Tämä 9 instagramin tykätyintä kuvaa on oikeastaan aika hauska tapa katsoa taaksepäin mennyttä vuotta.
Näiden kuvien joukosta puuttui monta omaa lempihetkeäni (tosin suurin osa ihan niistä kaikkein rakkaimmista muistoista, ja parhaista hetkistä ei ole koskaan edes päätynyt Instagramiin), mutta silti nämä yo. yhdeksän kuvaa ovat mielestäni oiva läpileikkaus kuluneeseen vuoteen, ja niihin asioihin jotka ovat minulle kaikkein kalleimpia.

Tässä vielä pieni tarina jokaisen kuvan takaa:

1. Tämän kuvakarusellin lisäsin Albasta tämän syntymäpäivänä viides syyskuuta. Kuvia oli kuusi, yksi jokaiselta vuodelta. Jos mietin edellistä vuosikymmentä niin tuntuu omituiselta ajatella, että siihen on mahtunut myös neljä kokonaista vuotta ilman lasta. Ja niihinkin vuosiin on mahtunut monta merkittävää asiaa, mutta silti minulle 2010-luku on ollut ihan erityisesti vanhemmaksi kasvamista, ja muutoksiin sopeutumista.  Elämäni merkityksellisimmät, kasvattavimmat, onnellisimmat mutta myös vaikeimmat vuodet ovat olleet nämä kuusi viimeisintä.

Kirjoitin tuon kuvakarusellin oheen näin:

Alba, Albu, Al Bacino, Albachka

0, 1, 2, 3, 4 ja 5.

Herkkä, rohkea, sinnikäs, sosiaalinen ja terävä.

Huumorintajuinen, rauhallinen ja luova. 

Rakastaa syliä, halauksia, suukkoja ja kainaloon nukahtamista mutta hiuksia ei saa missään tapauksessa silittää

Herää aina unesta täydellisen pirteänä ja alkaa heti silmät avattuaan kertoa asioitaan heleällä äänellä niin kuin ei olisi juuri herännyt 10 tunnin yöunilta. 

Kysyy usein liian vaikeita. Sellaisia mihin ei osaa, tai edes uskalla vastata. 

Eikä todellakaan tyydy kuin ehkä 1/3 vastauksistani, vaan kysyy lisää kysymyksiä, haastaa, tahtoo kattavamman selityksen tai paremmat perustelut.

Ymmärtää asioita välillä pelottavankin hyvin. 

Huomaa kaiken. Siis aivan kaiken. Turha edes yrittää piilottaa huonoa tuulta, tai apea mieltää – hän huomaa sen kuitenkin. Jos jokin tavara on hukassa, Alba kyllä tietää mistä sen löytää. Tuntuu, että mikään ei jää Albalta huomaamatta – ei tapahtumat, ihmiset, asiat, tunnetilat eivätkä varsinkaan koirat. Tai se, että olen syönyt salaa suklaata viisi minuuttia aiemmin ” mä haistan sen susta äiti”

Rakastaa kirjoja. Jos täytyy valita minkä tahansa asian ja kirjojen lukemisen väliltä hän valitsee aina aivan varmasti kirjan. 

Kertoo usein kuinka paljon rakastaa. Niin minua, kuin kaikkia muitakin elämänsä ihmisiä.

Puhuu paljon ja avoimesti tunteistaan ja yhtä avoimesti myös näyttää ne, mutta haluaa myös aina sopia pienimmätkin erimielisyydet ja äänenkorotukset. 

Sanoo aina ennen nukahtamistaan ”hyvää yötä mun pikkuinen äiti” ja joka kerta ne sanat saavat palan nousemaan kurkkuun.

Ja äh, taas huomaan, kuinka pieniltä ja riittämättömiltä kaikki sanat tuntuvat sen rinnalla mitä ajattelee, tuntee ja haluaisi niin kovasti saada sanottua. 

Ehkä tälle kaikelle ei ole sanoja. Enkä yritä enempää. 

Kiitos, että saan olla sinun äitisi. 

Onnea koko maailman hienoin Alba. 

Tänään viisivuotias.

Enkä edelleenkään tiedä, mistä löytyisi sellaisia sanoja joilla voisi kuvailla kaikkea sitä miltä äitinä oleminen tuntuu, tai kuinka kiitollinen ja ylpeä olen tuosta pienestä.

 

2. Siitä huolimatta, että olisimme nukahtaneet eri sänkyihin niin herätessä näyttää usein tältä: Rami ja Alba nukkuvat syvässä unessa toistensa lomassa, ja ovat vallanneet 4/5 sängystä, jolloin minulle (heikkounisimmalle) jää pieni kaistale johonkin kulmaan, ja herään katkonaisten unien jälkeen tämän tapaiseen näkyyn. Usein väsymys haihtuu nopeasti kiitollisuuden tieltä.
Mikä ihana etuoikeus saada jakaa sänky kahden ihmisen kanssa, joita rakastaa niin paljon että se pelottaa.

