Päivät tuntuvat pitkiltä, pysähtyneiltä
Tunnelma on merkillinen.
Sen tuntee, että jotain on nyrjähtänyt sijoiltaan.
Että koko maailma seisoo eteiskäytävässä ja odottaa.
Eikä kukaan oikein tiedä mitä odottaa.

Mieli on kuitenkin valoisa, ainakin toistaiseksi.  Taivun normaalissa, tavallisessa elämässä usein murehtimiseen. Pelkään asioita, jotka eivät todennäköisesti koskaan osu kohdalle.
Mutta nyt, en pelkää.
En tunne ahdistusta. Eikä se tarkoita, että väheksyisin tilannetta, en ottaisi sitä tosissani. Päinvastoin.
Nyt kuitenkin, ihan yhtäkkiä, osaankin elää todeksi lauseen asioiden murehtiminen ei muuta niiden lopputulemaa.
En tiedä mitä on tulossa, joten yritän olla murehtimatta.
Yritän pitää yllä toivoa ja uskoa. Nähdä valoa ja iloa tässäkin tilanteessa, sillä sitä on edelleen paljon.
Annan itselleni luvan olla onnellinen ja toiveikas, koska juuri nyt sille on mielestäni suurin tarve.

Torstain jälkeen emme ole tavanneet ketään, emmekä käyneet missään. Jos ei päivittäistä ulkoilua lasketa.
Pesemme käsiä, ja tilaamme ruoan kotiin.

Ikkunat on pesty, samoin sohvanpäälliset ja matot.
Lattiat on kuurattu ja kaapit siivottu.
Olemme muotoilleet ja maalanneet savea.
Arvaa Kuka?:a on pelattu noin 70 kierrosta.
Tänään tanssimme J. Balvinin Ginzan soidessa repeatilla varmaan tunnin.
Olemme katsoneet luontodokumentteja ja lukeneet kirjoja.
Olen löytänyt uutta musiikkia, mutta ennen kaikkea vanhoja, unohdettuja lemppareita (CHVRCES ja LP)
Töitä teen, kun lapsi nukkuu tai on keskittynyt leikkeihinsä.

Emme vielä tiedä kuinka pitkään elämä tulee olemaan tällaista. Ymmärrän olevani etuoikeutettu, että voimme tehdä tällaisia ratkaisuja; voin tehdä töitä kotoa, voin pitää lapsen kotona.
Voimme tilata ruoan ravintolasta, ja meillä on mahdollisuus tukea naapuruston pieniä yrityksiä.

 

Lähipiirissäni on niin riskiryhmään kuin yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömiin ammatteihin kuuluvia ihmisiä. Tunnen ihmisiä, joiden elanto ja elämäntyö on vaarassa tämän poikkeustilan vuoksi. Ja ymmärrän kirkkaasti sen että vaikka tämä kriisi koskettaakin ihan meitä kaikkia, niin toisille se kosketus on huomattavasti toisia hellempi, helpompi kestää.
Ja se ajatus on ehkä juuri nyt kaikkein vaikeinta kestää.

Tuntuu turhamaiselta, ja jotenkin väärältä puhua mistään kevyestä ja kivasta, kun koko maailma on hädissään.
Mutta samaan aikaan se tuntuu kuitenkin tärkeältä.

Juuri nyt olen niin kiitollinen lapsesta, joka niin konkreettisesti todistaa sen että elämä jatkuu.
Elämä jatkuu nyt. Tämän epätietoisuuden keskellä.
Ei vasta sitten kun tämä kaikki on ohi.

Kaupallinen yhteistyö: WSOY

 

Luin reilu vuosi sitten Kristin Hannahin Satakielen, joka oli lukukokemuksena järisyttävä. Samanlainen kuin joskus lapsuudessani,  kun luin Pikku Prinsessan ensimmäisen kerran. Jotain suurta liikahti. Satakielen jälkeen on ollut vaikeuksia löytää kirjaa, joka veisi samalla tavalla totaalisesti mukanaan, uuteen maailmaan ja aikaan.
Tiedättekö kun on sellaisia kirjoja jotka voi kahlata läpi, ja sitten on niitä sellaisia joiden kerronta on niin syvää että siihen voi melkein hukkua. Sellaista kirjaa ja tarinaa olen etsinyt.

Ja nyt.

Sellainen on löytynyt.

Kirja on Fernando Aramburun Äidinmaa.

 

”Poliittinen konflikti repii Baskimaan pientä kyläyhteisöä.
Kahden perheen elinikäinen ystävyys vaihtuu katkeraan vihanpitoon,
kun toisen perheen poika liittyy ETA:n aseelliseen taisteluun ja toisen isä taas joutuu ETA:n uhriksi. Syvältä kouraiseva sukusaagaseuraa tarkkanäköisesti perheiden arkisia sattumuksia, mustaa surua,
mutta myös horjumatonta vakaumusta ja iloa.

Äidinmaa kertoo unohtamisen mahdottomuudesta ja
anteeksiannon välttämättömyydestä. Kiehtovasti omintakeinen
historiallinen lukuromaani on kuvaus kansasta, jonka on opittava
elämään väkivaltaisen menneisyytens varjossa.”

