Hypättiin perjantai-iltana Alban kanssa junaan ja viikonlopuksi maalle mun vanhempien luo. Asuttiin siellä viime vuonna pitkä pätkä, mutta Helsinkiin muuton jälkeen ollaan käyty siellä vain kerran ennen tätä viikonloppua. Sanomattakin selvää, että molemmilla oli ollut ikävä. Alballa erityisesti Leo-kissaa, mummoa, pappaa ja uima-allasta. Kaikki nuo neljä saivat kyllä varmasti tuntea nahoissaan tuon pienen tytön innostuksen ja rakkauden. Viikonloppu tuolla rauhassa teki niin hyvää, paljon enemmän hyvää kuin olin edes ajatellut. Oli ihanaa saada luovuttaa ja jakaa hoitovastuuta hetkeksi jonkun toisen kanssa. Viime viikko, kun ei millään mittarilla mitattuna ollut sieltä helpoimmasta päästä.

  1. Uima-allas oli heti mummon ja papan jälkeen ehdottomasti viikonlopun paras asia. Alba olisi jaksanut polskia huomattavasti pidempään, kuin uittajat jaksoivat. Alba ei siis osaa vielä uida itse, enkä haluaisi opettaa antaa häntä uimaan kelluntavälineiden kanssa. Joten aina, kun Alba ui – ui myös joku toinen aikuinen. Ehkä kesän loppuun mennessä ollaan jo siinä pisteessä, että pelkkä altaan reunaalla istuskelu riittää turvaksi.2. Vaihtopäivän tunnelmia. Uskon, että aika moni eronnut ja huoltajuuden jakava vanhempi voi samaistua. Tuo vaihtopäivän sunnuntai on muuttunut kerta kerralta vain hankalammaksi. Kuvittelin, että tähän kaikkeen tottuisi, mutta ehei. Nyt ollaankin alustavasti vähän jo puhuttu siitä, että hoitojärjestelyitä muutettaisiin niin, että Alba olisi valtaosan ajasta meillä, ja vain joitain viikonloppuja isällään.

    3. Pikku taiteilija. Alba on kaikkein eniten elementissään maalatessaan ja laulaessaan, joten voitte vain kuvitella kuinka elementissään hän on tehdessään noita molempia samaan aikaan.

    4.Nämä kaksi <3 Aina silloin, kun Rami ja Alba ovat yhdessä, niin minua ei juuri kaivata. Mitä nyt vähän rauhoittelemaan meininkiä aina välillä..

1. Lauantai- illan kaivari oli aivan järjettömän kaunis. Tuo kirkkaan sininen taivas, ja auringon paahteesta kuivaksi palanut nurmikko näyttivät aivan järjettömän hyvältä yhdessä.

2. Cafe Birgitta Hernesaaren rannassa on yksi uusista naapureista.
Sunnuntaina oli hetki aikaa olla ihan vaan yksin. Kävelin ympäri uuden asuinalueen katuja, tutustuin naapureihin ja oivalsin, että vaikka pidin Kruununhaasta ihan älyttömästi, niin pidän kyllä Punavuorestakin. Se, että meren rantaan on viiden minuutin kävelymatka riittää siihen, että viihdyn. Melkein ainakin.

3. Hassua, että kesäkuun puolessa välissä näyttää tältä: nurmikko kärventynyt niin kuin oltaisiin jossain Etelä-Euroopassa Heinäkuun lopulla. Kärventyneen nurmikon lisäksi on niin kuuma, että tällaisessa kevyessä mekossakin tuli kuuma. Huolimatta siitä, että sen alla oli uimisesta likomärkä uimapuku.

