Aaah, ihanaa olla kotona. 

Viimeiset kolme viikkoa ollaan oltu pois kaupungista muutamia hassuja öitä lukuunottamatta. Huolimatta siitä, että täällä vallitsi _oikeasti_ maailmanlopun kaaos, niin kyllä koti on silti aina vaan koti. Läävä tai ei. Nyt muutaman tunnin kotona olon jälkeen täällä alkaa näyttää jo siltä, että täällä asuu ihmisiä, eikä esimerkiksi lauma villieläimiä. Todella kätevää, että tässä uudessa kodissa (usean kuukauden asumisen jälkeen tämä tuntuu edelleen uudelta, sillä kesällä täällä on käyty lähinnä suihkussa;vaihtamassa vaatteita, harjaamassa hampaita, katsomassa vähän Blacklistiä tai nukkumassa liian lyhyitä yöunia. Myönnän ihan ääneen tässä ja nyt, että koko kesän aikana täällä ei ole ehkä siivottu sillain ihan kunnolla kertaakaan) on yksi ylimääräinen makuuhuone, jonne saa kätevästi piiloon kaikki sotkut ja ylimääräiset tavarat- sitten vaan visusti pariovet kiinni, ja huoneeseen pääsy kielletty kaikilta vierailta. Mutta tavallaan silti ihan vähän odotan jo sitä, että tuosta huoneesta tulisi asuttava huone, ja kaikki ne tälkä hetkellä lattialla ja jätesäkeissä (krhm) lojuvat vaatteet löytäisivät tiensä vaatekaappeihin. Olen elänyt koko kesän suunnilleen yhdellä matkalaukullisella vaatteita, ihan vain laiskuuttan ja saamattomuuttani. 

Onneksi lomaa on vielä jäljellä ja syksykin tuntuu alkaneen heti samaan aikaan mun kesäloman kanssa, niin että hyvin on aikaa laittaa koti ja koko elämä taas takaisin kuntoon.

Tuli puolihuomaamatta pidettyä reilun kuukauden loma täältä blogistakin. Olen oikeastaan koko kesän elänyt aika pitkälti ilman somea. Olen päivittäny instagramiin muutamia juttuja kesän aikana, mutta pääasiassa olen yrittänyt elää ilman jatkuvaa tekemisten ja näkemisten jakamista. Nyt kuitenkin tekee mieli palata tänne ja sinne instagramiinkin, sillä huomasin että vähän (aika paljon) kaipasin sitä vuorovaikutusta kaikkien teidän kanssa. On ollut ikävä viestejä, kommentteja ja niitä seuraavia keskusteluja.

Maanantaina aloitetaan taas tavallinen arki: minä kaikki kolme työtäni (mainitsen tämän aina kun voin, koska laiska töitään jne.kyllä te tiedätte) ja Alba päiväkodin. Vaikka tämä kulunut kesä on ollut ehdottomasti yksi kauneimmista koskaan, eikä pelkästään säiden puolesta, niin tuntuu silti aika kivalta palata myös arkeen: rutiineihin ja aikatauluihin. Albakin on ollut reilu kaksi kuukautta kesälomalla, ja kuten jokainen pienen lapsen vanhempi tietää, niin loma ei ehkä ihan aina tunnu lomalta lasten kanssa, ja myönnän että odotan aika innolla sitä, että omaa aikaa on pian taas vähän enemmän. Tai että sitä siis ihan ylipäätään on. 

Tänne kuuluu siis hyvää, oikeastaan ihan todella hyvää. Mitä sinne? Toivottavasti ihan yhtä hyvää, tai jopa parempaa. Perjantai, ja kaikkea. 

Ihanaa viikonloppua!

Huomenta.

Ja terveisiä mökiltä. Mun kesäloma alkoi viikko sitten ja sen jälkeen olen ollut päivän kaupungissa ja kaikki muut kaukana sieltä. Nyt viimeiset viisi päivää ollaan oltu Kannonkoskella, mun vanhempien kesäpaikalla. Meillä on ollut täällä suvun mökki jo kymmeniä, kymmeniä vuosia ja ollaan vietetty täällä paljon aikaa ihan jokaisena lapsuuteni kesänä, ja tietysti sen jälkeenkin. Teininä en enää itse juurikaan ole jaksanut mökille lähteä koska puucee ja hyttyset ja vedettömyys. Tuo suvun mökki oli siis koko äitini perheen käytössä, mutta alkoi tietysti käydä ahtaaksi kun lapsia perheessä on kuusi, ja niistä viidellä lapsia on enemmän kuin kahdeksan ja niilläkin lapsilla vielä paljon omia lapsia. Iso osa äidin sisaruksista on jo hankkinut perheilleen omat mökkinsä, ja niin vanhempanikin muutamia vuosia sitten, mutta tuntuu ihanalta että tämäkin mökki on saman Kivijärven rannalla kuin tuo vanha, ja niin rakas, mökkikin.