 

Jo pelkästään kirjan koko herättää kunniotusta. Suhtaudun yleisesti ottaen aika uteliaasti kirjoihin, joissa on yli 500 sivua. Haluan lukea ne, ihan vain jo siitä syystä että haluan selvittää onnistuuko kirjailija pitämään lukijan mielenkiinnon yllä pidempään kuin 4oo sivua. Kaikki eivät onnistu. Aramburu onnistuu. Äidinmaassa on 659 sivua, ja voi millaisia sivuja! Jos kirjan koko herätti kunnioituksen, niin voin paljastaa että ne sivut, ne vasta kunnioitusta herättävätkin.

Eräs kirjan lukenut kehotti (tai sillä tavalla hellästi painosti) minut lukemaan tämän. Antoi saatesanoiksi jaksa sivulle 150, sen jälkeen et perääsi katsele. Enkä todellakaan katsellut. Tosin niin kävi jo jossain siinä sivun kymmenen kieppeillä. Koin, että tätä kirjaa ei tarvinut jaksaa sivuakaan.  Se vei mukanaan, eikä helittänyt otteestaan hetkeksikään. Eräs toinen kirjan lukenut kaveri oli samoilla linjoilla ensimmäisen kanssa. Sanoi että kirjan useat henkilöhahmot tuntuivat alkuun vähän hankalilta ja kirja avautui tavallista hitaammin. Mutta kaikki ovat olleet yhtä mieltä siitä että kun henkilöhahmoihin pääsi kiinni, ja kirja alkoi avautua niin se kyllä ihan tosissaan avautui. Tämä ihan vain vinkiksi sinulle, joka pelkäät kirjaan tarttumista sen massiivisuuden vuoksi, älä pelkää. Lupaan, ettet kadu että tartuit. Ja, jos kirja tuntuu alkuun sekavalta, niin jaksa sivulle 150, sen jälkeen entiseen ei enää ole paluuta.

Luin tätä kirjaa kuitenkin toisella tavalla, kuin esimerkiksi Satakieltä. En ahminut, ja halunnut vain nopeasti juosta kirjan loppuun. Luin Äidinmaata melkein kolme viikkoa, minulle harvinaisen pitkä aika lukea yhtä kirjaa. Luin kirjaa vähän aamiaisella, vähän matkalla töihin, vähän iltapäivän kahvitauolla ja ehkä luvun illalla sängyssä ennen nukahtamista. Selailin sivuja ja olin toistuvasti hyvilläni siitä, että sivuja oli jäljellä vielä niin paljon. Huolimatta verkkaisesta lukutahdista, ajattelin kirjaa melkein koko tuon kolme viikkoa. Ajattelin kirjan henkilöitä ja tarinaa paljon silloinkin, kun en lukenut. Googlasin Baskimaan historiaa suhteessa Espanjaan, tilannetta nyt. Halusin lukea ETA:sta, tietää ja ymmärtää paremmin. Etsin youtubesta videoita, joissa puhuttaisiin Euskerraa, ja mietin usein mitä kaikkea vielä saisin kirjan henkilöistä tietää, kuinka syvällisesti oppisin heidät tuntemaan?

Pidin siitä, että Äidinmaa ei edennyt kronologisessa aikajärjestyksessä. Pidin siitä, että syvyyttä tuli koko ajan lisää. Kirjan henkilöt muuttuivat sivu sivulta kokonaisemmiksi ja tulivat todellisemmiksi, tärkeämmiksi. Henkilöistä osaa rakastin (erityisesti eläväistä, estotonta, huumorintajuista Nereaa ja hiljaista, älykästä ja rohkeaa Gorkaa ) toisia taas en voinut ja sietää. Mahtui joukkoon sellaisia kädenlämpöisiäkin henkilöhahmoja, joista en ajatellut juuri mitään.  Kirjan henkilöt olivat  hauskoja, kuivakoita, nokkelia, älykkäitä, sosiaalisesti rajoittuneita, töykeitä, sydämmellisiä, saitoja, ennakkoluuloisia, pelkureita, kylmiä ja rohkeita – ihan kuten me ihmiset oikeastikin olemme.

Loppuun päästyäni teki mieli palata takaisin alkuun, ja lukea koko ensimmäinen kirjan puolikas uudestaan. Jos vaikka siten oivaltaisi henkilöistä, tarinasta jotain, joka ensilukemalla on jäänyt huomaamatta silloin kun kirjan henkilöt eivät olleet vielä tuttuja, ystäviä.

Jos Aramburu kuvaili tarkkanäköisesti noiden kahden perheen arkisia sattumuksia, niin samaa tarkkanäköisyyttä oli kirjassa kyllä kaikessa muussakin. Paikat avautuivat mielessä yhtä todellisina, kuin olisin juuri viime viikolla astellut niitä pienen kylän kapeita kujia pitkin. Siitä niin kirkon ohi bulevaria pitkin lihakaupalle. En ainoastaan lukenut kirjan sivuilta paikoista ja tunnelmista – tunsin ne. Pienen Tavernan tuoksut, kosteuden, ilta-auringon lämmittämät mukulakivikadut, Joxianin kasvimaan mullan tuoksun, kukkulaiset pyöräilyreitit ja sen sateen ja sumun joka kietoi koko kylän vaippaansa sinä päivänä, kun tapahtui se mitä tapahtui.

