Onnettomuuden resepti 11 syyskuun 2018 - 18:00

Lupailin lisää niitä reseptejä, niin täältä pesee- toinen heti edellisen perään. Tämän reseptin lopputuloksessa on tosin aika kitkerän katkera maku, enkä voi suositella ketään kokeilemaan tätä. Tiedän kuitenki monia jotka ahkerasti toteuttavat tätä reseptiä, tai ainakin joitain elementtejä siitä, arjessaan – mausta viis. Ja yksi niistä ahkerista toteuttajista olen ollut minä itse. 

Muutamia keskeisiä elementtejä tämän reseptin onnistumiseen:

 – nuku liian vähän. Viisikin tuntia riittää saamaan mielialan nuupahtaneeksi, mutta jos voit, niin nuku vain neljä ja tunnet itsesi eläväksi kuolleeksi – tai vielä parempaa neljän tunnin säännön pidempään jatkuessa, et ehkä tunne yhtään mitään

– syö epäterveellistä ja ravinneköyhää ruokaa. Voit aivan hyvin korvata aamiaisen sipseillä, ja syödä sekä lounaaksi että päivälliseksi pizzaa ja olla silti luottavainen, että olosi ei muutu energiseksi

-älä edes yritä päästä irti epäterveistä ja negatiivisista ajatusmalleistasi, sillä vaarana on että mielesi keventyisi ja onnellisuutesi lisääntyisi

-älä missään tapauksessa urheile, sillä se voi tehdä kehon lisäksi hyvää myös mielelle. Ja mitäs sitten, kun yhtäkkiä tuntisitkin itsesi energisemmäksi, mystiset päänsäryt katoaisivat, ryhtisi kohentuisi ja yöunetkin saattaisivat vahingossa parantua. Jatka sen sijaan sohvalla makaamista ja koneen ääressä kyhjöttämistä ja saat pitää kiinni silmäpusseistasi ja valjusta olostasi

-pläräile päämäärättömästi puhelintasi aina kun tilanne sen sallii, ja vähän myös silloin kuin tilanne ei sallisi. Varmista iltaisin, että olet varmasti katsonut läpi jokaisen 570 instagram- tarinaa että tiedät varmasti mitä kaikki ne ihmiset, joiden olemassaoloa et ilman somea edes muistaisi, ovat tehneet, mitä ajatelleet, ja syöneet ja ketä tavanneet

-odota muiden ihmisten tekevän sinut onnelliseksi ja muista kertoa usein jos he ovat mielestäsi epäonnistuneet tehtävässään

odota muutenkin muilta ihmisiltä asiota, mutta älä missään nimessä sano tätä ääneen, koska voi olla että silloin saisit juuri sen mitä odotitkin ja kenelle silloin voisit olla vihainen siitä, ettei lukenutkaan sinun mieltäsi?

-pura pahaa oloasi aina mahdollisuuksien mukaan toisiin ihmisiin, sillä saat takuulla pysytellä siellä negatiivisuuden alhossa ja saat sinne todennäköisesti seuraakin

-älä, herran jestas sentään, edes ajattele, että ansaitsisit enemmän tai parempaa elämää. Tai vaikka ajattelisitkin, älä vahingossakaan tee mitään mennäksesi sitä sellaista elämää kohti

-ajattele, ettet voi muuttua. Usko, ettei sinulla ole voimaa ja valtaa ajatuksiisi tai kuvittele ainakin, ettei niillä ole mitään merkitystä siihen millaiseksi oman elämäsi ja itsesi koet. Älä usko myöskään muiden ihmisten mahdollisuuteen muuttua, vaan vaali kaikkia niitä menneisyyden vääriä valintoja ja tekoja ja pitäydy niissä äläkä ole huomaavinasikaan niitä oikeita asiota ja tekoja, joita on ollut 163816492 kertaa enemmän

-oleta tuntevasi ihmisiä sen perusteella mitä näet esim.somesta ja muista tuomita ihminen sen vähän perusteella mitä tiedät

-kuvittele, että sinun totuutesi elämästä on oikeampi ja parempi, kuin muiden totuudet. Myös sinun tapasi tehdä asioita on huomattavasti enemmän oikea kuin muiden

