Olen elänyt parisuhteesta toiseen suunnilleen kolmetoistavuotiaasta lähtien. Enkä ole koskaan kyseenalaistanut parisuhteen konseptia sellaisena kuin me sen yleisesti tunnemme. En ole koskaan oikeastaan edes pysähtynyt miettimään haluanko parisuhdetta. Tai jos haluankin, niin millaisen ja miksi. Olen ajautunut suhteesta toiseen ajatellen, että tälleen tän nyt vaan kuuluu mennä.

Ihastutaan, aletaan seurustella ja sitoudutaan olemaan vain toisiamme varten, vain toisemme nähden.

Olen kasvanut uskonnollisesssa yhteisöissä, joka määritteli paljon sitä kuinka elämän kuuluisi edetä. Vanhoillislestadiolaisuudessa ei tapailla ketään. Siellä seurustellaan, ja seurustelun taas tulee tähdätä avioliittoon, ja naimisissa taas ollaan niin pitkään kunnes kuolema erottaa.

Seurustelu oli siis serious business. Oman osansa teki tietysti se että seksi tai yhteen muuttaminen ennen avioliittoa eivät missään nimessä kuuluneet kuvioon. Edes pussailua ei katsottu kovin hyvällä. Oikeastaan ajateltiin, ja kehotettiin viettämään mahdollisimman vähän aikaa ihan vain kaksin seurustelukumppanin kanssa, jotta himolta ja mahdolliselta synnin tekemiseltä (kaikki seksuaalinen kanssakäyminen) vältyttäisiin.
Seurustelu tapahtui siis lähinnä muiden ihmisten ympäröimänä, suhteessa muihin.

Olin suhteellisen nuori, kun lähdin herätysliikkeestä. (Tai  ”kielsin uskoni” kuten vanhoillislestadiolaiset sanovat).
En ehkä ollut täyttänyt vielä edes kahtakymmentä. Siitä huolimatta moni asia, tapa ja uskomus oli tehnyt pesänsä syvälle minuun. Oli paljon asioita, oppeja ja tapoja joihin en uskonut, tai joita en enää noudattanut – mutta vielä enemmän oli niitä, joihin yhä uskoin ja joita kuljetin mukanani.
Seurustelun vakavuus oli yksi näistä asioista.

En ole koskaan osannut suhtautua seurusteluun kovin kevytkenkäisesti. Olen ajatellut, että sen tulee aina tähdätä johonkin. Ihastumiselle täytyy rakentaa jatkumo ja suurempi merkitys.
Ennen tätä syksyä en ollut koskaan ihan vain tapaillut jotain.
Olen edennyt suhteesta toiseen niin, että kun eron jälkeen olen ensimmäistä kertaa ihastunut, on tuo suhde muuttunut hyvin nopeasti seurusteluksi – sillä niinhän sen kuuluu mennä, kuvittelin.

Heti siinä vaiheessa, kun ensimmäiset romanttiset tunteet jotain kohtaan ovat virinneet – on kaikki muut ihmiset poissa laskuista.
On vain tämä yksi. Ihastuminen ei koskaan ollut vain ihastumista, ja kohtaamiset kohtaamisia vaan rakensin niiden ympärille heti suuremman merkityksen, halusin niiden menevän johonkin, olevan jotain.
Usein enemmän, kuin mitä ne todellisuudessa olivat.

 

 

Vasta nyt, viimeisimmän eron jälkeen olen alkanut kyseenalaistaa parisuhteen konseptia. Olen alkanut miettiä mitä minä haluan, millaisiin suhteisiin minä haluan tai kykenen. Millainen on minun käsitykseni maailmasta, ihmisistä ja rakkaudesta. Olen vasta nyt alkanut oivaltaa, että kukaan muu ei kirjoita tai määrittele sitä, kuinka minun tulisi elämässäni edetä – millaisten etappien kautta kulkea.
Minä saan täysin itsenäisesti tehdä valintoja, niin että koen eläväni itseni näköistä elämää. Elämää, joka tuntuu siltä että näin minä olen valinnut. Suurimman osan elämästäni on tuntunut ihan kaikelta muulta.

Olen ajautunut ja ajelehtinut. Tuntenut itseni usein lastuksi laineilla, jolla ei ole mitään käsitystä suunnasta, eikä oikeastaan edes mahdollisuutta ohjata. Menin sinne minne satuin päätymään. Tuntui, että kaikki oli minun kohdallani jotenkin ennalta määrätty, ja olin vain vähän asioita, joihin koin voivani vaikuttaa. Istuin kyydissä ja nautin maisemista, vaikka reitti ei ollutkaan se, jonka olin itse tietoisesti valinnut.
Olin kadottanut voimani, luovuttanut sen muille.

Minua on petetty ja olen itse pettänyt.
Ajattelen nyt, että syyt sellaiselle käytökselle liittyvät (itsekkyyden lisäksi) myös tuohon mistä aiemmin kirjoitin:
Olen kuvitellut ihastusta ja viehättymistä heti suureksi rakkaudeksi, ja asiaksi jolle täytyy tehdä jotain. Sen sijaan, että olisin suhtautunut sellaisiin tunteisiin niin että jaahas tänään tuntuu, ja saakin tuntua tältä mutta tämä menee kyllä ohi – tämän ei tarvitse jatkua, tämän ei tarvitse muuttua erityiseksi,  mitään ei tarvitse tapahtua, tämä ei tarkoita yhtään mitään.

Ajattelin ihastumista, viehättymistä tai seksuaalista vetovoimaa tuntiessani että se kuuluisa raja on jo ylitetty ja nyt on oikeastaan ihan sama mitä tapahtuu. Syyllistin itseäni jo pelkistä tunteista. Minulle ne olivat yhtä toiminnan kanssa. Ajattelin ettei tällaista tunteita pitäisi herätä mikäli parisuhteessa olisi kaikki hyvin.