En tiedä miten tiivistäisin kirjan jotenkin tyhjentävästi ja hienosti. Kirjassa on niin monta tarinaa, puolta ja totuutta, että se olisi melkein mahdotonta. Sen kuitenkin lupaan, että kirjan luettuasi ymmärrät enemmän. Tiedät paremmin.

Äidinmaa on niin kertakaikkisen hieno, että olen oikeasti vähän surullinen siitä että olen elänyt sen jo (kirjoitin ensin lukenut, mutta se olisi ollut vähättelyä). Tietysti ainahan kirjan voi lukea uudestaan, mutta äh, ei se olisi enää sama. Tiedän jo liikaa. Eikä mikään sitä paitsi tunnu samalta enää silloin, kun se tapahtuu toisen kerran.

Toivoisin niin, että mahdollisimman moni teistä tarttuisi tähän. Ihan jo vain sellaisista itsekkäistä syistä, että haluaisin päästä keskustelemaan teidän kanssa tämän kirjan henkilöistä. Haluaisin tietää mitä te ajattelette Mirenistä, Bittorista, Joxe Marista ja Txatosta. Haluaisin tietää ymmärrättekö kirjan samalla tavalla kuin minä? Haluaisin tietää tiesittekö te Baskimaan poliittisesta konfliktista? Puhuttiinko siitä koulussa historian tunnilla? Miksi en muista siitä mitään.

Kirja herätti niin paljon kysymyksiä ja ajatuksia; mikä on pyhää, mikä oikein ja mikä väärin? Kuinka paljon voi antaa anteeksi, ja miksi se on niin välttämätöntä? Miksi me ihmiset välitämme muiden mielipiteistä niin kamalasti? Miksi en koskaan ollut osannut ajatella kuinka pitkälle ja syvälle kuoleman lonkerot ulottuvat niiden elämään, jotka jäävät? Miksi kukaan ei tehnyt tai sanonut mitään? Miksi?

Syyhyttää kun ajattelenkin sitä, kuinka palavasti haluaisin jakaa ajatuksia teidän kanssa. Saada vastauksia.

pst. Tähän postaukseen kommentoimalla osallistut arvontaan, jossa on mahdollisuus saada itselleen tämä kirja. Arvon kolme kappaletta näitä kirjoja, joten mahdollisuudet ovat vähän suuremmat.

Mahdollista voittoa varten tarvitsen myöhemmin teiltä osoitteen ja puhelinnumeron, joten täytäthän kommentoidessasi sähköpostiosoitteesi, jotta saan sinut kiinni voiton osuessa kohdalle.

Arvontaan voi osallistua Keskiviikkoon, 18.3. saakka.

Minttu haastoi blogissaan mut täyttämään omat äitiyden aakkoseni. Mainitsi silloin Instgram- stoorissaan myös, että Sannin äitiydestä kun välittyy tosi seesteinen kuva, ainakin siis somen perusteella. Ja voisin sanoa, että paino tässä saa nimenomaan olla juuri sanoissa somen perusteella. Sellainen kuva tosiaan voi välittyä vain somen perusteella, vaikka kyllä meidän arki usein on ihan muuta kuin seesteistä. Silloin kun on kiire, stressiä, ärtymystä, väsymystä yms. en yleensä käytä somea juuri ollenkaan. Puhun noista tunnoista ja tunteista yleensä ystävien kanssa, eikä some ole ollenkaan se paikka jossa kokisin eheyttävän niistä puhumisen.

Sain joskus kommentin, että yritän selvästi välittää sellaista kuvaa että lapseni ei koskaan kiukuttele. Mutta ehei, en todellakaan yritä välittää yhtään mitään kuvaa. Jokainen lapsi kiukuttelee, ja se on täysin normaali ja olennainen osa arkea ja elämää. Mutta, ei minulla tulisi mieleenkään kuvata esimerkiksi lapsen kiukkua, puhumattakaan sen jakamisesta someen. En haluaisi kenenkään tekevään niin minullekaan, joten miksi ihmeessä tekisin niin omalle lapselleni?
Eli tarkoituksenani ei ole välittää vanhemmuudesta pelkästään ruusuista kuvaa, sillä se on vähintään yhtä usein kaikkea muuta. Mutta, käytän somea niiden hyvien hetkien, tai kauniiden kuvien jakamiseen, eikä sen/tämän ole tarkoituskaan olla mikään rehellinen läpileikkaus elämästäni.

Mutta nyt itse haasteeseen, tässä nämä vanhemmuuteni aakkoset;

 

A. Aamut.

Aamut on mulle kaikkein rakkain aika vuorokaudesta. Herään lähes poikkeuksetta hyväntuulisena, paitsi silloin kun en ole nukkunut ollenkaan riittävästi (näin on ihan viime aikoina aika usein…). Aamujen onnistumisen kannalta on tärkeää, että mahdollisimman moni asia on laitettu valmiiksi jo illalla. Sellaiset asiat kuten lapsen tarhareppu, molempien vaatteet, ja pressopannu. Laitan kellon soimaan yleensä kuudelta, mutta ihan viimeistään seitsemältä ja pyrin siihen, että ehdin laittaa itseni valmiiksi ennen kuin herätän lapsen, jotta voimme syödä aamiaisen yhdessä. Pyrin aina varautumaan ajallisesti myös niihin yllätysmomentteihin, joita lapsen kanssa usein tulee. Riittävän väljä aikataulutus on meillä avain mahdollisimman stressittömään arkeen.

