7.15 Herään siihen, että lapsi kysyy enkö soittanutkin hienosti pianoa siinä konsertissa? Harmi että Rami oli töissä eikä kerenny sinne ollenkaan eikä nähny kuinka hyvin soitin.
Soitit tosi hienosti. Ja oli tosi harmi. Mumisen. Unessa itsekin.

Väsyttää todella paljon. Join edellisenä iltana kaksi viinilasillista yatzyn kylkeen ja se tuntuu aamulla.
Normaalisti tällaisessa väsymystilassa saattaisin antaa lapselle padin ja laittaa Jyrkin ja Neposen pyörimään.
Olemme kuitenkin edellisenä iltana sopineet tästä päivästä ruuduttoman, joten pidempään nukkuminen ei ole tänään vaihtoehto.

Lapsi on kuitenkin itsekin vähän uninen ja haluaa poikkeuksellisesti pötkötellä sängyssä ja ”vaihtaa kuulumisia”

8.00 Lapsi nousee omatoimisesti vessan ja huhuilee vielä että pesee hampaatkin samalla.
Mahtavaa.
3 minuuttia lisäaikaa sängyssä.

Siirrytään sängyltä olohuoneen sohvalle peittojen kanssa ja pelataan neljä erää Dobblea.
Lapsi vie jokaisen.

9.00 Aamiaiseen ei jaksa tänään panostaa. Alba onneksi toivoo ihan vaan muroja.
Hurautan molemmille lisäksi smoothiet, pilkon banaania ja omenaa kulhoon ja keitän itselle kahvit.
D-vitamiinit molemmille ja minulle kollageenia ja bioteenia.
Alan olla valmis päivään.
Aamiaispöydässä istutaan pitkään.
Juon kaksi kuppia kahvia, ja pilkon lisää hedelmiä kuppeihin kolmeen eri kertaan.

 

10.30 ulos.
Rami on hankkinut Alballe sisäpihan hiekkalaatikolle läjän linnanrakennustarvikkeita joita lapsi haluaa ehdottomasti päästä kokeilemaan.

Mieli on kirkas ja kevyt. Ulkona on luvatun sateen sijaan pilvetön taivas ja lämpöä.
Lapsi touhuaa hiekkalaatikolla innoissaan uusien lelujensa kanssa.

Ehdin avata sähköpostin, kunnes muistan että tämä päivä on ruuduton.
Sähköposteihin vastaamisen sijaan rakennan lapselle linnoituksen.
Hiekkaa muotteihin lappaessa ei ehdi ajattelemaan mitään muuta kuin että
onko hiekkaa riittävästi onko se taputeltu varmasti riittävän tiiviiksi ja onhan se riittävän kosteaa pysyäkseen kasassa.
Pää tuntuu mukavan tyhjältä.
Toppatakissa tulee kuuma.
Kevään ensimmäinen päivä ajattelen.
”ihan kesä” sanoo lapsi.
Aina positiivisempi kuin minä.

Rakennan melkein koko hiekkalaatikon kiertävän linnoituksen.
Lapsi talloo sen heti, kun viimeinen muotti on kumottu. Palkitsevaa hommaa. Leikitään vielä kauppaa.
Ostan mereneläviä ja leikin syöväni hiekkaa astioista noin 25minuuttia.
Hassua miten pitkiltä voi 25 minuuttia toisinaan tuntua.

12.30 menemme takaisin sisään.
Ollaan molemmat kevyen aamiaisen vuoksi todella nälkäisiä, joten lastakaan ei tarvitse erityisemmin houkutella.

12.30-13.00 Laitan meille lounaan.
Teen pinaattilettuja. Joita tuleekin niin vähän että niistä riittää vain kahdelle.
Itselleni väsään neljän munan munakkaan johon sekoitan ihan liikaa mozzarellaraasteetta, kirsikkatomaatteja, oreganoa, pienen sipulin ja vähän chorizoa.

Syödään poikkeuksellisesti kaikki yhdessä.

Siivoan keittiön, tiskaan tiskit ja järjestelen jääkaapin.
Siivoan aamun leikit lattioilta ja nostelen sohvatyynyt paikoilleen, vaikka tiedän että saan tehdä niin uudestaan taas ihan kohta.

Kaipaisin pientä omaa hetkeä.
En ole ehtinyt avata edes sähköpostia ja koska päivä on ruuduton, tiedän etten todennäköisesti ehdikään.
Työt on tänäänkin tehtävä kun lapsi jo nukkuu.
Se tuntuu jostain syystä kuitenkin aivan mukavalta ajatukselta.

14.30 Menen suihkuun.
Rami ja Alba haluavat leikkiä kahdestaan (= huutaa rauhassa).
Kun tulen suihkusta Rami on nukahtanut sohvalle ja Alba istuu iPad sylissään katsomassa Sipsiä ja Mukulaa.
Se siitä ruuduttomasta päivästä sitten. Ei haittaa.
Saapahan nyt selata luvan kanssa ne sähköpostit.

Meikkaan ja laitan jopa hiukset  (tarkoittaa sitä, että suihkin niihin pesun jälkeen suolasuihketta, puristelen latvoihin hiusöljyä ja föönaan tukan kuivaksi).
Molempia ensimmäistä kertaa kuukauteen.
Ripsiväriä olen käyttänyt viimeksi tammikuussa. Vieläkään se ei tuntunut tarpeelliselta.