Edellisestä mökkikäynnistä täällä oli jo muutama vuosi. Alba oli silloin muutaman vuoden ikäinen pikkuinen, ja kaikki oli aika paljon hankalampaa- koko ajan piti vahtia silmä kovana, ettei pieni yhtäkkiä vain kävele järveen, kompastu kiviin ja kantoihin tai katoa mökkiä ympäröivään metsään. Se, ettei mökkiin tullut vettä, tuntui sekin tuolloin paljon suuremmalta asialta. Nyt tuntuu ihan hullulta ajatus siitä, että joskus olen ihan vapaaehtoisesti kieltäytynyt päivistä mökillä. Sillä en oikeasti muista milloin viimeksi mikään paikka olisi tuntunut näin hyvältä.

Olen herännyt aamuisin levänneenä ja onnellisena huolimatta siitä, että olen nukkunut joka yö ihan liian vähän (järkyttävän kauniit illat, joita ei todellakaan halua missata ja hämärä joka laskeutuu vasta vähän ennen kahta yhdistettynä lapseen, joka herättää kellon tarkkuudella heti kuudelta eivät ole kovin hyvä yhdistelmä). Joka päivä ollaan syöty kaikki ateriat aamiaisesta iltapalaan ulkona patiolla. Kahtena päivänä olen melonut kilometrejä, eikä mikään ole pitkään aikaan tuntunut samalta kuin se. Olen juossut yhden lenkin, venytellyt kipeitä lihaksia laiturilla, soudellut, veneillyt järkyttävän kauniille saarelle neljän kilometrin päähän, pelannut iltaisin saunan jälkeen korttia ja hävinnyt lähes poikkeuksetta joka kerta. Niin ja uinut, uinut olen enemmän kuin varmaan edellisinä viitenä kesänä yhteensä. Mutta kaikkein eniten olen nauttinut siitä, kuinka paljon Alba pitää tästä paikasta ja näistä ihmisistä. Hän tuntuu kokonaan unohtaneen sen hermoja raastavan ikävähkön uhmaisen vaiheensa, jolloin ihan kaikessa täytyy väittää vastaan ja jokaista pettymystä täytyy tekoitkeä liioitellun pitkään. Täällä tuo pieni juoksee ympäri pihaa riemusta kiljuen, leikkii ja leikittää. Yllätyksenä tuli uhmaiän unohtamisen lisäksi tuli myös se, että tuo lapsi on ihan parantumaton vesipeto- ei tekisi mitään muuta kuin lilluisi tuolla vedessä ja olen siitä salaa aika mielissäni. Äidin tyttö. Ihanaa on ollut myös se, että kertaakaan tämän viikon aikana ei ole tarvinnut itse laittaa ruokaa – ihan niinku olis täysihoidossa ollut. Kiitollinen olo vanhemmista, jotka mahdollistaa tällaisen.

Tänään lähdemme takaisin Helsinkiin, sillä huomenna alkaa taas työt (viikoksi, lomailen kesän ajan aina silloin kuin Alba on mulla, ja teen töitä ne viikot, kun ei ole), ja vaikka onkin vähän ikävä ihmisiä kotona, niin silti ei tekisi vielä yhtään mieli lähteä täältä. Koko tämä viikko ollaan saatu nauttia helteistä, ja samaa on luvattu seuraaviksikin viikoiksi. Jos olisi lomaa, niin jatkaisin mökkeilyä vielä koko ensi viikonkin. Olen voinut täällä niin hyvin, eikä tästä tunteesta ja näistä maisemista (ja siitä, että mummo ja pappa ovat pitäneet Albasta niin hyvää huolta) tekisi mieli päästää vielä irti. Mutta onneksi kesä ei ole vielä alkuunkaan ohi, oikeastaan se on vasta aluillaan ja tänne ehditään tänä kesänä vielä uudestaankin.