 

3. Tämä kuva on otettu sellaisena päivänä, jolloin olimme edellisten viikkojen aikana käyneet keskusteluja siitä jatkammeko yhdessä. Molempien elämässä oli ennen näkemättömän isoja kriisejä, joiden lisäksi olimme molemmat tuoneet suhteeseen menneisyyden haamuja, epävarmuuksia ja pelkoja. Ja jo niissä olisi ollut aivan tarpeeksi tekemistä, mutta sen kaiken lisäksi (ja ehkä kaikkein tärkeimpänä) olimme uusperhe. Kuvio oli meille jokaiselle uusi, eikä todellakaan vain helppo ja mutkaton sellainen. Olimme miettineet sitä, että onko tämä kaikki yhdessä vähän liikaa. Olisiko helpompaa olla erillään, pudottaa yhteisestä kuormasta jotain. Tämä kuva on otettu sellaisen pitkän kävelyn jälkeen, jonka piti olla vähän kuin hyvästit (vaikka en ole varma ajatteliko kumpikaan meistä oikeasti, että niin tapahtuisi..), mutta josta tulikin uusi, parempi alku.
Ajattelen, että tämä heinäkuinen päivä oli se, jolloin molemmat uskalsivat tulla nähdyiksi juuri sellaisina kuin olemme. Ja se oli portti parempaan. Oikeastaan se on ainoa mahdollinen tie.

 

4. Meillä on ollut suvun kesämökki keski-suomessa vuosikymmeniä, jossa olemme viettäneet lapsuuteni kesistä aina osan. Muutama vuosi sitten vanhemmat ostivat tuon sukumme mökin liepeiltä oman mökin. Ja mikä mökki se onkaan! Olen viettänyt siellä Alban kanssa useampia viikkoja viime- ja edellisenä kesänä, ja ollut niin onnellinen ja hyvilläni siitä että olen voinut tarjota Alballe samanlaisia, ihania kesämuistoja, kuin ne omat onnelliset, huolettomat kesämökkimuistoni.

 

Viime kesänä vanhemmat rakensivat mökille vähän uutta, ja tämä kuva on uuden mökki- ja saunarakennuksen makuuhuoneesta. Suuret lasiset liukuovet avautuvat järvelle auringonnousuun ja en ole varmaan koskaan herännyt näin kauniina avautuvaan maisemaan.

 

5. Olimme Alban kanssa olleet juuri muutaman päivän Naantalissa lomailemassa, vain me kaksi. Ja tiedän sen olleen meille molemmille yksi kesän parhaimmista päivistä. Muistelemme tuota reissua usein vieläkin. Aurinko paistoi matkan jokaisena päivänä. Uimme niin meressä kuin kylpylän altaissakin. Valvoimme tavallista pidempään, ja söimme paljon roskaa. Rakensimme hiekkalinnoja ja kävelimme vanhan kaupungin katuja (okei, Alba ei suostunut kävelemään vaan istui hartioillani ja sulanutta jäätelöä valui niskaani eikä se haitannut yhtään). Tässä olimme juuri palanneet reissusta, ja tulleet palauttamaan lainassa ollutta autoa lapsen mummolaan. Odottelimme siskoani hakemaan meitä, ja istuimme etupihan patiolla. Muistan, että Alba oli poikkeuksellisen hyvällä tuulella, puheli omia juttujaan, intoili tulevista kesäpäivistä ja siitä kuinka oli melkein oppinut uimaan. Muistan, etten kuullut ihan kaikkea sillä tuijotin vain tuota pientä, ja mietin miten minulla oli käynyt tällainen tuuri.

 

6. Olimme ajaneet Ramin ja Annikan kanssa Kuvaamaan Annikalle kamppanjakuvia ehkä Vantaalle, mutta saattoi se olla myös jossain muualla. Luka- koira pyöri heinikossa myös. Sillä välin, kun me kuvasimme Rami poimi meille molemmille isot kimput auringonkukkia. Kuvausten jälkeen kaikkien kengät ja koiran turkki olivat täynnä mustia, pieniä takiaispalloja.

Tässä ehkä itse kuvaa enemmän tykkäyksiä sai se, että ilmoitin pitäväni jatkossa joka kuukausi instagramista viikon mittaisen tauon. Jonka tosin valitettavasti unohdin kahden kuukauden jälkeen.