-älä kehu ketään. Koskaan. Se levittää hyvää, se vahvistaa muita ja siinä sivussa myös sinua. Vältä siis sitä. Odota kehuja kuitenkin muilta

-kuvittele aina, että eriävä mielipide on oikeasti vain hyökkäys sinua vastaan. Provosoidu ja puolustaudu aina parhaan kykysi mukaan, sillä muuten saattaisit joutua hedelmälliseen keskusteluun, jonka osapuolet oppisivat toisiltaan jotain

-ethän tuhlaa aikaasi miettimällä asioita, jotka tekisivät sinut onnelliseksi, joista nautit tai joissa olet hyvä. Älä myöskään mieti millaisia ihmisiä ympärilläsi on ja tukevatko he sitä kasvua jota sinä haluaisit tehdä. Pitäydy siinä uskossa, ettei sellaisilla asioilla ole mitään tekemistä elämän mielekkyyden kanssa

-mieti usein ja paljon mitä muut sinusta ja tekemisistäsi ajattelevat. Pyri myös täyttämään niitä kuvittelemiasi odotuksia mitä muut ovat sinulle asettaneet, äläkä missään tapauksessa mieti millaisia odotuksia itse olet asettanut itsellesi, tai sitä kuinka täyttäisit niitä odotuksia, sillä silloin luultavasti menisit ihmisenä eteenpäin, ja sitähän ei missään nimessä kannata tehdä, paikallaan on tosi hyvä

Ihan noin niinku muutaman mainitakseni.

Ylläolevasta listasta osa on sellaisia, joihin voin hyvällä omatunnolla kieltää sortuneeni, mutta silti voin ruksia noista ylläolevista kohdista tehdyksi, ja aivan todella ihailtavan huolellisesti tehdyiksi, ihan liian monta kohtaa. Sen tiedostaminen tuntuu tiestysti vähän ahdistavalta ja tunnen itseni ihan todella typeräksi, mutta ajattelin aloittaa sillä että olen itselleni armollinen. Armollisempi nyt ainakin. Yritän ymmärtää miksi olen toiminut niin kuin olen toiminut, ja ihan erityisesti alan oivaltaa sen, että minussa on kaikki tarvittava muutokseen. Se mitä on ollut, ei määrittele sitä mitä tulee olemaan, jos päätän niin. Ymmärrän päivä päivältä selkeämmin, että ihan todella vain minä itse seison oman onneni ja hyvinvointini tiellä – ja, että ihan todella olenkin seisonut.

Asiaa ehkä selkeyttävän esimerkkinä kerron yhden tapauksen viime viikolta, joka ehkä avaa aika hyvin sitä millainen voima ihan pelkällä ajattelulla on siihen millaiseksi elämämme miellämme:

Heräsimme aamulla seitsemältä herätyskelloon. Olo oli levännyt, tyyni eikä edessä oleva päivä tuntunut miltään muulta kuin mukavalta. Lapsikin oli ihan poikkeuksellisen hyvällä tuulella edellisen päivän vapaan, ja omien synttäreidensä johdosta. Aamu oli helppo. Aikaa oli riittävästi aamiaiseen, suihkuun ja siihen ettei ratikkaan tarvinnut juosta eikä ketään hoputtaa. Vein Alban päiväkotiin ja hymyilin, kun lähdin pihalta. Jatkoin siitä töihin. Olin töissä hyväntuulinen ja koin olevani hyödyksi, iloitsin uusista tehtävistä, uusista työkavereista ja siitä, että saan oppia joka päivä ihan kamalan paljon uutta. Hymyilin, kun lähdin töistä. Olin onnellinen uudesta työstä ja siitä, että näkisin pian Alban. Päiväkodin pihalla oli vastassa ystävän kanssa hyväntuulisesti leikkivä lapsi. Päiväkodilta menimme leikkipuiston kautta Alban kummitädin, ja minun kaikkein rakkaimman ystäväni ja tämän perheen luo. Meille oli luvattu ruokaa ja kakkua Alban synttäreiden kunniaksi. Iltapäivä ja ilta olivat ihania, ja ystävän seura tuli enemmän kuin tarpeeseen. Oli hyvä keskusteluja,  rauhallisia lapsia, järjettömän hyvää ruokaa, riittävästi kahvia ja kakkua, vähän viiniäkin. Olimme Alban kanssa molemmat onnellisia, kun lähdimme kotiin. Todella onnellisia.