4. Hetkeä ennen kuin valtava lokki hyökkäsi Alban kimppuun (”kimppuun”) ja vei juuri ostetun croissantin tämän kädestä. Voitte vain kuvitella sen itkun ja pettymyksen määrää. Erityisesti tuota pientä tympäisi sen menetetyn ruoan lisäksi se, ettei lokki edes pyytänyt yhtään anteeksi. Seuraavana päivänä Sörnäisten Vankilan ohi kävellessämme totesi, että kaikki lokit pitäisi laittaa sinne, koska varastelevat ihmisten ruokia eivätkä ole edes pahoillaan. Viisaita sanoja lapseni. En pistäisi ollenkaan pahakseni.

1 – 4: Lauantaina oli yhden rakkaimman ystäväni kolmekymppiset Eiran rannassa. Jätin Alban ensimmäistä kertaa vuoteen yöksi hoitoon vanhemmilleni ja hyppäsin itse junaan. Ilta oli yksi ihanimmista koko vuonna. Sää oli täydellinen, ruoka ja juoma oli hyvää ja paikalla oli melkein kaikki ne ihmiset joiden siellä olisi toivonutkin olevan (Jenna, sua kaipasin). Vielä muutama vuosi sitten oltiin näiden ihmisten kanssa yhdessä monena iltana viikossa, mutta nyt tajusin että siitä oli melkein puoli vuotta aikaa, kun itse olin nähnyt nämä kaikki tyypit samaan aikaan jossain. Seuraavaan kertaan en anna enää kulua toisia kuutta kuukautta.

  1. Jäätelönaama. Oltiin oltu Alban kanssa ulkona syömässä, ja puhuttu että sen jälkeen kävisimme ostamassa torilta jäätelöt. Olin antanut kotoa lähtiessä Alballe takin taskuun tötterön verran kolikoita. Aloimme olla valmiita ruoan kanssa, ja siivoilin vähän pöytää meidän jäljiltä, kun Alba sanaakaan sanomatta nousi ja käveli ravintolan toisessa päässä olevalle tiskille. Tuli pian takaisin jäätelö kourassaan ja kertoi ostaneensa sen. Kävelin tiskille tarkistamaan asian ja kyllä: hän oli mennyt tiskille, kysynyt myyvätkö nämä jäätelöä ja saadessaan myöntävän vastauksen kertonut haluavansa ostaa yhden. Kysymykseen haluaako vegaanisemn vai tavallisen jäätelön oli hän vastannut, että pegaanisen kiitos, ja kaivanut sitten kolikot taskustaan.
    Mietin vaan tässä, että missä välissä siitä käsivarren kokoisesta vauvasta tuli ihminen, joka ostaa itse jäätelönsä – pegaanisena vieläpä?2.Mummolan kesähuone. Yksi parhaista paikoista koko maailmassa. Ollaan istuttu tuolla iltoja melkein koko perheen voimin: grillattu, juotu, syöty ja puhuttu. Olen hiippaillut tuonne useina iltoina ihan vaan yksin lapsen nukahdettua, tai vielä usemmin puhelin korvalla ja ystävä luurin toisessa päässä. En tiedä miksi, mutta tuossa tilassa ajatus alkaa aina kulkea vähän tavallista jouhevammin ja selkeämmin, syke laskee ja koko oleminen rauhoittuu. Sitten joskus, kun on mahdollista niin aion ehdottomasti rakennuttaa takapihalleni tuollaisen pienen kesämajan.

    3. Mummolareissuja seuraa aina sokerihumala. Olen nykyään todella tarkka siitä, kuinka paljon (tai siis vähän) makeaa annan Alballe, mutta mummolassa pätee aina ihan toiset säännöt. Iltaisin ja aamuisin harjataan sitten vain hampaita vähän vielä tavallistakin huolellisemmin.

    4.Uuden kodin uusi sänky, ja siinä vieri vieressä kaikkien rakkaimpien jalat.

Tämä on ehkä yksi mun lempikuvista koko tältä vuodelta. Tuun tästä niin hyvälle tuulelle.
Ihanat Venla, Ruusa ja Laura.