 

15.30 Alba haluaa leikkiä. En jaksaisi, mutta en voi muutakaan.
Esitän Inhoa, ikävää noitaa joka yrittää napata Alban sohvalla sijaitsevaan vankityrmäänsä.
Kyllästyn kolmessa minuutissa mutta jatkan leikkiä silti ainakin kaksikymmentä minuuttia vielä sen jälkeenkin.

16.30 Herätän Ramin.
Alba syö pienen välipalan ja lähdemme ulos kuvaamaan erästä tulevaa kampanjaa.
Aurinko paistaa edelleen.
Kaikki ovat hyvällä tuulella (tuolla välissä oli hetki jolloin niin minä kuin Albakaan ei sitä ollut. Sellaisia hetkiä mahtuu aivan jokaiseen päivään. Useampiakin)

17.10 Kampanja on kuvattu.
Pakkasin Alballe saippuakuplat mukaan, joita tämä puhalteli tyytyväisenä sen ajan, mikä meiltä meni kuvaamiseen.
Kotimatkalla haetaan kaupasta viikon ruoat.

Kotona laitan taas ruokaa. Uunissa paahdettuja kasviksia ja lohta.
Siivoan ja järjestelen tavaroita.
Tyhjennän tiskikoneen. Siivoan leikkien jälkiä ympäri kotia.
Tuntuu, että nykyään 10tuntia päivästä menee siihen että siivoan, laitan ruokaa, ja siivoan sen jälkeen uudelleen.

Leikimme. Alba haluaa olla isosisko joka osaa ja tietää jo kaiken.
Siinä leikissä minä saan olla minä, joten tätä leikkiä jaksan.

19.00- 20.00
Laitan iltapalaa. Syömme ja pelaamme Alban kanssa kaksi kierrosta yatzya.
Häviän nekin molemmat.
Tänään peleissä ei ole onni lykästänyt.
Mutta tuntuu, että elämässä on.

Lapseni on syöjänä samanlainen kuin minä: ahdistuu suurista annoksista, mutta saattaa hyvin istua pöydässä toista tuntia syömässä pieniä annoksia, kaikkea eriä, kuten hänellä on tapana sanoa.

Siivoan keittiön. Täytän tiskikoneen.
Pyyhin pölyt, imuroin ja kastelen kukat.
Vaihdan sänkyyn puhtaat lakanat ja viikkaan vaatteita kaappiin.

20.00 iltatoimet.
Pesen lapsen hampaat sähköhammasharjalla.
Hän vihaa sitä. Ja minä sitä, että hän vihaa sitä.

20.10 olemme jo sängyssä.
Luen iltasaduksi Mortinan ja kamalan serkun sekä kaksi lukua Hotelli Flamingoa.
Lapsi sanoo nykyään joka ilta kuinka aikoo valvoa koko yön.
Nukahtaa yleensä noin viisi minuuttia myöhemmin.
Niin myös tänään.
Tosin taisin nukahtaa itse ennen lasta, joten en voi mennä takuuseen.
Herään kun tiskikone piippaa keittiössä pesuohjelman päättymistä.

Nousen ylös vaikka haluaisin vain jäädä nukkumaan.

Kello on 20.30. Työpäivä alkaa.
Ajatus töiden tekemisestä tuntuu nyt kaikkea muuta, kuin mukavalta.
Sänky ja puhtaat lakanat houkuttelevat, mutta ei auta.

Kaadan itselleni lasin viiniä, jotta töiden tekeminen tuntuisi jotenkin vapaaehtoisemmalta.

Avaan työsähköpostin ja työpuhelimen. 25 lukematonta sähköpostia, 5 tekstiviestiä.
Jokainen viesteistä vaatii selvittelyä. Haluaisin soittaa ainakin neljälle eri taholle, ja varmistaa että tietoni ovat ajan tasalla.
Tähän aikaan päivästä ei kuitenkaan soiteta enää mihinkään.
Kaikkeen menee tuplasti tavallista enemmän aikaa.
Väsyttää ja turhauttaa.

 

01.20 Teen tällä hetkellä kolmea eri työtä.
Yhteen työhön liittyvät roikkuvat ja nopeaa reagointia vaativat hommat saan valmiiksi vähän yhden jälkeen.
Enää olisi kahden työn hommat hoidettavana.

01.30-02.45 Lataan aiemmin kuvaamamme otokset koneelle, ja muokkaan ne.
Tajuan että joudumme kuvaamaan ainakin osan huomenna uudestaan sillä valtaosa kuvista on tärähtäneitä tai eivät muuten vain läpäise seulaani.
Oma, varsinainen aloittelijan moka, etten tarkistanut kuvia heti kuvauspaikalla. 

Lähetän kuvien muokkaamisen jälkeen vielä kaksi tarjousta, ja seitsemän sähköpostia.

Pitäisi jatkaa vielä töitä, mutta se ei tunnu enää järkevältä.
Niin ajatus kuin sormetkin ovat väsymyksestä painavat.
Suljen koneen.
Viinilasi on edelleen koskematon, kaadan sen viemäriin.
Tänään pelkkä viinin läsnäolo oli riittävä.

03.00 Pesen kasvot ja hampaat ja menen lapsen viereen nukkumaan.

Uusi koti, ja lapsen toive.