Mutta herranen sentään – emme me lakkaa tuntemasta asioita vain koska tunnemme jo jotain.

Ajatukset ja tunteet eivät ole väärin, toiminta sen sijaan voi olla.

(Haluan muuten tässä kohtaa sanoa, että toisin kuin keskustelupalstoilla ”lähipiiri” on informoinut, niin yhdenkään eron syy ei ole ollut pettäminen/petetyksi tuleminen)

 

Koen, että kaikissa merkityksellisissä ihmissuhteissa tärkeintä on rehellisyys ja luottamus, sama pätee myös romanttisiin suhteisiin. Mutta olen oivaltanut, että ei ole olemassa mitään tiettyä kaavaa jota suhteen tulisi noudattaa, tiettyjä reunaehtoja, jotka nyt vain yksiselitteisesti kuuluvat suhteisiin.
Suhteen rajat saa määritellä itse. Uusiksi, omanlaisiksi – palvelemaan juuri niitä ihmisiä, jotka siinä suhteessa elävät. Ei ole olemassa vain perinteisiä parisuhteita tai avoimia suhteita. Minun ei tarvitse valita niistä toista. Saan valita ihan mitä tahansa.

 

Juuri nyt se mitä haluan, on ei yhtään mitään ja kaikkea.
Haluan tavata ihmisiä. Haluan ihastua, haluan viehättyä, haluan haluta, tuntea seksuaalista vetovoimaa, haluan olla auki uudelle. Mutta samalla en halua yhtään mitään. Onko tässä järkeä?
En halua mitään sellaista, joka täytyisi määritellä jotenkin. En halua tapailla, en halua seksisuhdetta, en halua avointa suhdetta, enkä halua parisuhdetta. Sen sijaan haluan keskusteluja, läheisyyttä, innostumista, jakamista ja kohtaamisia.

Kun taannoin ensimmäisen kerran puhuin siitä, etten oikeastaan näe itseäni enää koskaan tavallisessa parisuhteessa, moni kommentoi että olen kyynistynyt, ja että mieli kyllä muuttuu kun erosta on pidempi aika.
Vaan kun tällä ei ole mitään tekemistä kummankaan kanssa, ei eron eikä varsinkaan kyynisyyden.

Näen mahdollisuuksia kohtaamiselle, romanttiselle- tai seksuaaliselle lataukselle, hyville keskusteluilla ja jakamiselle joka puolella. Se on mielestäni kaikkea muuta kuin kyynistä.
Eikä siinä, etten ehkä halua enää parisuhdetta ole ollenkaan kysymys siitä, että haluan säilyttää mahdollisuuden harrastaa seksiä kenen tahansa kanssa, milloin tahansa,
vaan optiosta olla auki ja vapaana kohtaamiselle, vetovoimalle, hurmaantumiselle, keskusteluille jotka vievät mukanaan.
En ajattele, että kaikkien merkittävien kohtaamisten tarkoitus olisi johtaa seksiin.
Todellakaan.
(Sitä paitsi aika usein haluaminen on ollut parempaa kuin saaminen.)

En myöskään tarkoita tällä sitä, että minulla olisi kyltymätön nälkä saada ja kokea jotain uutta koko ajan.
Tavata uusia ihmisiä koko ajan.
Minusta vain tuntuu, etten minä ole parisuhteita varten. Eivätkä parisuhteet ole minua varten,

Eron jälkeen olen tapaillut muutama ihmistä (yhtä heistä tosi tiivisti muutaman kuukauden, vain tajutakseni taas etten ole valmis sellaiseen). Saattaa mennä viikkoja, jopa kuukausi niin, etten näe ketään, enkä koe jääväni mistään paitsi tai kaipaavani mitään.
En aktiivisesti etsi mitään tai ketään. En tietoisesti hakeudu tilanteisiin, joissa voisi potentiaalisesti tapahtua jotain
Mutta silti ihania kohtaamisia on ollut. Rakkaudellisia kohtaamisia.

Mutta silloinkin ajattelen: tämä ei tarvitse jatkumoa ollakseen rakkautta

Tämän ei tarvitse olla ikuista ollakseen arvokasta.

 

Ehkä silläkin, että koen tavallaan jo saaneeni kaiken mitä tulee rakkauteen ja parisuhteisiin, on osansa siinä ettei minulla ole kiire mihinkään. En kaipaa tai tavoittele mitään. Olen jo nyt saanut osakseni enemmän, kuin olisin koskaan osannut pyytää.

Olen ollut kolme kertaa todella rakastunut, ja saanut vastarakkautta. Olen ollut naimisissa, ja saanut hartaasti toivotun lapsen. Olen elänyt tavallista perhearkea. Olen saanut, elänyt ja kokenut sen kaiken.

Saatan viettää vuorokauden jonkun kanssa, kokea voimakasta yhteyttä ja jakaa jotain sellasta että olen melko varma sen olevan rakkautta – enkä kuitenkaan ajattele että pitäisi nähdä uudestaan ja katsoa mitä tästä tulee.
Siitä ei tarvitse tulla yhtään mitään. Se oli sitä jo, rikastutti molempien elämää.

Eeva Kolu kirjoitti kirjassaan Korkeintaan vähän väsynyt jotenkin näin  ”ihmiset ja kohtaamiset eivät ole elämän suola, vaan ihan koko pihvi. Syökää se helkkarin pihvi!”
And I felt it.
Juuri nyt on todella nälkä. Haluan pihviä, paljon pihviä.
Eikä tämä päde vain romanttisiin kohtaamisiin, vaan ihan kaikkiin kohtaamisiin.

Haluan ihmisiä elämääni.