  1. Merihaassa sijaitseva Leblon tuntuu jo nyt melkein toiselta olohuoneelta. Sen jälkeen, kun Na’am Kitchen avasi keittiönsä sinne ei ole mennyt kovinkaan montaa päivää, ettenkö olisi tuossa terassilla istuskellut. Ihana paikka – menkää jos, ette ole vielä käyneet. Terassilta saa Na’amin herkkujen lisäksi myös Vallila Bitesin burgereita (joita söin muuten viime viikolla muistaakseni neljä kappaletta….) sekä viiniä, hyvää olutta jne. Vieressä on myös mattolaituri josta voi pulahtaa uimaan, ja terassin takana padel-kentät, jossa voi käydä huiskimassa hien pintaan ennen sitä uimista.2. Muutama rakkain ystävä. Tuon synttäri-illan jälkeen huomasin, että mulla oli ollut tarve ottaa tällaisia kuvia suunnilleen jokaisen paikalla olleen ihmisen kanssa. Ja meitähän oli siellä siis varmaan reilu 20. Voitte siis vain kuvitella sen kuvien määrän, kun kenenkään kanssa yksi kuva ei tietenkään riittänyt.

    3.Ellu&Mikke. Vanhoja ja rakkaita ystäviä. Nyt Punavuoreen muuton jälkeen toisesta näistä tuli mun naapuri, siis ihan sellainen naapuri, jonka kotiin näkee täältä meiltä. Ihanaa.

    4. Aamuahvilla Leblonissa ennen muuttohärdellin alkamista.

  1. Ensimmäinen ilta uudessa kodissa. Meillä on kulmahuoneisto, ikkunat kadulle ja valo suorastaan tulvii tänne. Etenkin iltaisin valo on ihan maaginen. Nyt kun tähän kaikkeen valoon on jo tottunut ei oikeastaan edes tee mieli hankkia niitä verhoja.2 & 3. Tämä asunto on reilusti aiempaa suurempi, joten vielä on aika tyhjää. Jotkut nurkat alkavat kuitenkin näyttää jo vähän kodilta, ja siltä miltä niiden tahtookin näyttävän. Keittiöstä pidän ihan erityisesti.

  1. Nyt ehkä uskallan sanoa sen jo ääneen: huonot yöunet ovat ainakin osaltaan johtuneet huonosta (tai itselleni epäsopivasta) sängystä. Nyt meillä on kunnon sänky, joka on juuri niin kova kuin kaipaankin. Edelliset kaksi yötä olen nukkunut melkein kymmenen tuntia yhtä soittoa, ja se tuntuu kaiken valvomisen ja heräilyn jälkeen ihan uskomattomalta.

    2. Äitini on ehkä koko maailman suurin viherpeukalo, eikä se syystä tai toisesta ole periytynyt meikäläiselle. Onnistun tappamaan kaikki kasvini viimeistään kahden viikon sisällä. Nyt ajattelin kuitenkin tehdä asialle jotain, ja ihan vaan alkaa viherpeukaloksi. Täällä uudessa kodissa on niin paljon aiempaa enemmän tilaa ja haaveilen tällä hetkellä sellaisista oikeasti aika suuristakin kasveista, kaikkien niiden pienten kasvien lisäksi siis.

    3. Ehdottomasti tämän kesän käytetyin vaate tähän mennessä on ollut tämä Monkin kaapumekko. Sopii kaikkeen, näyttää aina hyvältä (ainakin, jos multa kysytään) ja tämä päällä ei tarvi stressata mistään. Mekko on riittävän pitkä ja reilu, niin että puistossa voi istua risti-istunnassa eikä mistään vilku mitään, mekon kangas on sen verran jämäkkää ettei tuuli tartu sen helmoihin, eikä pääntiekään ole niin syvä että tarvitsisi olla huolissaan. Tyädellinen kesävaate ihan kaikkeen siis.