Mutta. Olen tajunnut, että sekään ei kyllä automaattisesti pilaa päivää, vaikka aamu ei sujuisikaan tuolla kuvatulla tavalla. Tämä päivä on siitä hyvä esimerkki: heräsimme tunnin liian myöhään, sillä välin kun lapsi söi aamiaista minä laitoin itseni valmiiksi ja jouduin skippaamaan niin aamupalan kuin aamukahvinkin. (Siihen tavalliseen päiväkotimatkaan, ratikka + bussi (yht.50min) ei ollut aika, ja oli otettava taksi. Viime aikoina ollaan turvauduttu taksiin kyllä muulloinkin kuin kiireessä, sillä autolla tuo päiväkotimatka kestää vain n.15 min ja maksan mielelläni vähän rahaa siitä, että saan päiviini vähän lisää aikaa) Mutta, pienestä kiireestä ja pommiin nukkumisesta huolimatta tämä päivä on ollut ihan erinomaisen hyvä. Eli ei kannata ajatella, että vaikka aamu olisikin lähtenyt käyntiin vähän nihkeästi, että se määrittelisi jotenkin koko päivän suunnan.

B. Brooklyn Cafe
Vielä hetken tämä on meille yksi rakkaimmista asioista meidän napuurustossa. Käydään täällä usein aamuisin kahvilla, tai viikonloppuisin hakemassa lapsen toiveesta kuppikakkuja. Luulen tosin, että tuo paikka ja toimitus on lapselle tärkeämpi kuin se itse kuppikakku, se kun jää usein muutaman haukun jälkeen syömättä. 
Kahvilassa on ihana tunnelma ja mahtava palvelu. Myös heidän tavallinen suodatinkahvinsa on huomattavasti parempaa kuin monessa muussa paikassa. Ihaninta on ehkä se, että tänne on aina tosi kivaa ja helppoa mennä lapsen kanssa, sellainen matalan kynnyksen paikka.

C. Canarian saaret.
Olen vannonut joskus, etten koskaan lähtisi sellaiselle All Inclusive-matkalle. Enkä varsinkaan Kanarian saarille. Mutta nyt ajatus juuri sellaisesta matkasta, juuri tänne on alkanut tuntua todella hyvältä idealta. Toteuttamisen arvoiselta tarkemmin sanottuna.

D. D-vitamiini.

Luin hetki sitten erään kirjoituksen liittyen MS-tautiin, jossa sanottiin että D-vitaamiinin puutoksella lapsena voi olla myöhemmin yhteys MS-tautiin. Huom. voi olla. Ms-taudin aiheuttajaa kun ei oikeastaan tunneta. Mutta tuon artikkelin jälkeen en ole kyllä kertaakaan unohtanut D-vitamiinia lapselle antaa.

E. Epävarmuus

Tunnen tätä todella usein. En muista tunsinko epävarmuutta ollenkaan näin paljon silloin, kun olin vielä yhdessä lapsen isän kanssa. Silloin vierellä oli jatkuvasti joku, jonka kanssa keskustella lapseen liittyvistä asioista ja omista toimintatavoista. Ja sai kyllä yleensä heti kuulla, jos oli liian lepsu tai meni muuten vähän metsään. Nyt kun on lapsen kanssa oikeastaan aina kaksin, sitä välillä miettii että tekeeköhän asiat ihan päin prinkkalaa. Koen useinepävarmuutta siitä, että osaanko asettaa tarpeeksi rajoja, tuenko oikealla tavalla ja riittävästi lapsen kasvua omaksi itsekseen, tuotanko riittävästi pettymyksiä ja osaanko vastata lapsen tarpeisiin kuten kuuluu. Ehkä kuitenkin ihan viime kuukausina epävarmuus ja sellainen epämääräinen ahdistus on ollut arjessa läsnä vähän vähemmän, ja varmuus ja luottamus vähän enemmän, mikä tuntuu tosi hyvältä.

F. Fuck it.

Äitiyden myötä opittu asenne olla ottamatta kaikkea niin hirveän vakavasti.

Ei ole aina niin justiinsa.

G. Guilt.

Syyllisyys. Tunne ihan hirveän usein syyllisyyttä, milloin mistäkin. Mutta lähinnä silloin, kun en ole lapsen kanssa. Silloin kun lapsi nukkuu, on päiväkodissa tai isällään. Usein tuntuu, että minun työni on niin vapaata ja hauskaa, että poden syyllisyyttä siitä että vien lapsen päiväkotiin. Kun näen ystäviäni ja olen poissa lapsen luota tunnen usein syyllisyyttä. Mikä on ihan turhaa, sillä tiedän sen tekevän hyvää niin minulle kuin lapsellekin. Poden syyllisyyttä siitä, etten aina osaa olla niin johdonmukainen kun haluaisin. Poden syyllisyyttä avioerosta, ja ydinperheen hajoamisesta. Poden syyllisyyttä niin monesta ja niin usein, että se väsyttää.