Mutta en tarvitse suhdetta.  En tunteakseni itseni, tai elämäni jotenkin kokonaisemmaksi.

Ajattelen että elämäni on tavallaan valmista koko ajan. En elä haaveilemalla tai odota jotain mystistä täyttymystä. Minun elämäni on jo sitä. Täyttä.
Juuri tällaisena.

Yhden lapsin kanssa.

Sinkkuna.

Vain lukion käyneenä.

Vuokra-asunnossa.

Tehden töitä, joita moni ei edes kutsu ”oikeiksi töiksi”.

Minun elämäni näyttää ja tuntuu minulta. Minun valinnoiltani.

Minun elämäni ei tule valmiimmaksi tai paremmaksi parisuhteessa, omistusasunnossa, kahden lapsen vanhempana tai korkeakoulututkinnon kanssa. Minun elämäni on parasta mahdollista silloin, kun uskallan elää sitä juuri niin kuin minä haluan, minun ehdoillani, minun tavallani. Itseni näköisesti.
Juuri nyt, teen juuri niin.

  1. Oon puhunut paljon mun epävarmuudesta liittyen ihoon ja sen kuntoon. Ihoni ei ole koskaan ollut erityisen hyvä, mutta hormonaaliset vaihtelut (raskaus, imetys ja se lopettaminen, e-pillerit ja niiden lopettaminen jne.) ovat tehneet iholle hallaa. Viimeiset kolme vuotta olen tuskaillut hormonaalisen aknen kanssa enemmän ja vähemmän aktiivisesti.
    Söin reilu kuukausi sitten antibioottikuurin virtsatietulehdukseen, (oli niin ärhäkkä etteivät oireet kadonneet itsestään). Tuon antibioottikuurin seurauksena iholle tapahtui jotain ihmeellistä ja tuntuu kuin koko kasvojen ihon tekstuuri olisi muuttunut kimmoisammaksi ja kuulaammaksi – ja kaikki hormonaaliset näpyt katosivat. Nyt kuukausi kuurin lopettamisen jälkeen iho on edelleen suhteellisen hyvässä kunnossa, mutta pahoin pelkään että paluu vanhaan on ennen pitkää edessä. Siihen saakka nautin tästä kirkkaammasta ihosta niin paljon kuin suinkin
  2. .2. Näin aloitan suunnilleen jokaisen aamuni: lasillisella jääkylmää, hedelmälihaista (tämä tärkeä!) appelsiinituoremehua.3. Tässä muutamia rakkaimpia ihonhoitotuotteitani: Grown Alchemistilta, Unna Nordicilta ja Evolve Organic Beautylta.
    Kuten ehkä huomata saattaa, niin myös pakkausten ulkonäöllä on suuri merkitys.
  3. 4. Minimalistille tämä tällainen on melkoista rönsyilyä.

 

  1. Yksi parhaista asioista etätyöskentelyssä on se, että voi treenata ihan milloin tahansa. Olen huomannut, että tehokkuus laskee noin tunti ruokailun jälkeen. Jumiutuneeseen päähän auttaa tehokkaimmin liike. Pyrin nykyään pitämään töiden lomassa ainakin yhden puolen tunnin mittaisen tauon jolloin ihan vain liikun: joskus se tarkoittaa tanssia (”tanssi” olisi ehkä oikea muoto) joskus pilatesta, joskus joogaa tai venyttelyä, joskus lihaskuntoa. Yhteistä treeneillä on kuitenkin se, että hiki tulee ja mieliala kohenee.
  2. Tämä nykyinen koti on tuntunut enemmän kodilta, kuin ehkä mikään koti aiemmin.
    Täällä on jotenkin ihanan rauhallinen ja kodikas henki.
  3. Yksi naapuruston helmistä: Harju 8 ja sen terassi, jossa tarkenee lämpölamppujen alla näin joulukuussakin vielä mainiosti.
  4. Päivittäiset pitkät kävelylenkit ovat mulle yksi tärkeimmistä onnellisuutta ja hyvinvointia lisäävistä asioista. En koskaan ajattele kävelyä/lenkkejä suorituksena, vaan mulle näissä kävelyissä on enemmän kyse ympäristön havannoimisesta, paikkoihin menemisestä, kauneuden keräämisestä. En koskaan lakkaa ihastelemasta rakennuksia ympärilläni, veden liikettä, taivasta, valoa ja varjoja. Siitä taidosta olen niin kiitollinen – kyvystä huomata ja tuntea iloa niistä pienimmistäkin asioista, päivä toisensa jälkeen.

 

  1. Alba oppi muutama kuukausi sitten lukemaan, mutta ei kuitenkaan ole innostunut lukemisen maailmasta vielä sellaisella vimmalla kuin olisin ajatellut. Edelleen toivoo kaikkein useimmin, että minä luen hänelle – ja teenkin niin todella mielelläni. Samalla kuitenkin yritän lempeästi kannustaa tutustumaan ja tarttumaan kirjoihin ja tarinoihin myös itse, sillä niiden maailma on niin hieno, ja toivon ihan hirveästi että Alba löytäisi niistä samanlaista iloa, voimaa ja lohtua kuin itse olen kirjoista ja kirjoittamisesta saanut
  2. Harmaata, mutta niin kaunista. Erityisesti silloin, jos muistaa nostaa katseensa kenkien kärjistä kohti taivasta
  3.  Perjantain kukat. Nämä tosin vein mun kynsitaitelijalle, joka avasi hiljattain oman studionsa Töölöön Apollonkadulle.
  4. Aloitan aika usein aamut tästä asennosta. Jalat sohvan selkänojalla, suurimmat kolitsit jalassa ja kahvikuppi kädessä. Tästä avautuu esteetön näkymä taivaalle, ja se on yksi ihanimmista asioista tässä asunnossa. En ole koskaan aiemmin asunut näin korkealla, ja nyt tuntuu etten koskaan enää haluaisi asua tämän alempana.