    4. Maailman rakkain Anni ja minä.
    Annilla on ollut aika suuri vaikutus siihen, että olen viime vuoden jälkeen vielä järjissäni ja tolpillani. Kiitos, että olit ja olet.

En tiedä miksi, mutta kaikki ruoka näyttää mun mielestä niin paljon paremmalta silloin, kun siihen on koskettu. En juurikaan syty sellaisista täydellisesti asetelluista ja koskemattomista kattauksista, mutta heti kun lautaselta on maistettu ja pöydällä lojuu haarukoita tai lusikoita joilla on syöty – muuttuu homma mielenkiintoisemmaksi ja kauniimmaksi.
Miten teillä; kiinnostaako kuvissa täydellisyys tavallisuutta enemmän?

Nyt yritän olla välittämättä tuosta rappukäytävästä kantautuvasta järkyttävästä metelistä, joka hissiremontista aiheutuu ja alkaa työstämään valmiiksi yhtä isompaa tekstikokonaisuutta. Tuntuu niin kivalta, kun kirjoittaminen tuntuu taas kivalta.

Ihanaa tiistaita.
Onneksi tänään sataa, ei haittaa yhtään istua sisällä.
Seuraavaksi ajattelin tilata McDonaldsia kotiin. Ei haitta sekään.

Jos joskus oon ollut väsynyt niin nyt. Tuntuu, että ollaan tehty muuttoa tämä koko kesäkuu, mutta vasta eilen tuli valmista. Tai no, sillä tavalla valmista että kaikki tavarat ovat nyt yhdessä paikassa. Vanhan asunnon loppusiivous on ohjelmassa tänään, tai itse asiassa juuri nyt, mutta en osaa oikein tarttua toimeen joten kirjoitan mieluummin.

Tämä on jo kolmas muuttoni n.vuoden sisään, ja se on ihan liikaa. Tuntuu, että koko viime vuosi oikeastaan on ollut yhtä pakkaamista, purkamista ja asettumista. Nyt alkaa oksettaa ja heikottaa pelkästään ajatuskin muutosta. Kuulin maanantaina jostain, että ihmisen olisi hyvä toipua muutosta n.viisi vuotta. Itse olen toipunut n.viisi kuukautta. Ei ihme, että vähän väsyttää ja olo on levoton. Ei ole saanut olla kotona missään kovin pitkään yli vuoteen.

Tämä viikko on mennyt myös ihan naurettavilla yöunilla (2-4h/yö) sillä uusi asunto on huomattavasti meluisampi kuin edellinen, etenkin kun ikkunoita on kuumuuden vuoksi ihan pakko pitää auki. Päivisin tuo liikenteen meteli ei haittaa yhtään, mitta Öisin kun kaikki muut nukkuvat, ja talo on hiljanen niin tuntuu toisinaan siltä kuin se kolmosen ratikka kulkisi suoraan meidän eteisessä: yritä nyt siinä sitten nukahtaa. Mutta kaikkeen tottuu, sanotaan. Ja viime yö olikin jo vähän parempi, eikä ratikkojen kolina ja autojen hurina enää juurikaan edes häirinnyt. Melun lisäksi tuo asunto on myös älyttömän valoisa. Meillä oli edellisessä asunnossa pimennysverhot kaikissa ikkunnoissa ja asunnon sai siis aina iltaisin ihan pimeäksi, mikä tietysti helpottaa nukahtamista ja ihan erityisesti pidempään nukkumista. Uudessa asunnossa havahdun hereille viimeistään puoli viideltä, kun aurinko porottaa suoraan sisään ja sänkyyn.
Verhoasialle on siis asap tehtävä jotain, jos tahtoo tänä kesänä vielä joskus nukkua pidempään kuin kuuteen.