 

7. Olen nähnyt elämäni aikana paljon erilaisia paikkoja, mutta nämä Poda Islandin valkohiekkaiset rannat vievät ehkä voiton.
En ole koskaan ollut niin kauniilla (ja hiljaisella) rannalla kuin tuo. Valkoinen rantaviiva tuntui jatkuvan loputtomiin, vesi oli niin kirkasta ja turkoosia, että se tuntui melkein vitsiltä. Rantaa reunustivat kauniisti harmaantuneet, kelottuneet puunrungot, ja vihreinä leviävät trooppiset lehtipuut. Jos Thaimaa ei olisi niin pitkän lentomatkan päässä, sanoisin että menen uudestaankin. Nyt kuitenkin tiedän, että en mene. Onneksi on nämä kuvat ja noin 102032 videota.

 

8. Alban keväjuhlapäivä. Olemme aina menneet päiväkodin tapahtumiin yhdessä Alban isän kanssa. Tuonakin päivänä olimme tavanneet ennen juhlan alkamista, jotta ehtisimme viettää hetken yhdessä kaikki kolme. Tiedän noiden hetkien olevan Alballe hirivittävän tärkeitä. Vähän kuin lepopaikka siitä jatkuvasta toisen vanhemman ikävästä. Ja Alban isä on minullekin tietysti tärkeä ihminen yhä edelleen. Olimmehan yhdessä melkein kymmenen vuotta. Koimme yhdessä valtavan isoja, elämää mullistavia asioita ja olemme edelleen liki päivittäin yhteydessä liittyen lapseen.  Haluan ehdottomasti näyttää Alballe sen, että arvostamme ja kunnioitamme toisiamme vanhempina ja haluamme molemmat aina hänen parastaan, ja toimimme aina sen pohjalta.

Roma halusi tapansa mukaan oikaista päiväkodille palatessamme, koska oikoreitin varrella olisi jotain hienoa. Se hieno, oli tämä katto, jonne oli esteetön pääsy. Leikimme Alban kanssa hippaa, ja Roma otti siitä muutaman kuvan (pyynnöstäni tietysti). Ihana iltapäivä.

 

9.  Me kaksi.
Olimme ottaneet viikon alkuun yhteisen vapaapäivän, jonka kulun lapsi sai päättää.
Hänen toiveenaan oli käydä yhdessä kaupungilla katsomassa jouluvaloja ja etsimässä ranteeseen kiinnitettävää pehmolelua, mennä leikkipuistoon niin pitkäksi aikaa kun hän haluaa (aika usein se olen minä, joka alkaa noin tunti saapumisen jälkeen vinkua että lähdetäänkö kotiin), ja lukea ainakin kolme kirjaa. Ihanaa, kun pystyi toteuttamaan jokaisen toiveen.
Tuo ranteeseen kiedottu bambi sai nimekseen Faline, ja se kulkee edelleen päivittäin mukana aivan kaikkialle.

 

Heii Thaimaasta!

Olemme olleet lomalla sunnuntaista saakka, mutta oikeastaan ehkä vasta kolme päivää on tuntunut siltä että on todella lomalla. Ensimmäiset kaksi lomapäivää kärsin aivan kamottavasti migreenistä, joka pakotti makaamaan pilkkopimeässä, kylmässä hotellihuoneessa ja poikkeamaan pöntön äärelle noin puolen tunnin välein. Kun toivuin siitä, olo oli pitkään heikko ja jotenkin puolikuntoinen. Sen lisäksi nukuin todella huonosti,  vain muutaman tunnin yössä ja nekin yleensä pätkissä niin että toinen tunti alkuyöstä ja seuraava sitten viiden tunnin valvomisen jälkeen aamulla.

Mutta nyt mitään tuosta alun huono-onnisuudesta ei juuri edes muista. On niin tukevasti täällä joutilaisuuden ja toimettomuuden poukamassa.

Loman ensimmäiset päivät vietimme Bangkokissa, jonka jälkeen lensimme Etelämmäksi tänne rannikolle.

Päivät täällä näyttää suunnilleen tältä:

herään aikaisin,

sekoitan kupin pikakahvia,

maanittelen poikaystävän hereille,

puen päälle kevyintä mitä keksin, kävellään aamiaiselle joka sisältää aina tuoreita hedelmiä ja marjoja mutta yleensä tosi paljon muutakin. Syödään täällä ehkä harvemmin (yleensä vain aamuisin ja iltaisin) mutta huomattavasti enemmän kuin kotona. Aaminaisen jälkeen patikoidaan rannalle tai hypätään pitkähäntäveneeseen, joka kuljettaa johonkin läheisille saarille, uidaan, uidaan, uidaan ja uidaan kunnes aurinko laskee ja pimeys laskeutuu. Pimeä tulee täällä salakavalan nopeasti sen jälkeen, kun aurinko katoaa horisonttiin.

Kävellään uimisesta ja auringosta uupuneina, mutta levänneinä hotellille. Pestään hiekat joita päivän aikana on kulkeutunut aivan kaikkialle. Suihkun jälkeen aletaan miettiä mitä syötäisiin. Useimmiten se on ensin jotain pientä kuten samosaa, kana- tai vihannesvartaita kadunvarsien ruokakärryistä ja sen jälkeen kunnollinen illallinen ravintolassa.