 

  1. Vuoden 2017 kuvat minusta ovat kaikki tällaisia: minä ja kieli, joka ei mahdu suuhun
  2. 2. Näkymät meidän parvekkeelta. Näihinkään en koskaan kyllästy.
    3. Teurastamon alue tuo jostain syystä aina mieleen Brooklynin. Erityisesti tästä Hermannin mäeltä avautuvasta näkymästä Tukkutorille pidän ihan valtavasti.
    4. Koko viikon asu.

 

  1. Kodin tunnelman ja maisemien lisäksi yksi parhaita asioita juuri tässä taloyhtiössä asumisessa on mahdollisuus varata yksittäisiä saunavuoroja silloin, kun itselle parhaiten sopii. Alban kanssa saunomme yleensä kerran tai kahdesti viikossa, yksin ollessani saatan varata sauna jokaiselle illalla.
    Saunat ovat tässä taloyhtiössä hiljattain remontoidut ja todella, todella siistit. Varaan yleensä aina illan ensimmäisen vuoron, jotta saan mennä kuivaan ja puhtaaseen saunaan.
    (kuva otettu siis saunan pukuhuoneessa ennen saunavuoron alkua)
  2. Nämä kengät ovat elävä todiste siitä, kuinka asiat jotka näyttävät hyvältä voivat tuntua aivan hirvittävän kamalilta.
  3. Tämä tässä on yksi päivieni lempihetkistä. Pyrin nykyään siihen, että saisin kaikki päivän työt valmiiksi kello kolmeen mennessä. Kolmelta keitän itselleni kahvit kiitokseksi päivästä, juon ne kaikessa rauhassa (mieluiten ulkona parvekkeella, jos sää sallii) ja siirrän itseni siitä työpäivän häsellys-olosta sellaisen rauhalliseen vapaa-ajan oloon ennen kuin lähden hakemaan lasta eskarista. Toisinaan onnistun irrottautumisessa paremmin, toisinaan huonommin.4. Perinteisiä asukuvia ei ole tullut otettua enää muutamaan vuoteen, mutta näitä tällaisia peili-asukuvia sitten niidenkin edestä. Tämä tällainen mielikuvituksellinen musta asu on se, jossa viihdyn kaikkein parhaiten.

 

  1. 1,2,3 & 4 : Mukava ilta Vuokko Salon Hip hop- potretteja Lähellä – kirjan julkkareissa Studio Teurastamolla muutama viikko sitten.

  1. Tämä vanhempieni koti on hirvittävän rakas ja tärkeä paikka. Olemme viettäneet Alban kanssa täällä todella paljon aikaa, erityisesti kesäisin. Nyt vanhempani ovat kuitenkin myyneet tämän, ja jos koronatilanne sallisi niin viettäisin täällä niin paljon aikaa kuin mahdollista vielä ennen maaliskuista poismuuttoa. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että pääsemme tänne ehkä vain jouluna, jos silloinkaan.2. Tämä näky kadulla ilahdutti useampanakin harmaana päivänä.3. Leivottiin sunnuntaina Nutella-torttuja, joista tuli niin hyviä että kaikki meni yhden illan. Alba söi yhden, minä yhdeksän…….4. Auringonvalossa kylpevä Torkkelinmäki.

  1. 1 & 2 : Olimme Alban kanssa muutama viikko sitten malleina eräässä suuressa, kansainvälisessä, mainoksessa. Kun minua pyydettiin mukaan tähän teki mieli kiljua, että hell no – sillä ajatus kameran eteen joutumisesta tuntui niin vaikealta. En tiedä tiesittekö, mutta kuvaan oikeastaan kaikki kampanjat, ja kuvat itse itsestäni sillä tunnen oloni niin epämukavaksi aina kun kameran takana on toinen henkilö. Mutta juuri siksi sanoinkin kyllä. Olen luvannut itselleni mennä rohkeasti kohti juuri niitä asioita, jotka tuntuvat vaikeilta.Onneksi sanoin kyllä. Kokemus oli ihana. Oli todella etuoikeutettu olo päästä näkemään läheltä, kuinka isoja mainoksia tehdään, ja kuinka monen ihmisen työpanoksen se vaatii. Erityisen huikeaa oli se, että kuvaajana oli ihminen, jonka töitä olen ihaillut liki 20- vuotta.Nämä kuvaukset eivät liity mitenkään blogiin, tai ns.Sanni Trishiniin, vaan näissä oltiin puhtaasti ”vain” malleina.
    Tämä keikka poiki myös sen, että eräs mallitoimisto halusi minut listoilleen. Kukapa olisi uskonut.

    3. Olispa ihanaa jos Fatma Bendris laittais mun naaman ja hiukset joka ikinen päivä.

    4. Ihaninta kuvauspäivässä oli ehkä se, että saatiin kokea se yhdessä Alban kanssa. Sekä se, kuinka onnellinen ja hyvillään Alba tuosta päivästä ja uusista tuttavuuksista oli. Yli kymmenen tuntisen kuvauspäivän jälkeen tämä totesi taksissa (ennen nukahtamistaan…) että ”tää oli maailman paras päivä!”