Muutamien hassujen nukuttujen tuntien jälkeen olen vienyt lapsen päiväkotiin ja pyöräillyt vanhalle asunnolle pakkaamaan, parin tunnin pakkaamisen jälkeen olen pyöräillyt hakemaan pakua ja sen jälkeen roudannut kamoja uuteen kotiin sen verran kun olen lapsen päiväkotipäivän puitteissa ehtinyt. Roudaamisen jälkeen taas takaisin pyörän selkään ja hakemaan lasta päiväkodista. Ja sieltä puiston kautta takaisin kotiin purkamaan päivän aikana roudattuja tavaroita. Ja seuraavana päivänä taas sama uusiksi.

Voin kertoa, että eilen helpotus oli melkoinen, kun ajettiin pakua takaisin viimeisen muuttokuorman jälkeen. Ihan jopa niin helpottunut, että ajelin tyytyväisenä yksisuuntaista katua väärään suuntaan, enkä edes tajunnut sitä. En edes siinä vaiheessa kun vastaan ajanut taksi soitti torveaan minkä pystyi- ihmettelin vain että miten tämäkin katu on näin kapea ettei edes kaksi autoa mahdu vierekkäin kulkemaan. Onneksi pelkääjän paikalla istunut oli vähän enemmän kärryillä..

Mutta vaikka kesäkuu onkin ollut aika pää muuttolaatikoissa- tyyppinen, niin on tähän kuuhun mahtunut ihan älyttömästi ihania, hyviä ja täydellisen rentojakin hetkiä. Viime viikonloppu oli niistä ehkä ihanin. Perjantaina pyysin kaveria lounaalle, ja se lounas venyikin yllättäen yömyöhään. Rakastan sitä, kun tuollaista tapahtuu. Että on ihmisiä, joiden kanssa tuollainen on mahdollista: kenelläkään ei ole mitään ennalta sovittua menoa, ja kaikilla on niin mukavaa, ettei edes tajua ajan kulua, tai vaikka tajuaakin, niin ei tahdo illan vielä päättyvän. Tuon illan keskustelut hyrisyttävät aivoja vieläkin sellaisella hyvällä tavalla. Niin paljon uusia ajatuksia ja ideoita heräsi. Ihana ilta kaikkinensa. Eikä tämä kuvien lauantaikaan juuri huonommaksi jäänyt: grillattiin (tai siis Rami grillasi) tuolla Merihaan Leblonissa sellainen illallinen, etten ehkä vielä koskaan elämässä syönyt mitään yhtä hyvää. (Teen tuosta safkasta ja sen valmistuksesta vielä oman postauksensa, niin voitte kaikki saada osanne tuosta kulinaarisesta taivaasta. Luojalle kiitos ihmisistä, jotka osaavat laittaa ruokaa. Ja erityisesti siitä, että poikaystävä on yksi niistä ihmisistä.) Eikä sellainen ilta, joka sisältää ystäviä, hyvää ruokaa ja juomaa ja meren läheisyyden voi kai koskaan mennä pieleen. Juuri tällaisia kesäviikonloppuja toivon lisää.

Ah. On niin hyvä ja helpottunut olo nyt. Vaikka uudessa kodissa on vielä tavaroita raivattavana kokonaisen huoneellisen verran, niin silti tuntuu että ollaan jo voiton puolella. Ja itse asiassa tykkään tavaroiden järjestelystä- oikeastaan ihan todella paljon. Ensi viikolla koti saa luvan näyttää jo kodilta, mutta tällä viikolla ajattelin ottaa seuraavat päivät vähän iisimmin. Keskittyä olemaan Alban kanssa, nauttia tuosta auringosta ja sitä että tällä viikolla ns.tavallisia työpäiviä on vain muutama.

Ihanaa torstaita.
Nyt tartun luutuun ja laitan tämän vanhan kodin kiiltämään.