Nyt vedän uimapuvun päälle ja pulahdan järveen. Kello on yhdeksän ja lämpöasteita on jo 24, aion nauttia tästä ihanuudesta vielä kaikin keinoin ennen kuin iltapäivällä sitten pakkaamme auton ja suuntamme takaisin kaupunkiin.

Ihanaa sunnuntaita myös sinne.
Nautitaan.

Pää on ihan yhtä lomalla kuin kaikki muukin mussa, joten turvaudun listoihin, niin kuin aina silloin kun päässä sinkoilee sata ajatusta mutta ei kuitenkaan yhtään niin kokonaista, että siitä voisi kirjoittaa oikean jutun. Sen oikean jutun sijaan kirjoitan ne sekalaiset ajatukset ylös, ja niistäkin ainoastaan ne jotka tuntuvat todella hyvältä, tai ihan vaan hyvältä, juuri nyt:

 

♥ Kesäloma. Tietysti. Vaikka en oikeastaan edes varsinaisesti koe olevani loman tarpeessa: itse asiassa työnteko on tuntunut viime aikoina kivemmalta, kuin aika moni muu asia. Uudet haasteet ja tehtävät ovat tuoneet ihan uudenlaista motovaatiota tekemiseen, eikä oikeastaan tekisi edes mieli lomailla. En muista, että näin olisi ollut vielä koskaan. Toisaalta tämä on varmaan myös huonoa omatuntoa, joka kumpuaa siitä, että koen etten ole tehnyt töitä ollenkaan riittävästi viimeisen vuoden kaikki. Mutta yhtäkaikki- nyt kun lomat on pidettävä, niin ajattelin olla tekemättä yhtään mitään. Siis oikeasti _mitään_. Lähden lauantaina mökille, mutta sen lisäksi en ole suunnitellut yhtään mitään. Enkä aikokaan. Tuntuu ihanalta, että saan olla Alban kanssa aamusta iltaan. On ollut ikävä meitä yhdessä.

Uusi naapurusto. Kaikki nämä postauksen kuvat on otettu tänään, ja kaikki n.500m säteellä kotiovelta. Lähdin aamulla ulos, kävelin kulman taakse kaverin kahvilaan aamukahville ja pikajuoruille ja jatkoin siitä matkaani ei mihinkään. Törmäsin kolmeen eri tuttuun, istuin pitkään vieraalla sisäpihalla ja huokailin Huvilakujalla sille kuinka kaunis Helsinki on kesäisin. Tämä alue ei tunnu ihan vielä kodilta, mutta kivalta kuitenkin. Ja varmasti nyt loman aikana, kun on oikeasti aikaa ollakin kotona ja tällä alueella, niin syksyllä tilanne varmaan on jo ihan toinen.

♥ The Blacklist. Yksi parhaista sarjoista mitä olen koskaan katsonut, tai ainakin paras pitkään aikaan. Rahapajan jälkeen tuntui tyhjältä, kokeiltiin muutamaakin eri sarjaa, mutta mikään ei tuntunut sen jälkeen oikein miltään. Oli ikävä Rioa, Moskovaa ja Nairobia. Mutta sitten. Katsoimme jakson Blacklistiä, ja sen jälkeen olemme katsoneet noin neljäkymmentä lisää ja niin vaan tuo sarja pitää edelleen otteesaan. Tiedän jo nyt, että kun tuo sarja joskus loppuu tulen ikävöimään Raymond Reddingtonia niin paljon, että se sattuu.

 

♥ Bodyt. Siis ne vaatekappaleet. Tällä hetkellä (aina kesällä) pukeutumisessa on meneillään sellainen vaihe, että yksinkertaisuus kiinnostaa. Jos on lämmin, päällä on mekko tai lyhyt haalari, jos tarvii farkkuja, niin niiden pariksi puen kaikkein mieluiten istuvan bodyn. Ei tarvi olla kolmen minuutin välein tunkemassa paitaa housujen kaukuksesta sisään vaan kaikki pysyy paikallaan nätisti. Myös rintsikat on saanut näiden löytämisen jälkeen jättää hyllylle. Niin ja suosin ehdottomasti niitä bodyja joissa on napit haaroissa. Mikään ei ole vaivaannuttavampaa kuin se, että istuu vessanpöntöllä koko ylävartalo paljaana.