Illallisen jälkeen kävellään pienillä kujilla ennen kuin palataan takaisin hotelille ja katsotaan muutama jakso You:ta ennen kuin nukahdetaan.

Eilen ostimme pelikortit, joten jatkossa illat menevät todennäköisesti niin, että illallisen jälkeen kivutaan meidän hotellin kattoterassille pelamaan korttia ja juomaan Singhaa, me neljä.

Kaiken tekemättömyyden välissä huokailen niin ääneen kuin hiljaa mielessänikin sitä, kuinka kaunista ja hyvää voi olla.

Huomenna vuosi vaihtuu, eikä niin illan kuin koko vuodenkaan varalle ole juuri suunnitelmia. Ehkä menemme päiväksi Koh Lantalle, ja tulemme illaksi takaisin tänne, ja leiriydymme hyvän illallisen jälkeen rannalle vaihtamaan vuotta ruoan, juoman ja tulevalle vuodella varattujen suurien toiveiden kera.

Ihanaa olla täällä. Ihanaa saada olla jouten ja nähdä kaikki tämä. Lomapäiviä on jäljellä vielä useita, mutta ajatus kotiin paluusta ei tunnu ollenkaan huonolta sekään. Kaikki on siis paremmin kuin hyvin. Jos ei oteta huomioon sitä, että Albaa on aivan järjetön ikävä ja poikaystävä sai eilisistä ravuista ruokamyrkytyksen.

 

Kirjoitan todella harvoin silloin, kun on surkea fiilis. Enkä puhu ainoastaan tänne kirjoittamisesta, vaan kirjoittamisesta ihan ylipäätään. En saa kirjoitettua aamusivuja, en saa vastattua viesteihin enkä sähköposteihin, eikä päiväkirjaakaan silloin saa uusia sivuja.  Tiedän kyllä, että kirjoittamalla saisi  solmussa olevia ajatuksia purettua auki. Olen nähnyt sen monta kertaa.
Mutta silti,  kun fiilis on surkea hukuttaudun yleensä kotitöihin: siivoan sellaisia paikkoja, mitä ei todellakaan tarvitsisi siivota, käyn läpi tavaroita ja vaatteita, jotka olen käynyt läpi viimeksi viikko sitten. Pesesn sohvan päällisiä, vaikka sekään ei olisi ihan välttämättöntä. Yritän ympäristöäni järjestelemällä saada järjestyksen myös pään sisään, mutta ei sekään aina onnistu.
Nyt viimeisenä parina päivänä on ollut juuri niin. Mikään niistä asioista, jotka aina aiemmin ovat pomminvarmasti toimineet piristäjinä, eivät ole tehneet niin nyt.

Nyt ajattelin kokeilla josko kirjoittaminen auttaisi. Eikä pelkästään itselle kirjoittaminen, vaan tänne ja teille.
Mieli on ollut aivan harvinaisen matalalla nyt kaksi päivää. Olen ihmisenä vähän sellainen, että tunnen sen kulloinkin vallitsevan olotilan olleen siinä aina. Niin hyvässä kuin pahassakin. Saatan sekunnissa unohtaa kaikki tapahtuneet ikävät, jos sillä hetkellä sattuu tuntumaan hyvältä, ja sama pätee valitettavasti myös toisinpäin. Nyt tuntuu siltä, että on ollut pitkään aika tummaa, vaikka todellisuudessa kolme päivää sitten tunsin itseni suunnilleen maailman onnellisimmaksi ja onnekkaimmaksi.
Tiedän jo nyt, että kierron eri vaiheet vaikuttavat mielialaan eri tavoin, ja tiedän, ettei tämä matalalento pitkään kestä. Ei ole ainakaan koskaan aiemmin kestänyt. Mutta se ei valitettavsti helpota tätä olotilaa  erityisesti juuri nyt.
Koen todella huonoa omatuntoa siitä, että tässä mielentilassa kaikki näyttäytyy vaikeana ja negatiivisena. Keksin huomioita ja parannuksenpaikkoja kaikesta ja kaikista. Erityisesti tietysti itsestäni, mutta valitettavasti tältä ei täysin kyllä läheisetkään (erityisesti poikaystävä) välty.

Juuri nyt tässä olotilassa tuntuu siltä, etten kykene mihinkään. En ole menossa minnekään, vaan elämäni on jonkinlaisessa odotustilassa, enkä tiedä milloin on minun vuoroni päästä sisään ja kuulla mitä tapahtuu. Juuri nyt tuntuu, että olen elänyt tässä odotustilassa kaksi vuotta. Vaikka sehän ei ole oikeasti ollenkaan totta.