Istuin viime viikon perjantaina puistonpenkillä, vieraassa (tai ainakin vieraahkossa) kaupungissa, yksin. Olin nukkunut edellisenä yönä ehkä kolmisen tuntia, tiesin että 1,5 tunnin lentomatkan päässä kotona odottaisi muutto ja uusi asunto, jossa olikin remontoitavaa enemmän kuin mihin olin valmistautunut. Mutta silti, istuin siinä ja mietin, että miten asiat edes voivat olla näin hyvin? Tunsin itseni ihan järkyttävän onnelliseksi, ja tajusin millaisista asioista onni oikeastaan rakentuu. Kaikkein suurin onni tulee siitä, että uskaltaa luottaa. Uskaltaa luottaa siihen, että elämä kantaa, asiat järjestyvät. Uskaltaa luottaa siihen, että tämä onni, jota nyt tunnen ei ole menossa mihinkään vaikka riemuitsenkin siitä nyt.

Olen stressanut kaikkea tulevaa, mennyttää ja olevaakin viime kuukausina niin paljon, että se on vienyt yöunien lisäksi mielekkyyden aika monesta muustakin asiasta. Olen hätäillyt ja panikoinut ja ollut aivan varma, että aivan kaikki menee takuulla pieleen. Jos ei nyt ihan, niin hetken päästä kuitenkin. Olen tehnyt ihan liikaa töitä, ja samaan aikaan en ole tehnyt niitä ollenkaan riittävästi. Olen unohtanut tehdä asioita, joista nautin, koska olen keskittynyt tekemään sellaisia asioita, joita täytyy. Tai niin olen kuvitellut. Aika moni viimeisen puolen vuoden päivistä on ollut kaikkea muuta kuin miellyttävä. Vaikka jokaiseen päivään on tietysti niitä sellaisiakin hetkiä mahtunut. Mutta silloin kun rinnassa on suunnilleen koko rinnan täyttävä ahdistusklöntti ei niistä hyvistäkään hetkistä oikein osaa nauttia, koska silloinkin niitä tunteita varjostaa huoli.

Ja yhtäkkiä viime viikolla ratkesi niin moni sellainen asia, josta olen ollut ihan näänyksiin asti huolissani. Voitte ehkä kuvitella kuinka vapaalta hengittäminen tuntuu, kun keuhkot saa vedettyä yhtäkkiä täyteen ilmaan. On niin hyvä olla, helppo kulkea, kun ei tarvi kantaa mukanaan sellaista 100000 kilon lisätaakkaa.

En oikeasti edes muistanut, että voi tuntua näin kevyeltä.

Ainiin, ja se syy siihen vieraassa kaupungissa yksinään istuskeluun oli se, että lensimme torstaina reilu kymmenen muun suomalaisen vaikuttajan, sisustussuunnittelijan ja some-ammattilaisen kanssa Göteborgiin Jotexin kutsumana. Tuo koko reissu oli ihana, inspiroiva ja teki niin hyvää päästä hetkeksi vähän kauemmaksi siitä omasta arjestaan. Kaikki ongelmat tuntuivat uusissa maisemissa jotenkin erilaisilta, huomattavasti pienemmiltä ja helpommin ratkaistavilta. Tajusin nyt, että parasta ongelmanratkaisua onkin ehkä se, että vaihtaa maisemaa, edes ihan pieneksi hetkeksi. Ei tarvitse lähteä kauas, junalla 20 kilometriä mihin tahansa suuntaan jo riittää, mutta mitä kauemmas on mahdollisuus, niin sen tehokkaampaa varmaankin.

Yövyimme tuolla reilu vuorokauden pikareissulla sympaattisessa Hotelli Bellorassa, joka oli niin viehättävä että tuonne on ehdottomasti päästävä joskus uudelleenkin. Ja kaikille teille, jotka ette vielä koskaan ole  Göteborgissa käyneet, niin nyt suosittelen ehdottomasti menemään. Yleisesti tuo kaupunki on kuulemma yksi Ruotsin sateisimmista, mutta juuri nyt siellä on aivan järkyttävän kaunista, niin ilmojen kuin luonnonkin puolesta. Menkää. Ette takuulla kadu.