Tiedän, että herätys on huomenna taas viimeistään 7.30.
Hetken vähän ahdistaa, mutta onneksi väsymys on sitä voimakkaampaa.
Ennen nukahtamista ajattelen
juuri mitään en vielä huomisesta tiedä, mutta sen tiedän ettei siitä ainakaan tule ruuduton.
Mukavan lohdullinen ajatus.
Nukahdan siihen.

Päivät tuntuvat pitkiltä, pysähtyneiltä
Tunnelma on merkillinen.
Sen tuntee, että jotain on nyrjähtänyt sijoiltaan.
Että koko maailma seisoo eteiskäytävässä ja odottaa.
Eikä kukaan oikein tiedä mitä odottaa.

Mieli on kuitenkin valoisa, ainakin toistaiseksi.  Taivun normaalissa, tavallisessa elämässä usein murehtimiseen. Pelkään asioita, jotka eivät todennäköisesti koskaan osu kohdalle.
Mutta nyt, en pelkää.
En tunne ahdistusta. Eikä se tarkoita, että väheksyisin tilannetta, en ottaisi sitä tosissani. Päinvastoin.
Nyt kuitenkin, ihan yhtäkkiä, osaankin elää todeksi lauseen asioiden murehtiminen ei muuta niiden lopputulemaa.
En tiedä mitä on tulossa, joten yritän olla murehtimatta.
Yritän pitää yllä toivoa ja uskoa. Nähdä valoa ja iloa tässäkin tilanteessa, sillä sitä on edelleen paljon.
Annan itselleni luvan olla onnellinen ja toiveikas, koska juuri nyt sille on mielestäni suurin tarve.

Torstain jälkeen emme ole tavanneet ketään, emmekä käyneet missään. Jos ei päivittäistä ulkoilua lasketa.
Pesemme käsiä, ja tilaamme ruoan kotiin.

Ikkunat on pesty, samoin sohvanpäälliset ja matot.
Lattiat on kuurattu ja kaapit siivottu.
Olemme muotoilleet ja maalanneet savea.
Arvaa Kuka?:a on pelattu noin 70 kierrosta.
Tänään tanssimme J. Balvinin Ginzan soidessa repeatilla varmaan tunnin.
Olemme katsoneet luontodokumentteja ja lukeneet kirjoja.
Olen löytänyt uutta musiikkia, mutta ennen kaikkea vanhoja, unohdettuja lemppareita (CHVRCES ja LP)
Töitä teen, kun lapsi nukkuu tai on keskittynyt leikkeihinsä.

Emme vielä tiedä kuinka pitkään elämä tulee olemaan tällaista. Ymmärrän olevani etuoikeutettu, että voimme tehdä tällaisia ratkaisuja; voin tehdä töitä kotoa, voin pitää lapsen kotona.
Voimme tilata ruoan ravintolasta, ja meillä on mahdollisuus tukea naapuruston pieniä yrityksiä.

 

Lähipiirissäni on niin riskiryhmään kuin yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömiin ammatteihin kuuluvia ihmisiä. Tunnen ihmisiä, joiden elanto ja elämäntyö on vaarassa tämän poikkeustilan vuoksi. Ja ymmärrän kirkkaasti sen että vaikka tämä kriisi koskettaakin ihan meitä kaikkia, niin toisille se kosketus on huomattavasti toisia hellempi, helpompi kestää.
Ja se ajatus on ehkä juuri nyt kaikkein vaikeinta kestää.

Tuntuu turhamaiselta, ja jotenkin väärältä puhua mistään kevyestä ja kivasta, kun koko maailma on hädissään.
Mutta samaan aikaan se tuntuu kuitenkin tärkeältä.

Juuri nyt olen niin kiitollinen lapsesta, joka niin konkreettisesti todistaa sen että elämä jatkuu.
Elämä jatkuu nyt. Tämän epätietoisuuden keskellä.
Ei vasta sitten kun tämä kaikki on ohi.

Kaupallinen yhteistyö: WSOY

 

Luin reilu vuosi sitten Kristin Hannahin Satakielen, joka oli lukukokemuksena järisyttävä. Samanlainen kuin joskus lapsuudessani,  kun luin Pikku Prinsessan ensimmäisen kerran. Jotain suurta liikahti. Satakielen jälkeen on ollut vaikeuksia löytää kirjaa, joka veisi samalla tavalla totaalisesti mukanaan, uuteen maailmaan ja aikaan.
Tiedättekö kun on sellaisia kirjoja jotka voi kahlata läpi, ja sitten on niitä sellaisia joiden kerronta on niin syvää että siihen voi melkein hukkua. Sellaista kirjaa ja tarinaa olen etsinyt.

Ja nyt.

Sellainen on löytynyt.

Kirja on Fernando Aramburun Äidinmaa.

 

”Poliittinen konflikti repii Baskimaan pientä kyläyhteisöä.
Kahden perheen elinikäinen ystävyys vaihtuu katkeraan vihanpitoon,
kun toisen perheen poika liittyy ETA:n aseelliseen taisteluun ja toisen isä taas joutuu ETA:n uhriksi. Syvältä kouraiseva sukusaagaseuraa tarkkanäköisesti perheiden arkisia sattumuksia, mustaa surua,
mutta myös horjumatonta vakaumusta ja iloa.

Äidinmaa kertoo unohtamisen mahdottomuudesta ja
anteeksiannon välttämättömyydestä. Kiehtovasti omintakeinen
historiallinen lukuromaani on kuvaus kansasta, jonka on opittava
elämään väkivaltaisen menneisyytens varjossa.”