Näinä surkeina päivinä tunnen erityisen voimakkaasti sen, että ympärillä ihmiset tuntuvat harppovan määrätietoisesti omiin suuntiinsa: ostetaan omakotitaloja ja remontoidaan niitä, päätetään alkaa yrittää ensimmäistä, toista tai kolmatta lasta, haetaan uusia töitä ja tullaan palkatuksi unelmahommiin, mennään naimisiin, tai päädytään opiskelemaan juuri sinne minne haluaakin. En ole kateellinen, vaan vilpittömän onnellinen kaikkien ystävieni puolesta joiden elämässä tapahtuu uusia, hienoja, asioita, mutta samaan aikaan se herättää itsessäni vaikeita tunteita siitä, kun tajuaa oman elämänsä polkevan jotenkin paikallaan juuri nyt. Tajuaa, että muut ovat tietoisesti matkalla jonnekin, mutta itsellä ei ole toisinaan (lue: usein) oikein hajuakaan minne on menossa. Eikä oikeastaan edes siitä, minne haluaisi mennä.

Tavallisina päivinä en ajattele asioista ollenkaan näin. Olen oikeasti tyytyväinen elämääni juuri sellaisena kun se on. Nautin siitä, että saan tehdä kolme eri työtä, ja niistä jokainen pitää sisällään todella erilaisia työtehtäviä ja – ihmisiä. Olen hyvilläni siitä kuinka meidän arki rullaa. Hyvilläni siitä millaiseksi minun ja lapsen suhde on viime vuosien aikana muotoutunut ja siitä, miten olemme saaneet asiat toiminaan uusperheenä.

Mutta sitten on näitä toisenlaisia päiviä, kun se miten pitäisi elää, ottaa vallan.
Enkä osaa oikein tunnistaa tuleeko se pitäisi minusta vai jostain ulkoa. Ehkä sekä että.
Välillä mietin, että hyödynnänkö potentiaaliani alkuunkaan, sillä pelkään liikaa epäonnistumisia. Pelkäänkö siinä määrin, etten uskalla edes yrittää monia sellaisia asioita, joita haluaisin ja joissa syvällä itsessäni tietäisin pärjääväni, olevani jopa hyvä. Tai ainakin voivani tulla hyväksi.
Hitto.
Juuri nyt on sellainen olo, kuin olisi lastu laineilla. Lainehdin vain, ja katselen ohivilahtavia maisemia ja mietin että mihinköhän tämä lastu päätyy, vai päätyykö mihinkään.
Tuntuu, etten aktiivisesti ohjaile elämäni kulkua. Se turhauttaa ja ärsyttää.

Tällaista tänään.

Negatiivista mutta menkööt. Tällaisia päiviä on aina toisinaan, kun kaikki tuntuu vähän hankalalta. Merkitys ja tarkoitus on piilossa kaikkien näiden tummien tunteiden alla. Tiedän onneksi, että jos ei vielä huomenna, niin viimeistään ihan pian kuintenkin on jo parempi.  Ja osaan taas nähdä itseni ja elämäni sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, enkä näiden negatiivisten tunteiden sävyttämänä. Näinä surkeina päivinä kaiken olevan eteen vedetään sellainen tumma harso, joka sumentaa näkymää. Saa kaiken näyttämään keskeneräiseltä, rumalta ja ei-miltään. Erityisesti kaiken sen mitä minä olen, teen ja mihin pystyn

 

Kyselin pari päivää sitten instagramissa teiltä ehdotuksia, mistä kirjoittaa. Olen ollut niin hyvilläni jokaisesta viestistä, ehdotuksesta ja toiveesta, ettei sille ole tarpeeksi sanoja. Erityisen hyvilläni olen ollut siksi, että ne ehdotukset ovat olleet niin hyviä. Ihan jokainen oli sellainen, johon teki oikeasti mieli tarttua. Oli aiheita joista tuntuu helpolta kirjoittaa, mutta joukossa oli myös sellaisia joista puhuminen/kirjoittaminen tuntuu haastavalta ja vaikealta ja juuri siksi niin tarpeelliselta. Sekin ilahdutti, että niin moni toivoi minun tekevän asioita juuri niin kuin olen tehnyt asiat tähänkin asti: arkisesti ja itseni näköisesti. Ai niin, ja ilahduttavaa oli myös että kirjajuttuja toivottiin suunnilleen jokaisessa viestissä lisää. Ihanaa, sillä juuri niitä on tulossakin.

Ajattelin tarttua ensimmäiseksi aiheeseen, joka oli hirmuisen hyvä, mutta myös helppo kirjoitettava.

Toive kuului näin:

”mua kiinnostais lukee semmosista sun arjen ”tukipilareista”, mitkä jutut pitää sut kasassa henkisesti sekä fyysisesti arjen kiireiden keskellä. mitkä on sulle tärkeitä juttuja just mielenterveyden kannalta ja/tai fyysisen kunnon.,.”