 

 

  1. 1 & 2 : Aamut on vuorokauden kutkuttavinta aikaa. Yritän jatkossa rauhoittaa nuo tunnit niin, etten koskisi puhelimeen ennen kuin on ihan pakko. Nyt kun sekä nstagram, että facebook on poistettu puhelimelta – huomaa, että sinne on oikeastaan aika vähän asiaa. Tuntuu todella helpolta jättää puhelin takin taskuun kotiin tullessaan, tai olohuoneeseen nukkumaan mennessään.
    Yhden vuorokauden perusteella sanoisin, että instagramista, edes hetkellisesti, luopuminen on ollut yksi joulukuun parhaista päätöksistä.
  2. Tähän sama teksti niistä mustista – ja koko viikon asuista kuin tuolla ylemmissä kuvissa.
  3. Kavereista on tullut Alballe todella tärkeitä. Jos tämä saisi päättä kaikki illat ja viikonloput hän viettäisi kavereidensa kanssa. Olin kuvitellut, että tämä alkaa ehkä silloin kun lapsi on kuusitoista, ei kuusi.
    Mutta – tavallaan tämä on kyllä ihan hirveän ihanaa. Että on niitä ystäviä.
    Ja toisaalta, se että lapsella on kylässä kaveri jonka kanssa leikkiä tarkoittaa minulle lomaa leikeistä, peleistä, riehumisesta ja puistossa heilumisesta.

 

  1. 1 & 2: Kaksi lempparia yhdellä iskulla: Annika ja syöminen. Oishi18 – sushibar tuossa Vaasankadulla on muuten ihan hirmuisen hyvä. Sellaisella sushibar & wine – tavalla hyvä. Puolet halvempi vain. Vahva suositus siis.3. Alban päiväkotikaverin perheen koira, jota pysähdytään aina eskariin mennessä rapsuttamaan, jos tämä vain on paikalla. Aika usein onneksi on.4. Alfon’s Pizza. Tätä naapuria Punavuoresta on oikeasti ikävä.

 

  1. 1. Maanantai-aamun järjettömän kaunis valo.2. Jotain kaunista ja rauhoittavaa on tässäkin: ikkunaan ropisevassa sateessa, ja harmaana, kattojen yllä roikkuvassa taivaassa.3. Nämä kaksi kuuluvat liki jokaiseen aamun: kahvi kauramaidolla ja Lovi – gua sha kampa. 4. Ostin viime viikolla Torista Alballe tämä kauniisti patinoituneen, yli satavuotiaan kirjoituspöydän, joka toimii mainiosti myös minun työpisteenäni ainakin siihen asti, että Alba aloittaa koulun.
    On ihan eri tavalla motivoitunut olo tehdä töitä tämän pöydän ääressä. Aiemmin ole tehnyt töitä milloin sängystä, milloin sohvalta ja milloin keittiönpöydän äärestä – suhteellisen kehnolla menestyksellä.
    Tämän pöydän ääressä on huomattavasti helpompaa keskittyä ajatuksiinsa ja siihen mitä oli tekemässä.

 

 

  1. Goose pastabar ja heidän taivaallisen hyvä suppilovahveropasta.
    Olemme yrittäneet sisään tähän ravintolaan varmaan ainakin neljästä, ja joka kerta joutuneet totemaan, että kadulla on ravintolaan yli tunnin jono. Eilen vihdoin ja viimein onnisti ja pääsimme ihan sisään asti.
    Ruoka ja palvelu oli ensiluokkaista enkä ollenkaan ihmettele niitä tunnin jonoja. Menkää. Mutta ehkä lounasaikaan, jos haluatte varmasti mahtua sisälle ilman jonottamista.
  2. Nämä Verkkosaaren keltaiset portaat ovat tulleet tutuiksi tämän syksyn aikana. Yksi seuraaja suositteli tätä paikkaa talviuintiin, ja olen muutamia eri paikkoja kokeiltuani todennut että karusta ympäristöstään huolimatta tästä on kaikkein mieluisinta ja rauhallisinta pulahtaa uimaan. Vielä koskaan täällä ei ole minun lisäkseni ollut ketään, vaan on saanut palella ihan kaikessa rauhassa.
  3. This is what happened after pasta.
    Oikeasti kyllä riisuisin koko farkut. Teen niin useimmiten jo heti eteisessä, siinä missä riisun kengät ja takinkin.
    En voisi kuvitellakaan hengailevani kotona farkuissa tai neuleessa.
    Jännä miten samat vaatteet jotka tuntuvat ihmisten ilmoilla oikein mukavilta, muuttuvat niin epämukaviksi heti kun astuu ovesta sisään.
    Sama pätee koruihin: jos vahingossa lähden kotoa ilman sormuksia ja kahta rannerengastani on olo todella alaston. Kotiintullessa ne samat korut tuntuvat polttelevan sormissa, ja ne on pakko saada pois heti ovesta astumisen jälkeen.4. Goosessa oli palvelun ja ruoan lisäksi myös ihana tunnelma. Söimme yläkerrassa ja siellä tuntui ihan siltä, kuin olisi ollut mummolan vintillä – sellaisella tosi positiivisella tavalla.

 

Tänään aamulla kävin pitkällä, reilu parituntisella, kävelyllä.
Joulukuisessa auringonpaisteessa, puhelin lentokonetilassa.
Kalasatama ja Mustikkamaa kylpivät auringonvalossa niin kauniina, että se hengästytti.
Olen varma, että edes keskikesän auringonvalo ei ole valunut rakennusten katoilta ja seinustoilta yhtä kauniina, kuin tänään.
Oli rauhallinen olo – ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Olen voinut hyvin. Todella hyvin. Monta kuukautta jo.
Elämä on tuntunut kevyeltä, suunta oikealta. Kysymyksiin ”mitä kuuluu?” on ollut helppo vastata että aivan helvetin hyvää.
Tietysti sosiaalisen elämän kaventuminen, ja pimeän lisääntyminen on vaikuttanut myös omaan mielialaan ja sieltä loppukesän ja alkusyksyn euforiasta on tultu vähän alaspäin, mutta kaikki on edelleen hirveän monella tavalla hirveän hyvin.
Töitä on juuri sopivasti, mutta ei yhtään liikaa.
Arki Alban kanssa rullaa ihanasti ja kevyesti.
Sitä mukaa kun minä olen tullut paremmaksi omien rajojeni tunnistamisessa ja itseni hyväksymisessä – sitä helpompaa meilläkin on ollut. Sama pätee oikeastaan aivan jokaiseen ihmissuhteeseen elämässäni.
Kaikki ne ovat viimeisten kuukausien aikana muuttuneet paremmiksi, syvemmiksi ja täydemmiksi.