 

Jo pelkästään kirjan koko herättää kunniotusta. Suhtaudun yleisesti ottaen aika uteliaasti kirjoihin, joissa on yli 500 sivua. Haluan lukea ne, ihan vain jo siitä syystä että haluan selvittää onnistuuko kirjailija pitämään lukijan mielenkiinnon yllä pidempään kuin 4oo sivua. Kaikki eivät onnistu. Aramburu onnistuu. Äidinmaassa on 659 sivua, ja voi millaisia sivuja! Jos kirjan koko herätti kunnioituksen, niin voin paljastaa että ne sivut, ne vasta kunnioitusta herättävätkin.

Eräs kirjan lukenut kehotti (tai sillä tavalla hellästi painosti) minut lukemaan tämän. Antoi saatesanoiksi jaksa sivulle 150, sen jälkeen et perääsi katsele. Enkä todellakaan katsellut. Tosin niin kävi jo jossain siinä sivun kymmenen kieppeillä. Koin, että tätä kirjaa ei tarvinut jaksaa sivuakaan.  Se vei mukanaan, eikä helittänyt otteestaan hetkeksikään. Eräs toinen kirjan lukenut kaveri oli samoilla linjoilla ensimmäisen kanssa. Sanoi että kirjan useat henkilöhahmot tuntuivat alkuun vähän hankalilta ja kirja avautui tavallista hitaammin. Mutta kaikki ovat olleet yhtä mieltä siitä että kun henkilöhahmoihin pääsi kiinni, ja kirja alkoi avautua niin se kyllä ihan tosissaan avautui. Tämä ihan vain vinkiksi sinulle, joka pelkäät kirjaan tarttumista sen massiivisuuden vuoksi, älä pelkää. Lupaan, ettet kadu että tartuit. Ja, jos kirja tuntuu alkuun sekavalta, niin jaksa sivulle 150, sen jälkeen entiseen ei enää ole paluuta.

Luin tätä kirjaa kuitenkin toisella tavalla, kuin esimerkiksi Satakieltä. En ahminut, ja halunnut vain nopeasti juosta kirjan loppuun. Luin Äidinmaata melkein kolme viikkoa, minulle harvinaisen pitkä aika lukea yhtä kirjaa. Luin kirjaa vähän aamiaisella, vähän matkalla töihin, vähän iltapäivän kahvitauolla ja ehkä luvun illalla sängyssä ennen nukahtamista. Selailin sivuja ja olin toistuvasti hyvilläni siitä, että sivuja oli jäljellä vielä niin paljon. Huolimatta verkkaisesta lukutahdista, ajattelin kirjaa melkein koko tuon kolme viikkoa. Ajattelin kirjan henkilöitä ja tarinaa paljon silloinkin, kun en lukenut. Googlasin Baskimaan historiaa suhteessa Espanjaan, tilannetta nyt. Halusin lukea ETA:sta, tietää ja ymmärtää paremmin. Etsin youtubesta videoita, joissa puhuttaisiin Euskerraa, ja mietin usein mitä kaikkea vielä saisin kirjan henkilöistä tietää, kuinka syvällisesti oppisin heidät tuntemaan?

Pidin siitä, että Äidinmaa ei edennyt kronologisessa aikajärjestyksessä. Pidin siitä, että syvyyttä tuli koko ajan lisää. Kirjan henkilöt muuttuivat sivu sivulta kokonaisemmiksi ja tulivat todellisemmiksi, tärkeämmiksi. Henkilöistä osaa rakastin (erityisesti eläväistä, estotonta, huumorintajuista Nereaa ja hiljaista, älykästä ja rohkeaa Gorkaa ) toisia taas en voinut ja sietää. Mahtui joukkoon sellaisia kädenlämpöisiäkin henkilöhahmoja, joista en ajatellut juuri mitään.  Kirjan henkilöt olivat  hauskoja, kuivakoita, nokkelia, älykkäitä, sosiaalisesti rajoittuneita, töykeitä, sydämmellisiä, saitoja, ennakkoluuloisia, pelkureita, kylmiä ja rohkeita – ihan kuten me ihmiset oikeastikin olemme.

Loppuun päästyäni teki mieli palata takaisin alkuun, ja lukea koko ensimmäinen kirjan puolikas uudestaan. Jos vaikka siten oivaltaisi henkilöistä, tarinasta jotain, joka ensilukemalla on jäänyt huomaamatta silloin kun kirjan henkilöt eivät olleet vielä tuttuja, ystäviä.

Jos Aramburu kuvaili tarkkanäköisesti noiden kahden perheen arkisia sattumuksia, niin samaa tarkkanäköisyyttä oli kirjassa kyllä kaikessa muussakin. Paikat avautuivat mielessä yhtä todellisina, kuin olisin juuri viime viikolla astellut niitä pienen kylän kapeita kujia pitkin. Siitä niin kirkon ohi bulevaria pitkin lihakaupalle. En ainoastaan lukenut kirjan sivuilta paikoista ja tunnelmista – tunsin ne. Pienen Tavernan tuoksut, kosteuden, ilta-auringon lämmittämät mukulakivikadut, Joxianin kasvimaan mullan tuoksun, kukkulaiset pyöräilyreitit ja sen sateen ja sumun joka kietoi koko kylän vaippaansa sinä päivänä, kun tapahtui se mitä tapahtui.