Kotiin tullessa kello oli jo aika paljon, lapsen normaali nukkumaanmeno- aika oli jo ylittynyt. Olin ajatellut, että iltapesun jälkeen lapsi simahtaisi sänkyynsä minuutissa. Kotiin tullessa lapsi oli kuitenkin täynnä energiaa ja intoa. Poikkeuksellisesti kotona oli myös poikaystävä, joka harvoin on töistä kotona ennen kuin lapsi jo nukkuu. Alba oli tästä tietysti ihan erityisen innossaan, eikä malttanut intoilultaan rauhoittua nukkumaan. Noiden kahden leikkiessä vastailin vielä  muutamiin työmeileihin, laitoin muutaman tarjouksen ja viimeistelin yhden tekstin. Siinä sohvalla istuessani ja Alban ja Ramin touhuja katsellessani olin onnellinen siitä, kuinka paljon nuo kaksi elämäni tärkeintä ihmistä pitävät toisistaan ja viihtyvät toistensa seurassa – asiat, kun voisivat olla aivan toisinkin. Hiljalleen aloin kuitenkin turhautua, kun lapsi ei osoittanut rauhoittumisen merkkejä, eivätkä asiat menneet niin kuin minä olin suunnitellut niiden menevän. Kun lapsi lopulta nukahti, liki kolme tuntia tavallista myöhemmin, oli koko päivän kantanut hyvä fiilis tiessään, enkä osannut selittää edes itselleni että miksi niin oli. Hampaita harjatessani ajattelin yhtäkkiä päivän olleen todella raskas: yhtä juoksemista paikasta toiseen, ei hetkeäkään täysin omaa aikaa, kellokin oli jo niin paljon, että täytyisi itsekin mennä vain heti nukkumaan, jotta jaksaisi huomenna taas toisen samanlaisen päivän.Tunsin itseni yhtäkkiä todella väsyneeksi, yksinäiseksi ja vähän onnettomaksikin.

Hetkinen.

Sitten pysähdyin.

Miksi, ja ennen kaikkea miten, olin yhtäkkiä saanut käännettyä tuon oikeasti ihanan päivän sellaiseksi? Tajusin kuinka heikoissa kantimissa tunteiden ja ajatusteni käsittely ja niiden hallitsemin oli; yksikin (todella pieni ja kokonaisuuden kannalta täysin mitätön) pettymys tai suunnitelmien muutos oli vienyt pohjan kaikelta hyvältä, mitä päivässä oli ollut. Tajusin, että ilta toisensa jälkeen oli kietonut martyyrin viittaa harteilleni, uskotellut itselleni että yksin lapsen kanssa oleminen nyt vaan yksinkertaisesti on tosi rankkaa, vaikka todellisuudessa minusta tuntuu siltä aika harvoin. Tuossakaan kyseisessä päivässä ei ollut mitään muuta rankkaa, kuin se ettei meillä ollut normaalin tapaan vaunuja mukana ja päivästä väsynyt lapsi ei jaksanutkaan kävellä joten kannoin tuota nelivuotiasta sylissä (yhdellä kädellä toim.huom) yhteensä yli kolme kilometriä, eikä sekään oikeastaan ollut kovin rankkaa (totaalijumissa olevat hartiat ovat ehkä iiiihan vähän toista mieltä), vaan oikeasti otin tuon suorituksen täysin treenin kannalta. Tajusin, että viime aikoina liian useana iltana olin mennyt nukkumaan vähän väsyneenä ja vähän onnettomana, koska olin antanut itseni tehdä niin. Olin pitänyt huolen, että hyväkin päivä muuttui ihan toiseksi, kunhan vain muistin pukea sen marttyyrin viitan ylleni illalla ennen nukkumaan menoa.  Tajusin, että olin saanut ajatuksillani elämäni tuntumaan usein myös sellaiselta, mitä se ei todellisuudessa ollut. Vain minä – ja nuo vahingolliset ajatukseni

Nyt yritän jatkossakin tiedostaa näitä tällaisia omia, pinttyneitä ajatusten ratoja ja vääntää niitä kulkemaan uusia, parempia ratoja ja reittejä. Ja tiedän, että reitti kerrallaan teen itsestäni ja elämästäni parempaa ja onnellisempaa.

pst. ja jos sinä huomaat tekeväsi edes toisinaan, edes vähän, jotain noista tässä postauksessa listaamistani asioista, niin kokeile luopua siitä, muuttaa toimintapojasi ja lupaan, että se korreloi suoraan hyvinvointisi ja onnellisuutesi kanssa.