Siitä huolimatta, että huolet ja ahdistukset ovat viime kuukausien aikana loistaneet poissaolollaan –
olen tuntenut itseni merkillisellä tavalla kuormittuneeksi.
Rintaa puristaa, hartiat nousevat korviin, sydän hakkaa tavallista nopeammin.
Usein on sellainen tunne, että on unohtanut jotain tärkeää – vaikka tietää että ei ole.
Paitsi että on sittenkin.

Liian usein on unohtanut elää.
Nauttia.
Pysähtyä.
Tuntea.
Tähän ja nyt.

Sosiaalinen media on alkanut häiritä keskittymiskykyä ja läsnäolemisen taitoa oikeasti häiritsevästi.
On ollut liki mahdotonta kyetä keskittymään mihinkään (edes mieluisaan tehtävään) pidempään, kuin kymmnenen minuuttia kerrallaan.
Käsi hapuilee puhelimelle jatkuvasti, vaikka siellä ei tapahtuisi yhtään mitään.
Usein en edes tiedosta selaavani taas jotain.
Mutta ihmiset, joiden kanssa elän – muistuttavat siitä kyllä.
Onneksi tekevät niin.
Usein iltaisin on sellainen tunne, ettei tiedä mihin taas yksi päivä hujahti.
Vaikka kyllähän minä oikeastaan tiedän – se hujahti puhelinta selatessa.
Kuinka surullista?
En halua elää näin. Mustikkamaan ympäri kävellessäni päätinkin, että poistan instagramin puhelimestani ainakin toistaiseksi.
Niin pitkäksi ajaksi kunnes saan aivoni järjestymään sellaiseen asentoon, että voin luottaa osaavani käyttää sosiaalista mediaa niin, että minä hallitsen sitä eikä päinvastoin.

Some on työtäni. Tai oikeammin: iso osa työstäni tapahtuu siellä. Se ei saisi kuitenkaan tarkoittaa sitä että sen pitäisi vallata jokainen nurkka ja neliö elämästäni. Nyt liian usein tuntuu siltä, että niin on käynyt.
Haluan pyristellä siitä irti, oppia toimimaan ja käyttämään sitä toisin.

Juuri nyt,
haluan keskittyä elämääni. Siihen, joka tapahtuu tässä ja nyt.
En siihen pieneen siivuun, jonka haluan muiden elämästäni näkevän.
Enkä varsinkaan siihen, mitä muiden elämästä somen kautta näen.

 

 

Eron jälkeen olen alkanut avata itseäni enemmän ystäville ja perheelle.
Olen pitkään ollut se, jolle on helppo avautua. Ihmiset puhuvat minulle mielellään ongelmistaan ja onnistumisistaan. Kuulen usein olevani hyvä kuuntelija. Ehkä olenkin. Olen kuitenkin ollut hyvä kuuntelija ensisijaisesti siksi, että en ole kokenut tärkeäksi puhua omista asioistani. Olen antanut toisille tilaa itseni kustannuksella.
Liian usein olen vaiennut, vaikka olisi pitänyt puhua.
Olen kokenut hankalaksi päästää ihmisiä lähelle. Olen kokenut hankalaksi näyttää itsestäni muille sellaisia puolia, joiden kanssa en ole vielä tullut sinuiksi. Olen halunnut aina näyttää muille itsestäni jotenkin valmiin tuotoksen – vaikka eihän sellaista ole olemassakaan, kenestäkään meistä. Me olemme, ja tulemme aina olemaan kesken ja matkalla. Juuri se tekee tästä kaikesta niin helkkarin hienoa ja muista ihmisistä niin mielenkiintoisia ja ihastuttavia.

Nyt kun arjesta on puuttunut se yksi erityinen ihminen, jolle on voinut olla juuri niin kesken ja auki, kuin on osannut, on täytynyt opetella uusia tapoja ja väyliä puhua asioistaan ja ajatuksistaan.
Yhtäkkiä elämässäni onkin yhden ihmisen sijaan kuusi ihmistä, joiden kanssa koen turvalliseksi ja tärkeäksi jakaa asioita ja omaa keskeneräisyyttä.

 

Huomaan nyt, että mitä enemmän jaan itsestäni ystävilleni – sitä vähemmän osaan tehdä niin täällä.
Aiempaan verrattuna jaan enää todella vähän mitään todellista. Mikä taas on osaltaan vaikuttanut siihen, että koen saavani tästä vähemmän, kuin sain ennen. Työ on tuntunut merkityksettömältä kuin aiemmin.

Tämä tauko instagramista tuokoon vähän selkeyttä tekemiseenkin.
Pidän instagramista – sen tarjoamasta vuorovaikutuksen mahdollisuudesta.
Rakastan valokuvata, ja valokuvia.
Haluankin tulla paremmaksi sosiaalisen median käytön hallitsemisessa.
Nyt se tuntuu nielevän kaiken ajan ja jopa ajatukset.
Haluan myös tunnistaa paremmin sen, mitä minä haluan itsestäni antaa.
Mikä on minun paikkani ja tehtäväni täällä.
Kuinka hyödynnän parhaalla mahdollisella tavalla sen platformin mikä minulle on suotu.