 

En ole ehkä koskaan varsinaisesti ajatellut, että minun on pakko saada tehdä sitä ja tätä, jotta pysyisin kasassa. Vaan olen ehkä enemmänkin pyrkinyt rakentamaan arkea ja elämää ylipäätään niin, että siellä olisi mahdollisimman paljon sellaisia asioita, joista tulee kiva olo, ja mahdollisimman vähän niitä, joista ei tule. Mutta tajusin, että ne kivat asiat ovat juuri niitä joiden avulla sitä pysyy kasassa, eikä leviä ympäriinsä.

 

Käveleminen

Mikään ei nollaa päätä ja energisoi samalla tavalla, kuin käveleminen, rauhassa. Kiireessä kävelyä en edes laske kävelyksi. Se on säntäilyä, ja eikä tee ainakaan mun mielelle mitään hyvää. Kun puhun kävelystä,  tarkoitan sellaista kävelyä, jolloin on aikaa pysähdellä, istua puiston penkille ja kuvaamaan. En ajattele sitä kävelyä liikuntana, enkä ole matkalla mihinkään. Kävelen vain, ja anna ajatusten kulkea. Aina, kun joku asia tuntuu hankalalta, pää sumuiselta, ärsyttää tai väsyttää, niin lähden kävelylle enkä koskaan tule takaisin, niin että asiat olisivat huonommin. Yleensä olen löytänyt ratkaisun ongelmaan, joku jumissa ollut teksti on kirjoittanut itse itsensä, tai olen puolihuomaamatta kuvannut taas seuraavat kolme postausta. Väsymys ja ärtymys on takuulla helittänyt ja aivan kaikki on vähän paremmin.

Riittävä uni

Nukun nykyään jostain syystä usein huonosti, todella huonosti. Heräilen jatkuvasti ja iltaisin nukahtaminenkin on hankalaa. Yritän siksi pitää huolen siitä, että viettäisin sängyssä vähintään 8-10h vuorokaudessa, jotta siitä ajasta olisin unessa vähintään 7-8h.  Olkoonkin, että se uni tulee pätkissä. Huomaan heti niin yleisessä vireystilassa, kun hermojen kireydessäkin sen jos olen nukkunut liian vähän tai huonosti. Kehno nukkuminen alkaa näkyä jo naamassakin, mutta yritän olla ajattelemetta sitä, sillä ahdistuisin siitä muuten. Riittävä uni ja levännyt olo on itselleni liki kaiken muun hyvän pohjan. Väsyneenä kaikki tuntuu niin paljon valjummalta ja keljummalta.

 

 

Lukeminen

Luen joka päivä, edes jotain, edes vähän. Äänikirjoista en ole saanut olenkaan samalla tavalla otetta, mutta onneksi useista kirjoista löytyy bookbeatista myös e-kirja versiot, joka tekee lukemisesta missä vain milloin vain todella paljon helpompaa. Lukeminen on mulle ennenkaikkea levähdyspaikka, vie hetkeksi ihan muualle.

Nyt kun olen lukenut aktiivisesti taas muutaman vuoden on vaikea ymmärtää, että meni monta vuotta etten lukenut juuri ollenkaan. Saan kirjoista niin paljon; voimaa, inspiraatiota, oivalluksia, uutta ajateltavaa ja kosolti erilaisia tuntemuksia.
Rikastun, yhdellä sanalla sanottuna. Lukeminen tarjoaa aina hetkeksi pääsyn toiseen maailmaan, ja mikä parasta sen toisen maailman voi täysin vapaasti itse valita. Maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja, että tulen levottomaksi kun alan ajatella sitä.

Podcastit

En ehdi lukea uutisia, artikkeleita ja kolumneja niin paljon kuin haluaisin. Tai, valitsen vapaalla ajallani luettavakseni jotain muuta. Lähinnä niitä kirjoja. Olenkin toisinan vähän pihalla ajankohtaisista asioista. Siksi rakastan kuunnella, kävellessä tietysti, kun minua viisaammat ja asioista enemmän ymmärtävät ihmiset keskustelevat ajankohtaisista uutisista ja aiheista. Tämän hetkinen suosikkini on ehdottomasti uutisraportti. Täydellinen paikkaamaan uutisvajettani, ja sitä vaikeutta mikä syntyy, kun ei tiedä asioista riittävästi, jotta voisi muodostaa kunnollisen mielipiteen. Tuntuu ihanalta, että joku toinen on minun puolestani ottanut selvää, paneutunut ja pureskellut ja kertoo sitten miten asiasta esimerkiksi voisi ajatella.