Ja mitä taas tulee siihen onneen, niin siihenkin tuntuu tällä hetkellä olevan niin monta syytä. Yksi niistä on ehdottomasti uusi tietokone. Ehdottomasti. Olen viimeisen vuoden tehnyt töitä sellaisella koneella, jolla esimerkiksi kuvien lataaminen blogiin asti vie noin kolme tuntia. Ensimmäinen tunti menee kuvien siirtämisessä muistikortilta koneelle, toinen tunti niiden kuvien siirtämisessä Lightroomiin ja kolmas tunti sitten niiden valmiiksi muokattujen kuvien siirtämisessä blogiin. Neljässä tunnissa ehdin siis sutjakasti saamaan kuvat blogiin, ja kirjoittamaan ehkä yhden postauksen. Tehokasta sanoisin. Lisähaasteita tähän on tuonut vielä se, että kone ei siis ladannut ilman että liitintä painoi kiinni koneeseen koko latauksen ajan. Kaikki työt oli siis tehtävä pääasiassa yhdellä kädellä, ja se tietysti teki hommasta vieläkin sujuvampaa ja ennen kaikkea tietysti kivempaa. Voitte vaan siis kuvitella, kuinka järkyttävän onnelliseksi tulin, kun poikaystävä yhtenä päivänä tuli kotiin mukanaan uusi ulkoinen kovalevy. Olin niin onnellinen,että saisin vihdoinkin siirrettyä koneelta kaikki tiedostot kovalevylle (en ole tehnyt sitä vielä koskaan, joten no wonder, että kone kävi vähän hitaalla..) ja koneen käyttömukavuus lisääntyisi. Poikaystävä pyysi tuomaan koneen keittiöön. Tein työtä käskettyä, ja kerroin, että tänään kone ei ole muuten ladannut enää ollenkaan, että toivotaan nyt vaan parasta. Mutta se ei kuulemma haitannut, sanoi hän. Käveli eteiseen ja kaivoi repustaan kokonaan uuden koneen. Tuntuu niin kevyeltä ja helpolta tehdä töitä, kun asiat oikeasti tapahtuvat nappia painamalla. Mikään ei jumita, ei tarvi odotella ja latailla, molempia käsiäkin saa ihan vapaasti käyttää.
Työn tekeminen tuntuu taas ihan eri tavalla mielekkäältä. Ja kun töitä koneella tekee valtaosan päivästään niin se tuntuu koko elämän mielekkyyden kannalta aika merkittävältä.

Muista syistä lisää seuraavalla kerralla.
Nyt kiskon lenkkarit jalkaan ja lähden juoksemaan. Siinä muuten yksi merkki siitä, että kaikki alkaa olla kunnossa: on taas voimia ja kiinnostusta pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan.

Ihanaa uutta viikkoa!

Rakastan kantakaupungin sisäpihoja. Siis ihan todella rakastan. Aina, jos kadulta on portti auki pihalle, eikä ole järkyttävä kiire, niin livahdan kyllä aina sisään katsomaan mitä upeaa portin taakse kätkeytyy. Tosin livahdan kyllä aika usein myös silloin, kun on kiire ja siinä piileekin varmaan yleisin syy siihen miksi olen nykyään niin usein myöhässä.