Voi olla, että blogi tulee päivittymään tämän sometauon aikana,
sillä tästä en ole koskaan ottanut samalla tavalla paineita kuin instagramista.
Tänne kirjoitan, julkaisen postauksen – ja unohdan koko asian sen jälkeen.
Voi tosin yhtä hyvin myös olla, ettei tännekään tämän postauksen jälkeen päivity hetkeen mitään.
Nyt haluan ennen kaikkea olla läsnä kaikelle sille ihanalle ja niille mahdollisuuksille joita elämä minulle parhaillaan tarjoilee. 

Kuullaan siis, kun kuullaan.

Stressitöntä joulunaikaa.

 

Hitsit, että oon hyvilläni että kysyin teiltä mistä haluaisitte mun kirjoittavan. Sain niin paljon hyviä ehdotuksia, toiveita ja teemoja. Moni aihe lepäilee raakileena luonnoksissa, mutta tämä teksti taitaa olla ensimmäinen jonka ajattelin kirjoittaa ihan valmiiksi asti.

Monikin toivoi, että kirjoittaisin siitä, kuinka jaksaa pimeimmän vuodenajan yli. Olen sillä tavalla ehkä vähän vinksahtanut, että nautin tästä pimeästä vuodenajasta. Usein voin kaikkein parhaiten juuri syksyisin, loppu- ja alkuvuodesta. Jossain maaliskuun korvilla alkaa ahdistus hiipiä mieleen suunnilleen samaa tahtia valon lisääntymisen kanssa.
Koen, että tämä pimeä aika on jotenkin turvallinen, ja armollinen. Pimeä on kuin suuri peitto, johon kääriytyä.
Tuntuu, että kukaan ei odota mitään tapahtuvaksi ja juuri siksi ihan mitä tahansa ihanaa voi tapahtua ihan milloin tahansa.
En siis ehkä ole paras antamaan mitään neuvoja, joten suhtautukaa näihin niin että ne tulevat ihmiseltä, joka ei oikeasti tiedä  juuri mistään mitään.

On kuitenkin olemassa asioita, jotka vaikuttavat huomattavasti arkeeni ja siihen kuinka mielekkääksi koen oman elämäni.
Tässä ne kaikkein tärkeimmät rakennuspalikat.


Uni:

Koen, että jaksamisen kannalta riittävä uni on ehdoton.
Pyrin nukkumaan joka yö vähintään sen 8.
Menen nykyään arkisin nukkumaan viimeistään kymmeneltä, mutta useimmiten olen sängyssä jo ennen yhdeksää.
Herään useimpina aamuina (pirteänä!) ilman herätyskelloa 5.30-6: n välillä.

Ruoka:

Kun valoa on vähän, on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen että muut asiat ovat sellaisia joista saa energiaa. Laadukasta, pitkäkestoista energiaa. Pyrin kasaamaan kaikki päivän ateriat niin, että ne pitävät sisällään mahdollisimman paljon kasviksia, marjoja, vihanneksia ja/tai hedelmiä. Pidän annoskoot suhteellisen pieninä, sillä vihaan ähkyä, ja siitä seuraavaa väsymystä ja huonoa oloa. Syön mieluummin pienempiä annoksia vaikka sitten vähän useammin, sillä olen huomannut sen vaikuttavan positiivisesti vireystasooni.

Muistathan myös vitamiinit? D-,C- ja B-vitamiinia ja sinkkiä syön itse aina tähän aikaan vuodesta.
Myös rauta-arvot kannattaa tarkistuttaa, sillä ainakin itselläni alhaiset ferritiini-arvot vaikuttavat vireystasoon ihan älyttömästi.

Kylmä vesi:

Olen haaveillut jo useamman vuoden siitä, että maagisesti muuttuisin ihmiseksi, joka rakastaa kylmää vettä ja juoksee uimaan joka aamu. En ole maagisesti muuttunut sellaiseksi, mutta olen päättäväisesti alkanut sellaiseksi.
En tosin edelleenkään juokse, vaan kävelen uimaan. Aina niinä aamuina kun ehdin. Silloin kun en ehdi (tai jaksa, mikä on sekin ihan ok) otan aamuisin jääkylmän suihkun. Eli väännän suihkun niin kylmälle, kuin se on mahdollista saada ja pysyttelen sen jääkylmän suihkun alla 2-5 minuuttia, ja yritän saada hengittämällä kehon rauhoittumaan.

En edelleenkään rakasta kylmää vettä, mutta rakastan sitä tunnetta että pystyn pulahtamaan sinne hyiseen veteen, vaikka se tuntuu niin järjettömältä ja epämiellyttävältä aivan jokaisessa kohtaa minua. Pidän myös olosta, joka valtaa koko kehon ja mielen uimisen tai jääkylmän suihkun jälkeen. Kaikki on kirkkaampaa, selkeämpää ja asioihin tarttuminen huomattavasti helpompaa.
Jääkylmä suihku, tai luonnonvesissä uiminen sysää joka aamu käyntiin sellaisen positiivisten asioiden kierteen: kun pystyin siihen, pystyn ihan mihin tahansa muuhunkin ajattelen. Se ajatus kantaa yleensä ainakin puolillepäivin.

Liikunta:

En erityisesti pidä juoksemisesta, en ainakaan yksin. Oonkin välillä tuskaillut, että mieluisimmat tavat liikkua ovat sellaisia, jotka maksavat a)hitosti ja b)vaativat harrastuspaikan, joihin ei aina halutessaan välttämättä saa vuoroa/aikaa.
Mutta nyt oon löytänyt kotitreenien hienouden. Teen youtubesta näitä Heather Robertsonin treenejä n.3-4 kertaa viikossa. Sen lisäksi tanssin vähintään 30min joka päivä. Näistä mikään ei koskaan tunnu pakolta – täysin päinvastoin. Kaikki muu tuntuu pakolta, ellen pääse liikuttamaan kehoani sen kaipaamalla tavalla.
Tanssimiseen ei tarvi muuta, kuin ehkä hyvät kaiuttimet ja vähän tilaa. Kuuntelen itse aina tätä samaa ysäri-soittolistaa, joka pitää sisällään aivan kaikki ne hirveimmät (ja juuri siksi parhaat!) kappaleet.
Tanssimisen jälkeen on aina hiki ja hymyilyttää.