 ♥ Kokkaava poikaystävä. Kuten moni tietää, niin olen melko huono keittiössä- tai varmasti aivan hyvää seuraa ja näppärä viinin kaataja ja tehokas jälkien siivoaja, mutta ruoan suhteen aika surkea. Tuntuu järjettömältä luksukselta saada työpäivän jälkeen eteensä oikeasti hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Sellaisia annoksia, joiden raaka-aineista en tunnista, tai ole maistanut puoliakaan. Ja itse asiassa toisen taitojen (ja sen kuinka helpolta hän aaa kaiken näyttämään) myötä omakin kiinnostus ruoan valmistukseen on selvässä kasvussa.

♥ Ronnie Grandellin Irti Itsekritiikistä- kirja. Olen lukenut viime aikoina useita Elämän hallintaan ja -taitoihin liittyviä oppaita, ja niistä tärkeimmältä tuntuu ehdottomasti tämä kirja. Tämä kirja antaa konkreettisia näkökulmia, neuvoja ja ihan käytännön harjoituksiakin tuosta itsekriittisyydestä irtautumiseen. Ja jo nyt huomaan tuon itsekriittisen äänen päässäni hiljentyneen, vaikka edelleen matkaa on aivan järkyttävästi. Sen työn haluan kuitenkin tehdä koska olen ihan varma, että ilman sitä jatkuvaa itsekritiikkiä olisin paljon rohkeampi tekemään niitä ratkaisuja joita haluaisinkin tehdä, ja pystyisin elämään enemmän itseni näköistä elämää- ja huomattavasti vapaammin kuin mihin nyt pystyn. Haluaisin ehdottomasti lukea myös Grandellin teoksen Itsemyötätunnosta, jolle tämä irti itsikritiikistä on tavallaan jatkoa.

 

♥ Leikkipuisto Seppä, joka sijaitsee muutaman korttelin päässä meiltä. Tiedän jo nyt, että tämä paikka tulee olemaan se, jossa tulemme viettämään Alban kanssa suurimman osan tästä kesästä. Rakastan sitä, että tuossa puistossa riittää oikeasti todella runsaasti ja monipuolisesti tekemistä vähän kaiken ikäiselle, ja mikä ehdottomasti parasta: tuolla ei koskaan tarvitse olla yksin. Aina löytyy seuraa niin lapselle kuin minullekin. Plussaa siitä, että tuo puisto on mukavasti suurten lehtipuiden varjostama, eikä koko ajan tarvitse stressata aurinkorasvojen ja päähineiden kanssa.

♥Juokseminen. Tänään aamulla tein liki tunnin lenkin suoraan sängystä nousemisen jälkeen. En muista milloin viimeksi olisin jaksanut juosta tunnin, mutta siitä on aikaa- sen tiedän. En ole ihan varma johtuuko kunnosta vai kärsimättömästä luonteesta, mutta jaksan yleensä juosta n.15minuuttia ja sen jälkeen tekee mieli mennä takaisin kotiin ja olla tyytyväinen itseensä koko loppupäivän. Tänään juokseminen tuntui kuitenkin siltä, miltä sen varmaan kuuluisi tuntua: hyvältä, kevyeltä ja vapauttavalta. Helpoltakin. Menen toistekin.

 

♥ Kolmen kaverin jäätelön paahdettu pähkinä & kinuski. Parasta. jäätelöä. Ikinä. En uskalla edes laskea kuinka monta purkillista niitä on tämänkin kodin pakastimeen kannettu. Mutta monta. Albakin rakastaa tuota jäätelöä yli kaiken. Sen tietää mm.siitä, että hän oli eräänä aamuna meidän vielä nukkuessa hipsinyt vähin äänin keittiöön (ja tässä vaiheessa kerrotakoon, että hän ei normaalisti koskaan herää todellakaan vähin äänin, eikä todellakaan hipsi yhtään mihinkään ennen kuin kaikki ovat varmasti hereillä) ja lusikoinut suuhunsa puoli purkillista tuota jäätelöä. Oli kuulemma pelännyt että jää muuten kokonaan ilman. Ihan todellinen pelko, koska juuri niin olisi luultavasti käynyt.

Ps.tämä jäätelö sopii erityisen hyvin The Blacklistin kanssa nautittavaksi.