H. Harrastukset

Alba on harrastanut niin musiikkia, tanssimista kuin taidettakin, mutta tällä hetkellä emme käy aktiivisesti missään harrastuksessa. Enkä osaa ajatella, että pitäisikään. Usein ne päiväkodin jälkeiset illat tuntuvat todella lyhyiltä muutenkin, joten ei oikeastaan tekisi mieli antaa niistä yhtäkään tuntia pois. Ihan viime aikoina lapsi on kuitenkin esittänyt toiveita yleisurheilun tai joogan aloittamisesta, ja yritänkin tällä hetkellä etsiä sellaisia harrastusmahdollisuuksia, joissa vanhempi ja lapsi voisivat harrastaa yhdessä. Haluaisin oikeasti itsekin viritellä vanhaa yleisurheiluharrastusta taas henkiin. Kilpaileminenkin vähän kiinnostaisi.

I. iPad

Laiskojen viikonloppu-aamujen pelastus silloin kun lapsen herätessä tuntuu siltä, ettei saa silmiään auki. Olen ladannut iPadille erilaisia pelejä, joissa harjoitellaan niin lukemaan kuin laskemaankin. Lapsi pitää myös sillä piirtämisestä ja värittämisestä. Kaikki nuo edellämainitut tuntuvat jotenkin pienemmältä pahalta, kuin ohjelmat. Vaikka en oikeasti ajattele, että niissäkään varsinaisesti olisi mitään pahaa. Meidän lapsemme vaan sattuu muuttumaan niiden seurauksena to-della ärtyneeksi ja levottomaksi.

J. Joustaminen

Tätä sää kyllä harjoittaa niin yhteishuoltajuudessa kuin vanhemmuudessakin. Olen mielestäni aika hyvä joustamaan, valmis tekemään kompromisseja ja tulemaan vähintään puoliväliin vastaan. Puolin ja toisin joustaminen onkin varmaan yksi tärkemmistä jutuista siinä, että saa yhteishuoltajuuden toimimaan näinki mutkattomasti ja helposti.

K. Karkkipäivä

Toinen tärkeä viikottainen rituaali arjessa: perjantainen karkkipäivä. Asumme vielä hetken vastapäätä Helsingin ihaninta karkkikauppaa, Roobertin Herkku. Lapsi saa aina perjantaisin valita itselleen pienen pussin irtokarkkeja tuolta. Luulen, että tähänkin tapaan liittyy enemmän into sitä itse käyntiä, kuin niitä karkkeja kohtaa. Tämä on aina sellainen hyväntuulinen tapahtuma, viikonloppu on juuri alkanut ja kaikki ovat vapautunein ja odottavin mielin.

L. Lukeminen

Meillä luetaan tosi paljon. Ja jos jaksaisin lukea aina kun Alba sitä toivoo, meillä luettaisiin hirvittävästi. Olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että saan työni puolesta paljon tosi laadukkaita ja ihania lastenkirjoja (kiitos WSOY ja Tammi), joten meidän kirjahyllyistä löytyy aina uutta ja kivaa luettavaa. Luemme paljon niin ihan puhtaita lastenkirjoja, kuin sellaisia vähän vanhemmillekin tarkoitettuja nuortenkirjoja. Ei ole sellaista iltaa, että kävisimme nukkumaan ilman vähintään kahta iltasatua. Luemme usein myös matkalla päiväkodille, ja päiväkodista kotiin.

M. Mukavuus

Lapsen saamisen jälkeen oma tyyli on ollut vähän hukassa. Nykyään kun pukeutumista määrittää aika usein nimenomaan mukavuus. Melkein yhtä usein myös kiire. Suurimman osan viikosta kuljenkin lenkkareissa, kolitsissa ja mustissa urheilutrikooissa. Vaateita tulee ostettua itselleen enää aika harvoin, eikä pukeutumisen ajattelemiseen ole ollenkaan samalla tavalla aikaa, eikä oikeastaan edes kiinnostusta kuin aiemmin. Toivoisin tosin, että molempia löytyisi enemmän.

N. Neuvotteleminen

Lapseni on varsinainen neuvottelun ammattilainen. Ei ole sellaista ongelmaa tai tilannetta, jossa hän ei yrittäisi neuvottelemalla saada tahtoaan läpi. Pidän siitä taidosta, ja uskon siitä olevan takuulla hyötyä hänelle tulevaisuudessa,  mutta hän alkaa olla siinä melkein pelottavan hyvä mikä ei ole ollenkaan hyvä silloin, kun minun kantani on täysin vankkumaton. Välillä me kaksi itsepäistä (tarpeen tullen tosi myös aika joustavaa sellaista) otammekin ihan kunnolla yhteen.

O. Onni

Tarvitseeko tätä edes avata sen enempää? Onni on minulle yhtä itsestäänselvä osa vanhemmuutta, kuin ne kaikki muutkin tunteet. Mutta onni on nyt vanhemmuuden myötä löytänyt ihan uuden tason, syvyyden. Tämä on sellaista onnea, jota on tavallaan hankalampi horjuttaa. Onnea, joka on tehnyt kodin jonnekin syvälle ytimeen. Onni, joka ei välttämättä ole sitä sellaista kuplivaa, hersyvää tunnetta onnellisuudesta, vaan enemmän sellaista tasaista surinaa.