 

Siisti, viihtyisä koti:

Uskon, että valtaosa meistä viettää kotona enemmän aikaa tähän pimeään vuodenaikaan.
On siis aika tärkeää, että koti on paikka jossa viihtyy, ja jossa on hyvä ola. Että koti olisi paikka, joka antaa – ei vie – energiaa.
Siisti ja viihtyisä koti onkin yksi tärkeimmistä asioista oman hyvinvointini kannalta.
Rakastan olla ihan vaan kotona, etenkin tähän aikaan vuodesta –  mutta vain sillon kun kotona on siistiä ja järjestys vallitsee. Siedän sotkua silloin (sitä täytyy sietää, jos taloudessa on lapsi, joka rakastaa majojen ja temppuratojen rakentamista ja jonka leikit levittäytyvät aina aivan jokaiseen asunnon huoneeseen), jos sen pohjalla on puhdas ja hyvässä järjestyksessa oleva koti.
Jos kotona on kaaos, niin sama tilanne vallitsee myös pään sisällä. Kaaos taas vie hirveästi energiaa.

Olen sellainen, että siivoan vähän koko ajan, niin että näennäisen siistiä on – mutta usein esimerkiksi kaapit ja laatikot voivat kätkeä sisäänsä mitä ihmeellisimpiä asioita. Pari viikkoa sitten tyhjensin aivan jokaisen asunnosta löytyvän kaapin ja laatikon. Heitin pois tai kierrätin kaiken sen, mitä me emme enää tarvitse (vaatteet tosin kannoin vaan kellarikomeroon odottelemaan sitä maagista hetkeä, kun joku tulee ne hakemaan, hinnoittelee ja myy puolestani mutta haluaa kuitenkin lahjoittaa kaikki myydyistä tuotteista saadut rahat minulle…) ja nyt mieli on aivan uudella tavalla rauhallinen täällä kotona. Myös siisteyttä on helpompaa pitää yllä, kun kaikille tavaroille on omat, selkeät paikkansa.

Usein myös esim.tavaroiden paikan vaihtaminen, pölyjen pyyhkiminen, lakanoiden vaihtaminen ja maton tuulettaminen tai sen siirtäminen toiseen huoneeseen – tekee kodin fiilikselle saman.

 

Ihmiset:

Usein tähän aikaan vuodesta vetäydymme enenevissä määrin koteihimme. Kun kuudelta iltapäivällä tuntuu jo ihan keskiyöltä – tulee harvemmin enää iltaisin lähdettyä mihinkään. Suosittelen sitä kuitenkin ihan jokaiselle – mene, lähde ja tee – vaikka kävelylle, ja soita samalla ystävälle (ellet ole kuin minä ja vihaa puhua puhelimessa…) En tiedä mitään, mistä saisin samalla tavalla energiaa, kuin kohtaamisista ja toisista ihmisistä.

Eron jälkeen ystävien rooli elämässä on kasvanut ihan älyttömästi. Suhde moneen vanhaan ystävään on syventynyt ja parantunut,  ja heistä on tullut tiivimpi osa meidän arkea. Elämään on tullut myös uusia ihmisiä. Todella pitkään ajattelin, että elämäni ihmisten kiintiö on jo täynnä – mutta kuinka väärässä olinkaan. Nyt tuntuu siltä, että elämään mahtuu ja siellä on tilaa ihan loputtomasti uusille kohtaamisille, keskusteluille ja ihmisille. Kaikista ihmisistä ei tarvitse tulla ystäviä, mutta aivan jokainen kohtaamani ihminen, jonka kanssa olen jakanut keskustelun tai hetken on tuonut elämääni lisää.

Harrastukset:

Mikäli järjestän viikkoni niin, että aivan jokaisella viikolla on yhtenä tai kahtena päivänä jotain, mitä odotan erityisen paljon.
Elän tällä hetkellä sikäli harvinaisen onnekasta aikaa, että aivan jokaisessa viikon päivässä on jotain, mitä odotan erityisen paljon. Vaikka ei oikeastaan edes tapahtuisi mitään, odotan uutta päivää innolla sillä elän ajatuksessa, että mitä tahansa voi tapahtua (ja aika usein tapahtuukin). Mutta – tiedän, että tulee myös niitä toisenlaisia aikoja ja päiviä, jolloin ei huvittaisi ehkä nousta lämpimien peittojen alta. Niitä hetkiä, kun pimeys uuvuttaa, eikä oikeen missään tunnu olevan mitään mieltä.
Silloin on tärkeää järjestää itselleen asioita, joissa on mieltä.

Tällaisia asioita voi olla vaikka joku mieluinen urheiluharrastus. Sovi ystävän kanssa, että käytte joka tiistai pelaamassa vaikka sulkapalloa. Varatkaa vuorot etukäteen, jolloin asia ei jää vain ilmaan roikkumaan.
Tai aloita jokainen viikko niin, että käyt maanantaisin pitkällä kävelylenkillä kaverin kanssa, tai sovi illallistreffit keskelle viikkoa.
Viikot vierivät nopeasti, kun päivissä on mahdollisimman paljon sellaista, josta nautit ja saat voimaa.
Itse ajattelin palata tänä talvena vanhan lumilautaharrastuksen pariin. Eikä ajatus talvesta tunnu enää ollenkaan niin ankealta, kun on jotain uutta, mitä odottaa.