En tiedä miten tiivistäisin kirjan jotenkin tyhjentävästi ja hienosti. Kirjassa on niin monta tarinaa, puolta ja totuutta, että se olisi melkein mahdotonta. Sen kuitenkin lupaan, että kirjan luettuasi ymmärrät enemmän. Tiedät paremmin.

Äidinmaa on niin kertakaikkisen hieno, että olen oikeasti vähän surullinen siitä että olen elänyt sen jo (kirjoitin ensin lukenut, mutta se olisi ollut vähättelyä). Tietysti ainahan kirjan voi lukea uudestaan, mutta äh, ei se olisi enää sama. Tiedän jo liikaa. Eikä mikään sitä paitsi tunnu samalta enää silloin, kun se tapahtuu toisen kerran.

Toivoisin niin, että mahdollisimman moni teistä tarttuisi tähän. Ihan jo vain sellaisista itsekkäistä syistä, että haluaisin päästä keskustelemaan teidän kanssa tämän kirjan henkilöistä. Haluaisin tietää mitä te ajattelette Mirenistä, Bittorista, Joxe Marista ja Txatosta. Haluaisin tietää ymmärrättekö kirjan samalla tavalla kuin minä? Haluaisin tietää tiesittekö te Baskimaan poliittisesta konfliktista? Puhuttiinko siitä koulussa historian tunnilla? Miksi en muista siitä mitään.

Kirja herätti niin paljon kysymyksiä ja ajatuksia; mikä on pyhää, mikä oikein ja mikä väärin? Kuinka paljon voi antaa anteeksi, ja miksi se on niin välttämätöntä? Miksi me ihmiset välitämme muiden mielipiteistä niin kamalasti? Miksi en koskaan ollut osannut ajatella kuinka pitkälle ja syvälle kuoleman lonkerot ulottuvat niiden elämään, jotka jäävät? Miksi kukaan ei tehnyt tai sanonut mitään? Miksi?

Syyhyttää kun ajattelenkin sitä, kuinka palavasti haluaisin jakaa ajatuksia teidän kanssa. Saada vastauksia.

pst. Tähän postaukseen kommentoimalla osallistut arvontaan, jossa on mahdollisuus saada itselleen tämä kirja. Arvon kolme kappaletta näitä kirjoja, joten mahdollisuudet ovat vähän suuremmat.

Mahdollista voittoa varten tarvitsen myöhemmin teiltä osoitteen ja puhelinnumeron, joten täytäthän kommentoidessasi sähköpostiosoitteesi, jotta saan sinut kiinni voiton osuessa kohdalle.

Arvontaan voi osallistua Keskiviikkoon, 18.3. saakka.

Minttu haastoi blogissaan mut täyttämään omat äitiyden aakkoseni. Mainitsi silloin Instgram- stoorissaan myös, että Sannin äitiydestä kun välittyy tosi seesteinen kuva, ainakin siis somen perusteella. Ja voisin sanoa, että paino tässä saa nimenomaan olla juuri sanoissa somen perusteella. Sellainen kuva tosiaan voi välittyä vain somen perusteella, vaikka kyllä meidän arki usein on ihan muuta kuin seesteistä. Silloin kun on kiire, stressiä, ärtymystä, väsymystä yms. en yleensä käytä somea juuri ollenkaan. Puhun noista tunnoista ja tunteista yleensä ystävien kanssa, eikä some ole ollenkaan se paikka jossa kokisin eheyttävän niistä puhumisen.

Sain joskus kommentin, että yritän selvästi välittää sellaista kuvaa että lapseni ei koskaan kiukuttele. Mutta ehei, en todellakaan yritä välittää yhtään mitään kuvaa. Jokainen lapsi kiukuttelee, ja se on täysin normaali ja olennainen osa arkea ja elämää. Mutta, ei minulla tulisi mieleenkään kuvata esimerkiksi lapsen kiukkua, puhumattakaan sen jakamisesta someen. En haluaisi kenenkään tekevään niin minullekaan, joten miksi ihmeessä tekisin niin omalle lapselleni?
Eli tarkoituksenani ei ole välittää vanhemmuudesta pelkästään ruusuista kuvaa, sillä se on vähintään yhtä usein kaikkea muuta. Mutta, käytän somea niiden hyvien hetkien, tai kauniiden kuvien jakamiseen, eikä sen/tämän ole tarkoituskaan olla mikään rehellinen läpileikkaus elämästäni.

Mutta nyt itse haasteeseen, tässä nämä vanhemmuuteni aakkoset;

 

A. Aamut.

Aamut on mulle kaikkein rakkain aika vuorokaudesta. Herään lähes poikkeuksetta hyväntuulisena, paitsi silloin kun en ole nukkunut ollenkaan riittävästi (näin on ihan viime aikoina aika usein…). Aamujen onnistumisen kannalta on tärkeää, että mahdollisimman moni asia on laitettu valmiiksi jo illalla. Sellaiset asiat kuten lapsen tarhareppu, molempien vaatteet, ja pressopannu. Laitan kellon soimaan yleensä kuudelta, mutta ihan viimeistään seitsemältä ja pyrin siihen, että ehdin laittaa itseni valmiiksi ennen kuin herätän lapsen, jotta voimme syödä aamiaisen yhdessä. Pyrin aina varautumaan ajallisesti myös niihin yllätysmomentteihin, joita lapsen kanssa usein tulee. Riittävän väljä aikataulutus on meillä avain mahdollisimman stressittömään arkeen.