♥ Somesta irtaantuminen, tai ainakin sen käytön reeeeeipas vähentäminen. Olen (lähipiirin huomatteluista johtuen krhm…) alkanut itsekin olla aika huolissani siitä, kuinka usein tartun puhelimeeni ja selaan sitä ilman että edes tiedostan tekeväni niin. Huomaan tekeväni niin erityisen herkästi silloin kuin ahdistaa tai stressaa. Erään keskustelun kautta tajusin kuinka paljon turhaa tietoa tuputan aivoilleni- seuraan instagramissa 500 henkilöä, ja tiedän jatkuvasti missä noin sata heistä menee ja mitä tekee, mutta tarvitsenko sitä tietoa oikeasti? En todellakaan. Niin paljon mieluummin haluaisin olla tietämättä kenestäkään yhtään mitään, ja soittaa silloin kun tulee sellainen olo että haluaisi tietää miten menee. Nyt olenkin monena iltana poistanut puhelimesta niin facebookin kuin instagraminkin, tai jos puhelimesta on loppunut akku niin olen antanut sen olla suljettuna ja laittanut lataukseen vasta siinä vaiheessa kun olemme olleet menossa nukkumaan. Tekee hyvää, ihan jokaiselle.

Join ensimmäisen kerran itseni humalaan (yhdellä tuopilla toim.huom) 19-vuotiaana. En ollut ennen sitä oikeastaan koskaan ollut erityisen kiinnostunut alkoholista. Ajattelin pitkään, etten todennäköisesti koskaan tule edes maistamaan. Vanhoillislestadiolaisuus, sen opit ja arvot, vaikuttivat ajatuksiini varmasti ainakin osittain. Mutta muistan teinivuosilta, että siinä missä joitain tuttavia alkoholin kokeileminen kiinnosti ja kiehtoi, minua se lähinnä inhotti. Ajattelin mustavalkoisesti, että alkoholia juovat ovat sellaisia, jotka eivät osaa pitää hauskaa muuten, ja sitten he humalassa tekevät mitä sattuu eivätkä ole ollenkaan omia itsejään. Se tuntui ajatuksena jotenkin vastenmieliseltä, sellaiselta mistä ei itse todellakaan tahtonut olla osallisena. Kuvittelin krapulankin silloin kestävän ainakin kolme päivää ja olevan yhtä oksentamista aamusta iltaan. Ei ihme, ettei houkutellut.

Ensimmäisen alkoholikokeilun, ja sitä yhtä tuopillista seuranneen krapulan, jälkeen meni hyvä tovi ennen seuraava kertaa. Mutta niin vain alkoholi kuitenkin hiljalleen hiipi elämääni sellaisella tavalla, että ehkä 22 täytettyäni meni aika monta vuotta niin, että humaltuminen ystävien kanssa kuului lähes jokaiseen viikonloppuun. Se oli jotenkin itsestäänselvyys, että aina ku nähtiin myös juotiin: joskus vain lasilliset, joskus viidet.

En koskaan elämässäni ole ollut todella humalassa, muisti ei ole koskaan mennyt ja harvemmin olen tehnyt mitään sellaista, mitä olisin jälkeenpäin katunut (jos muutamia poikkeuksia, ja  ohi suunsa puhumista ei lasketa..). Mutta aika pian tajusin kuitenkin, että suhtautumiseni alkoholiin on melko ongelmallinen. Osaltaan tuohon suhteeseen vaikuttaa varmasti voimakas uskonnollinen tausta, josta tulen, se että joku asia oli ollut ehdottoman kielletty, väärin ja paha niin monta vuotta ja yhtäkkiä jokin sellainen asia kuuluikin elämääni. Olin lapsellisen innoissani siitä, että oli olemassa jokin sellainen taika-aine, joka sai minut tuntemaan itseni ehjemmäksi, hauskemmaksi, rohkeammaksi ja rennommaksi kuin mitä oikeasti olin. Ja juuri siinä piilikin se ongelma: join, koska pidin itsestäni enemmän humalassa. Olin avoimempi, sosiaalisempi ja myös monien muiden mielestä hauskempi humalassa kuin selvinpäin. Aloin ajatella, että olen oikeastaan se tyyppi, joka olin humalassa. Muistan, että oli aikoja jolloin tuntui hankalalta olla sosiaalisissa tilanteissa ilman alkoholia; olin jännittynyt, hermostunut ja ahdistunut. Ja siksi odotinkin viikonloppuja ja sitä huumavaa nousuhumalan tunnetta: saisin taas olla vapaa ja oma itseni. Tai niin siis kuvittelin.