Offline- aika

Tämä on mulle varmaan yksi tärkeimmistä yksittäisistä asioista, jotka vaikuttavat hyvinvointiin ja jaksamiseen.
Jos kukaan ei valvo, tai ei ole mitään mitä pitäisi tehdä tai saada aikaiseksi eikä kukaan tarvitse minua mihinkään saatan helposti istua puhelin kourassa useamman tunnin. Lukea, selailla, muokata kuvia, suunnitella, selailla taas vähän lisää jne. Sellaisen session jälkeen ei ole koskaan kovinkaan elävä olo. Saatan olla inspiroitunut jostain asiasta, tai tiedän miten haluan muuttaa olohuoneen järjestystä tmv. mutta en kyllä koe olevani kovinkaan elossa. Päinvastoin. Siksi olenkin asettanut itelleni erilaisia rajoituksia puhelimeeni, jotka kertovat milloin olisi hyvä lopettaa, jos en itse ole sitä ymmärtänyt tehdä.
Erityisen toimiva on ollut forest- sovellus, jossa istutetaan puu, jonka saa lunastettua vain jos kykenee olemaan koskematta puhelimeensa tietyn, itse valitsemansa, ajan. Jos yritän tarttua puhelimeen tuon ajan sisällä, kysyy sovellus että oletko toisissasi, meinaatko luovuttaa? Aika usein silloin tajuaa, että se mitä oli puhelimelleen menossa tekemään ei olekaan lopulta kovin tärkeää.

Tuo puhelimeton aika on yleensä sitä, jolloin keskityn töihin kaikkein parhaiten, saan siivottua kodin tai ne jo ikuisuuden pullistelleet kaapit. Aika jolloin leikin lapsen kanssa niin että olen ihan oikeasti läsnä enkä viiden minuutin välein tarkistamassa puhelimelta ihan nopeasti yhtä juttua. Se aika, jolloin tunnen kaikkein eniten eläväni. Ja mikä parasta, sitä offline-aikaa on elämässäni koko ajan enenevissä määrin.

Pilates

Olen pienestä pitäen harrastanut joukkueurheilua, tai ryhmässä liikkumista; pelasin jääpalloa, jalkapalloa ja harrastin vuosia yleisurheilua. En ole oikein koskaan oppinut liikkumaan itsekseni. Nyt meni monta vuotta niin, etten omistanut salikorttia, enkä käynyt ryhmäliikuntatunneilla mikä tarkoitti sitä etten liikkunut juuri ollenkaan, ellei satunnaisia kotitreenejä lasketa.

Viime keväänä aloin käydä säännöllisesti Bay Helsinki:n reformer pilateksessa. Olen täydellisen hurahtanut. Pitkään aikaan mikään ei ole tuntunut niin omalta ja hyvältä. Rakastan sitä, etten koskaan tunnille mennessä tiedä, mitä siellä tulee tapahtumaan. Ja siksi minun ei tarvitse koskaan tehdä mitään muuta kuin mennä paikalla, ja loppu hoituu vähän kuin itsestään. Joku toinen kertoo mitä tehdään, ja missä sen tulisi tuntua, ja kuinka saan sen tuntumaan siellä missä pitäisikin. Se, että saan liikkua jonkun toisen opastamana tuntuu niin suurelta luksukselta, ja koen että tällä tavoin liikkuminen on huomattavasti rentouttavampaa (ainakin minulle) kuin sellainen liikunta, josta olen vastuussa itse. Jossa itse suunnittelen millaisen treenin teen, ja missä sen teen. Kuinka pitkään liikun, ja mitä kohtaa kehossa haluan erityisesti liikuttaa.

Toisen ohjaaman tunnin aikana en taas ajattele mitään muuta, kuin sitä mitä teen juuri sillä hetkellä. Pilateksessa liikeradat ovat usein pieniä ja näyttävät varsin vaatimattomilta, mutta vaativat oikeasti monen eri asian ajattelua ja tekemistä samaan aikaan. En silloin ehdi ajatella mitään muuta. En odottavia töitä, tulevaa kauppareissua, maksamattomia laskuja tai siivotonta kotia. Keskityin vain hengittämään ja tekemään mahdollisimman puhtaita liikeratoja. Olo on aina tunnin jälkeen sekä raukea, että energinen. Pää tyhjentynyt. Tässä on yksi sellainen asia, josta en takuulla luovu. Olkoonkin, että maksan tästä harrastuksesta itseni kipeäksi, eikä minulla olisi oikeasti varaa sellaiseen.

 

 

Ystävät.