Mutta. Olen tajunnut, että sekään ei kyllä automaattisesti pilaa päivää, vaikka aamu ei sujuisikaan tuolla kuvatulla tavalla. Tämä päivä on siitä hyvä esimerkki: heräsimme tunnin liian myöhään, sillä välin kun lapsi söi aamiaista minä laitoin itseni valmiiksi ja jouduin skippaamaan niin aamupalan kuin aamukahvinkin. (Siihen tavalliseen päiväkotimatkaan, ratikka + bussi (yht.50min) ei ollut aika, ja oli otettava taksi. Viime aikoina ollaan turvauduttu taksiin kyllä muulloinkin kuin kiireessä, sillä autolla tuo päiväkotimatka kestää vain n.15 min ja maksan mielelläni vähän rahaa siitä, että saan päiviini vähän lisää aikaa) Mutta, pienestä kiireestä ja pommiin nukkumisesta huolimatta tämä päivä on ollut ihan erinomaisen hyvä. Eli ei kannata ajatella, että vaikka aamu olisikin lähtenyt käyntiin vähän nihkeästi, että se määrittelisi jotenkin koko päivän suunnan.

B. Brooklyn Cafe
Vielä hetken tämä on meille yksi rakkaimmista asioista meidän napuurustossa. Käydään täällä usein aamuisin kahvilla, tai viikonloppuisin hakemassa lapsen toiveesta kuppikakkuja. Luulen tosin, että tuo paikka ja toimitus on lapselle tärkeämpi kuin se itse kuppikakku, se kun jää usein muutaman haukun jälkeen syömättä. 
Kahvilassa on ihana tunnelma ja mahtava palvelu. Myös heidän tavallinen suodatinkahvinsa on huomattavasti parempaa kuin monessa muussa paikassa. Ihaninta on ehkä se, että tänne on aina tosi kivaa ja helppoa mennä lapsen kanssa, sellainen matalan kynnyksen paikka.

C. Canarian saaret.
Olen vannonut joskus, etten koskaan lähtisi sellaiselle All Inclusive-matkalle. Enkä varsinkaan Kanarian saarille. Mutta nyt ajatus juuri sellaisesta matkasta, juuri tänne on alkanut tuntua todella hyvältä idealta. Toteuttamisen arvoiselta tarkemmin sanottuna.

D. D-vitamiini.

Luin hetki sitten erään kirjoituksen liittyen MS-tautiin, jossa sanottiin että D-vitaamiinin puutoksella lapsena voi olla myöhemmin yhteys MS-tautiin. Huom. voi olla. Ms-taudin aiheuttajaa kun ei oikeastaan tunneta. Mutta tuon artikkelin jälkeen en ole kyllä kertaakaan unohtanut D-vitamiinia lapselle antaa.

E. Epävarmuus

Tunnen tätä todella usein. En muista tunsinko epävarmuutta ollenkaan näin paljon silloin, kun olin vielä yhdessä lapsen isän kanssa. Silloin vierellä oli jatkuvasti joku, jonka kanssa keskustella lapseen liittyvistä asioista ja omista toimintatavoista. Ja sai kyllä yleensä heti kuulla, jos oli liian lepsu tai meni muuten vähän metsään. Nyt kun on lapsen kanssa oikeastaan aina kaksin, sitä välillä miettii että tekeeköhän asiat ihan päin prinkkalaa. Koen useinepävarmuutta siitä, että osaanko asettaa tarpeeksi rajoja, tuenko oikealla tavalla ja riittävästi lapsen kasvua omaksi itsekseen, tuotanko riittävästi pettymyksiä ja osaanko vastata lapsen tarpeisiin kuten kuuluu. Ehkä kuitenkin ihan viime kuukausina epävarmuus ja sellainen epämääräinen ahdistus on ollut arjessa läsnä vähän vähemmän, ja varmuus ja luottamus vähän enemmän, mikä tuntuu tosi hyvältä.

F. Fuck it.

Äitiyden myötä opittu asenne olla ottamatta kaikkea niin hirveän vakavasti.

Ei ole aina niin justiinsa.

G. Guilt.

Syyllisyys. Tunne ihan hirveän usein syyllisyyttä, milloin mistäkin. Mutta lähinnä silloin, kun en ole lapsen kanssa. Silloin kun lapsi nukkuu, on päiväkodissa tai isällään. Usein tuntuu, että minun työni on niin vapaata ja hauskaa, että poden syyllisyyttä siitä että vien lapsen päiväkotiin. Kun näen ystäviäni ja olen poissa lapsen luota tunnen usein syyllisyyttä. Mikä on ihan turhaa, sillä tiedän sen tekevän hyvää niin minulle kuin lapsellekin. Poden syyllisyyttä siitä, etten aina osaa olla niin johdonmukainen kun haluaisin. Poden syyllisyyttä avioerosta, ja ydinperheen hajoamisesta. Poden syyllisyyttä niin monesta ja niin usein, että se väsyttää.

H. Harrastukset

Alba on harrastanut niin musiikkia, tanssimista kuin taidettakin, mutta tällä hetkellä emme käy aktiivisesti missään harrastuksessa. Enkä osaa ajatella, että pitäisikään. Usein ne päiväkodin jälkeiset illat tuntuvat todella lyhyiltä muutenkin, joten ei oikeastaan tekisi mieli antaa niistä yhtäkään tuntia pois. Ihan viime aikoina lapsi on kuitenkin esittänyt toiveita yleisurheilun tai joogan aloittamisesta, ja yritänkin tällä hetkellä etsiä sellaisia harrastusmahdollisuuksia, joissa vanhempi ja lapsi voisivat harrastaa yhdessä. Haluaisin oikeasti itsekin viritellä vanhaa yleisurheiluharrastusta taas henkiin. Kilpaileminenkin vähän kiinnostaisi.