P. Puistot

Tiedätte ehkä jo, etten ole juuri perustanut siitä leikkipuistojen laidalle töröttämisestä. Mutta viime aikoina olen oikeasti alkanut pitää siitä. Ehkä siksi, että olen luopunut töröttämisestä. Leikin lasten kanssa hippaa, piilosta ja pelaan jalkapalloa. Olen alkanut ottaa nuo jokapäiväiset puistoilut liikunnan kannalta myös itselleni. Välillä huomaan muiden aikuisten edessä jotenkin häpeileväni sitä, että osallistun niin tosissani lasten leikkeihin.

 

R. Rakkaus & rajat

Rakastaminen on tosi helppoa, mutta niiden rajojen asettaminen tuottaa aina välillä haasteita. Ei niinkään siksi, etten kestäisi sitä lapsen pettymystä, vaan siksi etten kestä omaa syyllisyyttäni. Vaikka niistä rajojen hölläämisestä tulee usein vielä kahta kauheampi syyllisyys. Mutta huomaan silti tekeväni myönnytyksiä silloin, kun ei pitäisi vain sen takia, että koen syyllisyyttä siitä, että lapsella on kaksi kotia, ja arki joka ei ola samalla tavalla tasaista kuin useimmilla sellaisilla lapsilla, joiden molemmat vanhemmat asuvat saman katon alla.

S. Sopiminen

Sanoinkin tuolla aiemmin, että kaksi vahvaa tahtoa ottaa aina toisinaan tietysti yhteen. Mutta, aina ihan jokainen tahtojen taisto myös sovitaan. Erityisesti Alballe on aina hirveän tärkeää saada pyytää ja antaa anteeksi, mistä oon tosi ylpeä ja hyvilläni.

T. Turva.

En muista oonko maininnut tästä jo täällä, mutta mun ajatusmaailma on varmaan vähän vinksallaan. Mun pää on täynnä erilaisia kauhuskenaarioita ja pelkoja. Sellaisia täysin irrationaalisia pelkoja, ehkä vähän sellaista yleistä turvattomuuttakin. Teen ihan hirveästi töitä niiden kanssa jatkuvasti, ja pyrin tekemään kaikkeni jotta nuo omat pelkoni eivät vaikuttaisi siihen kuinka toimin, ja millaisena lapselle näyttäydyn. En halua, että hän kasvaisi ajattelemaan että maailma on täynnä vaaroja. Tai että hän oppisi pelkäämään, kokisi sen olevan jotenkin tarpeellista. Varmaan kaikkein vahvimmin toivon sitä, että Alba kokisi olevansa turvassa ja rakastettu. Niiden suojasta kun on aika helppoa ponnistaa moneen.

U. Ulkoilu

Lapsen myötä tulee ulkoiltua huomattavasti enemmän. Lähdettyä ulos sateesta, tuulesta ja viimasta huolimatta. Olen alkanut elää todeksi sanonta ei ole olemassa huonoa säätä, on vain vääriä varusteita. Jos ensimmäiset 1,5 vuotta olivat lähinnä pitkiä vaunulenkkejä, niin nyt ulkoileminen tarkoittaa lapselle yhä useammin pelaamista, kiipeilemistä ja juoksemista, mikä voi olla itsellekin tosi kivaa jos vain tekee ihan niitä samoja asioita. Erityisen hyvilläni olen siitä, että Alba on innostunut jalkapallosta, ja haluaakin usein vain kentälle potkimaan palloa. Mahtavaa, sillä pidän siitä hulluna itsekin.

V. Venäjä

Alban isä on venäläinen, ja he puhuvat keskenään venäjää. Alba viettää paljon aikaa myös venäläisten isovanhempiensa kanssa, ja niin venäläinen kieli kuin – kulttuurikin on näkyvässä roolissa tämän elämässä. Alba puhuu molempia kieliä yhtä sujuvasti, ja ajattelen sen olevan ihan hirveän suuri rikkaus. Niin kielen, kuin kulttuurinkin osalta. Tietysti aina toisinaan tulee eteen tilanteita, jotka venäläisessä kulttuurissa on totuttu hoitamaan tietyllä tavalla. Tavalla, joka sotii vastaan sitä, kuinka itse haluaisin asian hoitaa. Mutta niistä on useimmiten selvitty puhumalla asioista avoimesti. Sitä kuuluisaa joustoa on myös aika usein tarvittu :))

X. Muuttuja x.

Vakio lapsiperheissä. Muutujia tulee aina, ja niille ei voi mitään. Olen varmaan vähän krhm friikki mitä tulee kontrollin tarpeeseen, ja alkuun kaikki yllättävät muutokset olivat viedä järjen, mutta nykyään olen jo huomattavasti rennompi. Joskin hyvä kaukana vielä ihanteesta.

Y.  Yksinäisyys

Huolimatta siitä, että mulla on paljon kavereita, useita ystäviäkin, niin koen silti aika usein yksinäisyyttä. Ehkä siksi, että lähipiirissäni ei ole ketään, joka jakaisi saman elämäntilanteen. Kaipaan tosi usein sitä, että saisin jakaa juuri tähän elämäntilanteeseen liittyviä tuntoja jonkun kanssa, joka eläisi läpi samaa – tietäisi mistä puhun. Ymmärtäisi. Tähän kun liittyy niin paljon sellaistakin, mitä ulkoapäin on ehkä vaikea ajatella ja nähdä.