Kun tekee töitä yksin, ja viettää sen lisäksi todella paljon aikaa kahdestaan lapsen kanssa, tuntuu aivan järjettömän tärkeältä viettää sen kaiken vastapainoksi myös paljon aikaa muiden, aikuisten, kanssa. Näen ystäviäni usein, mutta en niin usein kun tahtoisin. Luulen, että kärsin tällä hetkellä ehkä elämäntilanteestakin johtuen poikkeuksellisen voimakkaasta tarpeesta jakaa tätä kaikkea toisten ihmisten kanssa.  Erityisesti nyt kun lapsi kasvaa, ja tielle osuu koko ajan kinkkisempiä kasvatuksellisia haasteita, tarvitsen läjäpäin vertaistukea ja ehkä vähän myös vakuutteluja siitä, että en yksinäni ole vahingossa ja tietämättömyyttäni pilaamassa kaikkea sitä hienoa, mitä tuossa pienessä ihmisessä on.

Ystävissä ihaninta on se, ettei niiden seurassa tarvitse olla yhtään mitään. Ei tarvitse olla se johdonmukainen, hermonsa alati hillitsevä aikuinen, vaan voi aivan vapaasti olla halutessaan täydellisen epäjohdonmukainen, asiaton tyyppi, jonka puheissa ei ole pienintäkään järkeä.

Kosketus

Halaaminen, sylissä oleminen ja – pitäminen, silitykset, pieni käsi omassani.
En tiedä tuleeko mistään muusta yksittäisestä asiasta niin huojentunut ja turvallinen olo kuin tiukasta halauksesta silloin kun sitä eniten tarvitsee ja kaikkein vähiten osaa pyytää. En tiedä olisinko kasassa ilman kaikkia niitä sellaisia halauksia, kevyitä, ohimennen sipaisuita, sylissä pitämisiä, silittelyitä, seksiä, kainalossa nukkumista, suudelmia ja pusuja. Todennäköisesti en. Ai niin, enkä varsinkaan ilman niitä taivaallisia hartiahierontoja, joita poikaystäväni antaa. Enkä edes liioittele. Rami hieroo ihan oikeasti paremmin, kuin yksikään hieroja, jolla olen käynyt, ja voin kertoa että olen käynyt useammalla kuin viidellä.

Pienten kauniiden hetkien luominen sinne tänne

Joku voi pitää tätä pinnallisena, ja sitä se ehkä onkin, mutta koen oman jaksamisen kannalta tärkeäksi sen, että teen ja näen kauneutta ympärilläni. Sytytän aamuisin kynttilät keittiöön ja olohuoneeseen, laitan musiikin soimaan taustalle ja katan pöydän nätisti. Pääni pysyy huomattavasti paremmin kasassa kun pidän kodin siistinä. Ahdistun kaaoksesta ja kun tiedän sen, niin voin myös välttää sen. Pyrin pitämään kaapit ojennuksessa, ja keittiön tasot puhtaina. Meillä on lähes aina tuoreita kukkia. Vaihdan tavaroiden paikkoja, ja kasaan niistä erilaisia asetelmia hyllyille ja tasoille. Haluan, että meillä on kotona nättiä. Kuulostaa ehkä pieneltä, mutta kun näkee ympärillään kivoja asioita, vaikuttaa se ainakin minun fiilikseeni. Tai ei se nätteys sitä ainakaan huononna. Toisin kuin sotku ja epämääräiset kasat saattavat tehdä.

Toisaalta olen myös sellainen, että näen kaunista oikeastaan kaikkialla, ehkä sellaisissakin paikoissa missä ihan kaikki eivät. Kuvaan paljon, jatkuvasti, ja ehkä siksikin kiinnitän niin paljon huomiota ympäristööni; etsin aina jotain mielenkiintoista kuvattavaa. Tai oikeastaan, se löytää aina minut enkä minä sitä. Ja koen, että kyky nähdä pieniä, kauniita asioita ja hetkiä vaikuttaa ihan hirveästi myös siihen, millaisena arjen ja oman elämäni koen.

Yksin oleminen.

Viihdyn hyvin (niiden omien) ihmisten seurassa, voimaannun. Mutta toisaalta, kaipaan ja tarvitsen paljon myös omaa tilaa ja aikaa. Alan hiipua, jos en saa olla riittävästi itsekseni.

Yksin ollessani saatan tehdä ihan mitä tahansa; käydä viinillä, kävelyllä, laulaa ja tanssia mielipuolisesti, siivota (todella usein siivoan, mikä on kieltämättä aikaa laimeaa), lukea, venytellä, tai kuten viime aikoina yhä useammin: pelata peliä nimeltä 2048. Älkää kysykö, älkääkä varsinkaan kokeilko. En jaksa edes laskea kuinka monta kertaa tämänkin postauksen kirjoittaminen on keskeytynyt sen takia, että on ollut ihan pakko pelata pari ruudullista.

 

 

Toivon, että tämä oli edes vähän sitä mitä haluttiin. Ja samalla, olisi hirveän mielenkiintoista kuulla että millaiset asiat pitävät teitä kasassa? Onko mitään samaa, ja erityisesti kiinnostaa se, jos ne asiat ovat ihan jotain muuta.