Ja kaiken tämän onnettomuuden vastapainona kuvituksena tietysti täysin loogisesti onnelliseksi tekeviä kuvia, erittäin onnelliselta reissulta.

Ihan todella ärsyttää.. 28 elokuun 2018 - 09:45

Oon istunut tänään suurimman osan päivästä koneella ja kirjoittanut. Kirjoittanut sellaisia tekstejä, joilla on aika tarkat reunaehdot ja tietty kirjainkiintiö, tekstejä joiden kirjoittaminen ei aina ole mitenkään kovin motivoivaa, luovaa tai edes erityisen kivaa. Päätin jo aamulla, että tänään haluan ehdottomasti päivittää myös tänne blogiin jotain, edes ihan jotain pientä. Jostain yllättävästä syystä pää tuntui kuitenkin ihan tyhjältä heti kun avasin wordpressin, jännää, tätähän ei kuitenkaan ole tapahtunut koskaan aiemmin. 

Siinä pää tyhjänä ajattelin selailla muutamia suomalaisia suosikkiblogejani ideoiden toivossa ja heti ensimmäisellä Bingo: Julia Toivola oli kirjoittanut blogiinsa asioita ja piirteitä itsestään, joita hän ei ehkä pidä ihan niinä parhaina puolinaan: vaan oikeastaan tapoja ja asioita, jotka vähän ärsyttävät. Hahaa, tähän minäkin pystyn: tänään on juuri yksi niistä päivistä, jolloin itsensä kriittisesti tarkkaileminen tuntuu ihan erityisen helpolta.

• Ärsyttää, että kuvittelen aikaa olevan aina huomattavasti enemmän kuin sitä todellisuudessa on. Kuvittelen ehtiväni tunnissa sellaisia asioita, joihin menee todellisuudessa ainakin kolme. Enkä opi, vaikka kerta toisensa jälkeen huomaan jättäväni asioiden tekemiselle aivan liian vähän aikaa.

• Ärsyttää, se kuinka helposti alan pelätä pahinta. Jos on esimerkiksi 50% mahdollisuus ehtiä nyt vaikkappa lähtevälle lennolle, niin olen ihan 100% varma etten ehdi. Oikeastaan alan kallistua myöhästymisen puolelle jo silloin vaikka todennäköisyyys ehtiä olisi 70%. Murehdin liikaa ja aivan liian aikaisin.

• Ärsyttää se, etten osaa laittaa ruokaa vain itselleni (okei, en kyllä osaa laittaa sitä kenellekään muullekaan). Vietän kuitenkin usein ison osan päivästä ihan yksinäni, ja olisi tietysti kaiken hyvinvoinnin kannalta melko tärkeää myös ravita itseään hyvin, mutta ehei yksin ollessani en oikeastaan koskaan jaksa nähdä vaivaa ruoan laittamisen suhteen vaan napostelen kaikkea kaapeista löytyvää valmista pientä. Tänään se on esimerkiksi ollut: pussillinen mulperin marjoja, kaksi ohuen ohutta ruisleipää (vaikka en nykyään edes syö gluteenia), pieni purkillinen lakkoja, sipsipussin jämät, 1,5 susupatukkaa, eilisen kiinalaisen jämät (kylmänä tietysti, koska kuka nyt jaksaa itselleen mitään lämmittää?) sekä kourallinen sour patch- karkkeja.

