuta kuin sitä, että pitäisiköhän kohta taas syödä jotain tai lisätä vähän aurinkorasvaa.

Rakastan helpoutta ihan kaikessa, sitä kun asiat tapahtuvat mahdollisimman vähällä työmäärällä. Sanomattakin selvää, että hoidan ostokseni kaikkein mieluiten istumalla tässä keittiönpöydän ääressä. Erityisen kivaa on se, jos yhdestä ja samasta paikasta voi ostaa niin vaatteet, huonekalut, elektroniikan kuin kodin tekstiilitkin. Ellokselta olen ostanut kaikkea edellämainittua, useammin kuin kerran. Heidän valikoimansa on mielestäni ihan älyttömän kattava, monipuolinen ja laadukas. Esimerkiksi uuteen kotiin tekisi mieli tilata kuta kuinkin koko sisustus heiltä. Tilaaminen ja toimitukset ovat nekin aina hoituneet sujuvasti ja nopeasti: paketit ovat lähestulkoon poikkeuksetta lähteneet heiltä liikkeelle heti tilauksesta seuraavana päivänä. Ihanan helppoa ja vaivatonta, samaa mitä toivon koko elämältä ja ihan erityisesti tietysti tältä tulevalta kesältä.


Tämä kesä tuntuu monella tapaa jotenkin meidän kahden ensimmäiseltä. Alba alkaa oikeasti olla jo iso. Siis sellaisella pienellä tavalla iso. On vielä niin pieni, että kiipeää kymmeniä kertoja päivässä syliin, niin pieni että jaksan kävellä lapsi sylissä pidemmänkin matkan, niin pieni että tarvitsee äitiä vielä moneen, mutta kuitenkin jo niin iso että ymmärtää monet asiat minua paremmin. Niin iso, että haluaa tietää enemmän, kuin oikeastaan vielä tahtoisin tai osaisin kertoa. Niin iso, että keskustelut tuntuvat jo keskustelulta ja melkein kaikki tekeminen yhteiseltä kivalta.

Aika usein ennenkin olen sanonut, etten mistään itsessäni ja elämässäni ole niin ylpeä kuin tuosta pienestä ja äitiydestäni. Aina toisinaan, kun katselen Albaa touhuissaan mietin, että miten on mahdollista että kahdesta vajaavaisesta, kaikin tavoin tosi keskinkertaisesta tyypistä on voinut tulla jotain näin järjettömän hienoa. Hän osaa jo nyt, kolmevuotiaana, niin monta asiaa ja taitoa paremmin kuin minä. Meistä kahdesta hän on se, jolla on paljon annettavaa ja opetettavaa. Olemme monessa asiassa ihan toistemme vastakohtia, mutta toisaalta Alba on muutamissa asioissa niin samanlainen kuin minä, melkein pelottavan samanlainen. Aika usein hänen ollessaan ihan pikkuriikkinen, ajattelin että jos jotain voisin toivoa, tahtoisin ettei hänestä kasvaisi yhtä herkkää kuin minusta. Mutta toisin näyttäisi käyvän siinäkin. Erona se, etten enää ajattele sen herkkyyden olevan pelkästään negatiivinen asia, oikeastaan päinvastoin. Tuon lapsen touhuja ja tekemisiä katsomalla olen tajunnut, että hän kyllä pärjää. Hän osaa jo nyt näyttää ja sanoittaa tunteensa ja tahtonsa niin paljon paremmin, kuin minä. Hän osaa olla herkkyytensä kanssa, ja siitä haluan ehdottomasti oppia. Niin haluan itsekin osata olla. Haluaisin oppia valjastamaan tuon herkkyyden palvelemaan sitä mitä olen, eikä päinvastoin.

Äitinä sitä haluaisi suojella niin monelta, ihan kaikelta oikeastaan, mutta samaan aikaan tietää ettei voi. Sitä voi vain yrittää tarjota mahdollisimman hyvät eväät siihen, että se pieni ihminen pärjää ihan itse. Kaikkein haastavimmalta tuntuukin vanhemmuudessa aina toisinaan se, että miten sitä osaisi olla tukena, lähellä ja kiinni pitämässä, mutta kuitenkin niin että antaisi toisen kulkea riittävän vapaasti omaa polkuaan. Niin, että antaisi toisen vapaasti kasvaa juuri siksi, joksi tämä tahtoo tulla, antaa toisen kävellä juuri ne kivet ja karikot, jotka tämän täytyy ollakseen se ihminen, joka jo on. Aika usein sitä haluaisi tehdä toisen tien niin sileäksi ja kivettömäksi kuin suinkin mahdollista, oikeastaan aika usein tekisi vain mieli kantaa sylissä ja halauksessa koko matka. Mutta samaan aikaan tietää, että tärkeintä on antaa toisen kulkea itse, kasvattaa pienen luottamusta itseensä ja omiin kykyihinsä. Ja samalla kasvattaa sitä omaansakin. Ja nyt kun mietin omaa elämääni, ja taivaltani tänne asti, olen kyllä järjettömän kiitollinen, ettei kukaan ole tieltäni niitä kiviä keräillyt, vaan olen ihan rauhassa saanut kompuroida niihin, ja nousta ylös niiden kompurointien jälkeen. Yritän tehdä saman hänelle, vaikka se aina välillä niin järjettömän vaikealta tuntuukin.

ps. En tiedä onko ihan okei sanoa näin, mutta tulen ihan järkyttävän onnelliseksi näitä kuvia katsomalla. Alba oli jotenkin ihan erityisen onnellinen tuona iltapäivänä. Poimi isot kimput kukkia sekä minulle, että kuvaaja-Annille, juoksi aina kesken kuvien halaamaan Annia ja halusi kuiskutella tämän korvaan milloin mitäkin salaisuuksia. Iltapäivän kääntyessä iltaan sanoi, ettei haluaisi tämän päivän loppuvan. Eikä ihme, en halunnut minäkään.

Tässä vielä suorat linkit meidän päällä oleviin malliston vaatteisiin:

Mun valkoiset housut täältä ja musta toppi täältä.

Alban sininen mekko täältä, ja  roosan värinen kirjailtu mekko täältä ja melkein samanlainen roosa mekko mun päällä on täältä.