Å. Åland

Haluaisin, että meillä tulisi joka kesäiseksi tavaksi matkustaa vaikka viikoksi Ahvenanmaalle. Vuokrata mökki, joltain saarelta ja elää siellä kuin Astrid Lindgrenin Saariston lapset-kirjoissa. Ehkä aloitamme tämän vuosittaisen tavan jo tulevana kesänä?

Siinäpä ne. Q:n, Ä:n ja Ö:n skippasin suosiolla, kun en heti keksinyt niihin mitään kovin olennaista ja järkevää.

Kaupallinen yhteistyö: Viaplay ja Indieplace

 

 

Ihanaa Naistenpäivää kaikki te ihanat naiset!

En todennäköisesti edes liioittele kun sanon, että vielä ehkä 15 vuotta sitten en edes tiennyt naistenpäivästä. Kuulin siitä, ainakin niin että muistaisin se, ensimmäisen kerran Alban venäläiseltä isoäidiltä, heidän perheessään naistenpäivää juhlittiin, ja juhlitaan edelleen isosti. Ennen häntä en ollut koskaan ainakaan juhlistanut tuota päivää, tai edes ajatellut miksi sellainen päivä kalenterissa on.

Tuo vuosipäivä sai alkunsa kuitenkin jo 110 vuotta sitten, eli kyse ei ole mistään ihan eilisestä perinteestä. Vuonna 1910 yli 100 naista, 17 eri maasta kokoontui Kööpenhaminassa pidetyssä konferenssissa, jonka tavoitteena oli vaikuttaa naisten tuolloin heikkoihin oikeuksiin. Konferenssiin osallistui eri maiden ammattiliittojen, puolueiden ja kansalaisjärjestöjen edustajia. Esimerkiksi Suomesta mukana oli kaikki kolme ensimmäistä naiskansanedustajaa.
Tuosta päivästä lähtien 8.3 on erilaisten kampanjoiden ja tapahtumien kautta yhdistänyt naisia eri puolilta maailmaa ja erilaisista taustoista. Tämä kaikki on siten vahvistanut ja edistänyt naisten yhteistä vaikutusvaltaa ja voimaa.

Naistenpäiväähän juhlistetaan usein muistamalla siskoja, vaimoja, äitejä ja tyttäriä pienillä lahjoilla, joiden tarkoitus on osoittaa kunnioitusta heitä kohtaan. Moni meistä tunteekin ehkä vain tuon naistenpäivän kaupallisemman puolen, ja päivän tärkeä pääsanoma (naisten oikeuksien edistäminen ja naisten arvostaminen) saattaa helposti unohtua. Ajattelen itse, että tämä päivä on oiva tilaisuus vahvistaa ja nostaa muita naisia; kertoa elämänsä naisille, kuinka näitä arvostaa, alkaa tukea erilaisia naisten oikeuksia ajavia järjestöjä ja nostaa esille naisiin kohdistuvia epäkohtia. Täydellinen päivä vahvistaa yhteistä hyvää. Sitä onkin tosi mukavaa tehdä sieltä kakkujen ja kukkakimppujen takaa.

 

Ajattelin pitkään, ja kuulinkin usein, etten ole kovin naisellinen nainen. Todellisuudessa sillä tarkoitettiin vain sitä, etten pukeudu korkoihin, kiharra hiuksiani ja pukeudu mekkoihin, ja niillä asioillahan ei ole oikeasti mitään tekemistä naisellisuuden tai naiseuden kanssa.  Ärsyynnynkin nykyään ihan todella siitä, kun puhutaan naisellisesta naisesta,  silloin kun sillä tarkoitetaan tuollaista noin millimetrin kapeaa käsitystä siitä miltä naisellinen nainen näyttää. Mielestäni naisellisuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa miltä näyttää. Ajattelen, että naisellisuus on sellainen sisäänrakennettu voima meissä, jota voi ilmentää niin monella eri tavalla. Tai olla vaikka kokonaan ilmentämättä, jos siltä tuntuu.

Puhun itsestäni edelleen usein tyttönä,  samoin ystävistäni. Vietän tyttöjen iltoja jne. Mutta lapsen saamisen myötä, ja erityisesti ihan viime vuosien aikana olen kuitenkin alkanut tuntea itseni yhä enenevissä määrin naiseksi. Ehkä se kaikki linkittyy siihen, että olen alkanut löytää oman paikkani, ja ääneni. Tiedän arvoni, ja pystyn seisomaan omien mielipiteideni ja ajatusteni takana. Tunnen itseni usein aikuiseksi ja kykeneväksi. Olen alkanut hyväksyä sen, mitä olen  ja olen koko ajan vähemmän ristiriidassa sen ihanneminäni kanssa. Aika ajoin tunnen olevani juuri sellainen vahva itsenäinen nainen, kun olen aina halunnutkin olla. Enkä tarkoita vahvalla ja itsenäisellä sitä, etten koskaan tarvitsisi apua vaan nimenomaan sitä, että olen uskallan ja voin pyytää apua, kun sitä tarvitsen. Olen oivaltanut, että vahvan ihmisen ei todellakaan tarvitse näyttää sellaiselta, joka pystyy ja jaksaa kaiken yksin, päinvastoin. Vahva ja itsenäinen ihminen tunnistaa omat rajansa, ja uskaltaa pitää niistä kiinni. Pyytää ja ottaa apua vastaan, ja voi myöntää ettei aina jaksa.