• Ärsyttää, että unohtelen asioita. Olen sanonut tästä usein ennenkin, mutta lapsen saamisen jälkeen veitsen terävälle muistilleni tapahtui jotain: en muista nykyään ilman lukuisia muistutuksia oikeastaan yhtään mitään. Unohdan sovittuja tapaamisia, unohdan vastata viesteihin ja soittaa takaisin ellen tee sitä heti samantien. Unohdan käydä kaupassa, tai jos käyn niin unohdan mitä olin ostamassa. Unohdan avaimet ja lompakon usein kotiin, läppärin laturi ja kameran muistikortti ovat aina väärässä paikassa jne. Oma äitini on oikea huithapeleiden huithapeli ja olin aina todella tyytyväinen, etten ollut perinyt tuota piirrettä häneltä kunnes tajusin tässä hiljattain että todellakin olen. 

• Ärsyttää, että olen välillä todella saamaton. Siis ihan todella, todella saamaton. Joskus voi mennä kokonainen päivä, niin etten oikeastaan ole saanut aikaiseksi yhtään mitään. En ole edes poistunut kotoa, enkä silti osaa varsinaisesti edes nimetä mitä olisin päivän aikana tehnyt. Aika vaan on jotenkin valunut, niin etten koko päivänä ole saanut siitä otetta. Tällaisten päivien jälkeen ärsyttää ihan todella paljon olla minä. 

• Ärsyttää, etten osaa käyttää rahaa. 

• Ärsyttää, että olen sanonut vihaisena niin usein sellaisia asioita joita en ole tarkoittanut, enkä todellakaan olisi saanut sanoa. Vaikka nykyään tätä ei tapahdu oikeastaan koskaan, niin sen eteen saa kyllä silti edelleen tehdä jatkuvasti tietoisesti töitä. En edes tajua mistä mielen sopukoista ne kaikki rumuudet oikein kumpuavat heti kun oikeasti suutun/loukkaannun.

• Ärsyttää, etten osaa nauraa ääneen. Jos jostain olen kateellinen muille ihmisille niin heidän naurustaan. On muutamia ihmisiä, joiden naurusta olen ihan erityisen kateellinen (mm.Ruusa, Venla, Elisa ja Annika). Tiedättekö sellaisia hersyviä, ihania nauruja jotka kuullessaan alkaa heti naurattaa. Sellaisia nauruja, jotka todellakin kuulee. Kukaan, joka ei näe mun kasvoja ei voi mistään tietää mun nauravan ja se on aika surullista. Voikohan sitä vielä tälleen kolmekymppisenäkin opetella nauramaan ääneen? Vaikka toisaalta: olen kyllä yrittänyt. Ei mainittavaa menestystä.

• Ärsyttää, että urheilen paljon vähemmän kuin haluisin. Aina silloin, kun aikaa tai mahdollisuutta ei ole (= olen yksin Alban kanssa) haaveilen siitä, että voisin lähteä iltaisin lenkille, tai tanssitunnille tai pyöräilemään tai mitä vaan. Ja sitten kun aikaa on se ei käy edes mielessäkään, ennen kuin taas sitten kun mahdollisuutta siihen ei ole. 

• Ärsyttää, että kutsun nykyään niin harvoin ystäviä kylään. Rakastan sitä kun kotona on vieraita, siis ihan todella rakastan. Ja joitain vuosia sitten meidän koti oli paikka, jossa oli aina ystäviä. Siis varmaan viikon jokaisena päivänä, ja viikonloppuisin koti oli aina ihan täynnä ihmisiä. Lapsen saamisen jälkeen olen jostain syystä kutsunut ystäviä kylään paljon vähemmän, tuskin ollenkaan – enkä edes itse tiedä mistä se johtuu. Näen kavereita edelleen melkein yhtä usein, mutta se tapahtuu aina jossain muualla kuin meillä. Tälle pitää kyllä ehdottomasti tehdä jotain, sillä koti tuntuu aina heti enemmän kodilta sen jälkeen kun siellä on ollut muita ihmisiä. 

Niitä omia ikävämpiä puoliaan on tietenkin ihan turhaa jäädä märehtimään, vaan ensisijaisesti niille kannattaa tietysti pyrkiä tekemään jotain, jos ovat siis sellaisia, jotka vaikeuttavat elämästä nauttimista. Aina toisinaan sellainen itsensä ja omien tekemistensä  kriittisesti tarkasteleminen on kuitenkin ihan hyvästä.

Julian tavoin muakin kiinnostais tietää. mitä ärsyttäviä tapoja teillä on?