Sanomattakin siis selvää, että ihan erityisen ihanina pidän koteja, joissa on ihana sisäpiha. Tai ihan vaan piha. Vielä koskaan aiemmin minkään oman kotini sisäpiha ei ole ollut kovin erityinen, sellainen jossa olisi tehnyt mieli viettää iltojaan tai päiviään. Tämän nykyisen kodin kanssa kuitenkin onnisti. Viihdytiin pihalla jo silloin kun ei ollut oikeastaan erityisen lämmis. Ihan vain sinsi, että oli niin nättiä. Pihan ympärillä kohoaa toinen toistaan nätimpiä rakennuksia, ja jos parvekkeelta katsoo niin näkee Tuomiokirkon ja merelle asti. Nyt kesällä tämä piha on kuitenkin kohonnut ihan uusiin ulottuvuuksiin: täällä on useampi kiva oleskelualuepuutarhapöytineen ja tuoleineen, grillejäkin on useampi. Pihan nurkat täyttyvät pyöristä ja erilaisiata kasveista ja meidän talon seinustalla olevassa kukkapenkissä kasvaa kaikkea ruohosipulista salviaan, rosmariiniin ja timjamiin. Samalla sisäpihalla olevan ravintola Askin keittiön pojat käyvät tuosta yrittpenkistä noukkimassa tuoreita mausteita ja yrttejä keittiöönsä. Ja hei, jos se kelpaa Michelin- ravintolalle, kelpaa se kyllä minullekin.

Lisäksi tästä pihalta löytyy kukkien kasteluun tarkoitettu puutarhaletku, mutta tällaisillä helteillä tuo muuttuu tietysti suihkuavaksi sadettajaksi. Käsittämätöntä miten roiskuva, hyytävän kylmä vesi voikaan tuottaa niin paljon iloa.

Tällä pihalla tarvii harvemmin olla yksinään, mikä on ihanaa! Oikeastaan aina saa seuraa neljän eri rapun muista asukkaista. Alban ehdoton lempinaapuri on viereisen rapun Juno-koira. Aina aamuisin ensimmäisenä Alba haluaa yleensä sisäpihalle tarkistamaan onkohan Juno siellä jo, ja päiväkodista kotiin tullessa huonompikin päivä on pelastettu jos koira juoksee häntä heiluen vastaan. Eikä tuo koira varsinaisesti häiritse ketään meitä muitakaan, päinvastoin. Vielä reilu vuosi sitten pelkäsin koiria, enkä oikeastaan olisi tuolloin edes voinut kuvitella koskaan koiraa itselle hankkivani, mutta poikaystävän ja Alban huomattava rakkaus koiria kohtaan yhdistettynä lähipiirin ihaniin, kiltteihin koiriin, on tehnyt sen, että tiedän jo nyt aivan varmasti että koira meille tulee. Ei ehkä vielä tämän vuoden sisään, mutta melko pian kuitenkin. Näin ne asiat muuttuu.

Pian muuttuu myös tämä piha. Enää ihan muutaman päivän tämä on meidän sisäpiha, nämä naapurit meidän naapureita. Tämä ihana koti menee valitettavasti myyntiin nyt kesäkuun aikana, ja me muutamme myynnin alta pois jo nyt kuun lopussa. Harmittaa jättää tämä asuinalue taakse, vaikka uusikin on ihana. Hassua, että olen ennen oikeastaan aina kuvitellut asuvani Punavuoressa, ja nyt kun muutamme sinne, tuntuukin siltä, että pysyttelisin oikeastaan mieluummin täällä Kruununhaassa missä meri on kahden minuutin päässä kotoa, Anton&Anton tuossa alakerrassa, Allas ja Tervasaari ihan vieressä, ja kaikkialle on kivaa ja helppoa mennä kävellen. Mutta toisaalta: melkein tuon kaiken saa myös sieltä Punavuoresta käsin. Sitäpaitsi uusi koti on isompi, ja sinne mahtuu esimerkiksi myös sohva ja Albakin saa ikioman huoneen. Myöskään pariovista ja isoista ikkunoista ei tarvitse luopua. Oikeastaan aika ihanaa.

Vaikka Junoa tulee kyllä ikävä.

Nyt yritän malttaa kuitenkin sulkea koneen tältä päivältä, ja lähdemme nauttimaan tästä hellepäivästä tuohon naapuriin Altaalle, nyt kun sitä voi vielä kutsua naa