I. iPad

Laiskojen viikonloppu-aamujen pelastus silloin kun lapsen herätessä tuntuu siltä, ettei saa silmiään auki. Olen ladannut iPadille erilaisia pelejä, joissa harjoitellaan niin lukemaan kuin laskemaankin. Lapsi pitää myös sillä piirtämisestä ja värittämisestä. Kaikki nuo edellämainitut tuntuvat jotenkin pienemmältä pahalta, kuin ohjelmat. Vaikka en oikeasti ajattele, että niissäkään varsinaisesti olisi mitään pahaa. Meidän lapsemme vaan sattuu muuttumaan niiden seurauksena to-della ärtyneeksi ja levottomaksi.

J. Joustaminen

Tätä sää kyllä harjoittaa niin yhteishuoltajuudessa kuin vanhemmuudessakin. Olen mielestäni aika hyvä joustamaan, valmis tekemään kompromisseja ja tulemaan vähintään puoliväliin vastaan. Puolin ja toisin joustaminen onkin varmaan yksi tärkemmistä jutuista siinä, että saa yhteishuoltajuuden toimimaan näinki mutkattomasti ja helposti.

K. Karkkipäivä

Toinen tärkeä viikottainen rituaali arjessa: perjantainen karkkipäivä. Asumme vielä hetken vastapäätä Helsingin ihaninta karkkikauppaa, Roobertin Herkku. Lapsi saa aina perjantaisin valita itselleen pienen pussin irtokarkkeja tuolta. Luulen, että tähänkin tapaan liittyy enemmän into sitä itse käyntiä, kuin niitä karkkeja kohtaa. Tämä on aina sellainen hyväntuulinen tapahtuma, viikonloppu on juuri alkanut ja kaikki ovat vapautunein ja odottavin mielin.

L. Lukeminen

Meillä luetaan tosi paljon. Ja jos jaksaisin lukea aina kun Alba sitä toivoo, meillä luettaisiin hirvittävästi. Olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että saan työni puolesta paljon tosi laadukkaita ja ihania lastenkirjoja (kiitos WSOY ja Tammi), joten meidän kirjahyllyistä löytyy aina uutta ja kivaa luettavaa. Luemme paljon niin ihan puhtaita lastenkirjoja, kuin sellaisia vähän vanhemmillekin tarkoitettuja nuortenkirjoja. Ei ole sellaista iltaa, että kävisimme nukkumaan ilman vähintään kahta iltasatua. Luemme usein myös matkalla päiväkodille, ja päiväkodista kotiin.

M. Mukavuus

Lapsen saamisen jälkeen oma tyyli on ollut vähän hukassa. Nykyään kun pukeutumista määrittää aika usein nimenomaan mukavuus. Melkein yhtä usein myös kiire. Suurimman osan viikosta kuljenkin lenkkareissa, kolitsissa ja mustissa urheilutrikooissa. Vaateita tulee ostettua itselleen enää aika harvoin, eikä pukeutumisen ajattelemiseen ole ollenkaan samalla tavalla aikaa, eikä oikeastaan edes kiinnostusta kuin aiemmin. Toivoisin tosin, että molempia löytyisi enemmän.

N. Neuvotteleminen

Lapseni on varsinainen neuvottelun ammattilainen. Ei ole sellaista ongelmaa tai tilannetta, jossa hän ei yrittäisi neuvottelemalla saada tahtoaan läpi. Pidän siitä taidosta, ja uskon siitä olevan takuulla hyötyä hänelle tulevaisuudessa,  mutta hän alkaa olla siinä melkein pelottavan hyvä mikä ei ole ollenkaan hyvä silloin, kun minun kantani on täysin vankkumaton. Välillä me kaksi itsepäistä (tarpeen tullen tosi myös aika joustavaa sellaista) otammekin ihan kunnolla yhteen.

O. Onni

Tarvitseeko tätä edes avata sen enempää? Onni on minulle yhtä itsestäänselvä osa vanhemmuutta, kuin ne kaikki muutkin tunteet. Mutta onni on nyt vanhemmuuden myötä löytänyt ihan uuden tason, syvyyden. Tämä on sellaista onnea, jota on tavallaan hankalampi horjuttaa. Onnea, joka on tehnyt kodin jonnekin syvälle ytimeen. Onni, joka ei välttämättä ole sitä sellaista kuplivaa, hersyvää tunnetta onnellisuudesta, vaan enemmän sellaista tasaista surinaa.

P. Puistot

Tiedätte ehkä jo, etten ole juuri perustanut siitä leikkipuistojen laidalle töröttämisestä. Mutta viime aikoina olen oikeasti alkanut pitää siitä. Ehkä siksi, että olen luopunut töröttämisestä. Leikin lasten kanssa hippaa, piilosta ja pelaan jalkapalloa. Olen alkanut ottaa nuo jokapäiväiset puistoilut liikunnan kannalta myös itselleni. Välillä huomaan muiden aikuisten edessä jotenkin häpeileväni sitä, että osallistun niin tosissani lasten leikkeihin.