Olen aina ihaillut erityisesti sellaisia vahvoja naisia, jotka käyttävät aikaansa ja älyään ja rohkeuttaan yhteisen hyvän ajamiseen. Sellaisia naisia, jotka uskaltavat nostaa epäkohtia esiin, sellaisia jotka ajavat väsymättä heikompien oikeuksia, ja tavoittelevat oman etunsa sijaan sellaista suurempaa yhteiskunnallista hyötyä. Yksi tällainen nainen on Ruth Badet Ginsburg. Kuulin hänestä vasta muutama vuosi sitten, kun ystävän suositteleman löysin hänen omaelämäkertaansa My own words. Hän on äiti ja vaimo, mutta myös juristi. Hänet nimettiin 1993 Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomariksi, ja oli järjestyksessään vasta toinen tuossa tehtävässä toiminut nainen. Ennen tuohon tehtävään nimeämistä Badet Ginsburg oli tehnyt valtavasti töitä tasa-arvoisemman yhteiskunnan eteen. Hän ajoi voimakkaasti naisten oikeuksia, mutta hän halusi erityisesti osoittaa että tasa-arvoinen järjestelmä ja yhteiskunta ei ole vain naisten, vaan myös miesten etu.

Yritän välttyä siltä, että tästä kirjoituksesta tulisi vahingossa esitelmä Ruth Bader Ginsburgista, joten vinkkaan vain että tänään, Naistenpäivän kunniaksi Viaplay on julkaissut elokuvan Oikeuden puolesta. Elokuva on tositapahtumiin perustuva tarina tuosta ihmeellisestä naisesta, äidistä ja asianajajasta sellaisessa maailmassa, jota hallitsivat tuohon aikaan lähinnä miehet. Elokuva keskittyy erityisesti Ruthin tasa-arvotaistelun ja uran alkuvaiheisiin. Suosittelen tuota elokuvaa erityisesti ihan jokaisella naiselle, mutta ajattelen, että aika monelle miehellekin tämän elokuvan näkeminen voisi olla aika avartavaa katsottavaa.
Tämä elokuva on omiaan nostattamaan sellaista feminiinistä voimaa ja vahvistamaan yhteyttä toisiin naisiin.
Olen niin hyvilläni siitä, että on sellaisia naisia kuin Ruth Bader Ginsburg, mutta myös siitä että tällaisia elokuvia tehdään ja  julkaistaan.

 

Pakko vinkata myös eräästä toisesta Viaplayn valikoimiin tulevasta uutuuselokuvasta Widows. Liityy löyhästi tähän tämän päivän teemaan sikäli, että tuon elokuvan keskiössä on neljä vahvaa naista. Naisia ei äkkiseltään yhdistä mikään muu kuin se, että heidän rikolliset ja kuolleet aviomiehensä ovat jättäneet heidät suuriin velkoihin (mutta siinähän onkin yhteistä ihan riittämiin…). Naiset päättävät luoda tulevaisuuden omilla ehdoillaan, ja tarttuvat rohkeasti kohtaloa sarvista. Elokuva julkaistaan Viaplayssa 27.3 ja lupaan sen olevan katsomisen arvoinen. Lisäpisteet siitä, että tapahtumat sijoittuvat Chicagoon, joka on heti New Yorkin jälkeen jenkkien toiseksi kiehtovin kaupunki.

Ja Viaplaysta puhuttaessa en voi mitenkään olla vinkkaamatta ehkä mun kaikkien aikojen suosikkia; ruotsalaista draamasarjaa nimeltä Rakasta mua. Sarjan on luonut Solsidan-sarjan Mickanina tunnetuksi tullut Josephine Bornebusch, joka on sekä käsikirjoittanut että ohjannut sarjan. Lisäksi hän näyttelee myös sarjan pääosaa, Claraa, ja tekee tuon kaiken aivan uskomattoman taidokkaasti. Rakasta mua onkin oivallinen esimerkki naisen nerokkuudesta, tarkkanäköisyydestä, rohkeudesta ja huumorintajusta. Sarjasta on toistaiseksi tullut vain yksi tuotantokausia, mutta jatkoa on tulossa syksyllä. Sitä odotellessani olen katsonut tämän ensimmäisen tuotantokauden jo kolmesti.

ARVONTA:

Ja hei, näiden vinkkien lisäksi ajattelin järjestää vielä arvonnan, jossa yksi onnekas voittaa 2kk ilmaista katseluaikaa Viaplayhin. Kilpailuun voi osallistua kommentoimalla tähän postaukseen omat suosikkinsa Viaplayn valikoimasta (oma lehmä ojassa, ja olen saanut tätä kautta niin usein, niin hyviä vinkkejä sarjoista, elokuvista ja dokumenteista, että haluan hyödyntää tämän tilaisuuden). Arvontaan voi osallistua sunnuntaihin 15.3 saakka.

Arvonnan säännöt voi halutessaan käydä kurkkaamassa täältä: arvonnan säännöt