Olin 25 kun aloimme yrittää lasta. Ystäväpiirissämme ei ollut silloin yhtään lasta, vaan se mitä me ystävien kanssa teimme pyöri pitkälti viinin ympärillä. Muistan tuolloin pelänneeni kaikkein eniten sitä, että tipahadankohan porukan kyydistä, kun tulen raskaaksi enkä voi enää juoda. Muistan ajatelleeni myös, että kuinkahan pärjään erinäisissä tilanteissa, kun en voi enää ottaa sitä yhtä rohkaisevaa lasillista. Mutta.

Tuo raskausaika ensimmäisiä kuukausia lukuunottamatta olikin elämäni tasapainoisinta aikaa. En muista, että olisin enempää kuin kerran tai kaksi toivonut voivani ottaa sen lasillisen viiniä, ja senkin lähinnä maun vuoksi. Kävin raskaana ollessani ulkona, näin ystäviä ja olin todella aktiivinen. Huomattavasti aktiivisempi, kuin olin koskaan aiemmin elämässäni ollut. Pidin itsestäni enemmän. Olin rento, hauska ja hyvää seuraa. En tietenkään heti, mutta kerta kerralta varmuus omasta itsestä voimistui. Ja pidin itsestäni vielä ulkona vietetyn illan jälkeisenä aamullakin. Se oli ehkä kaikkein merkittävin muutos. Pidin itsestäni oikeasti, koska tiesin että se olin aina minä itse, joka oli hauska, rento ja rohkea – ei alkoholi. Tuon liki kahden vuoden alkoholittoman jakson aikana opin sietämään jännittäviä tilanteita, oivalsin että pärjään ja pystyn- olinhan aina ennen alkoholiakin pystynyt. En ollut koskaan ennen alkoholin kokeilemista ajatellut, että tarvitsisin sitä pärjätäkseni sosiaalisesti jännittävissä tilanteissa.

Avioeroa edeltävänä kesänä alkoholi alkoi taas kuulua liki jokaiseen viikonloppuun. Pakenin pahaa oloa ja asioita, joita en ollut vielä tuolloin valmis kohtaamaan. Ajattelin tuolloin, että mitään ongelmaa ei ole koska en ikinä juonut määrällisesti paljon tai ollut erityisen humalassa, mutta se sama vanha ongelmahan siellä oli. Ei varsinaisesti se itse juominen, vaan ne syyt sen takana. Käytin alkoholia ihan vääristä syistä.

Viimeisen reilu puolen vuoden aikana olen tarkastellut suhdettani alkoholiin ihan erityisesti. Yrittänyt luoda siihen sellaisen terveen suhteen, niin terveen kuin näistä lähtökohdista on mahdollista. Olen ollut marraskuun jälkeen pienessä humalassa kolme kertaa, ulkona en kertaakaan ja yksikään päivä viimeisen kuuden kuukauden aikana ei ole mennyt hukkaan sen vuoksi, että edellinen ilta olisi vaatinut siitä veronsa. Tuntuu hyvältä. Ihan siltä, että se terve suhde alkoholiin alkaa hahmottua.

Pidän viineistä, useimmista oluista ja aika monet cocktailitkin maistuvat. En osaisi kuvitella elämääni kokonaan ilman niitä. Nautin älyttömästi siitä, että saan pitkän päivän jälkeen, lapsen nukahdettua kaataa itselleni lasillisen kylmää valkkaria sipsien seuraksi. Pidän edelleen siitä, että ystävä laittaa viesin että ”minä,sinä ja pullo viiniä nyt”, nousuhumala on edelleen yksi maailman voitokkaimmista tunteista. Mutta se mikä on muuttunut on syy sen juomisen takia. En juo alkoholia siksi, että kuvittelen tarvitsevani sitä, vaan siksi että pidän sen mausta ja rentouttavasta voimasta. Enää en oikeastaan halua juoda itseäni humalaan, sillä nykyään humalaa seuraa aivan järkyttävän voimakas ahdistus, enkä todellakaan kaipaa elämääni yhtään enempää sitä. Muutama lasillinen aina toisinaan tekee ihan hyvää.

Olen viime aikoina puhunut alkoholin käytöstä useammankin ystävän kanssa, ja tuntuu että aika moni on alkanut kyseenalaistaa syitä juomisensa takana, ja miettiä omaa suhdettaan alkoholiin. Mahtavaa, sanon minä. Koska ainakin omien kokemuksieni mukaan todella monella meistä on ainakin vähän ongelmallinen suhde siihen.

Miksi sinä juot, tai et juo?