 

R. Rakkaus & rajat

Rakastaminen on tosi helppoa, mutta niiden rajojen asettaminen tuottaa aina välillä haasteita. Ei niinkään siksi, etten kestäisi sitä lapsen pettymystä, vaan siksi etten kestä omaa syyllisyyttäni. Vaikka niistä rajojen hölläämisestä tulee usein vielä kahta kauheampi syyllisyys. Mutta huomaan silti tekeväni myönnytyksiä silloin, kun ei pitäisi vain sen takia, että koen syyllisyyttä siitä, että lapsella on kaksi kotia, ja arki joka ei ola samalla tavalla tasaista kuin useimmilla sellaisilla lapsilla, joiden molemmat vanhemmat asuvat saman katon alla.

S. Sopiminen

Sanoinkin tuolla aiemmin, että kaksi vahvaa tahtoa ottaa aina toisinaan tietysti yhteen. Mutta, aina ihan jokainen tahtojen taisto myös sovitaan. Erityisesti Alballe on aina hirveän tärkeää saada pyytää ja antaa anteeksi, mistä oon tosi ylpeä ja hyvilläni.

T. Turva.

En muista oonko maininnut tästä jo täällä, mutta mun ajatusmaailma on varmaan vähän vinksallaan. Mun pää on täynnä erilaisia kauhuskenaarioita ja pelkoja. Sellaisia täysin irrationaalisia pelkoja, ehkä vähän sellaista yleistä turvattomuuttakin. Teen ihan hirveästi töitä niiden kanssa jatkuvasti, ja pyrin tekemään kaikkeni jotta nuo omat pelkoni eivät vaikuttaisi siihen kuinka toimin, ja millaisena lapselle näyttäydyn. En halua, että hän kasvaisi ajattelemaan että maailma on täynnä vaaroja. Tai että hän oppisi pelkäämään, kokisi sen olevan jotenkin tarpeellista. Varmaan kaikkein vahvimmin toivon sitä, että Alba kokisi olevansa turvassa ja rakastettu. Niiden suojasta kun on aika helppoa ponnistaa moneen.

U. Ulkoilu

Lapsen myötä tulee ulkoiltua huomattavasti enemmän. Lähdettyä ulos sateesta, tuulesta ja viimasta huolimatta. Olen alkanut elää todeksi sanonta ei ole olemassa huonoa säätä, on vain vääriä varusteita. Jos ensimmäiset 1,5 vuotta olivat lähinnä pitkiä vaunulenkkejä, niin nyt ulkoileminen tarkoittaa lapselle yhä useammin pelaamista, kiipeilemistä ja juoksemista, mikä voi olla itsellekin tosi kivaa jos vain tekee ihan niitä samoja asioita. Erityisen hyvilläni olen siitä, että Alba on innostunut jalkapallosta, ja haluaakin usein vain kentälle potkimaan palloa. Mahtavaa, sillä pidän siitä hulluna itsekin.

V. Venäjä

Alban isä on venäläinen, ja he puhuvat keskenään venäjää. Alba viettää paljon aikaa myös venäläisten isovanhempiensa kanssa, ja niin venäläinen kieli kuin – kulttuurikin on näkyvässä roolissa tämän elämässä. Alba puhuu molempia kieliä yhtä sujuvasti, ja ajattelen sen olevan ihan hirveän suuri rikkaus. Niin kielen, kuin kulttuurinkin osalta. Tietysti aina toisinaan tulee eteen tilanteita, jotka venäläisessä kulttuurissa on totuttu hoitamaan tietyllä tavalla. Tavalla, joka sotii vastaan sitä, kuinka itse haluaisin asian hoitaa. Mutta niistä on useimmiten selvitty puhumalla asioista avoimesti. Sitä kuuluisaa joustoa on myös aika usein tarvittu :))

X. Muuttuja x.

Vakio lapsiperheissä. Muutujia tulee aina, ja niille ei voi mitään. Olen varmaan vähän krhm friikki mitä tulee kontrollin tarpeeseen, ja alkuun kaikki yllättävät muutokset olivat viedä järjen, mutta nykyään olen jo huomattavasti rennompi. Joskin hyvä kaukana vielä ihanteesta.

Y.  Yksinäisyys

Huolimatta siitä, että mulla on paljon kavereita, useita ystäviäkin, niin koen silti aika usein yksinäisyyttä. Ehkä siksi, että lähipiirissäni ei ole ketään, joka jakaisi saman elämäntilanteen. Kaipaan tosi usein sitä, että saisin jakaa juuri tähän elämäntilanteeseen liittyviä tuntoja jonkun kanssa, joka eläisi läpi samaa – tietäisi mistä puhun. Ymmärtäisi. Tähän kun liittyy niin paljon sellaistakin, mitä ulkoapäin on ehkä vaikea ajatella ja nähdä.

Å. Åland

Haluaisin, että meillä tulisi joka kesäiseksi tavaksi matkustaa vaikka viikoksi Ahvenanmaalle. Vuokrata mökki, joltain saarelta ja elää siellä kuin Astrid Lindgrenin Saariston lapset-kirjoissa. Ehkä aloitamme tämän vuosittaisen tavan jo tulevana kesänä?

Siinäpä ne. Q:n, Ä:n ja Ö:n skippasin suosiolla, kun en heti keksinyt niihin mitään kovin olennaista ja järkevää.